— Olen keksinyt uuden aatteen täällä metsässä, pauhasi Akki
rantaniityllä heiniä seipäisiin pistellessään.
— Niityllä, tarkoitat. Niitä kasvaa sinun aivoissasi kuin marjoja
metsässä, virkkoi Manski.
— Metsän marjoja tämä juuri koskeekin, jatkoi Akki. — Se aate on
jalostava aate, sillä se on mustikanjalostusaate. Ajatelkaa, veljet
partioimisessa, lehmiä ja sikoja jalostetaan, omenapuita jalostetaan,
mansikoita jalostetaan, miksi ei voisi mustikoitakin jalostaa? Perustan
mustikanjalostuslaitoksen. Ajatelkaa: peukalonpään kokoisia mustikoita
niin tiheässä, että oksat painuisivat, meheviä, ihania mustikoita,
joista yhdestä ainoasta saisi suunsa täyteen.
— Sellaisen mustikan sinä tarvitsisit suusi täytteeksi, kun niin puhut
ja posmitat ja heinät menevät tuuleen, huomautti taas Manski.
— Älä sano niin, partioveli Hansmanski. Minä olen tässä kohta jo neljä
tuntia ähkinyt ja hikoillut parhaan kykyni mukaan.
— Tehdään työnjako, Akki, huusi Aamos Kaino Kasperi. — Anna minun
ähkiä ja hikoilla sinunkin puolestasi, haravoi sinä minunkin puolestani.
— Kas, kuinka pienikin pörrää, tuumi hiki otsassa ahertava Pusu. —
Mutta kuulkaa, joku tulee. Jalat tömisevät.
— Piksa saapuu, huusi Reino niityn toisesta laidasta, — leirinvartija
saapuu. Huomio!
Piksa tuli läähättäen ja kasvoiltaan aivan kalpeana. Hän juoksi suoraan
Pusun luo, ja he puhelivat hiljaa keskenään.
— Ne ovat oikeita vapaamuurareita, nuo Piksa ja Pusu. Ne perustavat
tänne vielä varmasti Halkiovuoren vapaamuuraripartiopoikakalossin.
Mutta kukaan ei enää kuunnellut Akin viisasteluja. Pojat näkivät, että
tosi on kysymyksessä, ja lähenivät Piksaa ja Pusua.
Molemmat pojat keskustelivat hätäisinä ja kuiskaten. Sitten he astuivat
muitten luo ja Piksa sanoi:
— Pojat, niinkuin muistatte ei kukaan yhteisen päätöksen mukaisesti
saanut mennä Halkiovuoren taa. Nyt on johtajamme etsiessään isänsä
kadonneita papereita kuitenkin mennyt sinne, ja pelkäämme, että hän
on vaarassa, ehkä hyvinkin suuressa vaarassa. Olkaa te kuitenkin
levollisia, menkää leirille ja odottakaa. Pusu ja minä olemme ainoat,
jotka voimme jotakin tehdä, ja me lähdemme heti.
— Me tahdomme kaikki mukaan. Minkälainen vaara se on, jossa me emme
voisi auttaa? huusi Akki kiihkeästi. — Puhukaa nyt toki kerran jo
suunne puhtaaksi!
— Emme voi sanoa enempää. Menkää kaikki leirille ja odottakaa, mutta
älkää missään nimessä lähtekö vuorelle.
— Kuinka kauan meidän sitten on odotettava? Ja eikö sillä tavalla vain
hajoiteta muutenkin pieniä voimia?
— Odottakaa kaksi tuntia. Ellei sen ajan kuluessa meistä kuulu mitään,
niin... hakekaa apua, mistä pikimmin saatte, paljon ja voimakasta apua,
miehiä, aseita. Mutta älkää missään nimessä ennen lähtekö vuorelle,
ennenkuin apua on. Ja nyt hyvästi. Menkää leirille. Se on ilman
vartijaa.
