Eräs suuri sisäinen elämys jouduttaa tätä kypsymistä ja määrää sen
luonteen: tämä uusi vaihe on siksi käänteentekevä sekä ihmiselle että
runoilijalle, luo siksi kauaskantavia seurauksia, että meidän on syytä
syventyä siihen yksityiskohtaisemmin.
Elämyksen nimenä on Mathilde Mauté.
En tietystikään tahdo väittää, että tämä vaihe _sinänsä_ oli
niin erikoinen, enkä myös sitä, että kirjallisuudelle merkitsisi
paljon, että juuri M:lle Mathilde Mauté de Fleurville joutui
hänen innoittajattarekseen. Päinvastoin kehittyi tästä pienestä
porvarisneitosesta jotenkin tavallinen porvarisrouva, joka tuskin
syvemmässä mielessä ymmärsi Verlaine'iä ja tämän runoutta. Mutta
kysymys ei ensi sijassa olekaan mikään 'arvokysymys', pääasiaksi jää
elämys sinänsä, se tosiasia, että Verlaine rakastui ja rakasti: vasta
tämä tunne sai esiin hänen todellisimman, persoonallisimman minänsä,
niin että hän runoilijanakin uskaltaa olla täysin oma itsensä. Hänen
lyriikkansa virta ohjautui sen kautta uuteen uomaan, syvempään kuin
entinen. Sillä jos toiselta puolen on totta, ettei ihminen voi kasvaa
omien mittojensa ja mahdollisuuksiensa yli, on toiselta puolen yhtä
varmaa, että ihmisessä jää paljon käyttämättä, ellei jokin erikoinen
elämys houkuttele näitä salattuja voimia esiin. Verlaine'istä
olisi epäilemättä tullut suuri ja taitava runoilija, mutta hän ei
ehkä samalla tavoin olisi löytänyt omaa äänenpainoaan ilman suurta
onnea ja hukuttavaa kärsimystä. Edellinen tunne loi välittömästi
"Bonne chanson'in", jälkimmäinen "Romances sans paroles"-kokoelman
ja "Sagesse'in". Ja me voimme ehkä vielä sanoa, yhä valvoaksemme
kirjallisuushistorian etuja, että oli parempikin, ettei Mathilde
Mauté ratkaisevasti ollut runoilijan 'arvoinen': moni Verlaine'in
kuolemattomimpia runoja olisi ehkä jäänyt kirjoittamatta ilman
vihlovaa tuskaa ja pettymystä. Sillä runoilijoiden ihanaan ja julmaan
erikoisoikeuteen kuuluu kerta kaikkiaan se, että heidän tuntemansa
tuska muodostuu lauluksi ja lohduksi muille. Se kauneus ja valtavuus,
jota näin syntynyt runo henkii ja kykenee muille välittämään, on
suoraan verrannollinen runoilijan tunteman kärsimyksen suuruuteen.
Ja sen vuoksi on runouden ystävien syytä iloita, että Mathilde Mauté
sattui ratkaisevana päivänä avaamaan oven Verlaine'ille, silloin kun
runoilijan aika oli täytetty.
Verlaine on lukemattomien itsetunnustuksiensa joukossa kirjoittanut
myös nämä rivit, jotka luonnehtivat verrattoman hyvin hänen
impulsiivisen herkkää, palavaa ja antautuvaa minuuttaan:
J'ai la fureur d'aimer. Mon coeur si faible est fou.
N'importe quand, n'importe quel et n'importe où.
Minussa on rakastamisen vimma. Heikko sydämeni on hulluna.
Milloin tahansa, ketä tahansa ja missä tahansa.
Ja sonetissaan Gabriel Vicaire'ille vertaa hän toisiinsa heidän
molempien runoilijatemperamenttia, joissa sensualismi on niin tärkeänä
tekijänä, ja huudahtaa lopuksi:
"Et puis j'aime! Tout court! En masse, en géneral.
Depuis la fille amère au souris sépulcral
jusqu'à Dieu tout-puissant dont la droite nous mène!"
Ja niinpä rakastan! Sanalla sanoen! Summassa, yleensä.
Aina katkeran ilotytön kaameasta hymystä
hamaan kaikkivoipaan Jumalaan, jonka oikea käsi meitä johdattaa.
