KILPA

— Sen minä sanon vaikka kuinka monta kertaa, että yksiä ämmiä

ovat yhteiskoululaiset, tyttöjen hameissa kieppujia, joita

opettajamamssellit taputtavat päähän hokien: Kas niin, kas niin tekevät

kiltit lapset. — Hyi!

Pitkä alaston pojanhuiskale istui uimahuoneen aidakkeella ja sylkäisi

komeassa kaaressa virtaan uima-altaan ulkopuolelle.

— Niin justiinsa, Pummi, säesti seinän vieressä auringossa laiskana

lekotteleva lihava poika. — Yhteiskoulu vie viimeisetkin miehen

meiningit. Kyllä se tässä sodassakin taannoin nähtiin — kansliassa,

sanansaattajina, tyttöjen hommissa oli joka manne.

— Missä on niiltä sisu, uskallus ja toverikunto? Missä ovat niiden

joukossa karhunlihansyöjät, kuten Jack London sanoo, jatkoi Pummi

tömäytellen kantapäillään lauta-aitaan joka sanalta. — Siinä, että

kaikki määkivät yhteen ääneen niinkuin lampaanläävässä äm-mää!

— So, soh, älkääs nyt sentään, puolusteli alimmalla portaalla

jalkojaan virutteleva isoruhoinen Matilainen suu naurun virneessä.

— Katsokaapas tuota Hokeriakin, joka tuolla puomilla alastomana

temppuilee! Ei ole sekään mammanpoika. Viisi vuotta on jo yhteiskoulua

puskenut, eikä kolmannen alkupäästä taida vielä ensi syksynä olla

selvillä. Partiolainen se on ja mikä lieneekään, ja suuta on sillä,

vaikka sammakon söisi.

— Hai jee, Hokeri, huusi kimeä-ääninen vikkeläkinttuinen laiha poika,

joka keikkui kaidepuulla. — Siitähän viime kesänä uimakilpailussa meni

sisu kaulaan ja alkoi vetää suonta, kun se huomasi, että Yrkkä antaisi

sitä päihin. Se huusi ja parkui kuin possu, vaikkei sillä mitään hätää

ollut. Eikä se ole partiolainenkaan!

— Kiru hiljempää, Mossa Malakias, puuttui taas Pummi aidalta

puheeseen. — Mutta tosiaankin! — ne tämän kaupungin partiolaiset

sitten! Ne ne vasta on koko joukkoa. Yhteiskoululaisten kanssa — joita

muuten useimmat lienevätkin — valmiit samaan soppakouluun. Osaako

kukaan sanoa, mitä partiolaiset ovat täällä tehneet sellaista, että

maksaisi niitä sillä nimellä haukkua?

— Toki aina valmiina pokkuroimaan ja solmimaan kaularusettejaan ja

harjaamaan kukkopöksyjään, heitti lihava poika makuuksiltaan.

— Ja kerran ovat vieneet Kissa-Kallen lantakapsäkin, sanonko mihin,

hutisi joku pukuhuoneitten puolelta avoimesta ovesta, ja sieltäkin

kuului naurunkikatusta.

— No pojat, sanoi samassa lujalla äänellä ponnahduslaudan päässä

hiljaa kiikkunut ja äänettömänä kuunnellut vanttera nuorukainen, —

kun teissä on niin hyvä sisu haukkua ja kehua, niin tulkaapas pienelle

uimareisullekin. Kuka lähtee viruttamaan itseään Isossa koskessa?

Ei sanottu mitään. Pojat katselivat toisiinsa.

Pummi vilkaisi aitaukselta koskelle päin.

— Ei sitä uiden ole laskettu, virkahti Matilainen roiskutellen

varpailleen vettä.

— Siksipä olisi mukava kerran laskea, sanoi vanttera poika. — Kai nyt

joku joutaa noin suuresta sakista? Saa hyvää seuraa.

— Pummi, sinä olet hyvä uimaan, huusi Mosse Malakias.

— Miksikä ei... mutta ei olisi nyt oikein aikaa, täytyy mennä

soittamaankin kohta...

