_Hoffmann_, ent. välskäri.
_Riikka_, hänen vaimonsa.
_Emma_, heidän tyttärensä,
_Saara Humalisto_, | palvelustyttöjä.
_Kati Virtanen_, |
_Tikkanen_, konttoorikirjuri.
_Rikkonen_, kauppa-apulainen.
_Sundström_, vanha maisteri.
_Neulanen_, räätälin sälli.
_Kalle Savolainen_.
_Neiti Holmström_.
Näyttämö: Vastaanotto-huone Hoffmannilla. Sundström, Tikkanen, Rikkonen
ja Neulanen sisällä.
SUNOSTRÖM. Kuinkahan kauvan tässä täytynee odottaa, ennenkuin tohtori
suvaitsee esiintyä?
TIKKANEN. Minä olen tässä jo vähintäinkin puoli tuntia odottanut.
Kärsivällisuyteni alkaa loppua!
RIKKONEN. Ilmoitettu vastaanotto-aika on k:lo 8-12. Jo ennen k:lo 8
olen tässä odotellut, mutta lääkäriä ei vaan kuulu.
NEULANEN. Aika on rahaa, ja jos tohtori viiden minuutin kuluttua ei
tule, niin hajotan minä koko talon!
SUNOSTRÖM. Sallikaa kysymykseni -- suokaa anteeksi -- oletteko itse
sairas?
NEULANEN. Terve kuin pukki. Mutta asiat ovat sairaat. Minä olen räätäli
ja olen täällä tohtorilta saapa yhden miehenpuvun tekopalkan, sekä
lisä-aineista niinkuin vuorista, napeista, nauhoista, taskuvaatteista
ja muista senlaisista, erikseen. Useamman kerran olen täällä käynyt
saatavaani pyytämässä, vaan aina turhaan ja jos ei hän tällä kerralla
maksa niin -- -- --
TIKKANEN. -- -- panette hakuun. Se on viisainta, ja niin teen minäkin,
ellei rahat heltiä.
SUNOSTRÖM. Oletteko tekin saapa häneltä?
TIKKANEN. Hm! Ompahan vaan yhden vuoden vuokra saatavana.
RIKKONEN. Minulla on myöskin hänelle lasku, joka jo aikoja sitten on
langennut maksettavaksi.
SUNOSTRÖM. Kummallista! Minä huomaan että olemme kaikki samalla
asialla. Kaikki olemme karhuja, mutta karhuttava otus ei lähde
pesästänsä.
TIKKANEN. Otus olisi saatava ulos pesästänsä -- mutta mitenkä?
NEULANEN. Se on helposti tehty! Jos ovi on suljettu, niin se rikotaan.
Tahdotteko nähdä, kuinka ovia avataan? (Tekee uhkaavan liikkeen).
RIKKONEN. Malttakaa hiidessä, malttakaa! Parempi olisi keksiä jokin
keino. Väkivaltaa ei saa käyttää.
NEULANEN. Mutta minulla ei ole aikaa juosta täällä joka päivä!
Kärsivällisyyteni loppuu, ja kun se loppuu niin -- -- --
RIKKONEN. -- -- sillooin on leikki kaukana. No niin, myönnetään, mutta
minä nyt kuitenkin ehdottaisin erästä keinoa ja se on että me kaikki
ruvettaisiin sairaiksi.
SUNOSTRÖM. Se ei ole hullumpi esitys. Mutta mitenkäs tämä kaikki
tapahtuisi? Ettäkö haettaisimme tohtorin kotia luoksemme, tahi -- -- --
RIKKONEN. -- -- eikö hiidessä, siitä voisi tulla meille kustannuksia,
-- vaan nyt olisi meidän kaikkien mentävä hetkeksi pois ja vähän ajan
perästä tultava uudelleen, ei kuitenkaan kaikki yht'aikaa, mutta ei
suurta väliäkään saisi olla. Kullakin meistä olisi oma tautinsa. Minä
puolestani koetan tavattomasti aivastella, -- se on, minuun on tullut
aivastus-tauti, ja te toiset voisitte ottaa jonkun muun taudin
näyteltäväksenne.
TIKKANEN. Ja samalla kun hän tarkastaa tautimme laatua, niin voimme
häntä muistuttaa siitä vanhasta kolmesta markasta (nauravat) niinkuin
sanotaan. Minä suostun ja otan näytelläkseni nikottajan osaa.
NEULANEN. Minuun tulee naurutauti.
SUNDSTRÖM. Entä minä? Mitähän tautia minä sairastaisin?
NEULANEN, Sitä niinkutsuttua pohmeloa.
RIKKONEN. Eikö hiidessä! Sehän olisi liiaksi luonnollista -- jotain
muuta. Ettekö voisi haukotella?
SUNOSTRÖM. En tiedä, kumpahan koetan. (Haukottaa).
RIKKONEN. Hyvin käy. Te olette siis haukotustaudissa. Mennään nyt
hetkeksi harjoittelemaan ja pian on tohtorimme saava vastaanottaa
oikein omituisia sairaita.
SUNOSTRÖM. Ha, ha, ha! Tosiaankin omituisia sairaita. (Menevät).