Piksa ja Pusu hävisivät rantametsikköön. Piksa oli tullut Akin
kanootilla, ja sillä he taas lähtivät Halkiovuorta kohti. Muut pojat
painuivat miettiväisinä perässä rantaan.
— Taitaa olla synkkä paikka, tuumi Akki. — Mutta nielköön minut
kaksihäntäinen kalkkarokäärme, jos tästä ymmärrän mitään.
— Perin arveluttavaa, virkkoi Manski. — Minä olen sitä mieltä, että
kohta saamme puuhaa, jossa kaikki partiotaidot ja vähän muutakin
saattaa tulla hyvään tarpeeseen. Kunpa ei vain silloin olisi liian
myöhäistä.
Hän puristi lujasti huulensa yhteen ja veti airoilla, niin että vesi
veneen kokassa kohisi.
— Mitähän ne siellä mahtavat tehdä? lausahti Aamos Kaino Kasperi,
jota äänettömyys alkoi kiusata. — Lähdetään heti sinne, en minä vaan
pelkää, vaikka tulisi Halkiovuoren pukkeja kokonainen komppania.
— Ohoh, oletkos sinä niin urhoollinen!
— Kävikö teistä kukaan, pojat, tutkimassa vuoren pohjoisosia,
ennenkuin kielto tuli? kysyi Manski äkkiä.
— Eivät muut vielä ehtineet kuin Piksa ja Pusu. Mutta kyllä minä
siellä kävin jo kerran aikaisemmin, vastasi Reino. — Ei siellä mitään
sen kummempaa ollut, korkeita kallioita vain.
Leirillä Manski otti heti johdon käsiinsä.
— Pojat, meillä on kaksi tuntia aikaa, ja meidän on se aika käytettävä
niin, että olemme valmiit. Mielestäni olisi kyllä parasta varmuuden
vuoksi heti lähettää Reino kaupunkiin hakemaan lisävoimia...
— Mutta Piksa kielsi sen nimenomaan. Ja onhan meillä langaton
lennätin, eikö sitä voida käyttää? sanoi Akki.
— Voimme käyttää, mutta eilen sovittiin siitä, että Tassu on tänään
vasta kuuden jälkeen koneen ääressä kaupungissa, ja nyt on kello kolme.
— Eikö siellä kukaan muu voisi ottaa vastaan sanomaa sitä ennen?
Manski pudisti päätään.
— Etkö ymmärrä: koko kaupungissa ei ole ketään muuta kuin Tassu, joka
korvakuulolta edes saisi selvää merkeistä. Olethan huomannut itse,
kuinka se on vaikeaa. Sitä paitsi ei kukaan osaa siellä hoitaa konetta,
eikä kenenkään mieleen juolahtaisi siihen koskeakaan. Kahden tunnin
kuluttua — ellei mitään kuulu — lähtee Reino kaiken varalta veneellä
kaupunkiin miehiä hakemaan. Aamos jää leirille, ja me Akin kanssa
lähdemme vuorelle katsomaan, voimmeko saada mitään aikaan. Kaikki
syövät nyt aterian. Sitten selvitetään köydet ja kirveet valmiiksi —
missä se pelastusköysi on, Reino?...
Hänen määräyksensä keskeytyivät.
— Mitä se oli? Kiväärin pamaus! Ja vielä toinen.
— Kaksi pamausta aivan yhdessä, sanoi Reino, — vai kaikuko se niin
kummallisesti. Pojat katsahtivat toisiinsa.
— Selvästi vuorelta. Nyt on lähdettävä, Akki, ja äkkiä, sanoi Manski,
temmaten Reinon tuoman köysikimpun ja kirveen. — Aamos jää.
— Minä tulen mukaan, huusi Reino. — Minulla on piekkari, enkä vielä
saa kumminkaan kaupunkiin lähteä. Kuljen jäljempänä.
