— Eikö ole kaunis tuo Saittalahti, kun sitä täältä katselee, virkkoi
Mikko, kun vene oli karahtanut karkealle rantasomerikolle ja oltiin
reput selässä valmiina lähtemään Koivulaa kohti. — Nimi ei ole juuri
runollinen, mutta sen tuuheat rannat, kauniit kaislikot ja syvänvihreä
vesi tekevät sen erikoiseksi.
— Kyllä vain — onhan tuo — mutta olipa soutukin tiukka tähän
ihanuuteen, tuumi Taavi Korpela, — taidettiin tulla vajaassa tunnissa
yli selän.
— Niin on, kahdeksisen kilometriä pyyhkäistiin kuin leikillä vain. Ja
nyt komppania Koivulata kohti.
Alettiin nousta loivaa rantatörmää ja sitten ohi pienen rantamökin
varjoiselle tielle. Mikko ja Taavi astelivat edellä.
— Enpä ole vielä ehtinyt kysellä edes, mitä tuumit partioleirillä
olostasi, alkoi Mikko jutella. — Nyt kun olet viikon ollut mukana,
voit kai jo sanoa arvostelusi.
— Kyllä se mukiin menee. Langattoman puuha se on ollut perin
jännittävää, ja tämäpäiväinen menestyminen on erinomaista. Järjestys on
leirillä oikein hyvä, ja reippaasta luontoelämästä olen aina pitänyt.
Olen hyvin tyytyväinen. Mutta joukko saisi mielestäni olla suurempi.
— Sepä hupaista. Tiedätkös, miten sydäntäni sykähdytti ja miten
hurjasti riemuissani olin, kun saimme lennättimen toimimaan. Nyt
voimme ajaa asiaa eteenpäin ja meillä on siitä paljon hauskuutta.
— Mitä leirin pienuuten tulee, olet oikeassa. On vaikeata saada
sopivaa työnjakoa toimeen, puhumattakaan oikeasta yhteiskuntaelämästä.
Kuluu liian paljon aikaa kaikilta pikkuhommiin, kun on vähän poikia.
Olen monesti ajatellut sitä asiaa. Mitäs sanot, jos jonakin kesänä
Suomessakin saataisiin aikaan oikea jättiläisleiri. Valittaisiin ihana
paikka, minne teltat sijoitettaisiin, sinne kokoontuisi poikia, jotka
saisivat harrastaa taitavien johtajien opastamina sitä, mistä olisi
eniten hyötyä ja mikä enimmin miellyttäisi: jonkinlainen nuorten
kesävaltio — se on minun suuri unelmani: kuria, elämäniloa, työtä,
taitoa ja tietoa, siinä ohjelma. Mutta hei, pojat, huomio, tästä lähtee
oikopolku, ja sitten alkaa pian kuulua kosken kohina ja tullaan kummun
edustalla olevaan metsään. Te, jotka ette ennen ole käyneet täällä,
saatte nähdä jotakin kaunista, lisäsi hän jälkijoukolle.
Kapealla polulla kaikki siirtyivät kulkemaan peräkkäin. Mikko taivalsi
kuin rakkaimpia kotiseutujaan. Hän muisti polun jokaisen mutkan, miten
se tuossa kohta kohoaisi pienelle katajamäelle; sitten noustaisiin
aidan poikki porraslautoja, ja sen jälkeen alkoi jokilaakson vehmaus,
korkeita lehtipuita ja rehevää lainehtivaa ruohorinnettä. Ja vasemmalla
edessä kohisi pieni koski — äänestä kuului, ettei mylly jauhanut,
vaan vesi syöksyi sulkuluukun estämänä myllyntorin sivusta pauhaten ja
vaahdoten alas.
— Idyllinen näky, vahvisti Manski, — mutta mitäs, Tassu, sanot tuosta
vedentuhlauksesta?
— Hm, turbiini, turbiini, runollinen vesiratas joutaisi jo museoon.
Jo näkyivät kummun korkeat koivut, ja Koivulan punainen kartanorakennus
pilkotti niiden lomitse. Talo oli vanha, suora kuin laatikko,
kaksikerroksinen. Sen edessä oli laaja peltoaukeama, oikealla
suuri hedelmäpuutarha, vasemmalla myllyn lähellä navetta ja muut
rakennukset. Päärakennus näytti hauskalta valkoisine akkunanpielineen,
ja seinämällä, kiertäen kehänä koko metsän puolen, kasvoi valkoisia
ruusuja.