— Minä lähden, sanoi samassa hiljaa pukuhuoneesta uimahousut jalassa

tullut hoikka poika ja solahti veteen. Vanttera ehdotuksen tehnyt

nuorukainen nousi heti ponnahduslaudalle ja hypähti komeassa kaaressa

jäljestä. Molemmat suuntautuivat levollisin rintauintivedoin koskea

kohden.

— Keitäs siinä lähti? kyselivät pukuhuoneista uteliaina katsomaan

kertyneet pojat.

— Korpelan Tassu se haastoi Isosta laskemaan. Se on tuo, joka ui

vasemmalla, polyteekkari se on, juuri tänne tullut, ja kova mies,

selitti lihava poika.

— Ja toinen on Manninen, Manski, huusi joku pikkupojista, — Hannes

Manninen.

— Mutta eikös se ole yhteiskoulun poikia, se Manninen? sanoi

Matilainen, kivuten hänkin aidakkeelle ja vilkaisten syrjäsilmällä

Pummiin.

— On se yhteiskoululainen, vakuutti terhakka pikku mies

suihkuparvekkeelta, — kahdeksannelle luokalle pääsi.

— Ja partiolainen se on myös, vahvisti toinen yhtä varma ääni.

— Hei, katsokaas pojat! käänsi Pummi puheen muualle, — nyt tuo

Manski, vai mikä lienee, painaa yhä enemmän oikealle. Ei taida

uskaltaakaan Isolle. Rantaa kohden se yrittää. Sinne onkin täältä jo

yli kolmesataa metriä, ennen koskea.

— Taitaisi olla parasta, että otettaisiin vene ja mentäisiin perässä,

ettei vielä tapahdu onnettomuutta, tuumi Matilainen.

— Ei, mutta hulluko se Manski on, yhä painaa oikealle, nythän se on

ihan jo suunnasta poissa, — lihava poika tähysteli suihkuparvekkeelta

jännittyneenä.

— Mitäs se nyt viittaa Korpelalle?

— Se käskee sitä sinne päin rantaan, huusi Mosse Malakias.

— Veto on lopussa!

— No nyt Korpelakin kääntyy äkkiä suunnastaan; Varissaaren rantaan ne

yrittävätkin, selitteli Matilainen.

— Ei, pojat, nyt minä ymmärrän, _Manski tahtoo laskea Vähästä_.

— Hullu se on, olisi sille Isokin riittänyt.

Vähästä ne eivät hengissä pääse.

— Housut ylle ja pari miestä Matsonskan veneeseen, ja vähän äkkiä,

komensi Pummi loikaten alas aidalta. — Souda tänne se, Mosse. Ja

tuossa on Korpelan vaatekasa — kuka tietää Manskin hynttyyt? Pannaan

ne kokkaan mukaan, tule sinä veneeseen Sakeri, ja Limppu myös, sinä

olet hyvä soutamaan. Vähä on perin paha veneelläkin laskea, ja punainen

vilkkuu kosken alla, tukit tulevat.

— Voi niitä hulluja, kun lähtivät itseään tappamaan, päivitteli

Matilainen, — tukkien sekaan ja hurjaan koskeen.

Uimahuoneella oli syntynyt vilkas meno, ja pian vene kiiti kahden pojan

soutamana nopeasti Vähää koskea kohti. —

— Tuumin — että lasketaan tässä Vähä — kun nyt kerran lähdettiin,

sanoi Hannes Manninen, kun Taavi Korpela oli ennättänyt hänen

rinnalleen, ja molemmat jatkoivat tyynesti uintiaan.

— Taitaa se olla koko joukon ryöppyisempi — kuin Iso — mutta oli

menneeksi, vastasi Taavi hiukan hengästyneenä.

— Tukkeja tulee — täytyy varoa niitä, sanoi Hannes.

— Ni-in. — On tämä kirkasta ja viileää vettä uida, ihan se on tumman

viheriää tässä Varissaaren koivujen suojassa, tuumi Taavi taas vähän

ajan kuluttua. — Kovin alkaa virta jo painaa; täytyy yrittää pikkuista

ylemmäs, muuten ei päästä puominaukolle.

— Vähän aikaa vetää vielä Iso, sitten alkaa Vähä imeä, eikä muuta

kuin antaa mennä, selitti Hannes suunnaten kuitenkin uintinsa entistä

enemmän oikealle.