Aamos Kaino Kasperi jäi pistelemään ensimmäisiä leipäpaloja leveihin
leukoihinsa, kun pojat jo kiipesivät ylös vuorta. Heitä ajoi ahdistava
kiihko ja jännitys. Jotakin oli hullusti. Toverit olivat varmasti
hädässä. Täytyi mennä auttamaan, jos suinkin vielä voi.
Manski kiipesi ketterästi kuin vuorikauris, ja Akki oli koko ajan
hänen kintereillään. Kuitenkin he saivat pitkän aikaa tapailla henkeä,
kun pääsivät jyrkän vuoren harjanteelle. Kuin yhteisestä sopimuksesta
he kiiruhtivat vuoren halkeamalle. Siinä oli metrin levyinen rotko
kallioitten välissä, ja se lähti aivan korkeimmasta rantakalliosta
saakka. Varovaisesti he kulkivat rotkon reunaa pohjoiseen päin. Toisin
paikoin se painui parinkymmenen metrin syvyiseksi, toisin paikoin
oli taas kiviä, soraa ja mutaa täynnä. He tarkastelivat rotkoa ja
sen ympäristöä joka taholta. Halkeaman seinät olivat enimmäkseen
äkkijyrkkiä kuin voimakkaalla iskulla lohkaistuja, valkoista
kvartsikiveä. Tästä halkiosta vuori varmasti oli saanut nimensä,
mutta ei siinä sen kummempaa näkynyt. Mitä kauemmas he ehtivät, sitä
kapeammaksi tuntui rotko käyvän, ja vihdoin se umpeutui niin, ettei
kalliossa enää näkynyt muuta kuin kämmenen levyinen rako. Sitten tuli
suuria kallionlohkareita, jotka peittivät senkin.
— Ei täällä ole mitään, halkio päättyy, kuiskasi Manski Akille melkein
pettyneenä. — Minä luulin koko ajan, että tämä rotko se oli jossakin
tekemisissä kaiken kanssa.
— Niin minäkin. Mutta mennään eteenpäin vuoren juurelle toiselle
puolen saakka.
He kulkivat edelleen rotkon suuntaan. Siellä täällä oli kalliossa syviä
notkopaikkoja ja suuria kivijärkäleitä, niin ettei voinut nähdä kauas
ympärilleen. Reino näkyi seuraavan heitä loitompana pienoiskivääri
kädessään ja yhtä jännittyneenä kuin olisi lähestynyt puussa istuvaa
metsoa.
— Katsos tuolla, kuiskasi taas Manski, — näyttää kuin halkio alkaisi
uudelleen!
He riensivät nopein askelin kallionhuipun taa ja näkivät siinä
halkeaman uudelleen sylen pituisena, puolen metrin levyisenä aukkona.
Edempänä näkyivät halkeaman seinät jälleen lähestyvän toisiaan ja
sulkeutuvan.
— Katso noita kiviä, Akki. Tämäkin aukko on varmasti ennen ollut
ummessa.
— Niin on. Tässä on sammal monesta kohdin hieroutunutta ja rikki.
Kiviä on väännetty paksuilla puukangilla; kivet ovat peittäneet aukon.
Mutta ei rotko ole syvää tältä kohtaa.
— Eipä tiedä, ei voi nähdä vasemmalle. On kuin pohja viettäisi sinne
päin, mutta tuossa on tuo kiven ulkonema tiellä. En voi huomata
mitään jälkiä, jotka osoittaisivat, että tästä on joku kulkenut. Minä
laskeudun alas tutkimaan.
Hän pujotti köyden nopeasti lähimmän kiven ympäri ja laskeutui rotkoon.
Hetken kuluttua hän hävisi näkyvistä vasemmalle. Uteliaana tuli
kauempana kallioiden takana piileskellyt Reinokin lähemmäs.
— Tämä on syvän ja pitkän käytävän alku, kuiskasi samassa Manskin ääni
alhaalta, hänen itsensä ryömiessä jälleen näkyviin. — Katsos, mitä
löysin!
