Pääkokki Piksa hämmensi Leukalassa suurta puuropataa ja pudisteli
huolestuneesti päätään.
— Jauhot ovat ihan lopussa, ja ellei tänään saada Koivulasta
pussintäytettä, päättyy tuo lysti lyhyeen, — ja hän keikautti päätään
järvelle päin, mistä kuului aika meno ja meteli.
Pojat leikkivät siellä parhaillaan "torpeedoleikkiä". Iso vene oli
ahdettu väkeä täyteen, ja kun oli soudettu kappaleen matkaa rannasta,
avattiin tappi, — "torpeedo osui", ja sitten sai veneen täyttyessä
jokainen pelastua, miten parhaiten taisi. Aamos Kaino Kasperin ääni
kaikui ylinnä. Hän se oli myynyt matkaliput Atlantin ylitystä varten
— Pääniemestä Leirisaareen — ja hänellä oli paitakin yllä arvonsa
merkiksi.
Puoli seitsemältä joka aamu kuului torventoitotus päämajasta. Silloin
oli hetkeäkään siekailematta noustava, pantava vuoteet kasaan ja
teltat siivottava ja tuuletettava, sillä viittä minuuttia ennen
seitsemää Manski toimitti telttojen tarkastuksen. Kello seitsemän
vihellys kutsui Kalliokentälle, jossa toimitettiin leirilipun nosto
ja aamuhuuto ja ilmoitettiin lähemmin päivän tehtävistä. Heti sen
jälkeen oli tänäkin aamuna ollut kuten tavallisesti peseytyminen ja
voimistelua, ja neljännestä vailla kahdeksan Kanerva-aukealla lyhyet
marssiharjoitukset, ja parhaillaan oli partioharjoituksia. Ensin oli
sidottu "jalkahaava", kannettu "loukkaantunutta" Akkia partiotapaan
selässä, sitten pudottauduttu korkean puun oksalta riippuvan,
partiosolmuin sidotun ja jatketun köyden varaan, ja sen jälkeen oli
juuri Pusun keksimä torpeedoleikki käynnissä.
Samassa pärähti Piksan varoitusvihellys "Leukalasta". Hieman
tyytymättöminä hauskan ja hurjan leikin keskeyttämiseen pojat uivat
rantaan, sillä kymmenen minuutin perästä alkoi aamiainen puoli
kymmeneltä, ja kokit — joina aina vuoroaan oli kaksi kaikista muista
tehtävistä vapaata poikaa, vaikka Reino olikin tänään päässyt leikkiin
osalliseksi — olivat täydellisiä diktaattoreita. Heidän ankara
vastuunalaisuutensa se heille antoi sellaisen vallan.
— Joko Tassu teekkari taas ehti syödä? sanoi Akki puuroa popsien, —
se luulee, että tämä on Riihimäki ja 'vemton minuuter'.
— Jo kerkesi, myönteli Piksa, — mutta maltas, nyt se kuuluu Manskia
ja minua huutelevan. Jokohan — syökää te rauhassa vain!
Manski ja Piksa juoksivat kannakselle ja kiipesivät nopeasti kallioita
ylös rantavuoren harjamalle saakka. Sinne oli langatonta lennätinasemaa
pystytetty viikkokausi siitä saakka, kun Taavi Korpela oli saapunut.
Antennin kannattajina oli kaksi karsittua korkeaa mäntyä, ja koneita
varten oli niiden juurelle tehty havumaja. Majan ovella Taavi istui
kuulotorvi korvalla.
— No? kysyivät molemmat pojat yhtaikaa hengästyneinä. Monet kerrat oli
siinä siten jo turhaan kuunneltu.
— Olen kuullut Mikon merkkejä: HV, HV, HV, HV ja sitten MV, MV,
sanoi Tassu, — olkaa ihan hiljaa. Äsken juuri alkoi, kun olin saanut
maajohdon uusituksi. Taas... selvästi HV, HV. Tuokaa korvanne lähemmäs,
tuohon aivan, niin kyllä kuulette. — Perin, perin selvästi!
Pojat kuuntelivat jännittyneinä kuulotorven hiljaisia karahtelevia
ääniä.
— No nyt tuli loppumerkki, nyt meidän on koetettava vastata; saa
nähdä, miten käy, virkahti Tassu, käänsi kytkimen ja alkoi painella
avainta, niin että sinkkipuikkojen kipinävälissä sähähti sininen
sähköpurkaus: MV, MV, MV — HV, ja sitten hyvin hitaasti: merkit
kuuluvat hyvin selvästi, miten siellä?
Vähän ajan perästä Tassu kirjoitti vastaanottamansa merkit ja Manski
luki:
— _Vielä hyvin heikosti. Lähetä hitaammin. Eläköön!_
— Eläköön, huikkasivat pojat, ja Piksa, pääkokki, heitti riemuissaan
virkalakkinsa ilmaan. Mutta Tassu otti edelleen vastaan:
— _Lähden kello 2 tänään kaupungista sinne. Sitten jatkamme Koivulaan
heti. Leirijoukko valmiina lähtöön, muut paitsi vartijat_.