Tämä tunnustus on otettava kirjaimellisesti: Verlaine _tarvitsi_
rakkautta, sen kaikissa eri muodoissa, ja ennen kaikkea, hänen
täytyi saada _rakastaa_, antaa itseään, sulautua toiseen, senkin
uhalla että hän tuntee itse kuluvansa ja antavansa liiaksi. Hän on
eräässä runossaan sanonut "jättäneensä monille kiittämättömille
jotakin itsestään, verta ja lihaa". Nämä sanat ovat enemmän
kuin sovinnainen lausetapa. Kuka voi muutoin tietää, oliko tämä
kiihkeä antautumisen tarve heikkoutta, todistus siitä, ettei hän
jaksanut yksin kantaa onneaan ja onnettomuuttaan, vai oliko se
ennemmin hänen henkisen rikkautensa ja hedelmällisyytensä eräitä
ilmenemismuotoja? Varmaa vain on, että Verlaine kaikkein vähimmin
kuuluu ihmiskunnan suuriin yksinäisiin: hänen elämäkertansa on samalla
hänen ystäviensä elämäkertaa. Jo varhaisnuoruudessaan solmii hän
kiihkeitä ystävyyssuhteita, ja hänen myöhempi kiintymyksensä Arthur
Rimbaud'hon ja Lucien Létinois'han, puhumattakaan siitä naisesta, josta
tuli hänen vaimonsa, on miltei sairaalloista rajattomuudessaan ja
määrättömyydessään. Mutta ennen kaikkea oli Verlaine'in temperamentti
eroottinen, mistä varsinkin hänen traagillinen loppuelämänsä räikeästi
todistaa. Hän oli aistiensa ja viettiensä vanki, ja hän tiesi sen
itse, kärsien siitä, mutta ollen liian heikko vapautuakseen tästä
orjuudesta. "Hyväilyt sulkevat minulta tien taivaaseen", valittaakin
hän epätoivoisena eräässä runossaan. Ja eräässä toisessa linkoaa hän,
kyllästyksen ja inhon vallassa, katkeran syytöksen Naisen silmille:
minä olen ollut harras mystikko, sanoo hän siinä, mutta nyt on nainen
saanut minut valtaansa; minä rukoilin lapsuuteni Jumalaa, olin täynnä
uskoa, valkeata toivoa, pyhää rakkautta, jonka tuli on niin puhdas ja
ihana, mutta nyt on nainen pakottanut minut polvistumaan eteensä!
-- -- la femme m'a repris tout entier!
J'allais priant le Dieu de mon enfance
(aujourd'hui c'est toi qui m'as à genoux),
j'étais plein de foi, de blanche espérance,
de charité sainte aux purs feux si doux.
Mais aujourd'hui tu m'as à tes genoux!
J.K. Huysmansille omistetussa runossaan sanoo hän olleensa "rakastaja",
"sanan täydellisimmässä mielessä", ja tunteneensa aistillisuuden pohjia
myöten.
Mutta kaikessa materialismissaan oli Paul Verlaine tavallaan
ehdottomimpia idealisteja mitä voidaan kuvitella: jos kohta hänessä oli
paljon miestä, sanan maskuliinisessa mielessä, oli hänessä myös paljon
lasta, lapsen naiivin herkkää hellyydenjanoa. Hänen loppuelämänsä
ei varmastikaan olisi muodostunut niin epäkauniiksi, jos hänellä
olisi ollut koti ja turvapaikka; kun hänellä ei sitä ollut, etsi hän
inhimillistä osanottoa kaikkialta, kysymättä sen laatua ja arvoa --
tai arvottomuutta. Sillä vaikkakin nainen oli Verlaine'ille ensi
sijassa rakastajatar, kalpasi hän samalla naisessa äitiä ja rippiäitiä,
povea, jota vastaan oli hyvä itkeä pois kaikki paha, huulia, joilta
oli suloista kuulla anteeksiannon sana. Verlaine'in kynästä ovat kyllä
kyynillisen julkeat laulut _Chansons pour Elle_, "Lauluja Hänelle" ja
monet muut, joissa lakkaamatta toistuu sana "chair", lihallisuus, mutta
hän on myös, kuten Baudelaire, nähnyt naisessa madonnan ja Beatricen,
ja pyytänyt että tämä valo-olento olisi hänen välittäjänsä Jumalan
edessä.