— Pusun kompassi! Se, jonka me aina pilkkasimme kääntyvän Pohjolan
Kaisaa kohden, sanoi Akki. — Siis he ovat menneet juuri tätä tietä.
— Pelkään, että täällä on asiat pahasti. Rotko muuttuu edempänä
pimeäksi luolaksi.
— Mutta pojat ovat siellä, meidän on saatava tavalla millä hyvänsä
selville heidän kohtalonsa. Emme voi jättää heitä sillä tavoin. Minä
tulen alas, niin mennään yhdessä, kuiskasi taas vastaan Akki.
— Niin. Pyydä Reinoa piekkarillaan vartioimaan huolellisesti rotkon
suuta ja viheltämän pillillä heti, jos hän huomaa jotakin epäiltävää.
Samalla painukoon tiehensä ja vieköön sanan kaupunkiin kuten käsky oli.
Akki viittasi Reinon luokseen ja antoi määräykset. Sitten hän laskeutui
itse halkioon.
— Oli hyvä, että otin tulitikut mukaan, virkkoi Manski lähtien
kulkemaan edellä, — täällä on keskellä päivää pimeää kuin säkissä.
— Ehkä valkenee, kun silmä tottuu, vastasi toveri. — Onpas ihme,
kuinka on ylhäältä tukkinut raon, niin ettei yhtään päivä pilkota.
Avoin rotko alkoi muuttua teräväkattoiseksi luolaksi. Aikojen alussa,
kun maan myllerrykset olivat tapahtuneet, olivat kalliot nähtävästi
ensin Haljenneet ja sitten kääntyneet ylhäältä toisiaan vasten, niin
että halkeama meni yläpuoleltaan umpeen.
Halkeama oli alhaalta leveämpi kuin saattoi arvatakaan, ja korkeammaksi
se yhä kävi. Pohja oli epätasainen, täynnä teräviä suuria kiviä, joita
peitti vihertävä, niljakas, märkä sammal. Ilma muuttui yhä kylmemmäksi
ja kosteammaksi.
Pojat kompuroivat hitaasti eteenpäin, kuunnellen pienintäkin ääntä.
Mitähän edessä mahtoi olla? Mihin tämä luonnon muodostama maanalainen
käytävä johtikaan ja minkälainen oli tovereitten kohtalo, kun ei
heistä mitään kuulunut? Tahtomattaan pojat tunsivat luolan kylmyyden
värisyttävän itseään.
Rotkon pohja nousi ja laski epätasaisena mäkenä, ja väliin se kävi
aivan pilkkopimeäksi. Ihmisjälkiä ei näkynyt.
Äkkiä lähenivät kallioseinämät nieluksi, josta töin tuskin mahtui
kulkemaan. Tuli täydellinen pimeys, ja kädellä hapuilemalla vain tunsi,
että maa alkoi viettää jokseenkin jyrkästi alaspäin. Manski raapaisi
tulitikun, mutta kosteassa ilmavirrassa se sammui heti. Toinen valaisi
sen verran, että näki luolan yhä syvenevän.
— Ota tämä toinen lyhyempi köysi, sanoi Manski, — kiinnitä varmuuden
vuoksi kiviin, jottei suistuta kuiluun, jos tästä sellainenkin vielä
tulee vastaan.
Köydestä kiinni pitäen pojat laskeutuivat varovaisesti alemmas, joka
askeltaan tunnustellen ja silloin tällöin aina tulitikulla valaisten.
Pohja oli hyvin viettävää, melkein äkkijyrkkää, mutta eräällä tulitikun
raapaisulla Manski luuli jo näkevänsä tasaisempaa. Samassa köysi äkkiä
höltyi ja pojat suistuivat päistikkaa alaspäin ja molskahtivat matalaan
veteen. He selvisivät siitä kuitenkin pian jaloilleen ja samassa
kuulivat yläpuolelta käheän äänen:
— P—leen hyvä rotanloukku tämä Pirunkaukalo. Nyt alkavat kohta kaikki
s...n kukkopöksyt jo olla kiikissä.