Manski kirjoitti sanoman paperille, juoksi alas Kalliokentälle, vihelsi
pojat kokoon ja julisti juhlallisesti:
— Pojat, tänään on tapahtunut suuri asia. Halkiovuori on päässyt
langattomaan sähkölennätinyhteyteen kaupungin kanssa. Ensimmäinen juuri
saapunut sähkösanoma kuuluu: Lähden kello 2 tänään kaupungista sinne.
Sitten jatkamme Koivulaan heti. Leirijoukko valmiina lähtöön, muut
paitsi vartijat. Partiojohtaja.
Riemu oli yleinen. — Eläköön Halkiovuoren lennätin, eläköön johtaja,
eläköön Tassu, eläköön Marconi! kuului huutoja ja Akki ehdotti:
— Sähkötetään nyt sinne: Aina valmiina, partiojohtaja, ja huikea
hurraa soi!
Manski antoi hajaantumisluvan, ja kaikki hyökkäsivät vuorelle näkemään
lennätintä toiminnassa. Monesti oli sitä kylläkin käyty katsomassa,
mutta tällä kertaa tarkkasi sitä jokainen aivan toisin mielenkiinnoin.
— Ensi viikolla on morsea harjoitettava, niin että joka mies osaa
sähköttää, virkkoi Piksa.
— Ai, pyydetään johtajalta minun sandaalini ja sakseni ja herneitä
lisää, keksi Aamos Kaino Kasperi.
— Laxille saksia, jotta se sais pussinsa raksia, kun ei sillä enää oo
herneitä naksia, runoili Pusu harvinaisen puheliaana.
— Kuules sinä _chechaquo_, pisteli Akki, — jos lennätintä myöten
tulisi kaikki, mitä sinulta on jäänyt ja mitä muuten haluaisit, niin
ilma olisi pian täynnä tavaraa kuin Lissabonin postikonttori.
Manski rauhoitti mielet, ilmoitti, että kello kahteen saakka
tehtäisiin työtä tavalliseen tapaan, jotta iso havumaja saataisiin
aivan valmiiksi, sitten syötäisiin päivällinen kahdesta puoli kolmeen,
kalakeittoa — muuta ei ollut — puoli tuntia aikaisemmin kuin
tavallisesti. "Täydellistä lepoa" olisi tänään vain puoli tuntia tunnin
sijasta, kolmeen saakka. Sitten kello neljältä piti kaiken olla lähtöön
valmiina. Iltapäivän partioharjoitusten ja vapaa-ajan sijaan tehtäisiin
heti partiojohtajan saavuttua vierailu- ja muonitusretki Koivulan
kartanoon, mistä palattaisiin leirille yöllä. Kaksi leirinvartijaa
tarvittiin. Vapaaehtoiset ilmoittautukoot päivälliseen mennessä.
Poikien vuorelta leirille painuessa Pusu vei vakavana telttatoverinsa
Piksan syrjään.
— Kuules, nyt kun lähdetään... ja ne vartijat asetetaan... niin
minun täytyy puhua sinulle eräästä asiasta, joka on minua vaivannut
eilisestä asti. Kuljeskelin eilen vähän ennen illallista siinä puoli
kahdeksan tienoissa Halkiovuoren tuolla puolen ja olin juuri pysähtynyt
katselemaan tikkaa, joka takoi ja kiersi puuta, kun kuulin kummallista
naurua: ha-ha-ha, ha-ha-ha, mutta niinkuin se olisi tullut vuoren
sisästä. Minua vähän ihmetytti, ja tuumin, että otanpa selville, mitä
se on, ja lähdin kiertelemään paikkaa joka puolelta. Mutta mitään
vähääkään epäilyttävää en voinut löytää.
— Se mahtoi olla jonkinlainen kuulohäiriö. Tai ehkä nauru kajahti
jostakin kauempaa rannalta, arveli Piksa tyynesti.
— Ei totisesti. Se kuului niin selvästi, että ikäni sen muistan:
_ha-ha-ha, ha-ha-ha_. Ja se tuli kuin maan alta; se ei voinut kuulua
sillä tavoin metsästä eikä rannalta, vakuutti Pusu.
— No mikäs se sitten voisi olla?
— En minä vain tiedä. Tuntuu tämä kai sinusta hullulta puheelta. Mutta
minusta tässä Halkiovuoressa on jotakin... noiduttua.
— Joko sinäkin alat uskoa siihen Pylkkäsen kummitukseen? virnisteli
Piksa.
— En... enhän minä. Mutta jotakin tässä täytyy olla, ja ajattelin,
että voisin nyt vapaaehtoisesti jäädä vartijaksi, ja jos sinä jäisit
toiseksi, niin koetettaisiin yhdessä tutkia... ehkä saataisiin jokin
selvitys.
— Jäädään vain, en minä sinne Koivulaan piittaa, mutta mahdotonta
on, että siinä voisi mitään erikoista olla. Niin viatonta paikkaa
kuin Halkiovuori ei ole toista koko maailmassa. Mutta jäädään vain ja
nuuskitaan, ehkä siinä on jotakin jännittävää — se olisi sitä minun
mieleistäni puuhaa, oikein partiosouvia.