Kuka ja mikä oli pohjimmaltaan tämä Arthur Rimbaud, josta kokonainen
legendakirjallisuus on olemassa, mutta josta itse asiassa tiedetään
niin merkillisen vähän?
"Shakespeare enfant!" oli vanha Victor Hugo, puol'tosissaan,
puol'ironisena huudahtanut, kun Verlaine kävelytti hänen luokseen tuon
seitsentoistavuotiaan koulupojan, jonka painamattomat runot näinä
aikoina kiertelivät kädestä käteen Parisin taiteilijamaailmassa.
Rimbaud'n ensi-esiintyminen olikin loistavimpia ja lupaavimpia mitä
voidaan ajatella: hän oli todella ainoastaan seitsentoistavuotias
luodessaan "Le bateau ivre"-runon, Juopuneen venheen, jonka hänen
vastustajansakin lukevat maailmanlyriikan saavutuksiin. Sitten
seuraa muutamia vaihe- ja seikkailurikkaita vuosia, enimmäkseen
Verlaine'in seurassa, sekä erinäisiä runoja, jotka koottuina mahtuvat
yhteen tavalliseen niteeseen. Myöhemmin kirjoittaa hän laajemman
proosarunoelman "Une Saison en Enfer", Kausi Helvetissä, jossa hän
lausuu "päivätyönsä päättäneenä" jättävänsä Europan: hän antaa tämän
teoksensa painatettavaksi -- hänen runonsa taas julkaistiin toisten
toimesta --, mutta hävittää kohta miltei koko painoksen, niin että
ainoastaan pari kolme ystäville annettua kappaletta pelastuu yleisestä
perikadosta. Toimitus vaikuttaa miltei vertauskuvalliselta: on kuin
Rimbaud sen kautta tahtoisi vapaaehtoisesti hävittää runoilija
Rimbaud'n, tai osoittaa, että tämän päivätyö todella oli päättynyt. Sen
jälkeen ei hän siedä, että kukaan puhuu hänelle hänen kirjallisesta
tuotannostaan. "Naurettavaa -- inhoittavaa", sanoo hän lyhyeen ja
vie keskustelun muille aloille. Ja muutamia vuosia myöhemmin, tuskin
kahdenkymmenenviiden ikäisenä, katoaa hän lopullisesti kirjallisesta
maailmasta, yhtä äkkiä, yhtä yllätyksellisesti kuin hän oli siihen
ilmaantunut; katoaa jäljettömiin, salaperäisesti, ottamatta jäähyväisiä
ja koskaan palaamatta. Siitä pitäen häipyvät hänen jälkensä; hänestä ei
tiedetä paljon muuta kuin että hän sittemmin vaelsi maasta toiseen ja
maanosasta toiseen, toimien sirkuskiertueen johtajana Skandinaviassa,
kameelinkuljettajana Etiopiassa, kauppamiehenä Javassa, Sumatralla,
Abessiniassa ja Arabiassa, merimiehenä milloin siellä, milloin täällä,
löytömatkailijana ja kaivostutkijana, harrastaen mitä erilaatuisimpia
tieteitä ja asioita, mineralogiaa, kieliä ja rakennustekniikkaa,
tilaten väliin laatikoittain kirjoja Europasta, mutta koskaan
kirjoittamatta riviäkään "kirjallisuutta". Eräs muutamien kynäilijöiden
toistama huhu on tehnyt hänestä vieläpä salaisen orjakaupan kätyrin,
toiset taas väittävät hänen perustaneen tai ainakin koettaneen perustaa
uuden uskonlahkon, asettuen itse sen profeetaksi. Mitään todisteita ei
ole näiden huhujen puolesta tai vastaan, mutta Rimbaud'n suhteen ei
mikään ole mahdotonta: hänessä oli yllinkyllin villiä seikkailunhalua,
kylmää ja laskevaa kyynillisyyttä ja kaiken epäsovinnaisen tavoittelua;
hän oli levoton ja juureton olento, jonka elämään mahtuivat mitä
räikeimmät vastakohdat. Tuntuu kuin hän olisi pelännyt vain yhtä
asiaa maailmassa, harmautta ja yksitoikkoisuutta, ja niinkuin hän
vaihtelua ja jännitystä saavuttaakseen olisi ollut valmis myymään
vaikka sielunsa autuuden. Mutta sellaiset temperamentit kuluvat pian
loppuun, ja kyllästys seuraa vääjäämättömästi tyydytetyn jännityksen
jälkiä. Jos jo seitsentoistavuotias oli ollut pohjattoman väsynyt ja
toivotellut "mustaa ja kylmää lammikkoa" minne hukkua, ja sanonut
"tarpeeksi olleensa, tarpeeksi nähneensä ja tarpeeksi tunteneensa",
kuinka loppuun palaneena mahtoikaan hän kaksikymmentä vuotta myöhemmin
kuolla, eräässä Marseilleen merimiessairaalassa! Ainoastaan sisar
on hänen luonaan viime hetkellä, ja hänet haudataan ilman mitään
kunnianosoituksia kirjallisen maailman taholta: se oli miltei unohtanut
hänen olemassaolonsa, jo vuosikymmen sitten.