Ison kosken kohina painui Varissaaren taa, mutta Vähän kumeampi pauhu

alkoi kuulua yhä selvemmin. Vähässä koskessa ei ollut mitään putousta,

vaan virta vilisti vinhaa vauhtia tukinlaskua varten padottujen

rantojen välitse, ryöpyten korkeina hyökyaaltoina ja alempana

muodostaen suuria häränsilmäpyörteitä.

— Pitäkää keskellä virtaa ja sitten ajoissa oikealle kosteeseen,

olivat Hanneksen viimeiset sanat. Virta veti iloisesti, ja hän syöksyi

kuin nuoli kuohukkoon. Toveri tuli vähän jäljempänä.

— Hei, hei, huusi hän joillekin sillalla katselijoille ja sukelsi

sitten ryöppyihin.

— Jes siunatkoon! vastasi sillalla katseleva vaimoihminen. — Nyt ne

hukkuivat kumpikin!

Samassa Hannes Manninen oli jo selvinnyt pahimmasta ryöpystä. Kohottaen

päätään hän pudisti uljaasti veden kasvoistaan ja hiuksistaan ja

parilla voimakkaalla vetäisyllä siirtyi oikean rannan puolelle. Silloin

juuri Taavi Korpela mennä viiletti ohi.

— Hoi, tänne, tänne! huusi Hannes, ja muutamalla rajulla potkaisulla,

hurjasti ponnistaen hän pääsi akanvirtaan, joka kevyesti kuljetti hänet

rantapoukaman suojiin.

Hän oli ponnistaessaan kuullut matalan huudon ja näki kosteeseen

tullessaan Taavi Korpelan pään hävinneen näkyvistä.

— Hoi, hoi, Mikko, huusi hän nuorukaiselle, joka juoksi täyttä vauhtia

rantatörmästä alas. — Ota vene — mihin Korpela hävisi — mahtoiko

käydä hullusti!

Läähättäen hän nousi rannalle, toverin kiiruhtaessa kumpareen taa

veneelle.

Mutta samassa Pummin ohjaama vene tuli alas koskesta.

— Hakekaa Korpelaa — keskeltä virtaa — alempaa ison tukkiruuhkan

luota! huusi Hannes kaikin voimin, kiiruhtaen sitten Mikon jälkeen.

Mutta he eivät päässeet pitkälle rannasta veneineen, ennenkuin Pummin

alus jo kääntyi, pojat nostivat jotakin vedestä ja alkoivat soutaa

rantaan.

— Kaikki hyvin, eläköön! huusi Pummi heiluttaen jonkun paitaa.

— Turha hötäkkä, sanoi Taavi Korpela noustessaan maihin veneen

pohjalta. — Mutta kiitos vain! Katsokaas, kun tämä kumppani huusi

minua kosteseen, käänsin pääni ja aloin ponnistella liian myöhään.

Samassa sain tukin töytäyksen kallooni ja huumaannuin siitä, niin että

taisin mennä vähän pökerryksiin...

— Ja vähän veden alle, täydensi Sakeri.

— Niin no, jatkoi Taavi, — mutta kyllä minä siitä olisin pian

selvinnyt jonkin tukin selkään, ellen muuten. Mutta tattis vain silti,

pojat. Nyt se on tehty, Manski, vai mikä sinä olet. Ja Mikkokin, mistä

sinä, partiojehu, tähän lensit? Taisit vainuta hengenpelastusta. Mutta

tuossahan on vaateriepumme, Manski, niin ei meidän tarvitse loikkia

intiaaneina kaupungin kauhuksi uimahuoneelle.

— Meidänkin on tästä mentävä, muuten Limppu paistuu mustaksi ja me

muut saamme luoda toisen kerran nahkamme tässä helteessä, virkkoi Pummi.

— Mutta sen minä sanon, ettei joka mies Vähää laske, Manski, lisäsi

hän työntäen veneen rannasta. — Ja — tuota — hm — taisi tulla

vähän liikaa nälvittyä niitä likkakoululaisia — ja tuota — niitä

partiojasseja myös. Mutta miksi ne aina ovat niin tuppisuita, etteivät

saa kitaansa auki edes sanoakseen mihin pystyvät.