— Katsos koreata ahvenaa! — Mutta mitä sinä, Ressu, oikein ajattelet
Piksasta ja Pususta? puheli Aamos Kaino Kasperi soutaen venettä Reinon
nostaessa verkkoja.
— En minä oikein tiedä, Akki nauraa ja sanoo, että ne ovat saaneet
pukkitaudin. Ovat ne vähän pelkoja miehiä. Älä sinne huopaa, katso
vähän, minne verkko menee!
— Eivät ne pelkoja ole. Ei Piksa ainakaan. Pusu voi vähän olla. Ei
sekään sentään pukkia pelkää. Mutta minä luulen, että ne ovat nähneet
jotakin kamalaa, kuolleen ruumiin, ja sitten vannoneet, etteivät puhu
siitä kellekään, ja sitten tahtovat meitä pois täältä.
— Hyh, mitä ne siitä olis vannoneet. Oli se hyvä, että oli se
kansalaiskokous, jossa niille annettiin nuuskaa ja sanottiin, ettei
tässä tämmöiseltä hyvältä leiripaikalta, missä on sähkölennättimet ja
uunit ja kaikki ja näin paljon poikia, lähdetä tyhjää pakoon. Stop,
sotkuinen paikka, pidätä vähän.
— Mutta ajoipas Piksa vain jyrysti läpi sen päätöksen, ettei kukaan
saa mennä Halkiovuoren harjan pohjoispuolelle. Kyllä Piksalle on
jotakin tapahtunut, jotakin hirveän kamalaa, se ei enää naura
ollenkaan. Olis aika mukava tietää, mitä ne meinaa.
— Mitä siitä hautoo; niillä on omat metkunsa. — No, ann' mennä nyt
taas. Piksa on aina ollut vähän olevinaan.
— Kyllä se onkin aika poika. Se osaa partiotaidot kuin vettä, ja
muistatko, kuinka se hyppäsi pituutta sunnuntaina olympialaisissa.
Aijee, ne oli vähän hauskat, ne meidän olympialaiset. Seitsemän eri
maata. Ja teekkari heitti hurjasti kuulaa ja keihästä.
— Olisi Manski heittänyt paremmin keihästä, mutta meni vahingossa
parhaalla heitolla yli viivan. Mutta Pusu sai rökkiinsä, kun se oli
Ruotsi. — Älä keikuta venettä, noh, vielä siellä on yksi tirriäinen.
— Mutta hauskat ne oli ne vesiturnajaisetkin, kun toinen seisoi
veneessä ja toinen kanootissa ja sohittiin toisiamme riu'uilla, joissa
oli heinätukot päässä.
— Ja Aamos Kaino Kasperi loisti kuin Naantalin aurinko. No nyt on
selvä kuin juna. Kalakeitto on tiedossa aamiaiseksi.
— Ja päivälliseksi syödään lihasoppaa kimalaisten kanssa, ja Piksa
keittää, kun tulee vieraita.
— No, ei ne nyt vain vieraiksi tänne tule. Veteles paremmin, poika.
Siitä tulee iltapuolella meille lujat paikat. Johtaja sähkötti eilen
langattomalla, että kimalaisia tulee kymmenen ja kaksi meidän poikaa
koskilta. Kimalaiset ovat haastaneet meidät lipputaisteluun.
— Tuleekos johtaja kanssa?
— Tulee se — ja kimalaisten paraat jehut. Ne ovat olleet tänä kesänä
leirillä Hiidenkoskilla, ja siellä on ollut neljäkymmentä poikaa. Hei,
lippu on jo ylhäällä. Souda sivakasti.
— Ne on vähän kopakoita ne kimalaiset aina. Mutta mitenkähän ne on
sellaisen nimen ottaneet?
— Etkös sinä edes sitä tiedä? Niiden oikeana nimenä on kimiläiset, sen
Kiplingin Kimin mukaan, josta kiminleikkikin on nimensä saanut. Kas
niin, nyt sinä saat perata kalat, minä pistän verkot vapeille.
