Aleksei Jegorovitšilta hän heti palattuansa kuuli, että Varvara
Petrovna, iloisena, että Nikolai Vsevolodovitš kahdeksan päivän
sairauden jälkeen oli vihdoin lähtenyt ratsastusretkelle, oli pyytänyt
valjastamaan vaunut ja lähtenyt yksin »entisen hyvän tavan mukaan»
hengittämään raitista ilmaa, sillä kahdeksan päivän kuluessa hän oli
miltei unohtanut, mitä raittiin ilman hengittäminen merkitsi.
— Yksinkö hän lähti vai menikö Darja Pavlovna hänen mukaansa? —
keskeytti Nikolai Vsevolodovitš äkkiä ukon puheen ja rypisti pahaa
ennustavasti kulmakarvansa saatuaan kuulla, että Darja Pavlovna
oli »huonovointisuutensa» vuoksi kieltäynyt lähtemästä ja oleskeli
parhaillaan omalla puolellaan.
— Kuulehan, vanhus, — hän sanoi aivan kuin tehtyään jonkin päätöksen,
— vahdi häntä koko päivä ja heti, kun huomaat hänen aikovan luokseni,
pysähdytä hänet ja sano, etten ainakaan muutamaan päivään voi ottaa
häntä vastaan... ja että tämä on tahtoni... ja kun saan aikaa, pyydän
kyllä itse hänet luokseni... kuulithan?
— Tottelen, — kuiskasi Aleksei Jegorovitš surullisesti katse maahan
luotuna.
— Ei ennen kuin sitten, kun olet varma siitä, että hän todella aikoo
luokseni.
— Olkaa rauhassa, erehdystä ei tapahdu. Minun kauttani ovat nämä
käynnit tähänkin asti tapahtuneet, aina on minun apuuni turvauduttu.
— Tiedän sen. Mutta ei kuitenkaan pidä ennen, kuin hän todella on
tulemassa. Tuo minulle teetä, jos voit, ja heti.
Vanhus oli tuskin ehtinyt poistua, kun miltei jo samana hetkenä ovi
avautui uudelleen ja kynnykselle ilmestyi Darja Pavlovna. Hänen
katseensa oli rauhallinen, mutta hän oli kalpea.
— Mistä te tulette? — kysyi Stavrogin.
— Seisoin oven takana odottamassa, kunnes hän lähtisi ja minä pääsisin
sisälle. Kuulin määräykset, jotka te hänelle annoitte; kun hän tuli
ovesta, piilottauduin oikealle seinämän taa, eikä hän minua huomannut.
— Olen jo kauan ajatellut, että meidän on lopetettava... Daša...
ennenkuin niin kauan kuin vielä on... En voinut ottaa teitä vastaan
yöllä kirjeestänne huolimatta. Tahdoin itsekin kirjoittaa teille, mutta
minä en osaa kirjoittaa, — hän lisäsi tuskaisesti ja inhon ilmein.
— Olen itsekin ajatellut, että olisi lopetettava, Varvara Petrovna
aavistaa jo liian selvään suhteemme.
— Aavistakoon.
— Ei, ei pitäisi antaa hänen olla huolissaan. Ja näinkö nyt on oleva
loppuun asti?
— Te siis yhä vain odottelette jonkinlaista loppua?
— Olen varma siitä.
— Elämässä ei lopu mikään.
— Mutta tästä tulee loppu. Kutsukaa sitten minua, tulen luoksenne.
Hyvästi nyt.
— Millainen on sitten oleva tuo loppu? — Nikolai Vsevolodovitš naurahti.
— Ette ole haavoittunut... ettekö ole vuodattanut toisen verta? —
kysäisi Darja Pavlovna itse vastaamatta Nikolai Vsevolodovitšin
kysymykseen.
— Miten typerätä! En surmannut ketään, olkaa rauhassa. Muuten, tänään
vielä kertoo siitä teille jokainen. Olen huonovointinen.
— Lähden siis. Tänään ei kai avioliiton julkisuuteen saattamisesta tule
mitään? — hän kysäisi vielä epäröiden.
— Ei tänään, eikä huomennakaan. Ylihuomisesta en tiedä, ehkä siksi
kuolemme jo kaikki, ja se olisi sitäkin parempi. Jättäkää jo, jättäkää
minut viimeinkin rauhaan.
— Ettehän vie turmioon sitä toista... mielipuolta?
— Mielipuolia en vie turmioon, en toista enkä toista, mutta järkevän
kai vien. Olen niin alhainen ja huono, Daša, että luulen todellakin
»loppujen lopuksi» — kuten teidän on tapana sanoa — kutsuvani teitä,
ja te, järjestänne huolimatta, noudatatte ehkä kutsuani. Miksi te itse
etsitte turmiotanne?
— Minä tiedän, että loppujen lopuksi teidän kanssanne ei jää muita kuin
minä yksin, ja... sitä minä odotan.
— Mutta jospa minä en kutsukaan teitä, vaan pakenen?
— Niin ei voi käydä, kyllä te kutsutte.
— Tiedättekö, että noihin sanoihinne sisältyy suurta halveksuntaa minua
kohtaan.
— Tiedätte varsin hyvin, että niihin sisältyy muutakin.
— Siis halveksumistakin niissä kuitenkin on?
— En sanonut niin. Jumala olkoon todistajanani, en mitään toivo niin
kuin sitä, että te ette koskaan minua tarvitsisi.