Kuinka hyvänsä, nämä kiihkeät vaistot veressään oli Paul Verlaine
sittenkin, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuu, ehtinyt viidenkolmatta
vuoden ikään, ennen kuin hänellä oli uskottavana runottarelleen
ainoatakaan sydämen elämystä. Tämä ei tietysti ole ymmärrettävä niin,
ettei Venus jo aikaisemmin olisi ristinyt hänen tietään: hän tunsi
jo sangen nuorena Montmartre'in ja Boul' Mich'in huvittelupaikat,
joissa oli helppo frangeilla tyydyttää nuoren veren vaatimukset.
Mutta kaikki tämä oli pelkkää erotiikkaa sen primitiivisessä ja
halpahintaisessa muodossa; Verlaine'in sydän ei tähän asti ollut
sanonut sanottavaansa. Epäilemättä oli tämä elin hyvinkin 'valmis'
ja vain odotti aikaansa -- haaveksiihan hän jo ensimmäisessä
runokirjassaan perheonnea ja tuntematonta naista, joka rakastaa
runoilijaa ja jota runoilija rakastaa, mutta jonka kasvonpiirteitä ja
olemusta hänen silmänsä eivät vielä erota. Mutta haavetta pidemmälle ei
hän uskalla mennä. Päinvastoin todistavat toverit, että Paul Verlaine
oli nuorena erinomaisen arka ja ujo samanikäisessä naisseurassa;
hän häpesi omituista ulkomuotoaan, jota hän uskoi vastenmieliseksi,
ainakin kauniimmalle sukupuolelle, eikä kyennyt siihen vaivattomaan
seurusteluun, johon voitot tanssisaleissa perustuvat.
Mutta kukaan ei vältä kohtaloaan. Paul Verlaine'in käydessä säveltäjä
Charles de Sivryn kodissa, sattui ovenaukaisijaksi säveltäjän
kuusitoistavuotias sisarpuoli, neiti Mathilde Mauté, puettuna
kuuluisaksi tulleeseen harmaaseen ja viheriään pukuun. Tämä tapahtuma
on "Bonne chanson'in" alkuvaihe. Verlaine rakastuu, ja rakastuu ensi
kertaa koko elämässään, rakastuu silmittömästi ja ensi näkemältä --
siis todellinen ranskalainen _coup de foudre_! Tähän asti oli Paul
aina tuntenut olevansa kuin "ruma ankanpoika", poikkeusasemassa ja
erilainen kuin muut. Ja nyt, oliko mahdollista, että tämä ihastuttava
nuori tyttö ilmeisellä mieltymyksellä tuntui juttelevan hänen
kanssaan, kohdellen häntä ei yli olkain, kuten naiset tavallisesti,
vaan viehättävän luontevasti ja herttaisesti --"Minä pidän paljon
runoilijoista, monsieur", ovat ensimmäiset, kainosti lausutut sanat,
jotka Verlaine kuulee hänen huuliltaan. Ja kun neitonen, hiukkasta
myöhemmin, kunnioittavasti kiittää häntä hänen runokokoelmastaan,
lausuen kuitenkin pienenä moitteena, että muutamat sen runot olivat
sentään jonkun verran liian "voimakkaita" hänelle, vastaa Verlaine
profeetallisesti, aivan kuin hän jo sinä hetkenä olisi nähnyt "Bonne
chanson'in" valmiina edessään: "Pian kirjoitan uuden runokirjan, joka
Teitä varmasti enemmän miellyttää."