Aamu oli raikas. Tyynissä vesissä kuvastui juhlallisena leirirannan
korkea honkametsä. Näytti tulevan lämmin poutapäivä. Poikien ryhtyessä
aamiaishommiin oli koko leiri jo valveilla ja vilkkaassa puuhassa.
Telttatarkastus oli toimitettu, ja isoa havumajaa, joka korkeana kuin
kirkko kohosi leirin keskeltä, pantiin juuri kuntoon vieraita varteen.
Sitten Manski vei pojat kanerva-aukealle harjoittelemaan ja saamaan
viimeisen voitelun ennen aamiaista iltapäivän lipputaistelua varten.
Keskipäivän ajoissa tähystäjä ilmoitti, että vieraitten kaksi venettä
oli näkyvissä. Niiden tultua lähemmäksi Manski järjesti pojat riviin
rantakalliolle, ja kun vieraat laskivat maihin, tervehtivät pojat heitä
vartiolipuin ja tervetuloa-huudoin. Sen jälkeen varajohtaja ilmoitti
joukon partiojohtajalle ja tämä lausui riviin asettuneet kimiläiset
muutamin reippain sanoin tervetulleiksi Halkiovuoren kesäleirille
partiotovereiden keskuuteen. Kimiläiset vastasivat. Sitten tarjottiin
teetä, ja Manski ilmoitti hieman hymysuussa, että maassa oli elettävä
maan tavalla, ja leirisääntöjen mukaan oli tämä aika päivästä
käytettävä työhön. Leirityönä oli näinä päivinä ollut parin kilometrin
päässä olevan, Koivulan isännän leirille tänä kesänä lahjoittaman
kaskeen tehdyn naurismaan harventaminen, joka kysyi kinttulihaksia.
Leirille palattaisiin kolmelta, jolloin oli päivällinen. Neljän jälkeen
oli aika vapaasti käytettävänä kilpaleikkiin.
Eläköötä huutaen pojat kiiruhtivat veneisiin, ja leikkiä laskien
alettiin soutaa työpaikalle.
* * * * *
— Ovatpa nuo rehteviä poikia, nuo kimalaiset, tuumi tulta leirinuuniin
sytyttelevä Piksa kokki.
— Ovat ne; niiden johtaja Saara on hurjan etevä partiolainen, se on
pelastanut kaksi ihmishenkeä ja suorittanut viisi taitomerkkiä, kehui
Akki, kokin apulainen, kantaen lisää puita paikalle.
— Niin taitaa. Ja tuo Vahtimäki on kova uimaan, ja Lamppu on taitava
konemies, ne minä tunnen.
— Kyllä ottaa lujille tämänpäiväinen ottelu. Jos teekkari tulee
mukaan, niin on meitä saman verran, nyt kun Motte ja Yrkkä tulivat.
Kimalaisten partiojohtaja on lahjoittanut pronssisen uimarin
kiertopalkinnoksi; perin jännittävää se on.
— Teekkari tulee varmasti, se on jo niin innostunut näihin
partiohommiin. Tuo se kirves sieltä kodasta, täytyy vähän tätä lihaa
hakata.
Työ luisti naurismaalla kuin leikki, ja päivällinen vielä paremmin.
Täydellisen levon jälkeen, joka leirisääntöjen mukaan kesti
neljään saakka, jakaantuivat joukot kahteen ryhmään toisen johtaja
kimiläisten Salovaara eli Saara — toisen Mikko. Mikko julisti,
että taistelukenttänä tuli olemaan noin kilometrin päässä leirin
länsipuolella kulkevan, metsään hakatun maanmittarin linjan molemmin
puolin oleva alue. Rajalla heitetään ensin arpaa, kummalle tulee
länsi-, kummalle itäpuoli. Molemmat puolueet etsivät alueeltaan sopivan
lippulinnan. Se ympäröidään päänkokoisilla kivillä, niin että kehän
säde on viisi metriä. Kehän keskelle sijoitetaan lippu, niin että se
näkyy joka puolelle vapaasti ainakin 7 metrin päähän. Jos vastapuolueen
jäsen menee rajan yli toisen alueelle, voidaan hänet vangita
lyömällä kädellä kaksi kertaa selkään, mutta lippukehässä täytyy
häntä lyödä kymmenesti selkään, ennenkuin hän on vanki. Se puolue,
jonka onnistuu ensimmäiseksi saada vastustajan lippu oman kehänsä
keskelle, on voittaja. Puolen tunnin kuluttua annetaan torvella rajalta
alkajaismerkki. Halkiovuoren tienoille ei kukaan saa mennä.
