Suven sointuja.
1.
Myrsky viuhuu. Ryskyen kaatuvat metsien puut.
Salamat sinkovat ilmojen halki.
Virran laineet lentävät. Pärskyvät paasien kylkiin.
Vapisevat ilmojen pielet.
Repeää mustien pilvien peittämä taivas,
tulta syöksyy halkeamasta,
keltaisten liekkien kieli
kuin kultaisen miekan terä.
Pitkäisen jylinä käy.
Ja tuuli ulvoo, huokaa, huutaa
niinkuin parkuisi hullujen parvi,
soisi sieluton kirkaisu yöhön:
sanatonta tuskaa ja murhetta mieletöntä.
Kunnes taas jylinään hukkuvat äänet muut
ja välähtää taivahan tulinen säilä.
Tunnit vierivät verkkaan, kaameat kauhun tunnit,
täynnä pelkoa, ankeaa ahdistusta.
Vuoteilla valvovain nousevat hartaat huokaukset
kohti taivasta, halki pilvien synkkäin, tummain,
läpi salamanvälkkehen tulentuiskun
eteen valtaistuimen Elon ja Kuolon Herran,
anoen auvoa, lohdutusta,
sielun hädästä pelastusta.
Tuskan hikeä, kätten vääntelyitä,
lapsuususkojen muistonsirpaleita...
Tärähtää maa, kumahtavat ilmojen äärettömyydet.
Salaman sinisin välkkehin vastaus piirtyy
kuparinkiiltoista pilven päärmettä pitkin
tulikirjaimilla:
"Mato maan, tunnetko tahtosi voimattomuuden?"
2.
Öisen kauhun jälkeen koittaa päivä,
Huomen tyyni, kirkas, kastekiiltoinen.
Ruskohohtein loistaa pilven häivä,
Nousee lakoon lyödyt korret peltojen.
Lintukuoro virret virittääpi,
metsä havahtuu ja latvat humajaa.
Huomenkiiltoon kauhu häviääpi,
onnen aalloissa jo kylpee tuore maa.
Niin on leyhät lännen tuulahdukset,
pihan pihlajista kukkain lemu käy.
Niin on kaukana jo huolten huokaukset,
kuolon varjoa ei auringossa näy.
Kultasiipi perhot karkeloipi,
kimalaisten lauma parveilee.
Metsätieltä paimenlaulu soipi,
sanat kaiku kauas kantanee...
3.
Saapuu ilta,
satuhämyyn hienoon
verhoo tienoon,
metsät, pellot, ahomaat
lehdot, niittyhaat.
Kukkuu käki.
Karkeloon käy nuori väki.
Kesäilta -- vanha juttu,
kylän keinu -- paikka tuttu.
Viulut soivat tanssin tahtiin;
keli' ei kultaa, käyköön vahtiin,
ettei ämmät kielikellot
tänne pääse urkkimaan,
kylvämähän juorupellot,
kademielin kurkkimaan!
Kell' on jalan nousu paras,
se on sydämien varas.
Kellä pyörein punaposki,
siihen varkaan käsi koski.
Säihky silmäin, hymy huulten
sukua on suvituulten,
yhtä herkkää, herääväistä,
yhtä kirkkaan poutasäistä.
Vielä, vielä viulu soi,
kaukana on aamun koi!
4.
Aamun ruskossa kun hohtaa metsänranta,
punertuvat varret honkapuitten,
käypi vasta kotihinsa nuorten parvi.
Kell' on rinnassansa metsäntähti,
kellä lakissansa valkee kukkaterttu
huojuu sulkatöyhdön uljaan lailla.
Mutta riemu, joka täyttää nuoret mielet,
elon rikkaat sykähtelyt, soitot,
sävelihin syttää sydämet ja sielut,
paisuu laulelmaksi täytten rintain,
puhkee kiitosvirreksi ja vierii
sävellainehina yli tienoon.
Juhannusiltoja.
1.
Jo painuu päivä laskuansa kohti
ja sammuu liekki lännen ruskojen,
ja virran kalvo, joka äsken hohti
kuin kulta, tummuu utuun peittyen.
Mut katso! Tuolta vastarantamalta
nyt tuli taivahalle leimuaa.
Ja etkö kuule? Heljanmäen alta
soi sävel vieno, laulu kajahtaaa.
Lie portit auki sadun valtakuntaan,
käy keijukaiset karkeloihin kai,
ja lehto uneksuupi onnenuntaan,
kun Paanin taikahuilun kuulla sai...
On metsän menninkäiset matkoillansa,
ja kääpiöitten valkeita on tuo,
he helskyttävät kultaseulojansa
ja hiekka heille aartehia suo...
Mut eihän unta voine laulu olla,
mi kirkkain ihmisäänin korviin soi?
Ei, juhlat nyt on Heljan vainiolla,
ja nuori väki siellä karkeloi!
Ja kokkovalkea on tuli tuolla,
mi säkeniä räiskyin roihuaa.
Hei! Pyssyt paukkuu Hakkarilan puolla
ja menninkäiset metsiin karkoittaa.
Nyt käymme, armas, mekin karkeloihin
ja riemujuhliin suven sunnuntain!
Ja sydänsuru, mielen murhe, joihin
soi elo ilon pisaroita vain,
ne tänä yönä kaikki unhoitamme.