Nuo valkoiset ruusut ne aina värähdyttivät Mikon mieltä. Ja samoin
korkeat koivut, joista alinomaa kuului hiljainen kohina. Hän ajatteli
Irjaa. Irja oli kertonut pikkutyttönä istuneensa koivussa pitkät
ajat, ja hän oli myöskin monesti maininnut, että kun ruusut kukkivat
Koivulassa, oli se varmasti maailman suloisin paikka.
Jo kumpua noustessaan pojat kuulivat avoimista akkunoista salin
puolelta laulua ja pianonsäestystä. Koivulassa oli vieraita. Reino oli
kertonut, että oli Katri-sisaren syntymäpäivä, jolloin oli järjestetty
hauskaa pitkästä aikaa. Sen vuoksi heidänkin retkensä sopi erittäin
hyvin Reinon mielestä.
Pojat kuuntelivat takahuoneen matalalla olevan avoimen akkunan ääressä
ja ojensivat laulun loputtua kätensä sisään paukuttaen kuorossa
käsiään. Irja juoksi salista pianon luota ja hänen poskensa hohtivat ja
iloinen äänensä kajahti:
— Tervetuloa, metsäläiset, tervetuloa!
* * * * *
Mikon rintaa ahdisti. Miksi hän ei jo tuntia takaperin ollut
antanut lähtömääräystä? Se olisi ollut paljoa parempi. Asiathan oli
kaikki toimitettu. Hieman ujostellen Reinon avustamina pojat olivat
syrjässä esittäneet emännälle pyyntönsä, että he olisivat mielellään
halunneet ostaa hiukan leipää, jauhoja ja perunoita. Ja he olivat
saaneet kaikkea, mitä halusivat, vaikka ison kartanonkin varastot
olivat vähissä. Kaikki reput olivat täynnä. Oli myöskin sovittu
heinäntekopäivistä. Sitten he olivat kierrelleet katsomassa koskea ja
myllyä, pärehöylää, meijeriä ja isoa talon sivulla olevaa puutarhaa.
Suuresta salista oli siirrytty koivujen alle ja siellä rupateltu
ja leikkitty. Kaupungista oli tullut joukko nuorta väkeä, ja seura
oli hyvin hilpeä. Sitten oli salissa alettu tanssia, ja parhaillaan
kaikuivat valssin sävelet hiljaiseen kesäiltaan.
Mikko seisoi ovella ja katseli. Taavi Korpela, Reino ja Akki näyttivät
olevan hyvin kiintyneitä tanssiin, Manski keskusteli isännän kanssa
viereisessä huoneessa, Aamos Kaino Kasperi selitteli äänekkäästi
pihalla jotakin renkipojalle.
— No, Mikko, etkö sinä vieläkään ole opetellut tanssimaan? nyökäytti
Katri hänelle päätään, palavissaan siirtyen portaille vilvoittelemaan.
Mikko hymyili hänelle hieman väkinäisesti. Hänen hilpeytensä oli
kokonaan mennyttä. Hänen katseensa siirtyi taas pianon ääressä istuvaan
Irjaan.
Paljon hän oli ajatellut tätä Koivulan matkaa ja toivonut täällä
saavansa olla ja puhua Irjan kanssa. Mutta Irjalla näkyi olevan muuta
tekemistä. Häthätää pojat olivat hänen opastaminaan käyneet katsomassa
yläkertaa, tyttöjen valkoisia huoneita, sitten oli Irja taas hävinnyt
vieraitten piiriin. Hän oli niin iloinen, niin kevyt kuin vaalean
ruusun terälehti.
Katri siirtyi pianon ääreen. Mikko käännähti ovelta kuuntelemaan
isännän ja Manskin puheita. Hänen salainen toivonsa oli, että Irja
vihdoinkin tulisi tuolta joukosta.
Manski kertoi harvakseen Halkiovuoren leirielämästä.
— Kyllä se on lokoisa paikka, se vuori, kuului isäntä myöntävän, ei
siellä ole tainnut enää kalamiehiäkään käydä. Ne joskus sytyttelevät
paloja. Paha vain, että se on siellä toisella puolen selkää. Meillä on
paljon maita vielä siellä.