Molemmat puolueet olivat miesluvultaan tasaväkiset, mutta kimiläisillä
oli suurempia poikia. Kimiläiset joutuivat itäpuolelle, ja "nousevan ja
laskevan aurinkon pojat" tervehtivät toisiaan juhlallisesti ja lähtivät
kumpikin suunnalleen.
— Nyt sitä koetetaan, sanoi Akki, — onko käpälämäki loiva vai jyrkkä,
Reino ja Laxi ja te muut kaksi, Motte ja Yrkkä.
— Kyllä me ilman runoja näytetään kimalaisille, eikös niin, toimitti
Aamos, ja kaikkien silmistä näkyi, että he olivat samaa mieltä. Mikko,
Manski ja Taavi kulkivat ketjussa nopein askelin edeltä. Oli pian
löydettävä sopiva lippuleiri, ja sen taitavasta valinnasta riippui
suuresti taistelun menestyminen. Mikon suunnitelmaan kuului, että
lippuleirin tuli olla mahdollisimman piilossa. Hän tiesi, että oli
saatava niin monta vastustajaa kuin suinkin vangiksi, sillä muuten oli
pienin pojin vaikeata pitää puoliaan. Manski johti pojat kauas alavalle
maalle tiheään lehtimetsään. Puiden välistä alkoi toisin paikoin
pilkottaa vettä.
— Tuonnempana on kahden pienen lammen välissä kapea niemeke tai
paremmin melkein saari, sillä tällä puolen on paha suo. Luulemme, että
sieltä löytäisimme sopivan paikan.
Niemeke kapeni kapenemistaan, ja sen keskikohdalla olikin pieni
viisitoista metriä leveä kuiva ala. Kolmella puolen oli vettä, hyvin
liejuista, ja rantapensaikkoa, edessä vielä upottava suo. Mikko
hyväksyi paikan heti.
— Nyt jakaannumme kahteen joukkoon: Laxi, Yrkkä, Motte ja Ressu
lähtevät heti ottamaan selvää, missä vihollisen lippulinna on,
Tassu, Piksa, Akki ja Pusu rajalle vangitsemaan vihollisia. Manski
ja minä jäämme toistaiseksi tänne. Muistakaa, te vakoilijapojat:
silmät ja korvat auki, kulkekaa niin varovaisesti kuin ikinä voitte,
kyyryssä aina, ryömien, kun vähäkin epäiltävää on. Kaulahuivit pois,
vihreät lakit syvälle päähän. Muistakaa koko ajan, että te olette
vihreänvärisiä, ja etsikää suojaa siitä.
— Vastustaja on ruskeapukuinen ja honkametsässä paremmin suojassa.
Älkää millään ehdolla antako ottaa itseänne vangiksi, välttäkää
saarrosta rajalle tullessanne ja juoskaa, jos tarve vaatii, niin
paljon kuin kintut kannattavat. Tehkää tarkka piirustus vihollisen
lippupaikasta, jos voitte, ja katsokaa, montako vartijaa heitä on. Ja
lopuksi, jos teidän onnistuu saada joku vangiksi, niin sitä parempi.
Pikkupoikien silmät loistivat, kun he tervehtien myönsivät ymmärtävänsä
ja menivät.
Rajansuojelijat lähtivät kätkeytymään huolellisesti kivien ja puitten
taakse vartiopaikoilleen, ja Mikko ja Manski olivat vähän ajan kuluttua
kahden. Tuuli humisi hiljaa puissa, ja lampien vesi välkähteli
auringonpaisteessa.
— No, ei mitään uutta ole kuulunut Piksan ja Pusun kummitusjutusta?
— Ei niin mitään. Pojat ovat vain olleet hyvin vaitonaisia ja vakavia.
Piksa se ehdotti tämän taistelupaikan siirtämisenkin näin kauas
Halkiovuoresta.