— Toinen ajatus on toisen arvoinen, en minäkään tahtoisi teidän
turmiotanne.
— Ette koskaan, ette mitenkään voi tuottaa minulle turmiota, senhän
te parhaiten itse tiedätte, — sanoi Darja Pavlovna nopeasti ja
varmasti. — Jos ette te minua tarvitse, niin menen laupeudensisareksi,
sairaanhoitajattareksi tai kirjainkaupustelijaksi, raamatuita
kauppaamaan. Olen niin päättänyt. En voi mennä kenenkään vaimoksi,
en voi myöskään asua tällaisessa talossa kuin tämä on. En minä sitä
etsi... Te tiedätte kaiken.
— En minä tiedä. En ole koskaan oikeastaan päässyt selville siitä,
mitä te minusta tahdotte. Minusta on aina tuntunut, että olen
teille mielenkiintoinen samalla tavalla kuin jollekulle vanhalle
sairaanhoitajalle joku hänen mielipotilaistaan on jostakin syystä
hänen mielestään muita parempi, tai vieläkin selvempi vertaus, kuten
muutamien jumalisien eukkojen mielestä, eukkojen, jotka tuppautuvat
jokaisiin hautajaisiin, toiset ruumiit ovat miellyttävämpiä kuin
toiset. Miksi te niin omituisesti tuijotatte minuun?
— Oletteko hyvin sairas? — kysyi Darja Pavlovna myötätuntoisesti ja
katsoen häntä tutkivasti. Hyvä Jumala. Ja tuo mies tahtoisi tulla ilman
minua toimeen.
— Kuulkaahan, Daša, minä näen yhtämittaa näkyjä. Eräskin riivaajainen
ehdotti minulle eilen sillalla, että Lebjadkin ja Marja Timofejevna
olisi murhattava, että pääsisin irti tuosta laillisesta avioliitostani,
vieläpä niin, että jäljetkin hautaantuisivat. Pyysi jo kolme ruplaa
käsirahaakin, mutta samalla kuitenkin mainitsi, että koko tämä
»leikkaus» maksaisi vähintään puolisentoista tuhatta ruplaa, siinäpä
vasta laskevainen piru! Kirjanpitäjä suorastaan! Hahaha!
— Oletteko aivan varma siitä, että se todellakin oli näky?
— En, en vähääkään, se oli kaikkea muuta kuin näky! Yksinkertaisesti
se oli vain pakkotyövanki — Fedjka, ryöväri, joka on karannut
rangaistussiirtolasta. Mutta ei ole nyt siitä kysymys. Arvaatteko, mitä
tein? Annoin hänelle kukkarostani kaikki rahat, ja nyt hän on aivan
varma siitä, että ne olivat etumaksuksi annetut.
— Te tapasitte hänet yöllä, ja hän teki silloin ehdotuksensa? Ettekö
tosiaan jo huomaa, että heidän verkkonsa ympäröi jo teitä joka puolelta.
— Olkoot. Näen, että tahtoisitte kysyä minulta jotakin, näen sen
silmistänne, — hän lisäsi rauhattoman vihamielisesti ja ärtyneesti
hymyillen.
Daša säikähti.
— En tahdo kysyä, en epäile vähääkään, olkaa vaiti mieluummin! — hän
huudahti rauhattomasti aivan kuin tahtoen torjua luotaan kysymyksen.
— Te olette siis varma siitä, etten mene Fedjkaa tapaamaan.
— Voi, hyvä Jumala! — Darja Pavlovna löi kätensä yhteen, — miksi te
kiusaatte minua?
— No niin, suokaa anteeksi minulle typerä leikinlaskuni, olen
varmaankin oppinut heidän joukossaan huonoille tavoille. Tiedättekö,
eilisestä yöstä alkaen minua on kauheasti naurattanut, naurattanut
lakkaamatta, kauan ja paljon. Olen aivan kuin naurulla ladattu...
Ssh! Äiti tuli! Tunnen kolinasta, ainakin hänen vaununsa pysähtyivät
portaiden eteen.
Daša tarttui hänen käteensä.
— Suojelkoon Jumala teitä demoniltanne ja... kutsukaa, kutsukaa minut
pian luoksenne!
— Te puhutte demonista! Se on vain pieni pahanpäiväinen, risatautinen
riivaajainen, joka on saanut nuhan, eräs noita — epäonnistuneita. Mutta
te, Daša, te ette taaskaan uskalla puhua suutanne puhtaaksi?
Darja Pavlovnan katseessa oli jotakin sydäntäsärkevää ja moittivaa. Hän
kääntyi ovelle.
— Kuulkaahan, — huusi Nikolai Vsevolodovitš hänen jälkeensä hänen
suunsa vetäytyessä ilkeän pilkalliseen hymyyn. — Jos... no niin...
sanalla sanoen, jos... ymmärrättehän, jospa vaikka Fedjkan luo... ja
sitten kutsuisin teitä — tulisitteko vielä senkin jälkeen?
Darja Pavlovna kiiruhti pois päätään kääntämättä kasvot käsiensä
peitossa.
— Tulee se vielä senkin jälkeen! — kuiskasi Nikolai Vsevolodovitš
hetken mietittyään ja hänen kasvoilleen levisi halveksivan inhon ilme.
— Sairaan piika! Hm! Mutta ehkä tarvitsenkin oikeastaan vain sellaisen!