Arthur Rimbaud'n lahjakkuus oli tyypillisintä neron lahjakkuutta:
hänessä ei ollut 'talangin' eli kyvyn säännöllistä ja säännösteltyä
säteilyä ja tervettä luomisvoimaa. Hänen fantasiansa liikkui terävissä
ja oikukkaissa äkkikäänteissä, loi perspektiivejä ja näkyjä, jotka
huimasivat ja huikaisivat, taikka hurjia mielikuvia, jotka väliin
hipoivat hulluutta. Hänen inspiratsionilähteensä ei ollut 'sydän'
tai 'järki', se oli yksinomaan _temperamentti_, sairas ehkä, mutta
monisärmäisyydessään ihmeellisen lumoava. Ei niin, ettei hän olisi
kirjoittanut sellaisiakin runoja, jotka jättävät lukijan aivan
kylmäksi outoudellaan ja teennäisyydellään, taikka sellaisia, jotka
lingvistisessä uhkeudessaan särkyvät omaan rikkauteensa; hän on joka
tapauksessa kirjoittanut säkeitä, jotka ovat Ranskan kirjallisuuden
nerokkaimpia. Ennen kaikkea "Bateau ivre'in", Juopuneen venheen, jota
Verlaine nimittää "Voiman valtakunnaksi": en tunne mitään runoa, joka
yhtä aikaa olisi niin polttavan kuuma ja jäätävän kylmä kuin se. Siinä
asuu sellainen vuolaus ja ryöppyävä vauhti, sellainen eksoottisten
mielikuvien ja näkemysten rikkaus, sellainen metaforien rohkeus ja
hurma, että lukija miltei vavisten, fyysillisessä hekumassa, antautuu
sen raivoisten konsonanttiyhtymien kuljetettavaksi. Mutta siitä puhuu
samalla niin suuri elämän tuntemus, niin pohjaton tuska ja kyllästys,
että tuntuu arvoitukselliselta, kuinka 17-vuotias on intuitiivisesti
voinut eläytyä sellaisen runon tunnelmaan. Miten valtava on kohta
ensimmäinen säkeistö, jossa venhe liukuu virtaa alas: "kirkuvat
punanahat" olivat valinneet laivamiehet maalitauluikseen, ja sen vuoksi
ei yksikään käsi ole ohjaamassa peräsintä. Kymmeneen yöhön ei mikään
lyhty ole vilkuttanut "haltioituneelle venheelle" silmää. Ah, mutta
se on tuntenut nautintoa, jota tuskin lapset tuntevat "nauttiessaan
hapanta omenaa": viheriä vesi on huuhtonut siitä pois kaikki
ihmisten rumat tahrat ja viinipilkut, se on kylpenyt tähditetyssä
ja fosforivälkkeisessä meressä, uinut yli syvyyksien, jonne joskus
joku "hukkunut ihastuneena, mietteissään laskeutuu". Ja säkeissä,
jotka yhä kasvavat ja paisuvat niinkuin meressä hyökyaallot, kuvaa
venhe näkemyksiään, myrskyjä, salamoita, viheriöitä öitä, Floridan
rantoja ja jäämeren ankeutta -- niissä ei ole mitään "luonnonkuvia"
tai kirjallista topografiaa, runoilija aivan kuin raastaa, kuumin
käsin, symboleja ja nimiä sieltä täältä, saadakseen sanottua sen
mikä hänen mieltään polttaa, mutta myös verhotakseen sen niin, ettei
jokainen lukija näkisi hänen sielunsa hätää. Ja laskelmaa tai ei, miten
intensiivinen onkaan tämän ryöppyävän runon hiljainen loppu, niin
hiljainen, että se on kuin kuiskaus:
Mais, vrai, j'ai trop pleuré! Les aubes sont navrantes,
toute lune est atroce et tout soleil amer.
L'âcre amour m'a gonflé des torpeurs enivrantes.
O que ma quille éclate! O que j'aille à la mer!
Si je désire une eau d'Europe, c'est la flache
noire et froide où, vers le crépuscule embaumé,
un enfant accroupi, plein de tristesse, lâche
un bateau fréle comme un papillon de mai.
Mutta totisesti olen liiaksi itkenyt! Aamunkoitot viiltävät, joka
kuu on julma ja joka aurinko katkera.
Karvas rakkaus on turruttanut minut kuin tylsään päihtymykseen.
Ah jospa emäpuuni pirstoutuisi! Ah jospa vajoaisin mereen!
Jos ikävöin jotakin Europan vettä, on se vain musta ja kylmä
lammikko, jonka reunalle jokin lapsi haikein mielin
kyyristyy tuoksuvassa hämärässä, laskien vesille
venheen, hennon kuin toukokuun perhonen.
Kun ajattelee Arthur Rimbaud'n elämää ja kohtaloa, saa tämä
majesteettinen runo vieläkin valtavammat mittasuhteet, samalla kuin se
vaikuttaa miltei profeetallisena ennustuksena.
Tässä yhteydessä emme voi yksityiskohtaisemmin viipyä hänen
runoudessaan, sillä sellainen selostus veisi liian pitkälle. Sille on
läpeensä oleellista jonkinlainen haltioitunut näkeminen, joka ei enää
ole tästä maailmasta: täydellä oikeutuksella onkin Rimbaud itse sanonut
joskus nähneensä sellaista, jota ihminen luulee näkevänsä -- "j'ai
vu quelquefois ce que l'homme a cru voir". Hän on luonut itselleen
kokonaan uuden sanaston (hän ei turhaan olekaan puhunut verbin
alkemiasta!), jossa hän vokaalisointujen tai konsonanttipatoutumien
avulla on koettanut tulkita eri aistimusvaikutelmia ja niiden
keskenäistä sukulaisuutta. "Les Assis", Ne jotka istuvat, "Paris
se repeuple", Parisi kansoittuu taas, monet muut: ne edustavat
"symbolistista runoutta" jo aikoja ennen kuin symbolismin varsinaiset
syntysanat oli sanottu, ja viittaavat ratkaisevasti johonkin uuteen
Ranskan lyriikassa.
Ja Rimbaud ihmisenä? Kieltämättä oli hän psykopatologinen ilmestymä,
ja sellaisena arvoitus, joka ei ole matemaattisesti ratkaistavissa.
Hänen nimensä tulee aina herättämään vastakkaisia mielipiteitä, kuten
tähän asti; toiset näkevät hänessä varhaiskypsän neron, joka on luonut
muutamia Ranskan kirjallisuuden suurenmoisimpia runoja, toiset tuskin
muuta kuin kyynillisen seikkailijan, joka samalla oli jonkinlainen
runollinen medio, elämänsä onnellisimpina hetkinä. Ja totta on,
että Rimbaud itse tuntuu tehneen voitavansa, saattaakseen kaikki
tähän jälkimmäiseen käsitykseen. Hänellä oli erikoinen taito työntää
ihmiset luotaan ja paeta yksinäisyytensä erämaahan, niin paljon kuin
hän tästä yksinäisyydestä kärsikin, sen vuoksi että hän yli kaiken
_halveksi_ ihmistä, eikä salannut halveksintaansa. Vaikeaa on kuitenkin
sanoa, mikä kulloinkin oli Rimbaud'ta itseään, s.o., mikä hän oli,
tai miksi hän teki itsensä, ja millaisena hän tahtoi näkyä ulospäin.