HOFFMANN (tulee haukotellen). Olenpa nukahtanut vähän liian pitkään. Yö
oli rauhaton. Uneksin kaksijalkaisista karhuista ja kaikenlaisista
omituisista sairaista. Jaa -- ah! Kyllä se niin on, että jos ihminen
jotain yrittää tahi alkaa niin pitäisi hänen se viedä päähän asti, eikä
kesken lopettaa. Omasta kokemuksestani olen tullut sen huomaamaan,
vaikka valitettavasti liika myöhään. Ennen poikana ollessani oli
minulla halu lääkäriksi ja luinkin sitä tiedettä jo niin paljo että
vaadin välskäriksi sotaväkeen, kun äkkiä sain vastustamattoman halun
lakitieteen alalle. Sitä tutkin sitte niin suurella innolla että jopa
määräsivät virkaatekeväksi nimismieheksi erääsen pitäjääsen, jota minun
ei tarvitse tässä mainita, -- vaan kun hetken olin ollut vallesmannina
ja ottanut muutamia viinapannuja sekä reppurien laukkuja takavarikkoon,
sekä kytkenyt muutamien talollisten sikoja, jotka liian vapaasti
kyntivät ja omavaltaisesti käyttivät kruunun maantietä, -- niin
kylläännyin taas siihenkin toimeen, ja uudestaan päätin ruveta
lääkäriksi. Toisinaan huolettaa, ett'en ole täydellinen, tutkintoa
suorittanut lääkäri, vielä vähemmän nimismies. Paljon minä kuitenkin
tunnen lääkitiedettä ja monta sairasta olen varmasta kuolemasta
pelastanut. (Huutaa ovelta). Mutta hoi! Eikö sitä huomen-kahvia jo
tuoda? Ei tänäänkän näy tulevan sairaita. -- Merkillisen terveitä
ihmisiä.
RIIKKA (tuo kahvia). Kas tässä on kahvia. Tule nyt heti juomaan
ennenkuin se jäähtyy. Kermakin on aivan tuoretta, sillä vast'ikään
ostin torilta, Sinä vielä silloin kuorsasit.
HOFFMANN. Vai niin. No, mitä siellä torilla nyt tiedettiin kertoa?
RIIKKA. Paljonkin. Puhuivatpa muun muassa eräästä uudesta taudista,
joka nykyään sanotaan liikkuvan ympäri maailmaa. Kuuluu ennättäneen jo
meidänkin paikkakunnallemme.
HOFFMANN. Mistä taudista sinä puhut?
RIIKKA. En minä sitä sen tarkemmin tiedä, oliko se jokin luuska tahi
lenska tahi jotain sinnepäin, -- niinhän ne sitä sanoivat.
HOFFMANN. Sanoivat. Ketkä sanoivat?
RIIKKA. Ne ihmiset, siellä kaupungilla, -- äsken, siellä torilla. Odota
vaan, kyllä niitä vielä käypi sinunkin luonasi.
HOFFMANN. Keitä käy minun luonani?
RIIKKA. Niitä sairaita, -- niitä lenskatautisia. Etkö sinä nyt tajua?
HOFFMANN. Mitähän sinä oikeastaan juttelet? Onko sinua joku
säikäyttänyt? Annapas tänne kätesi! Kuuletko mitä sanon! Minä tahdon
koettaa miten valtimosi lyö, -- se on -- minä tahdon koettaa sen
tykytystä.
RIIKKA. Sinä olet varmaan nousnut nurinpäin vuoteeltasi tänä aamuna,
tahi miksi sinä kujeilet? Minä vakuutan sinulle että minun valtimoni
tykyttää paikallansa.
HOFFMANN. Paikallansa, Sen minä kyllä tiedän että se paikallansa
tykyttää, -- mutta kuinka taajaan, ja missä järjestyksessä, sitä minä
tahdon tietää.
RIIKKA. Ompa ihme jos ei se kulkutauti ole jo sinussakin. Olethan sinä
aivan lapsellinen.
HOFFMANN. Sinuun se on tarttunut, Sinussa se on täydessä mitassa ja se
pitää aikanansa parantaa. Kätesi tänne!
RIIKKA. Mutta oletko sinä aivan järjiltäsi?
HOFFMANN. Minun täytyy tunnustaa valtasuontasi. Kuuletko! minun täytyy.
Heti kätesi!
RIIKKA. Älä kiusaa minua. Minä näen sen selvästi että sinä olet sairas.
Sinussa on lentsu, se on aivan samanlaista tautia.
HOFFMANN. Mikä on?
RIIKKA. Se lentsu, niin lentsu, nyt muistan sen oikean nimenkin.
Lentsussa oli sen ja sen rouva, lentsussa tytär, herrakin oli
lentsussa, ja kaikki oli lentsussa.
HOFFMANN. Herra auta. Sinä saatat minut levottomaksi. Minä pyydän sinua
Riikka, anna kätesi, minä tunnustan valtimosi tykytystä.
RIIKKA. Oi sitä itsepäisyyttä. No niin, tässä käteni. Tutki nyt!
HOFFMANN (Ottaa käden, ja taskustansa kellon). Tässä ei ole itsepäisyys
kysymyksessä, vaan sinun terveytesi. -- Kas niin, enkös arvannut. Liian
taaja tykytys -- yks', kaks', kolm', nelj' j.n.e.