Verlaine on eräässä runossaan kuvannut sitä ensi vaikutelmaa, jonka
M:lle Mauté häneen teki: hän kertoo, kuinka neito säteili nuoruutta
ja hymyä, kuinka hän tuli, meni, liikkui, jutteli, iloisena väliin,
vakavana toisin ajoin, ja kuinka runoilijan synkkään sieluun lankesi
kuin kajastus neitoa ympäröivästä valokehästä. Sillä Mathilde
oli hänelle samalla kuin kadotetun, mutta saavutettavissa olevan
puhtauden symboli, hän oli se Nuori Tyttö, josta jokainen mies
haaveksii. Missä määrin jo näihin ensi vaikutelmiin yhtyi, kuten
hän "Confessions"-kirjasessaan väittää, tietoinen ja selkeä halu
"järjestää elämä", on vaikea päättää. Mutta varmasti oli tämä tekijä
mukana ainakin myöhemmin, siinä kaipauksessa, joka häntä jäyti sen
jälkeen kuin Mathilde oli kadonnut hänen elämästään. Hän ei ollut
ainoastaan onneton, rikollinen, väärinymmärretty ja hyljätty puoliso,
vaan myös yhteiskunnan ulkopuolinen hylkiö, joka ei kuulunut mihinkään
ja jolla ei ollut kotipaikkaoikeutta muualla kuin yhtä juurettomien
ja irtonaisten parissa mitä hän itse oli -- kapakassa. Ja vaikka hän
myöhemmin, pitkin elämäänsä, saattaa kirjoittaa helliä lemmenkirjeitä
ja runoja puoleen ja toiseen, vakuuttaen palavaa rakkauttaan, huomaa
äänenpainosta, että tässä on kysymys aivan toisarvoisista suhteista:
niin ratkaisevasti oli hän loppuun asti kiintynyt tuohon yhteen
ainoaan, joka lyhyen ajan oli hänen puolisonsa, ja joka sen jälkeen
pysyi hänelle kadotetun kodin ja elämän kauneuden ruumiillistumana.
Tuon tuostakin tapaamme Mathilde Mautén kasvot Verlaine'in
myöhemmässä lyriikassa, varsinkin "Sanattomissa romansseissa" ja
"Rakkaus"-kokoelmassa, väliin kuusitoistavuotiaana kuten ensi
näkemältä, ja kerran on hän puettu siihen koruttoman nuorekkaaseen
viheriään ja harmaaseen pukuun, jota hän samaisena ensi kertana kantoi.
Simple elle était comme au temps de ma cour
en robe grise et verte. --
Hän oli koruton kuin kosintani aikana,
harmaassa ja vihreissä puvussa.
Useimmiten henkivät runot pohjatonta kaipausta, väliin taas ovat ne
täynnä syytöksiä, väliin itsepuolustusta. Kaikista näistä aineksista
kokoonpantu on ihana sikermä "Birds in the night", Lintuja yössä,
jossa hän vuoroin on katkera ja muistelee entisiä, puolittain
leikillä sanottuja, mutta julmasti toteutuneita ennustuksiaan,
vuoroin puolustelee rakastettuaan omia ja maailman syytöksiä vastaan.
Surumielisen kaunista ymmärtämystä henkii ensimmäinen säkeistö:
Vous n'avez pas eu toute patience,
cela ce comprend par malheur, du reste.
Vous êtes si jeune! et l'insouciance
c'est le lot amer de ll'âge celeste!
Teillä ei ollut kaikkea kärsivällisyyttä,
senhän, surullista kyllä, ymmärtää.
Olette niin nuori! ja huolettomuus
on taivaisen iän katkera osuus.
Samassa vireessä on toinen runo, "Child wife", Puolisolapsi, täynnä
surua mutta samalla anteeksiantoa. Vaimon muisto on niin ikään
inspiroinut ne hellyyttä uhkuvat säkeet "Amour"-kokoelmassa, joille hän
on antanut nimen "Leski puhuu", Un veuf parle: hän kuvittelee näkevänsä
kaukana merellä venheen, jossa "aivan nuori nainen" ja poikanen
istuvat, ja joka on hukkumaisillaan ankaran pyörrevihurin kourissa.
Oi, elkää pelätkö, kuiskaa runoilija, tuo meri on minun kyynelteni
meri, ja ne kaksi hyvää enkeliä, jotka asettavat kuohut, ovat minun
anteeksiantoa loistavat silmäni!
Et paix au groupe sur la mer,
sur cette mer de bonnes larmes!
Mes yeux joyeux dans le ciel clair,
par cette nuit sans plus d'alarmes
sont deux bons anges sur la mer.
Rauha olkoon merelliselle ryhmälle!
Noille hyvien kyynelten merellä soutaville.
Minun iloiset silmäni taivaan kirkkaudessa
siintävät tänä yönä, jossa myrsky on vaimentunut,
kuin kaksi hyvää enkeliä yli meren.