Me käymme piiriin nuorten seppelpäin,
Ja todeks' uskomme me unelmamme,
ah, todeks' onnen öitten kiitäväin!
2.
Oli juhla ja Juhannusilta
ja koivut ja seppeleet,
soi laulelot rantamilta
ja helkähti säveleet.
Oli suvisen riemun raiku
Ja liekissä kokkopuut
kävi karkelo, kiiri kaiku,
oli naurussa nuorten suut.
Sinä ylinnä karkelossa,
tuli silmissä, hymysuin,
minä piilossa pimennossa
sulountani uneksuin:
On kammari lehvitetty,
kukat pihlajan tuoksut luo,
ja seinät on sivelletty --
mies nuorikon taloon tuo.
Sävel viulujen vastassa varmaan,
kujan päästä kun käännytään --
hyvä vauhti on hiirakon harmaan
kotitaivalta mennessään.
Nyt nousemme rattahilta,
minä vien sinut kammariin.
Ja ulkona sammuu ilta
yön valkean hämäriin...
-- Sävel vingahti marssin tahtiin
minä silmäni aukaisin.
"Sinä jäänetkin nuotion vahtiin!"
Hävis naurusi lehtoihin.
1900.
Serenaadi.
Taas hämärän hopeasiipi
kun pyyhkäsi yli maan,
yö hiljaa kun kyliin hiipi,
joen varrella nukutaan.
Talot rantojen töyrähillä,
talot punaiset, puhtahat,
kylät kirkkojen ympärillä,
kylät valoisat, valkeat,
mökit mäkien ahtehissa,
mökit pienet ja harmajat,
kuin onnensa unelmissa
nekin nukkuvat, nukkuvat.
Ja onnensa unelmissa
tytöt uinuvat aitassaan,
mut niittyjen kukkasissa
soi tuulonen lauluaan --
soi lemmestä suvisen ehtoon
ja kaihosta kesäisen yön --
kunis kuiskaten kuolevi lehtoon,
mä aitan kun ovehen lyön...
Halla.
Heleimpänä heinäkuu,
kedot kukkii kauniimmillaan,
leipälaihot tuleentuu. --
Hiipii yöllä varpaisillaan
hyinen, jäinen
jättiläinen
soitten sumusokkeloista,
hämärän ja härmän koista.
Se on Halla.
Kasvojaan ei tohdi näyttää.
Huurtehisen vaipan alla
jäiset pihdit kalisevat.
Kalman tuntu ilman täyttää.
Korret hennot vapisevat
aavistellen kuolemata.
Pysähtyypi jättiläinen,
hetken viipyy, hengähtääpi --
hyytyy korsi ensimmäinen,
taittuu toinen, kohta sata
elottomiks oljiks jääpi.
Harmaa öinen peikko nauraa:
"Poltan ruista, poltan kauraa,
paistan leivät omiin suihin!"
Jos sen naurun joskus kuulet,
se käy ytimiin ja luihin,
vetää verettömiks huulet,
seisahuttaa sydämesi.
Ripsiin riittyy kyynelesi.
-- Tuolla tuvan ovi aukee.
Mies on tullut kynnykselle.
Kasvot kalpeet, katse raukee.
Nyt hän astuu pientarelle,
taittaa korren saran päässä.
Päänsä painuu: "Se on jäässä."
Risahtaa kuin hauras lasi.
Vavahtavi partahuuli,
käsivarsi hervahtaapi,
kiroukseen kasvot vääntyy,
sanotuksi vain hän saapi:
"Siinä pelto auraamasi!"
Tuvan usta kohti kääntyy.
Mutta jäinen
jättiläinen
vetää pihdit piikkiniekat,
jotka yltää yli pellon.
Kuuluu niinkuin ääni kellon,
on kuin siukuis sirpit, miekat,
kun hän raiskaa raivoissansa,
minkä osti vaivoillansa
karuimmalle kamaralle
sukupolvet temppeliksi
työn ja sadon jumalalle.
Miks sai tehdä tuhon, miksi?
Syys.
Syys tullut on huomenin hohtoisin
ja korkehin taivaankaarin
ja on täyttänyt aulihin antimin
se aumat ja aitan laarin.
Suven kruunu ja täyttymys toiveitten
sadon kullaksi siunasi siemenen,
loi verta ja tulta se lehtoihin --
sitä tervehdin!
Se on tullut myös tuhansin tähtivöin
ja miettehin tuonentummin,
se on saapunut möyryvin myrskyöin
ja kauhujen kuvin kummin.
Sen illat toi mielehen ikävää --
sitä sittenkin tahdon mä tervehtää,
näet mulle on soittoa sydämen
sävel syksyinen!
Laps' syksyn mä lienenhän itsekin
ja tuttava tumman ehtoon,
oma tuskani tyyntyvi myrskyihin
kuin viihtyvi lapsi kehtoon.
Kesän kukkien painuvat kuoloon päät,
sinisiintoiset seljät peittävät jäät --
syystaivahan tähtöset tuhannet
ovat ikuiset!
Jäähyväiset.
Joen varsilla kultaiset kuhilaat,
kesän kuollehen kunniavahti --
pian hankien peitoss' on kukkaismaat
ja pakkasen pauloissa Ahti.
Pala tähtönen illan ja kiillä kuu!
Suven haudalla myrsky jo soittaa
ja lehtoni vihreä kellastuu
ja murhe mun mieleni voittaa...