Tästä jaosta yleensä selviää eri kielten keskinäinen sukulaisuus; mutta
nykyisempi tutkimus on sen lisäksi huomannut läheisen yhteyden
varsinaisten Suomalaisten kielten ja Mordvan kielen välillä, joka
todistaa Suomalaisten heimojen muinoin asuneen Mordvalaisten
läheisyydessä, ja toiselta puolen Lapin kieltä ei nykyjään enää aseteta
välittömään yhteyteen Suomen kielen kanssa, vaan erikseen, siinä kun
tavataan yhtäläisyyttä sekä Suomalaisten että myös Ugrilaisten, vieläpä
Permalaistenkin kielten kanssa.
*Lisäys 3.* Suomalais-ugrilaiset kansat ovat hyvin erilaiset
sivistyksensä ja elämänlaatunsa puolesta. Samalla kuin itäisimmät
heistä, Ostjakit ja Voguulit, asuen Pohjois-Aasiassa lähellä Jäämeren
rantoja alkuperäisessä luonnon tilassa, hankkivat elatuksensa
kalastuksella tai metsästämisellä, heidän likimmät sukulaisensa,
Unkarilaiset, eläen hedelmällisessä maassa Keski-Euroopan tasangoilla,
kaikin puolin ovat omistaneet nykyajan sivistyksen, heillä kun on oma
kansallinen elämä, oma valtiolaitos, oma kirjallisuus, -- Bulgarilaiset
kansat ovat saaneet nimensä muinoin kuuluisasta Bolgarien valtakunnasta
ja heitä sanotaan myös Volgalaisiksi, koska asuvat Volgan varrella.
Nykyjään Volgalaiset kansat, Mordvalaiset ja Tsheremissit, ovat paraasta
päästä maanviljelijöitä; osa jälkimäisistä on kuitenkin metsästäjiä.
Vaikka ulkonaisesti kääntyneinä kristin-uskoon, useat heistä pyhissä
lehdoissaan salaa palvelevat entisiä jumaliansa. Tsheremissit ovatkin
osaksi vielä kastamattomia. -- Syrjäänit ovat Pohjois-Venäjän
varsinainen kauppakansa. Heidän luontainen taipumuksensa kaikenlaiseen
kaupantekoon on syynä, että noilla autioilla lakeilla Jäämeren rannoilla
mainittu elinkeino kokonaan on joutunut heidän käsiinsä, joka niin-ikään
on antanut heille jonkunlaisen vallan siellä asuvain Samojeedien yli.
Muutamat Syrjäänit ovat myös poronhoitajia ja paimentolaisia; etelämpänä
useat elävät maanviljelyksestä, samoin kuin Permalaiset ja Votjakit.
Viimeksi-mainituistakin on osa vielä pakanoita. -- Tunnettua on, miten
Lappalaiset, hajaantuneina neljän valtion aineille, Suomen, Ruotsin,
Norjan ja Venäjän, osittain paimentolaisina kuljeskelevat Pohjolan
tuntureilla, osittain kalastajina etsivät elatustansa Jäämeren
vuonoista. -- Suomalaisista heimokunnista puhutaan seuraavassa.
§ 3. Suomalaiset kielet.
Varsinaiset Suomalaiset kielet ovat hyvin likeistä sukua keskenänsä;
kielentutkimuksen kannalta niitä sopiikin pitää saman kielen,
Yhteis-Suomen, murteina. Sen eri muodostukset ovat: _Suomi_, _Karjala_,
_Aunus_ eli _Liygi_, _Vepsä_, _Vatja_, _Viro_ ja _Liivi_.
Vertaileva kielentutkimus on vienyt siihen päätökseen, että suomalaiset
heimot, -- _Karjalaiset_, _Hämäläiset_, _Varsinais-Suomalaiset_,
_Vepsäläiset_, _Vatjalaiset_, _Virolaiset_ ja _Liiviläiset_, -- vielä
meidän ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina asuivat itäpuolella
nykyistä Liivin- ja Vironmaata sillä alueella, jota etelässä rajoittaa
Väinäjoki ja pohjoisessa Suomenlahti ja Laatokka, baltilaisten ja
germanilaisten kansojen läheisyydessä. Näiltä seuduilta useimmat
suomalaiset heimot sitten siirtyivät länteen tai pohjoiseen päin;
muuttojen alkusyynä olivat nähtävästi nuo suuret kumoukset, Hunnien
hyökkäys Eurooppaan ja Gootilais-vallan hajoaminen, jotka antoivat
aihetta yleiseen kansainvaellukseen.
_Karjalaiset_ levisivät pohjoiseen Laatokan rannoille ja sieltä
eteenpäin, ottaen haltuunsa paitsi Inkerinmaata Suomen ja Venäjän
Karjalan sekä osan Aunuksesta. Inkeristä ja Laatokan länsirannoilta
suuri osa väestöstä Stolbovan rauhan jälkeen (1617), peläten
uskonnollista vainoa, muutti Sisä-Venäjälle, Tver'in, Novgorod'in y. m.
kuvernementteihin, joissa vielä tänäkin päivänä on vahva, Karjalan
kieltä puhuva väestö. Pois muuttaneiden sijaan siirtyi Inkeriin
Suomenmaasta uusia asukkaita. -- Karjalaisten alkuperäinen kieli on
säilynyt Venäjän Karjalassa, Aunuksessa ja Salmin kihlakunnassa Suomen
itärajalla sekä äskenmainittujen siirtolaisten kesken.