— En voi käsittää, mikä heihin on mennyt. Olen aprikoinut asiaa
puolelta ja toiselta, mutta mitään hyväksyttävää otaksumaa en keksi.
* * * * *
Alkamishetkestä oli jo kulunut neljäkymmentä minuuttia, mutta mitään
merkkiä vihollisesta enempää kuin omistakaan miehistä ei kuulunut
eikä näkynyt. Lehdet vain laiskasti lepattivat, ja aurinko paistoi
niin lämpimästi, että melkein alkoi uuvuttaa siinä odotellessa. Mutta
kumpikin johtaja arvasi, että metsän hiljaisuus oli petollista. Oli
kulunut siksi pitkä aika, ettei vihollinen voinut enää olla kaukana
eivätkä omatkaan vakoojat, elleivät he olleet kaikki joutuneet
vangeiksi.
Samassa risu rasahti. Ensimmäisenä tuli takaisin Aamos Kaino Kasperi.
Hän oli töintuskin päässyt vihollisen rajavartijoita pakoon, mutta
hänellä oli tietoja, ja hänen kasvonsa hehkuivat, kun hän huomasi
tulleensa ennen muita perille ja tervehtien antoi raporttinsa. Hän oli
käynyt aina vihollisen lippulinnalla saakka. Se sijaitsi pienellä joka
puoleltaan äkkijyrkkänä kohoavalla kiven tapaisella kalliolla keskellä
harvaa mäntymetsää.
— Kiersin sen ympäri, mutta kalliolle ei voi päästä muuta kuin yhdeltä
suunnalta, ja siinä oli Lamppu vahdissa. Muita vartijoita en nähnyt,
mutta mennessäni näin Saaran hiipivän rajan poikki.
— Hyvä on. Onko sinulla mitään karttaa?
— Ei, mutta vihollisen linna on noin kilometrin päässä rajalta. Voin
piirtää paikan heti.
— Ilmeisesti, tuumi Mikko, — ovat kimalaiset löytäneet itselleen
aivan erinomaisen helposti puolustettavan lippuleirin. Sen takia he
ovat jättäneet mahdollisimman vähän vartijoita, ehkä vain pari, jotka
ilman vaivaa voivat puolustaa kalliota.
— Yksi haitta on kalliolla kuitenkin. Se on kuin tarjottimella, ja
meidän täytyy heti käyttää hyväksemme sitä seikkaa, että olemme sen
löytäneet, tuumi Manski.
Varovaisesti oksia sivuun taivutellen tuli samassa Motte tuoden vankina
erään kimalaisten suurimmista pojista. Hän ei ollut käynyt rajaa
kauempana, mutta hänen varovaisesti liikkuessaan oli vihollinen tullut
melkein hänen syliinsä.
— He ovat varmasti lähteneet ryntäämään koko joukollaan, luottaen
linnansa valloittamattomuuteen. Kohta he ovat meidän niskassamme,
virkkoi Manski. — Mutta... ssst... taas tulee joku.
Tällä kertaa Piksa toi kaksi vankia, joista toinen oli kimalaisten
varajohtaja, ja poikien riemu oli suuri.
— Varajohtaja ryömii aivan ohi pensaan, missä minä olin vartioimassa.
Kimalaisia vilisee metsä täynnä, mutta he ovat painuneet lampien
molemmille puolille. Kaikki isommat pojat ovat ryntäämässä. Ressu
joutui vangiksi heti rajan yli mentyään, tiedotti Piksa. — Samoin
luultavasti Yrkkä.
Pidettiin lyhyt neuvottelu. Sitten Mikko antoi nopeasti määräykset.
Motte ja Lax jäisivät linnan vartijoiksi, Tassun ja Pusun oli
vetäydyttävä suojelijoiksi lähemmäs leiriä. Manski lähtisi Akin luo,
ja yhdessä he oikealta puolelta painuisivat vihollislinnalle. Mikko
ja Piksa yrittäisivät vastakkaiselta puolelta samaan aikaan. Oli
luotettava oman linnan löytymättömyyteen ja rohkeasti yritettävä,
vaikka vihollisen lipun valtaaminen näyttikin vaikealta. Kuhankeittäjän
äännähdys, jota Manski osasi mainiosti matkia, oli oleva merkkinä, että
Manski ja Akki aloittivat hyökkäyksen.