— Niin. Sitähän varten se on tämä insinööri täällä, että järjestelisi
vähän näitä maita...
Mikko kääntyi taas salin ovelle. Irja tanssi juuri parhaillaan
insinöörin kanssa. Pitkä, solakka mies se oli, kasvot ruskeat. Taavi
näkyi sen tuntevan.
Ihmeellisesti se tanssi, tuo Irja, jalat tuskin koskivatkaan lattiaan.
Mitä hän tekikään täällä, hän, Mikko, kömpelö ja raskasmielinen
Halkiovuoren partiopöpö! Ei hän ollut koskaan tullut tekemisiin moisten
ilojen kanssa, kotikasvatus ja aivan toisenlaiset harrastukset olivat
sen saaneet aikaan.
Akki lasketteli sukkeluuksia kansakoulunopettaja Mattilan tytöille, ja
Reino yhtyi joukkoon. Taavi alkoi jutella erään maisterin kanssa. Siitä
oli Irja joskus puhunut, tuosta maisterista. Tuntui, kuin se olisi
ollut pihkassa tyttöön.
Samassa tuli Irja salista vilvoittelemaan.
— Onko hauska tanssia, Irja? virkkoi Mikko.
— Tietysti on, insinööri on mainio tanssija. Eivätkö ruusut ole
kauniita? sanoi tyttö ja he siirtyivät kävelemään taloa kiertävälle
hiekkakäytävälle. — Sinä et osaa pitää iloa, lisäsi hän vilkaisten
Mikon vakaviin kasvoihin.
— En.
— Muistaissani — miten isäsi papereitten, sen Onnen arkun laita nyt
on? kysyi Ilja ja taittoi ruusun.
— Siitä emme tiedä sen enempää kuin ennenkään. Isä on toivoton.
— Jos minä olisin sinun sijassasi, niin etsisin yöt päivät, ja minun
täytyisi se löytää. Aiotko mennä syksyllä jatkamaan lukujasi?
— En — en voi — täytyy auttaa isää ansaitsemisessa. Hänellä on
taakkaa tarpeeksi ilmankin.
— Ja tuo onnettomuus on kuin vuori päälläsi. En voi — en voi — hoet,
ja oma tulevaisuutesi menee turmiolle. Sinä olet liian raskasmielinen,
hiljainen haaveilija, joka ei kykene riistäytymään irti ja katsomaan
rohkeasti ja iloisesti elämää.
— Tulkaa tanssimaan polkkaa, Irja neiti, huusi insinööri akkunasta
yli ruusujen, — kukaan ei täällä tanssi. Vai opettaako herra
partiopäällikkö teille partiolakia?
— Te sitä lakia paremmin tarvitsette, te paatunut, nauroi Irja ja
heitti veitikkamaisesti ruusun akkunaa kohti. — Mutta mennään, Mikko,
käy sinäkin saamaan virvokkeita.
Mikko jäi portaille. Polkan sävelet soivat sisältä. Ruisrääkän ääni
kuului kaukaa viljapellosta. Pojat keskustelivat myllyn luona. Miksi
hän ei voinut riistäytyä irti unelmistaan ja toiveistaan? Hänen
sydämensä oli ollut niin tulvillaan, hänellä olisi ollut niin paljon
sanottavaa Irjalle.
Hän hymähti katkerasti. Tämä oli sietämätöntä, tämä tuska.
Samassa hän kuuli väentuvasta pitkään ja venytetysti:
Saano — saano — toorella,
raakastaatkos — miinua —
Sielläkin yritettiin remuta. Yhtäkkiä Mikossa jokin kuin kimmahti. Oli
naurettava tässä olla norkollaan ja nyhjöttää ja märehtiä tuskaansa.
Hän lähti päättävästi väentupaa kohti. Eteisessä tervehti häntä muuan
mies.
— Mitens siellä poikaleirillä jaksetaan? kysyi hän, ja Mikko tunsi
miehen samaksi, joka oli ollut Irjaa viikko takaperin kaupunkiin
soutamassa.
— Kiitos kysymästä, hyvin vain.