Sillä samalla kuin dualismi oli Rimbaud'n kaikkein oleellisimpia
ominaisuuksia, hän tahallisesti liioitteli tätä dualismiaan, viljellen
sitä jonkinlaisella kylmällä nautinnolla. Kuvaavasti kyllä saattoi
hän esim. aloittaa kirjeensä sanomalla: "Je et un autre", minä ja
muudan toinen, tarkoittaen tällä toisella minänsä kahtiajakoa. Syyttä
ei Verlaine eräässä hänelle omistamassaan runossa huudahda: "Rimbaud,
ange et diable", enkeli ja paholainen, varmemmaksi vakuudeksi vielä
harventaen _ja_ sanan! Hänen olemuksensa perille on mahdotonta päästä
juuri siksi, että hän itse on tehnyt voitavansa sulkeakseen tien sinne
muilta. Silloinkin kun hän vaikuttaa rehellisimmältä ja "parhaalta",
on hänessä paljon perverssiä ja sairasta asenteentavoittelua ja
taas mittaamatonta ylpeyttä -- nuorena myös verrattain vaaratonta
porvarillisuuden härnäilyhalua ja nulikkamaista häikäilemättömyyttä
-- joka luo eristävän muurin hänen ympärilleen. Häntä kohtaan on
aluksi miltei mahdotonta saada mitään sympatiaa. Mutta kun lukee hänen
huohottavia itsetunnustuksiaan proosarunoelmassa "Une Saison en Enfer"
tai ennen kaikkea hänen viimeisiä kirjeitään sisarelleen, joissa hänen
sielunsa värisee sairaana, turvattomana ja rikkiraadeltuna, aivan kuin
verinahkalle kuluneena, mykistyvät vastaväitteet. Lukija ymmärtää,
että tätä ihmistä ei voida mitata tavallisin mitoin, sen vuoksi, että
hän oli onnettomampi kuin muut, ja kykeni kärsimään intensiivisemmin
kuin muut. Ja saman vaikutelman välittävät ne kuvat, joita hänestä
on olemassa. Hän oli tavallaan demonisen kaunis, mutta yhtä hyvin
vastenmielisen näköinen kylmine, julkeine silmineen ja kapeine
kasvoineen, joiden vihertävä kalpeus silminnäkijöiden kertomusten
mukaan aivan kuin hohti sisältäpäin valaistuna. "Olisi voinut uskoa
hänen karanneen jostakin rikollisten kasvatuslaitoksesta", sanoo
hänestä eräs Verlaine'in ystävä. Mutta ennen kaikkea muistuttaa hän
jotakin romanttisen kauhutarinan salaperäistä "mustaa henkeä", joka
itse onnettomana aiheuttaa perikatoa ja onnettomuutta jokaiselle, joka
sattuu hänen tielleen.
Se, joka tuntee Verlaine'in impulsiivisen, kaikelle romanttiselle
alttiin luonteen, saattaa käsittää, että Rimbaud teki häneen
mitä syvimmän vaikutuksen. Epäilemättä oli muutoin tyydytetyllä
itserakkaudellakin pienoinen osansa tämän kuuluisan ystävyyssuhteen
syntymisessä. Verlaine oli nimittäin eräs niitä ylen harvoja
runoilijoita, jotka olivat löytäneet armon tuon itsekylläisen
seitsentoistavuotiaan silmissä, ja poikanen kirjoittaa "Saturnolaisten
runojen" luojalle tulkiten korkeaa mielisuosiotaan ja lähettäen
muutamia runojaan. Helposti liikutettu Verlaine avaa sydämensä ja
kotinsa ovet seposelälleen, ja nimittäen tuntematonta ystäväänsä
"chère grande âme", rakas suuri sielu, pyytää hän tätä luokseen, eli
oikeammin appivanhempiensa luo. Rimbaud, joka jo vuotta aikaisemmin on
tehnyt kotikaupungistaan Charleville'istä lyhyen ja sangen fantastisen,
mutta rahapulan lyhentämän pikamatkan Parisiin, noudattaakin suoraa
päätä kutsua. Tämän jälkeen ovat Verlaine ja Rimbaud eroamattomat;
Verlaine kuljettaa uutta hengenheimolaistaan kirjallisten ystäviensä
luona, iltaseuroissa ja ravintoloissa, kaiuttaen superlatiiveissa
nuoren runoilijan kunniaa. Mutta Verlaine'in toverit, aluksi uteliaina
ja odottavina, eivät suinkaan yhdy ystävänsä ihastukseen; heti ensi
näkemältä tuntevat he vastenmielisyyttä Rimbaud'n omituista, samalla
kertaa tunkeilevaa ja passiivista olemusta kohtaan. Sillä Rimbaud,
jossa elivät monet yli-ihmisen vaistot, ehkä ei aina sanan parhaassa
merkityksessä, ei edes piitannut kätkeä halveksuntaansa: hän istui
mykkänä ja välinpitämättömänä seuroissa, tuskin viitsien vastata
tehtyihin kysymyksiin, syöden ja varsinkin juoden määrättömästi --
useimmiten toisten kustannuksella! -- ikävystynyt, ironinen hymynkierre
kapeilla ja epäluotettavilla huulillaan. Tilanne kärjistyy sen
jälkeen kuin Rimbaud eräässä iltaseurassa, alkoholin kiihoittamana,
langettaa pari pilkallista sanaa eräästä läsnäolevasta runoilijasta.