Lähellä Karjalan kieltä on _Aunuksen_ eli _Liygin_ kieli, jossa
kuitenkin huomataan paljon yhtäläisyyttä Vepsän kielen kanssa.
Muista heimoista _Vatjalaiset_ pysyivät entisillä asuinpaikoillaan
Inkerinmaalla, jossa heitä vielä on vähälukuinen väestö Narvan
lähitienoilla; _Vepsäläiset_ taas joutuivat koilliseen, Äänisjärven
länsi- ja eteläpuolelle. Länteen päin lähti kaksi heimoa, _Virolaiset_,
jotka asettuivat Suomenlahden eteläpuolelle Viroon ja Liivinmaan
pohjoisosaan, sekä yhtä heimoa olevat _Liiviläiset_ ja _Kuurilaiset_,
jotka siirtyivät Riian lahden rannikoille, niihin maakuntiin, jotka
heistä ovat saaneet nimensä. Heidän muinainen kielensä, _Liivin kieli_,
on jo häviämäisillään. Nykyjään ei ole sitä puhuvia muualla kuin yhdessä
paikkakunnassa Kuurinmaalla, yhteensä noin kolmetuhatta henkeä.
Suomenlahden pohjoispuolelle, nykyiseen Suomenmaahan, tuli, paitsi
Karjalaisia, kaksi heimokuntaa: _Varsinais-Suomalaiset_, kulkien pitkin
Suomenlahden rantaa Lounais-Suomeen, jossa heidän murteensa on
puhtaimpana säilynyt Rauman ja Uudenkaupungin tienoilla, ja
_Hämäläiset_, asettuen Hämeeseen ja Satakuntaan, josta sitten levisivät
Etelä-Pohjanmaalle.
§ 4. Suomen kielen murteet.
Ne suomalaiset heimot, Varsinais-Suomalaiset, Hämäläiset ja Karjalaiset,
jotka joutuivat nykyisen Suomenmaan rajojen sisälle, liittyivät täällä
yhdeksi kansaksi, ja heidän murteistaan syntyi yhteinen _Suomen kieli_.
Tämä jakaantuu kahteen päämurteeseen: _Itä-Suomen_ ja _Länsi-Suomen_;
edellisen perustuksena on Karjalan kieli, jälkimäisen Hämäläisten ja
Varsinais-Suomalaisten murteet. Kumpasenkin päämurteen alalla ilmaantuu
useita paikkakunnallisia erilaisuuksia. Enimmin eroavat yhteisestä
Suomen kielestä kreikan-uskoisten Karjalaisten murre _Salmin_
kihlakunnassa (Salmin, Suistamon ja Suojärven pitäjissä) Itä-Suomen
alalla sekä Länsi-Suomessa se kieli, jota puhutaan _Rauman_ ja
_Uudenkaupungin_ seuduilla. Välityskielenä, joka lähestyy toista
päämurretta, on Länsi-Suomen alalla _Hämeen_ kieli Hämeessä,
Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla sekä Itä-Suomen alalla _Savon_ murre,
jota, paitsi Savossa, puhutaan suurimmassa osassa Suomen Karjalaa sekä
Pohjois-Hämeessä ja Kajaanin seuduilla. Savon heimokunta ja Savon kieli
ovat saaneet alkunsa karjalaisten ja hämäläisten ainesten yhdistyksestä,
kuitenkin pääasiallisesti karjalaisella pohjalla. Varsinais-Suomalaiset
ovat kulkiessaan nykyisille asuinpaikoilleen jättäneet paljon jälkiä
eteläisen rantamaan kieleen. Heidän murteensa vaikutusta osoittavat
erittäinkin nuo katkonaiset sananmuodot, joista loppuvokaali on kulunut
pois (talost', kaupungiss' y. m.) Näin on syntynyt erityinen
_rantamurre_, sekä _itä-_ että _länsi-suomalainen_, joka Turun seuduilla
yhtyy Varsinais-Suomalaisten alkuperäiseen kieleen, Rauman ja
Uudenkaupungin murteeseen.
Yllämainitut murteet sekaantuvat toisiinsa monella monituisella tavalla.
Ei päämurteidenkaan raja ole aivan jyrkkä; jos _d_-äänen pysyminen tai
pois-heittäminen[1] otetaan perusteeksi, niin se alkaa etelässä
Vehkalahden ja Virolahden väliltä, siten että edellinen pitäjä jää
länsimurteen, jälkimäinen itämurteen puolelle, ja käy sitten, tehden
muutamissa paikoin pieniä mutkia, melkein suoraan luoteeseen päin
Kokkolaa kohden. Huomattava on kuitenkin, että kummallakin puolella tätä
rajaa tavataan paljo toisen päämurteen omituisuuksia. Yleensä on paljo
paikkakuntia, joissa eri murteet yhtyvät. Semmoisia välialoja ovat
erittäinkin _Oulun_ ja _Viipurin_ lääni. Itä-Suomen kielialaa ovat myös
_Inkerinmaan_ ja _Venäjän Karjalan_ murteet.
[1] Länsimurteen alalla kirjakielen _d_ aina ääntyy jollakin tavalla
(pehmeänä d-nä, r-nä, l-nä j. n. e.), itämurteen alalla se katoaa.
§ 5. Suomalaisen kirjallisuuden historian jako.
Suomalaisen kirjallisuuden historia jakaantuu kuuteen aikakauteen:
1. Vanhin aika vuoteen 1157, jolloin Suomenmaa joutui Ruotsin vallan
alle ja kristin-usko tuli maahan.