Äärimmäisen varovainen eteneminen alkoi. Onnellisesti päästiin
rajalle ja saatiin sana vartijoille. Mikko ja Piksa hiipivät sitten
yhdensuuntaisesti kymmenisen metrin päässä toisistaan, kaartaen
kaukaa vasemmalta vihollislinnaa kohti Manskin ja Akin kiertäessä
vastakkaiselta suunnalta. Korkeitten mustikanvarsien ja kanervikon
halki kävi tie, kivien ja puitten suojassa, ja jos pieninkin risahdus
kuului, täytyi painua liikkumattomaksi mättäiden väliin. Hiipiminen oli
leikin jännittävimpiä suorituksia. Mikä kivi, mikä puunrunko tahansa
saattoi kätkeä taakseen vihollisen. Taistelu kysyi järjestelyssään
neuvokkuutta, ripeyttä ja rohkeutta, hiipiminen kysyi joka hermoa,
malttia, korvan herkkyyttä, silmän terävyyttä, notkeata, nopeata,
äänetöntä liikkumista.
Suurimmat vaikeudet alkoivat, kun he pääsivät niin lähelle, että
näkivät kallion, jolla lippulinna oli. Kalliolla oli nähtävästi vain
kaksi kimalaista, mutta sitä paitsi kaksi vankia. Kimalaisilla oli
tuli, ja he keittivät jotakin eivätkä näyttäneet koettavankaan salata
leiriään. Vain yhdessä kohti pisti tiheä viidakkorinne jokseenkin
lähelle kalliota. Sen turviin täytyi heidän ensin yrittää — siitä
sitten edelleen.
Juuri kuin Mikko ja Piksa aivan vierekkäin hiipien olivat päässeet
viidakon kärkeen, painui Mikko liikkumattomaksi.
— Joku tulee.
Kaukaa kuului silloin tällöin kuminaa, kuin joku olisi kulkenut
kankaalla. Askelet lähestyivät. Ne eivät olleet hiipijän askelia, mutta
varovaisia sittenkin, vaikka silloin tällöin jokin oksa risahti kuin
raskaasta painosta.
— Kuka se on? kuiskasi Mikko. Mutta Piksa makasi hievahtamatta
hänen rinnallaan kasvot kääntyneinä ääntä kohti. Äkkiä he näkivät
parinkymmenen askelen päässä kookkaan miehen tulevan esiin kiven
takana. Hän koetti kulkea jonkin verran köyryssä. Päässä oli harmaa
hattu. Kasvot olivat mustapintaiset ja julman näköiset. Hänen vyöstään
riippui iso pistooli. Mies pysähtyi ja kuunteli.
— Joku vieras mies, mitä se täällä hiiviskelee? kuiskasi Mikko.
Piksan kasvot olivat kuin jäykistyneet. — Ole ihan hiljaa, sanoi hän,
— ehkä se menee ohi.
— Meni tai ei, vastasi Mikko, — tahtoisinpa tietää, mitä aseistettu
mies täällä hiiviskelee meidän kintereillämme. Odota — pian siitä
tolkku saadaan.
Hän oli juuri liikkeelle lähtemässä, kun Piksan käsi iski kuin
rautapihti hänen käsivarteensa.
— Pysy aloillasi, ei hievahdustakaan. Halkiovuoren hirveä mies.
Mikko katsoi hetken toverinsa lujiin, mutta samalla kauhistuneisiin
kasvoihin. Samassa kuului kuhankeittäjän vihellys: hy hyy — hyu hyu.
— Ahaa, sanoi Mikko, — tuoko se täällä on kummitellut? Tuonko takia
leiri olisi pitänyt muuttaa? Annetaan merkki pojille, niin kyllä tästä
pian selvä tulee. Leikki saa jännitystä.
Hän kohotti pillin huulilleen, mutta pelästyi Piksan ilmettä.