Toisella kertaa tunnustaa hän -- keskiaikaisesti arkaisoidussa
balladissaan -- uneksineensa rakastetustaan, mutta, lisää hän
katkerasti:
J'ai revé d'elle et pas elle de moi.
Olen uneksinut hänestä eikä hän minusta.
Runo on kirjoitettu lähes kymmenen vuotta lopullisen eron jälkeen
--. Ja yhä -- jatkaaksemme esimerkkisarjaa -- kertomuksessaan Pierre
Duchâtelet'sta antaa hän päähenkilön läpikäydä jotenkin samat
ulkonaiset elämänvaiheet kuin Paul Verlaine, aina avioeroa ja vihlovaa
yksinäisyyden tunnetta myöten: lopuksi riutuu Pierre, ikävästä ja
mielenkarmeudesta, "tué par l'idée d'une femme," naisen muiston
surmaamana. "Louise Leclercq" vihdoin tuntuu olevan kirjoitettu
pääasiassa sen vuoksi, että tekijä saisi tilaisuuden viivähtää menneen
avio-onnen muisteluissa ja loihtia esiin niitä, sekä myös siksi, että
hän voisi kuvitella, kuinka ihanaa hänenkin elämänsä olisi voinut olla.
Louiseille antaa hän kaikki ne hyveet, joita hän ensi kohtaamisesta
asti runoili Mathilde Mautélle -- Louise on samalla kertaa puoliso ja
rakastajatar, terve ja voimakas nainen, mainio äiti ja hyvä kristitty.
Niin, me voisimme yhä jatkaa esimerkkisarjaa ja osoittaa, kuinka
ratkaisevasti Mathilde Mauté ensi näkemältä valloitti sijan runoilijan
elämässä ja runoudessa, mutta ylläesitetyt riittänevät. Varmasti, jos
Paul Verlaine olisi elänyt keskiajalla, olisi ennen pitkää alettu
kuiskata noitajuomasta, jota kaunis neito oli hänelle antanut!
Mutta elkäämme menkö ajassa eteenpäin tai kuvitelko, kuinka
olisi voinut olla! Toistaiseksi on Paul Verlaine meille
viidenkolmattavuotias, ja hän on ensi kertaa nähnyt sydämensä valitun.
Tämän kohtalokkaan ensi tapaamisen jälkeen valtaa Verlaine'in kuitenkin
eräänlainen mieletön, vaistomainen pelko, ja hän kysyy itseltään,
kuinka voisi olla mahdollista, että ihastuttava Mathilde saattaisi
rakastaa häntä, Paul Verlaine'iä, rumaa, merkillistä olentoa? Ja
niin lähteekin hän, impulsiivisen luonteensa pakottamana, suin
päin karkuun -- tulevia kärsimyksiä pakooni -- maalle, josta hän
kuitenkin kirjoittaa viikon perästä virallisen kosimakirjeen de
Sivryn perheelle! Hän saa ensin hiukan pidättyvän vastauksen, jossa
hänelle toki vakuutetaan, että hän "saattaa toivoa", ja jonkun päivän
perästä tuo velipuoli itse muodollisen suostumuksen: herra Verlaine
on hyväksytty neiti Mautén tulevaksi puolisoksi! Yhdentekevää on,
vaikuttiko tähän myöntymykseen, kuten esim. Verlaine'in ystävä ja
elämäkerran kirjoittaja Lepelletier huomauttaa, se että Verlaine oli
heti ensimmäisessä kirjeessään sanonut tahtovansa Mathilde'in sinänsä,
ilman myötäjäisiä: kuten tunnettua, on juuri myötäjäiskysymys varsin
tärkeä Ranskan keskiluokalle. Eikä Verlaine toiselta puolen ollut
niinkään huono vävy, sovinnaisesti katsoen, sillä vaikka hän olikin
runoilija, oli hän samalla kaikeksi onneksi vakituista palkkaa nauttiva
virkamies, joka akateemisen oppiarvonsa nojalla saattoi paljonkin
nousta arvoasteikossa. Kuten sanottu, tämä ei liikuta meitä; pääasiaksi
jää, että Verlaine oli lähellä päämaaliaan ja että tytön vanhemmat
olivat antaneet siunauksensa. "Rêve familier" oli muodostumassa unesta
todellisuudeksi.