— Tuota, onhan se mukava paikka, se vuorikin, mutta — tuota — kyllä
mä tietäisin tällä puolen paljoa paremman — ja matalamman rannan —
tuota — ja kalarikkaamman, tässä Saittalahden vieressä. Siellä saisi
Konstalta maitoakin.
— Kyllä me olemme tyytyväisiä paikkaan, kiitoksia vain, vastasi Mikko
hieman kummastellen ja painui sitten sisään. Tupa oli melkein pimeä,
niin oli siinä sankasti kartanon alustalaisia, nuorta väkeä. Hanuria ei
oltu saatu eikä päästy tanssimaan.
Mikko hyökkäsi raisusti joukkoon, tempasi muutamia mukaansa keskelle
piiriä ja huusi:
— Ja nyt sitä kerrankin hypitään, niin että karsta katosta karisee.
Ja sitten hän alkoi laulaa kaikuvalla äänellä, mitä mieleen juolahti,
rennosti, hurjasti:
Miksi se tiilikivi pohjahan painuu
ja lastu on lainehen päällä —
miksi yksi on onnellinen
ja toinen on onneton täällä?
Sanat olivat tanssijoille oudot ja sävelkin, mutta useimmat
tempautuivat mukaan ja yhtyivät laulamaan kahta viimeistä säettä niitä
toistettaessa.
Sen punaisen portin pielessä
lauleli kottarainen.
Ei se ollut ihme, jos ero tuli meistä,
kun minä olin kulkuri vainen.
Kyllä se jokikin kirkas on,
mutta lähre on kirkkahampi.
Vanhaa heilaa ei tarvitte surra,
kun uusi on rakkahampi.
Ja sitten muuttui sävel taas:
Sinua, tyttö sinisilmä,
tuli minun ikäväni.
Soisin ma, soisin ma
maailmanrannalla
vielä sinut näkeväni.
Hei lilu-lilu-lei ja maailmanrannalla
vielä sinut näkeväni.
Ja vähän ajan perästä:
Älkäte surko
ja älkäte purko
ja nakkele niskojanne,
vaikka tuosta ma sieppaan
kauneimman likan
ja olen vain maaliman-Janne.
Lakki oli siirtynyt takaraivoille, hiki valui virtanaan Mikon otsalta.
Mutta hän oli saanut vauhtia leikkiin. Laulut hän keksi siinä samassa,
ja sävelet, sieltä täältä hänen joskus kuulemiaan, tulivat kuin vuolas
virta. Kun hän juuri hurjaa vauhtia mennä pyöri oven ohi, näki hän
Irjan aivan lähellään.
— Mikko, äänessä oli ihmetystä ja pyyntöä. Mikko riistäytyi heti irti
ja vetäytyi ovelle.
— En ole koskaan nähnyt sinua tuollaisena. Ei mitään sen enempää.
Tahdoin antaa sinulle tämän.
Hän ojensi Mikolle kirjeen heidän juuri eteisestä ulos astuessaan.
Mikko pisti sen poveensa, ja he lähtivät yhdessä astelemaan kuistikkoa
kohti.
— Mitä tuo on, kuule, sanoi Mikko, — joku viheltää, partiopillillä,
eikä kukaan saa viheltää tarpeettomasti.
— Niin, vahvisti Irja, — vihellys kuuluu myllyn takaa Ruhmassuolta
päin.
— Taas vihellys — odotas — hyvin kaukaa — kiireellisen tulon
merkki. Anteeksi, minun täytyy mennä katsomaan, mikä siellä on, ja
Mikko riensi jo mäkeä alas.
— Etsi joen toiselta puolelta porraspuun korvasta polku, huusi Irja
vielä hänen jälkeensä.
Kesti kauan, ennenkuin Mikko palasi. Hänellä oli mukanaan märkä ja
mutainen Aamos Kaino Kasperi Lax.
— Siellä on suuri kaunis lehmä suossa, aivan uppoamaisillaan, pauhasi
Aamos.
— Niin on, todisti Mikko, — ja tämä vesseli oli myös samassa
kadotuksessa. Hän oli ensin poikien kanssa kilpaillut myllyllä
kulkemalla torin reunaa, sitten lähtenyt harhailemaan, etsien jotakin
partiotehtävää, ja niin tullut suolle, nähnyt lehmän vajoamassa ja
tahtonut antaa sille ensiapua, johtaja nauraen selitteli pihalla
oleville. — Mutta lehmä on saatava heti pelastetuksi; se on perin
näännyksissä ja syvällä suossa.