Suoranainen käsikähmä aiheutuu, ja Verlaine'ille annetaan tiukka
uhkavaatimus "joko -- tai", Rimbaud tai he: vast'edes eivät mitkään
ovet olisi avoimina Rimbaud'lle! Rettelö kypsyttää Verlaine'issä jo
aikaisemmin syntynyttä mielihalua -- hänen kotoinen idyllinsä on
alkanut päivä päivältä käydä yhä kuluneemmaksi, huolimatta siitä että
Georges Verlaine hiljan oli nähnyt päivänvalon, ja runoilija kaipaa
uutta ja toista ympäristöä. Varsinkin on Rimbaud'n läsnäolo ainaisten
kohtausten aiheena, sillä rouva Verlaine ja hänen vanhempansa pitävät
Rimbaud'ta aivan kirjaimellisesti nuoren aviomiehen pahana henkenä,
samalla kuin he, ja luonnollisesti kylläkin, eivät suinkaan katsele
lempein silmin tuon käenpoikasen rehentelemistä ja määräämishalua
vieraassa pesässä. Verlaine'in elämäntapa oli säännöttömästä käynyt
suorastaan mahdottomaksi; Rimbaud'n fysiikka tuntui sietävän
millaisia yövalvomisia ja hurjia juominkeja hyvänsä, eikä vanhempi
ystävä tietysti tahtonut olla häntä huonompi. Ja vielä, Verlaine'in
appivanhemmat olivat vakuutettuja siitä, että Verlaine'in kiintymys
Rimbaud'hon oli suorastaan luonnonvastainen, ja senkin vuoksi he
vain yllyttivät tytärtään, jonka ainoana puheenaiheena aviomiehen
kanssa alkoi olla avioero ja siihen liittyvät seikat. Kaikkien
näiden tekijöiden yhteenlaskettu summa olikin se, että Verlaine ja
Rimbaud eräänä kauniina heinäkuun päivänä istuvat rautatievaunussa,
päämääränään Belgia, sittemmin Englanti. Matka oli kuitenkin päättyä
lyhyeen, sillä Arras'n aseman ravintolahuoneessa alkavat toverukset,
juomien ja matkahalun riehaamina, jutella kaikenkarvaisia mahdollisia
ja mahdottomia juttuja, joissa he muka olivat näytelleet pääosia:
he keskustelevat pöyristyneiden matkailijoiden kuullen murhista,
raiskauksista ja muista konnantöistä. Poliisipsykologia, joka suinkaan
ei osannut aavistaa, että ystävykset tahtoivat näytellä "valkonahkoja"
alkuasukkaitten joukossa, vainuaa kammottavia rikollisia, ja nuo
markkinaveitikat, katupojat tai karanneet alaluokkalaiset -- sillä
sellaisina esiintyivät ja sellaisia olivat nuo iloiset kumppanukset!
-- kuljetetaan suorinta tietä putkaan. Asia oli saada vakavankin
käänteen, kunnes vihdoin Verlaine'in paperit selvittävät tilanteen, ja
ystävykset saatetaan, poliisin ylivalvonnan alaisina, ensimmäiselle
Parisiin menevälle junalle. Olihan herra Verlaine papereittensa mukaan
runoilija, mutta kaikissa tapauksissa myös räyhääjä ja merkillinen
olento, ja sen vuoksi oli suunniteltu ulkomaanmatka viranomaisten
mielestä yhtä aiheeton kuin arveluttava. Sanomattakin on taas selvää,
että Verlaine ja Rimbaud ennen pitkää muuttivat päinvastaista suuntaa
kulkevaan junaan, ja niin saapuivat he ilman enempiä vaikeuksia
Belgiaan, mistä he myöhemmin jatkoivat matkaansa Lontooseen.
On omituista ajatella, että juuri Lontoo joutui olemaan sinä
ympäristönä ja sinä ilmapiirinä, jossa useimmat "Romances sans
paroles"-kokoelman kappaleet ovat syntyneet -- nämä 'sanattomat
romanssit', jotka ovat runouden herkimpiä ja aineettomimpia. Ja
ennen kaikkea _hiljaisimpia_: ne eivät edes laula, ne ovat vain
melodista kuiskausta, lempeää ja arkaa hyräilyä, kauttaaltaan
sordiinon vaimentamaa. Mutta vaikkakin ensi silmänräpäykseltä tuntuu
käsittämättömältä, että suurkaupungin moniääninen humu on säestänyt
niitä niiden syntymähetkellä, ei ole unohdettava, että ulkonaiset
olosuhteet tavallaan olivat mitä edullisimmat. Sillä näinä ensi
aikoina nauttii runoilija intensiivisesti siitä vapautuksen ja
kevennyksen tunteesta, joka hänet valtaa kaiken kotoisen ikävän
jälkeen; hän hengittää jälleen, on jälleen oma itsensä. Iloisissa,
miltei poikamaisen vallattomissa kirjeissä purkaa hän hyvää mieltään
parisilaisille ystävilleen, kertoo, pakinoi, ripittäytyy, puhuu
runoistaan. Haltioituneena kertoo hän elämänsä olevan "tykkänään
älyllistä" (sanaa ei kyllä ole otettava kirjaimellisesti, sillä
Rimbaud piti kyllä huolen siitä, että Verlaine'istä ennen pitkää
kehittyi Lontoon juomatavaroiden ja -paikkojen erikoistuntija), ja
jatkaa: "Milloinkaan en ole työskennellyt niinkuin nyt. Minulle ei ole
olemassa muuta kuin runoja -- me voici tout aux vers". Pidemmässä
tutkielmassa ansaitsisivat muutoin Verlaine'in kirjeet miltei oman
erikoisen lukunsa, siksi hauskoja ja kirjoittajalleen kuvaavia ne
ovat. Verlaine paljastaa niissä kaikki viehättävän pintapuoliset
pakinoitsijaominaisuutensa, jotka pohjautuvat hyvään huomiokykyyn,
eloisaan huumoriin ja kehittyneeseen itseironiaan. Hänen kirjeensä
ovat vilkkaita ja antautuvia, jos kohta hiukan liioitellun puheliaita
ja monisanaisia, joissa kevyesti kosketellaan mitä erilaatuisimpia
asioita ja joissa mielijohteet ja päähänpistot raketteina sinkoavat.
Samanluonteisia ovat myös hänen pakina- ja matkakuvaussarjansa, joita
hän myöhemmin julkaisi, sellaiset kuin "Mémoires d'un veuf", Lesken
muistelmia, tai "Quinze jours en Hollande", Kaksi viikkoa Hollannissa.
Lisäviehätystä antavat vielä kirjeiden syrjiin piirustetut pilakuvat.
Verlaine olikin sangen näppärä piirustelija, joka merkillisen suurella
nautinnolla ikuisti varsinkin omaa rumaa itseään, liioitellen silmien
tihruista viivaa, takaraivon ulkonevaa kaarta ja asun arveluttavaa
"jätkämäisyyttä". Hän tiesi kerta kaikkiaan olevansa ruma ankanpoika,
mutta tahtoi aina ja joka paikassa osoittaa olevansa siitä itse
tietoinen, saaden näin naurajat puolelleen.