Kirjallishistorialliselta kannalta oli erinomaisen onnellista, että
Mathilde'in varovaiset omaiset päättivät erottaa nuoret joksikin
aikaa toinen toisistaan: välimatka ja odotusaika olisi terveellistä
ja näyttäisi, miten pysyväisiä kihlattujen tunteet olivat. Mauté de
Sivryn perhe lähtee Normandiaan, ja ne runonmuotoiset kirjeet ja
tunnepurkaukset, joita Verlaine tällä ajalla lähettää Mathilde'illeen,
-- jonka hän toistaiseksi on nähnyt yhden ainoan kerran -- ovat
maailmanlyriikan ihanimpia lemmenrunoja. Ne eivät ole mitään runoja
rakkaudesta, se on, ne eivät ole analysoivia, syvällisiä, rakkauden
olemusta avaavia; niissä tuskin paljastuu mitään näköaloja oman
minuuden ja sen elämyksien sivu. Päinvastoin, niitä tahtoisi melkein
sanoa tilapäisrunoiksi, ei banaalissa, vaan jaloimmassa merkityksessä.
Sillä ne ovat herkän improvisatsionin tuotteita, hymyileviä ja
kyynelehtiviä, väliin täynnä veikeää ja armasta vallattomuutta, väliin
taas kaihoa ja surumieltä: ne tulkitsevat sitä "suloista tuskaa",
jota rakastava kärsii. Ensimmäistä kertaa on Paul Verlaine niissä
oikein oma itsensä -- hän ei enää muista, että Milolaisen Venuksen
tuli olla marmoria, ja kaiken kauneuden plastillisuutta ja kylmää
liikkumattomuutta. Hänellä on tarve tunnustautua, antautua, ripittää
itseään, ja hän tekee sen naiivilla ja ihanalla hartaudella, joka on
miltei vertojaan vailla. Hän kertaa runoissaan kaikki mielenliikkeensä
aina ensimmäisestä alusta alkaen, jolloin Mathilde ilmestyi hänen
ihastuneiden silmiensä eteen; hän kysyy lumottuna, mutta samalla
pelokkaana itseltään, saattaisiko tuo armas olento todella rakastaa
häntä, olla hänen uskollinen ystävänsä. Hän kertoo hurmioituneena
siitä ihanasta varmuudesta, jonka eräs salassa annettu katse häneen
valaa: hän tietää nyt, että tuo kaunis pieni käsi on ainoa ja
oikea, ja että se on johtava häntä hyvää tietä! On muutoin vaikeata
sanoa, mille näistä runoista antaisi kunniapalkinnon ja ensisijan.
Hereän kaunis on kohta ensimmäinen laulu, jossa runoilija uneksii
ihastuttavasta nuoresta tytöstä. Hän katselee aamuaurinkoa, jonka
säteet hopeanuolina kimpoavat takaisin veden pinnasta, ja lintua, joka
pesänrakennus-innoissaan lentää edes takaisin: sen vilahdus veden
kuvastimessa viipyy kauemmin kuin sen lento, "et son reflet dans l'eau
survit à son passage"! Miten viehättävä on taas toinen runo, jossa hän
hyväilee morsiamensa kätöstä ja ihastelee sen hienorakenteisuutta: se
on niin pieni, vakuuttaa hän, että siinä tuskin olisi kolibrille sijaa!
Ja kuten Goethen Werther aikoinaan rakastui Lotteensa, nähdessään
tämän jakelevan voileipiä pikkusiskoilleen, niin on Mathilde'in sulo
painunut Verlaine'in mieleen sellaisena kuin neito seisoi kotipiirinsä
keskuudessa, oikea käsivarsi hellästi sisaren kaulalla. Kun muistot
eivät häntä enää viihdytä, pakenee hän kuvittelujen maailmaan.
Hän tuntee "raivoa ja vihaa" viikkoja ja kuukausia kohtaan, jotka
erottavat hänet onnestaan: kotoisesta iltahetkestä, jolloin lampun
lempeä valokehä luo hohdettaan ja teehöyryää, jolloin kirjat ovat
suljetut ja armas riutumus ja autuaan yön odotus täyttävät mielen.