— Ei. Piksa riuhtaisi pillinuorasta. — Ei ikinä. Se leikki olisi
liian kamalaa. Se ei ole meitä varten. Ja nyt, johtaja, — hänen
katseeseensa tuli pyytävä ilme, kun hän samassa näki miehen kääntyvän
ja häviävän poispäin — meidän oma leikkimme on kesken, ja meidän
täytyy voittaa se.
He ehtivät tuskin viidakon ja kallion puoliväliin, kun kalliolta kuului
huutoa ja vartijat hyökkäsivät sen toiselle reunalle. Samassa Mikko
ja Piksa ponnahtivat pystyyn ja juoksivat kallion juurelle. Mikon
hartioille nousten Piksa sai heitettyä vyössään kantamansa köyden
kallionreunalla olevan puun ympäri ja veti itsensä kalliolle. Mutta he
tulivat hiukan liian myöhään, vartijat olivat saaneet Manskin vangiksi
ja hyökkäsivät estämään Piksan aietta. Piksa sai vain temmaistuksi
lipun käteensä ja heitetyksi sen kallionreunalta alas, kun hänetkin
saatiin kiinni ja lyötiin vangiksi.
Mutta Mikko sieppasi kimiläisten sinisen lipun, kääri oitis kankaan
kokoon ja lippu povessaan juoksi minkä jaloista ehti viidakkoa kohti.
Kuului vartijain hälytysvihellyksiä ja hurjia huutoja.
— Tuolla, tuolla menee lippu, juoskaa vastaan, ottakaa kiinni.
Ja kallion vastakkaiselta puolelta monelta taholta soi vihellyksiä.
Mikko pääsi viidakon suojaan ja lähti laajassa kaaressa varovaisesti
pyrkimään rajaa kohti. Hän ihmetteli, että kimiläisten huomio näytti
suuntautuneen kokonaan toisaalle. He ehkä luulivat, että Akki oli
saanut lipun ja tavoittivat häntä.
Kaukaa kierrettyään hän pääsi omalle leirille. Voitonriemuisena hän
heilutti kimiläisten lippua, mutta huomasi samalla, että oma lippu on
poissa. Motte istui kehäkivellä alakuloisena, mutta ilostui johtajan
tullessa.
— Vähän aikaa sitten, hän kertoi, — oli yhtäkkiä rantapensaikosta
hyökännyt alaston kimiläinen ja salamannopeasti siepannut lipun. Se
oli Saara. Lax oli häntä takaa-ajamassa. Saara oli uiden paennut lammen
yli.
— Kuinka kauan siitä on?
— Ei enempää kuin viisi minuuttia.
— Sitten on voitto meidän, sanoi Mikko. — Kello on viittä minuuttia
yli kuuden. Saara ei ole vielä voinut ehtiä leirilleen. Menemme
julistamaan taistelun loppuneeksi.
Pian kerääntyivät kimiläiset halkiovuorelaisten lippuniemelle. He
olivat jo aavistaneet tappionsa, kun suurella vaivalla saatuaan Akin
kiinni olivatkin huomanneet sen, mitä luulivat omaksi lipukseen,
olevankin pajunoksan ympäri kietaistun sinisen partiohuivin.
— Kyllä siinä mentiin yli kivien ja kantojen kuin kenkurat ja
kinkurat, sanoi Akki, — kun joka puolelta pörisi miehiä kuin
turkkilaisia. Mutta niin pitkiä neniä ette ole nähneet Brobdingnagien
maassakaan kuin huomattaessa, että lippu olikin metamorfoitunut
naisväen huiviksi.
— Vai niin. Mutta Saaran hyökkäys oli suurenmoinen, myönsi Mikko,
— ja ellei Akin huivi olisi vetänyt teitä nenästä, olisi voitto
varmastikin ollut teidän.
— Ellei, ellei, nauroi Saara, — hävisimme oikein pulskasti, ja sillä
hyvä. Mutta se taisi kuin taisikin olla minun partiohuivi, Akki, se,
mikä sinulla oli juonessa mukana. Hukkasin sen metsään riisuutuessani.
Mutta ihmeen ovelasti sinä vain osasit käyttää sitä hyväksesi, oo
Agesilaus!