Mutta kaikkein mieluimmin viipyy Verlaine näissä Lontoon-kirjeissään
siinä runokokoelmassa, joka vähitellen kasvoi hänen työpöydällään,
sekä selostaa uusia taideihanteitaan, jotka tietoisesti eroavat
parnassolaisesta. Jos jo "Bonne chanson" osoitti, että Verlaine oli
etäytynyt penikulmien päähän siitä entisestä minästään, jonka mielestä
aineen tuli olla marmoria, norsunluuta tai jalokiveä, rakentaa
hän "Sanattomat romanssinsa" ratkaisevasti musiikin varaan. Tämän
runokokoelman ohjelmarunona voisi olla kuuluisa "L'art poétique",
jonka hän julkaisee vuosia myöhemmin, _Jadis et naguère_, "Ennen
ja nyt"-kokoelmassa, ja jossa runossa hän ennen kaikkea vaatii
lyriikalta musiikkia, sointuja, puoliääniä, himmeitä ja kalpeita
värejä, pehmeyttä ja viivaherkkyyttä. Hänen ihanteensa on jo tällöin
se "chanson grise", jonka mainioimpana edustajana hänet on mainittava
maailmanlyriikassa -- eikö esim. sadelaulu "Il pleut dans la ville"
yksitoikkoisesti putoavine pisaroineen ole kuin ruumiillistunutta,
tai oikeammin, runoksi tullutta lempeää harmautta? Että tämä hänen
pyrkimyksensä, niin välitöntä ja sisäisen luomispakon aiheuttamaa kuin
se olikin, samalla oli täysin määrätietoista, käy selvästi ilmi hänen
tovereilleen kirjoittamissaan kirjeissä. "Säkeiden on noudatettava
musikaalista systeemiä", sanoo hän kerrankin, "mutta ne eivät saa
vaikuttaa lapsellisilta." Hän koettaa tulla siihen, että lukija, runoa
lukiessaan, ei johtuisi ajattelemaan sen syntymäprosessia ja siihen
pantua ponnistusta: sen tulisi tehota helppoudellaan ja vaikuttaa
'itsestään syntyneeltä'. Mutta tämä taiturimaisuuden tavoittelu ei
vielä tällöin tukahduta taiteilijaa hänessä, päinvastoin lausuu hän,
että ulkonainen vuolaus voi muodostua runoilijalle vaaralliseksi,
kuten se esimerkiksi oli osoittautunut Glatignylle -- sointuvan ja
kauniin, mutta hiukan helppohintaisen "Les vignes folles"-kokoelman
kirjoittajalle --, banalisoiden tämän liian helposti syntyneet säkeet.
Ah, montakaan vuotta ei kulunut, ennenkuin sama, vaikka ankarampi
tuomio oli sanottava hänen omista runoistaan!
Mutta kuka ajattelisi teorioja ja ohjesääntöjä "Sanattomien
romanssien" yhteydessä -- yhtä vähän kuin se, joka nauttii pehmeästi
putoavasta kastepisarasta tai iltaruskosta, nauttiessaan ajattelee
pisaran tai ruskotuksen kemiallista kaavaa, yhtä vähän haluaa
lukija eritellen silpoa näiden runojen rakennetta. Eri ainekset
sulautuvat niissä lumoavaksi kokonaisuudeksi, ne ovat ironisia
ja tunteilevia, veikeitä ja tuskantäytteisiä. Väliin ne kertovat
tai maalailevat -- esim. sikermä "Paysages belges", Belgialaisia
maisemia -- mutta impressionistisesti, oikukkaasti, runoilija vetoaa
niissä lukijan mielikuvitukseen aivan toisin kuin "Saturnolaisissa
runoissaan", jotka olivat kiinteät ja 'valmiit'. Juuri tämä ilmava,
viittauksellinen tekotapa saattaa ne niin ihmeellisen kevyiksi; ne
ovat aineettomimpia mitä ranskankielellä on kirjoitettu -- ja sillä on
sentään kirjoitettu Lamartine'in hopeanhohtoiset mietelmät! -- vailla
kaikkea käsinpideltävää, kaikkea varsinaista runkoa. Mutta sentään
eivät ne ole sanahelinää sanahelinän itsensä vuoksi, kuten monet
Verlaine'in myöhemmistä runoista, ne ovat olemassa äärettömän herkän
ja äärettömän varman runoilijaintuitsionin varassa, joka valaa niihin
jotakin pyhää ja koskematonta. Näin on niidenkin runojen laita, joiden
sanonta on tavallista puhe-ääntä lähellä -- esim. sisäkuva "Le piano
que baise une main frêle", Piano jota hento käsi koskettaa --: ne
eivät kodikkuudessaankaan ole arkipäiväisiä ja banaaleja kuten esim.
monet Coppéen samantapaiset säkeet, sillä niitäkin valaisee jokin
mystillinen, sisäinen valo, joka ei ole tästä maailmasta.
Verlaine on myöhemmin puhunut paljon pahaa loppusoinnusta sinänsä ja
sanonut, että olisi vaikeata luetella kaikkia niitä rikoksia, joihin
se on tehnyt itsensä syypääksi. Tämä tuomio tuntuu ensi näkemältä
hiukan omituiselta kun ajattelee, ettei hän itse milloinkaan luopunut
riimistä, vaikkakin hän, musikaalisen korostuksen vaatimuksia
silmälläpitäen, vaimensi sen yksinvaltiasaseman ja iskeväisyyden, näin
löyhentäen niitä siteitä, joihin ei paljon oltu uskallettu koskea
sitten Ronsard'in päivien. Itse asiassa merkitsi hänelle loppusointu,
kuten soinnillisuus yleensä, äärettömän paljon, vieläpä enemmän kuin
useimmille hänen edeltäjilleen. Victor Hugo on lausunut sanasta, että
se on "un être vivant", elävä olento; Verlaine olisi voinut sanoa
samaa kirjaimesta. Ennen kaikkea vokaalista: onkohan yleensäkään monta
runoilijaa, joka olisi rakastanut o- tai a- tai i-vokaaleja kuin hän!