— Se on sitten kumma se Ruhmassuo. Aina se uhkaa joka kesä jonkin
lehmän viedä, vaikka kuinka vahtia pitäisi.
Mikko meni heti isännän puheille, vihelsi pojat kokoon, määräsi
Manskin ja Akin noutamaan lautoja, köysiä ja kolme neljä hevosen
luokkia, jotka pantaisiin lehmän alitse sitä nostettaessa, ja lähti
itse hakemaan Taavia ja muutamia miehiä avuksi. Pian painuivat kaikki
suolle isäntäväen vastusteluista huolimatta, ja salissa jatkui ilonpito
entiseen tapaan.
* * * * *
— Koomillisuus ja runollisuus ovat elämässä hyvin lähekkäin, filosofoi
Akki, kun pojat yön hiljaisia vesiä olivat palaamassa Halkiovuorelle.
— Tiedätkös, Manski, mikä on ero lehmännostajan ja lehmänostajan
välillä!
— En.
— Toisella on lihava rahapussi, toisella laiha jauhopussi niinkuin
meidän Laksi-sankarillamme.
— Minun vastaukseni oli yhtä hyvä, sanoi Manski. — Minä tarkoitin,
että sanojen erotuksena on n.
Tyytyväisin mielin, mutta väsyneinä laskettiin vaalenevana suvisena
yönä Halkiovuoren poukamaan.
Vartijat tulivat rantaan vastaan.
— Mitä kuuluu? kysyi johtaja. — Kaikki hyvin, vai mitä?
— Eipä ilmankaan, vastasi Piksa soinnuttomasti ja kartellen, ja pojat
alkoivat kantaa tavaroita varastoaittaan.
Mikon mieltä lämmitti ja hehkutti ikäänkuin hän olisi ollut Kultaista
taljaa etsimässä käynyt Argonauta. Pieni vaaleasininen kirje se povella
tuntui niin sanomattoman suloiselta.
Manskin jo kuorsatessa hän teltanakkunan hämärässä valossa avasi
kuoren. Siinä oli vain rivit:
Ihaninta jos untasi uskoa voit,
ivat kestää niinkuin mies,
syvän syöverin vetten lailla jos koit
läpi kallion murtaa ties —
Mikko tunsi runon. Se oli Wecksellin "Har du mod?" Sanoin selittämätön
onnen väristys kävi läpi hänen koko ruumiinsa. Irja, Irja — sinä
kesäyön tyttö, sinä humisevien koivujen tyttö. Miten syvä on sinun
sielusi. Kuin entisaikojen linnanneito sinä tahdot toisen osoittamaan
tunteensa arvon.
* * * * *
Kirkas koi ruskotti koillisessa, kun hän vielä kerran katsahti
akkunasta.
Vähäistä myöhemmin kuului hiljaisia askeleita ja varjo vilahti
jouhikangasakkunan ohi.
Pusu pisti päänsä aukkokankaan lomasta.
— Me tahtoisimme tulla sisään vähän puhumaan sanoi Pusu, — emme saa
unta ennen.
Piksa ja Pusu puikahtivat telttaan. Molempien kasvot olivat kalpeat,
mieli kiihdyksissä.
Manskikin heräsi.
— No, sanoi johtaja, — mikä teitä vaivaa?
— Me, me, sammalsi Pusu, — me pyytäisimme, että tämä leiri
muutettaisiin... jonnekin... muualle... pitkän matkan päähän.
— Mitä hulluja! Hourailetteko? Selittäkää tarkemmin.
— Me emme voi mitään selittää, virkkoi
Piksa vakavasti ja tyynemmin. — Me pyydämme hartaasti, että kaikki
lähtisivät täältä. Se tuntuu järjettömältä, mutta se on ankara totuus.
— Tuo on perin kieroa puhetta, ihmetteli Manski. — Onko jotakin
tapahtunut, onko jokin vaara väijymässä? — Miksette saa suutanne auki?
— Vala, partiovala sitoo meidän suumme, sanoi Piksa. — Me emme voi
ilmoittaa sanaakaan enempää kuin olemme jo sanoneet.