Jo "Poèmes saturniens"-kokoelmassa alkaa syyslaulu tällä säeparilla:
"Les sanglots longs de violon de l'automne" -- paremmin kuin näillä
viipyvillä, kullanhohtavilla o-ääntiöillä voisi tuskin luonnehtia
"syksyn viulua", joka nyyhkyttää ja värisee.
"Sanattomissa romansseissaan" kehittää hän edelleen näitä arvoja.
Erikoismieltymyksellä tuntuu hän viljelevän samaan säkeeseen kätkettyä
kaksoisriimiä, sellaisia kuin: "Il pl_eu_re dans mon co_eu_r -- --
O br_ui_t doux de la pl_ui_e" -- ja niin poispäin. Viimeisenä
kehityskautenaan johtui hän tämän menettelytavan tähden mauttomiin
liioitteluihinkin -- esim. "Amour"-kokoelman XXV:ssä runossa lukija
suorastaan kompastuu alituisiin kaksois- ja kolmisointuihin ja
laskelmallisiin alliteratsioneihin. Täydellä syyllä tekee hän kerran
itse pilkkaa tästä taipumuksestaan, kirjoittaen parodian "À la maniere
de Paul Verlaine" (kokoelmassa "Rinnakkain", _Parallèlement_), joka
alkaa tällä säkeistöllä:
C'est à cause du clair de lune
que j'assume ce masque nocturne
et de Saturne penchant son urne
et de ces lunes l'une après l'une.
[Olen jättänyt suomentamatta tämän runon, koska sen ainoa kärki
sisältyy muotoon ja loppusointuihin.]
"Romances sans paroles"-kokoelman päivinä valvoi kuitenkin hänen
taiteellinen silmänsä ja varma suhteellisuus vaistonsa. Hän ei
tehnyt riimistä yksinvaltiasta, vaan alisti sen palvelemaan salaisia
aivoituksiaan, ja sai sen näin houkuttelemaan esiin kauneusarvoja,
jotka tähän asti olivat olleet kätkössä. Kuinka hyvin saattaakaan
muutoin ymmärtää, että ranskalaiset säveltäjät, kuten Albert Doyen,
Debussy, Fauré, monet muut, ovat niin suuresti rakastaneet juuri näitä
runoja! "C'est l'extase langoureuse", "Un grand sommeil noir", "C'est
l'heure exquise", "O triste, triste était mon âme", ovat ihanassa
kaikupuhtaudessaan ennen muuta _sävellettyä sanaa_. Sen lähemmäs
musiikin sisäisintä olemusta on ihmiskieli tuskin missään maassa
päässyt.
Mutta "Romances sans paroles" on niin rikas, että puhe "sävelletystä
sanasta" voi yksipuolisesti käsitettynä viedä harhaan: se on samalla
'kuvakirja', hereimpiä ja värikkäimpiä mitä voi ajatella. Turhaan
ei erään sen sikermän nimenä ole "Aquarelles" -- suoranaisia
maalauksia ovat monet näistä hänen "belgialaisista maisemistaan",
impressionistisine, näennäisesti sinne tänne viskottuine
väriläikkineen.
Esimerkiksi eräs sen runoista, "Green"! Runoilija saapuu
aamukävelyltään rakastettunsa luo ja tarjoaa tälle syliin "hedelmiä,
kukkia, lehtiä ja oksia", sanoen olevansa aivan kastehelmien
peittämä, jotka aamutuuli on jäähdyttänyt hänen otsalleen: ainakaan
näiden rivien kirjoittaja ei voisi mainita monta runoa, joissa
maalauksellinen näkemys olisi niin mestarillinen kuin tässä. Lukija
suorastaan näkee, kuinka laulelman "minä" harhailee vilppaassa aamussa
sinne tänne, puistikon teitä, kurotetuin käsin poimien lehväksiä,
joista hopeiset kastehelmet kimmeltäen satavat hänen hiuksilleen,
otsalleen, käsilleen. Tämän runon tahtoisi kernaasti kokonaisuudessaan
lainata, mutta suorasanainen käännös ei voisi tyydyttävästi välittää
sen kauneusarvoja. Sen asemesta saakoon tässä sijansa eräs toinen
"akvarelli", _Spleen_ -- V. A. Koskenniemen käännöksenä --: se ei
tosin ole aikaisemmin mainitun veroinen, mutta joka tapauksessa sangen
kuvaava sekin Verlaine'in laulajalaadulle:
Niin hehkuen ruusut palaa
ja muratti on tumma kuin yö.
Suru vanha mun valtaa salaa
ja sydän kaivaten lyö.
Oli liian kirkasta silloin
yli maan, meren aaltoilun.
Minä peljäten odotan, milloin
olet julmasti pettävä mun.
Olen väsynyt loistehesen
mä metsäin, merien
ja tyhjään lakeutehen
ja kaikkeen -- vain sinuun, ah en!
Näkemyksellisessä tuoreudessa ei näiden "Akvarellien" rinnalle voi
asettaa monta runoa edes Verlaine'in omasta tuotannosta, niin raikkaita
kuin useat niistä ovatkin. Lähinnä on ehkä "Viisaus"-kokoelman
hurmaavan kaunis sonetti toivosta, joka "loistaa kuin oljenkorsi"
-- tähän runoon saamme toisessa yhteydessä palata --, tai "Bonne
chanson'in" neljäs laulu, jossa runoilija seuraa silmillään junaikkunan
ohi liitäviä maisemia, kehystäen niillä omia mielialojaan. Juuri näissä
runoissa huomaa muutoin, kuinka nerokasta Verlaine'in intuitisioni
saattaa olla, ja kuinka hän parilla ohitemmatulla sanalla saa esiin
kaiken sen, mikä on olennaisinta kullekin tunnelmalle tai näkemykselle,
satuttaen näin itse ydinhermoon. Esim. "Nevermore"-sonetissaan panee
hän armaansa kulkemaan unelmoiden, hiukset ja ajatukset tuulessa, "les
cheveux et la pensée au vent", ja jo nämä muutamat sanat riittävät
loihtimaan esiin tuulisen syyspäivän ja rauhattomina harhailevat
ajatukset.
Kaikkein nerokkaimpana ilmenee tämä Verlaine'in runoilijavaisto hänen
yksityisissä runokuvissaan. Jo hänen ensimmäisestä kokoelmastaan voisi
poimia niitä melkein kuinka paljon hyvänsä, ja tätä ihanaa valikoimaa
lisäävät sekä "Bonne chanson", "Fêtes galantes", "Romances sans
paroles" -- varsinkin se! -- että pari hänen myöhempää runokirjaansa.
Sonetissaan "À une femme", Eräälle naiselle, vertaa hän näin armaansa
huolia pääskysiin syyskesän taivaalla:
Et les soucis que vous pouvez avoir sont comme
des hirondelles sur un ciel d'après-midi,
-- chère, -- par un beau jour de septembre attiédi.
Ja huolet, joita teillä saattaa olla, ovat kuin
pääskyset iltapäivän taivaalla,
rakkaani, kauniina, lauhana syyskuun hetkenä.
Voiko enää kauniimmin kuvata nuoren ja onnellisen naisen surujen
keveyttä, ja niiden hymyilevää ohimenoa: missä on niin paljon
huoletonta liikuntaa kuin tornipääskysten suihkinnassa edestakaisin,
lauhana ja kultaisena suvi-iltana! Ja muistoista käyttää hän taas
eräässä toisessa runossaan seuraavaa suurenmoista vertausta:
Comme un voi criard d'oiseaux en émoi,
tous mes souvenirs s'abattent sur moi.
Niinkuin lentoon pyrähtäneitten lintujen parvi,
niin syöksyvät päälleni muistot.
Neitsyt Maarian taivaallista kirkkautta ovat tuskin
varhais-italialaiset mestarit kuvanneet hartaammin kuin Verlaine
yhdellä ainoalla rivillään:
Vous, blanche à travers les battements d'ailes des anges...
Te, ikivalkea havisevien enkelinsiipien takana.
Lapsuusaikainen mielikuva paratiisista ei ollut huikaisevampi kuin
tämän säkeen esilleloihtima näkemys. Ja vihdoin, väliin yhdistää
Verlaine eri aistimukset, samalla tavoin kuin Baudelaire, niin että
plastillinen näkemys sulautuu musikaaliseen. Erikoisen tyypillinen
Verlaine'ille on esim. seuraava säkeistö "Sanattomissa romansseissa":
Je devine, à travers un murmure,
le contour subtil des voix anciennes
et dans les lueurs musiciennes,
amour pâle, une aurore future.
Minä aavistan, kautta hyminän,
menneitten äänien hienon hienot ääriviivat,
ja musikaalisessa kajossa,
oi kalpea rakkaus, koittavan aamuruskon.
Juuri tämäntapaiset runot todistavat muutoin, miten paljon uutta
kauneutta "Romances sans paroles" toi Ranskan lyriikkaan, ja mitä se
sille merkitsee.
* * * * *
Mutta ennen kuin tämä kokoelma näki päivänvalon -- joka tapahtui v.
1874 -- oli Verlaine'in koettava monet traagilliset vaiheet.
Se vapaa ja huoleton taiteilijaelämä, jota Verlaine ja Rimbaud
alussa olivat viettäneet, alkoi ennen pitkää kadottaa viehätystänsä.
Verlaine'iä näännyttää koti-ikävä, hän tuntee juurettomuutensa ja
yksinäisyytensä, samalla kuin vaimon ja pojan ja menneen onnen muisto
ei anna hänelle rauhaa. Tämä tunne kasvaa vihdoin sietämättömäksi
kammoksi ja peloksi, kun hän äkkiä jää yksin. Levoton ja oikukas
Rimbaud, joka kuitenkin oli elänyt Verlaine'in kassan varoissa,
jättää hänet muitta mutkitta, ja matkustaa takaisin Charleville'iin.
Vähää ennen on Verlaine'ille lähetetty se syytöskirjelmä, jossa
hänen vaimonsa, taikka oikeammin hänen appivanhempansa, perustelevat
avioero-pyyntöä. Verlaine tiesi hyvin oman suuren syyllisyytensä, ja
katui vikojaan syvästi ja vilpittömästi kuten tunneherkät luonteet
ainakin, mutta häntä kuohuttivat ne epäjalot ja epäoikeutetut moitteet,
joita tässä kirjelmässä kasattiin hänen hartioilleen ja joita
hänen ei edes sallittu torjua. Erikoisesti haavoittaa häntä se yhä
uudelleen ja uudelleen esitetty syytös, että hän muka oli rikollisessa
suhteessa Rimbaud'hon. Hän kirjoittaa Parisiin ja lupaa vaikka alistua
lääketieteellisen tutkimuksen alaiseksi -- turhaan, hänen pyyntöjään
ja rukouksiaan ei oteta varteen, ja vihdoin vuodattaakin Verlaine
katkerassa kirjeessä sydämensä Lepelletier-ystävälleen ja lausuu, että
tämä liioiteltu herjaustulva kokonaan on muuttanut ja jähmettänyt hänen
sielunsa. Näinä aikoina kypsyy hänen mielessään myös päätös, että hän,
kuten tapahtuikin, omistaisi tekeillä olevan runokirjansa ("Romances
sans paroles") Arthur Rimbaud'lle: hän tahtoi tällä menettelyllään
suunnata iskun tekopyhää yhteiskuntaa ja valheellista farisealaisuutta
vastaan!
Kaiken lisäksi onneton runoilijaparka sairastuu, ja nyt alkavat
kuolemakuvitelmat leikkiä yksinäisen aivoissa. Sielunsa hädässä
sähköttää hän vaimolleen, äidilleen ja Rimbaud'lle, rukoillen näitä
saapumaan hänen "kuolinvuoteelleen". Kaksi jälkimmäistä noudattaakin
kiireesti kutsua, vaimo ei. On kuin Verlaine olisi odottanut ihmettä,
eläytynyt siihen varmuuteen, että ihme todella tapahtuisi, että kaikki
vielä muuttuisi hyväksi: kun näin ei käy, vaipuu hän kokoon, mikään
ei enää merkitse hänelle mitään, ja äidin on helppoa vallita hänet
tahdollaan ja viedä hänet muassaan Kanaalin yli Belgiaan. Täällä,
rauhaisessa maaelämässä, erään hyväntahtoisen sukulaisen turvissa,
alkaa runoilijan ruumis ja hermosto vähitellen parantua. Kirjalliset
suunnitelmat alkavat jälleen orastaa hänen mielessään, ja hän odottaa
jännityksellä niiden ponnistusten tulosta, joihin hyvä Lepelletier
on ryhtynyt löytääkseen kustantajaa "Sanattomille romansseille".
Itse asiassa ilmestyy tämä kokoelma vasta runoilijan vankila-aikana,
Lepelletier'n avustuksella: Verlaine'in maine tai oikeammin huono
maine porvarillisessa elämässä merkitsi hyvin paljon kustantajille!
Mutta vaeltajahalu muodostuu vielä kerran Verlaine'in onnettomuudeksi
-- hänellä ei koskaan ole hyvä olla siellä missä hän on, vaan hän
kuvittelee aina paratiisin muuanne. Keväällä 1873 tapaammekin hänet
uudelleen Lontoossa, jälleen Arthur Rimbaud'n seurassa. Tässä
tutussa ympäristössä kertaa Verlaine kaikki ne mielenliikkeet, jotka
ahdistivat häntä hänen sairautensa aikana. Ja uudelleen syttyy toivo
hänen rinnassaan, hän on kuin jonkinlaisen _idée fixe'in_ lumoissa,
varmana siitä että vaimo palaa hänen luokseen! Epäkäytännöllisenä
idealistina päättää hän nyt panna kaikki yhden ainoan kortin varaan,
tahtoen vapaaehtoisesti luopumalla Rimbaud'sta todistaa epäluuloiselle
vaimolleen viattomuutensa. Hän lähteekin päistikkaa Lontoosta,
miltei karkaa, täydelliseksi yllätykseksi Rimbaud'lle, ja sähköttää
Antwerpenistä vaimolleen pyytäen keskustelua tämän kanssa. Mutta
vielä kerran pettää toivo hänet, sillä vaimo on ja pysyy mykkänä. Nyt
turvautuu Verlaine, sydänjuuriaan myöten loukattuna, uhitteluun, ja
lähettää sähkösanoman toiseen suuntaan, Rimbaud'lle, pyytäen tätä
luokseen. Mutta Rimbaud taas ei suinkaan ollut niitä, joita jätetään
ja jälleen otetaan armoihin ilman muuta; hän oli liian ylpeä ja
vallanhimoinen alistuakseen toisen tahdon alle. Hän kyllä noudattaa
Verlaine'in kutsua, mutta ainoastaan voidakseen poimia tältä viimeiset
varat. Turhaan Verlaine pyytää häntä jäämään, rukoilee, kiihtyy,
uhkaa; turhaan koettaa Verlaine'in saapuvilla oleva äiti sovittaa
ystävyksiä; Rimbaud seisoo taipumattomana ja kylmänä oven suussa,
toistaen yksitoikkoisella, puolittain laulavalla äänellä: "Minä --
lähden, ra-haa, ra-haa!" Vihdoin tekee Rimbaud menoa, ja silloin valtaa
Verlaine'in, kuten hän itse on kertonut, sokea raivo, hänestä tuntuu
kuin tuo toinen olisi vienyt muassaan hänen aivonsa ja sydämensä
ja samalla koko hänen elämänsä, ja niin ojentaa hän nopeaan kuin
ajatus revolverinsa ja ampuu pari laukausta Rimbaud'ta päin. Vain
toinen kuulista osuu, haavoittaen Rimbaud'n kättä; Verlaine syöksyy
itkien ystävänsä jalkoihin ja sopertelee anteeksipyyntöjä. Onneton
rouva Verlaine, järkytettynä sielun pohjaa myöten, koettaa rauhoittaa
molempia, hän sitoo haavan, tarjoaa Rimbaud'lle kipurahoja ja saa
tämän taivutetuksi lähtemään vielä samana iltana Charleville'iin.
Katuva Verlaine pyrkii saattajaksi rautatieasemalle, mutta kadulla
tapahtuu tämän tragedian toinen näytös, jonka kulusta on olemassa
sangen ristiriitaisia tietoja. Rimbaud on itse selittänyt asian siten
-- ja toistanut sanansa oikeuden edessä -- että Verlaine, pimeälle
kadulle tultuaan, alkoi uudelleen kopeloida revolveria taskusta;
Verlaine'in ystävät taas ovat varmat siitä, että Rimbaud oli keksinyt
pirullisen juonen kostaakseen Verlaine'ille ja syöstäkseen tämän
onnettomuuteen. Kuinka hyvänsä, kadulla alkaa Rimbaud yhtäkkiä huutaa:
"Murhaaja, murhaaja, auttakaa!" ja syöksyy täyttä karkua lähimmän
poliisin turviin, pelästynyt ja ällistynyt Verlaine kintereillään.
Tietysti pidätetään "murhamies", hänen taskustaan löydetään revolveri,
Rimbaud'n käsi havaitaan veriseksi, ja Verlaine viedään suorinta tietä
poliisiasemalle.
Kävisi liian pitkäksi selostaa niitä laajoja tutkimuksia ja
kuulusteluja, joihin asia antoi aihetta. Rouva Verlaine vanhempi
teki voitavansa, Verlaine kirjoitti epätoivoissaan Victor Hugolle ja
pyysi tämän puoltolausetta, joka saapuikin, vaikka hieman armollisena
-- kaiken yhteenlasketuksi summaksi jäi, että Verlaine tuomittiin
"murhayrityksestä" koppivankeuteen kahdeksi vuodeksi: luonnottoman
ankara rangaistus siis! Kirjallishistorialliselta kannalta merkitsee
tämä kausi ennen kaikkea kirkastunutta "Sagesse"-kokoelmaa, mutta ehkä
myös, epäsuorasti, hänen kyynillisiä "Chansons pour Elle"-laulujaan:
tämä pitkä eristysaika ja yhteiskunnan halveksunta ruokkii hänen
epäyhteiskunnallisia vaistojaan, katkaisee häneltä kaikki siteet
entisyyteen, ja miltei sysää hänet kadulle.
Sillä sielun on sallittu kohota huipuille, mutta ei asua niillä.