Mutta jälleen valtaa masennus runoilijan sielun. Hän pitää kädessään
rakastetun kirjettä, joka antaa ja lupaa kaikki, mutta se ei kuitenkaan
ole rakastettu itse: monet tunnit ovat kuluneet siitä, jolloin kirje
on kirjoitettu, kuka tietää, millainen hän on nyt enää, juuri tällä
hetkellä, ehkä hän on "hyvin onnellinen ja unohtaa"! Kuvat vaihtuvat
-- helmiäisvalkoisena väreilee yö molempien rakastettujen ympärillä,
ja "kuun venhe" on odottamassa, viedäkseen heidät onnen maihin.
Ranskan lyriikassa ei totisesti ole monta niin aineettoman kirkasta
ja hereää runoa kuin tämä "La lune blanche"-laulelma! Ja kuin sinistä
valoa tulvillaan on vihdoin se, jossa runoilija kuvittelee onnensa
lopullista täyttymystä. Täydessä auringonpaisteessa, kesätaivaan alla,
joka on kuin iloisesti hulmuava morsiusteltta, seisoo hän valkeaan
läikesilkkiin puetun morsiamensa vieressä -- silloin ei mikään paha
enää saata häntä kohdata, mitkään sairaat unelmat ja ilkeät ajatukset
häntä haavoittaa. Vaihtukoot vuodet ja vuodenajat, olkoon yö tai
päivä, rakastettu luo kaiken paratiisiksi, ja runoilija itse vannoo
kilvoittelevansa ollakseen tämän puhtaan rakkauden arvoinen.
Näistä aineksista on "Bonne chanson'in" lemmenlyriikka ja sen
parikymmentä laulelmaa kokoonpantu. Kirjaa on täydellä syyllä sanottu
-- Charles Morice -- valkeaksi morsiusvihkoksi, jonka nuori mies
tarjoaa armaalleen: sen kukat ovat kasteraikkaita ja tuoksuavia kuin
olisi ne poimittu maailman suurena aamuna, jolloin kaikki on vielä
tuoretta ja koskematonta. Ja se surumieli, jota nämä runot kuvastavat,
on kuin kukkien terälehdillä loistavia kastehelmiä: ne kuvastavat
samalla maan ja taivaan ja auringon ihanuutta, ne ovat kyyneleitä,
jotka särkyvät helposti omaan kirkkauteensa! Sellaisia runoja ei kukaan
ihminen kirjoita kuin kerran elämässään.
Aivan erikoinen hohde valaisee tätä kirjasta vielä senkin vuoksi,
että se runoilijalle itselleen oli niin yli kaiken rakas. Vaikka hän
itsetunnustuksissaan -- "Confessions" -- saattaakin puhua melkoisen
armottomasti ja ivaillen rakastuneesta minästään, on hänellä vain
hellyyden sanoja tälle kokoelmalleen, jota hän miltei hyväillen
puhuttelee. Tämä "cher petit bouquin", "pauvre cher recueil", rakas
pikku kirjanen, rakas kokoelma-parka, on hänelle halki elämän ja sen
kaikkien vaiheiden läheisin ja rakkain koko hänen tuotannossaan, kuten
hän suoraan tunnustaakin: -- -- "ce que j'aime encore le mieux dans
cette mienne pauvre oeuvre!" Se oli hänelle kuin panttina siitä, että
hänenkin, Lélian raukan haltuun, kerran oli uskottu paratiisin kultaiset
avaimet, ja sen vuoksi ympäröi sitä kuin sädekehä hänen kurjuutensa
yössä.
* * * * *
Mutta meidän on aika solmia yhteen katkenneen kertomuksen lanka ja
palata runoilijamme luo, jonka jätimme kesken kukkeinta idylliä.
_Bonne chanson_, "Hyvä laulu", Verlaine'in valoisin runokirja,
ilmestyi v. 1870: verisenä vuotena siis, jolloin ulkonainen ja
sisäinen sota runtelivat maata, ja jolloin parisilaisilla oli
kestettävänään piiritystilan kaikki kauhut. Täydellä syyllä saattoikin
vanha Victor Hugo, joka varsinkin elämänsä loppuaikoina kärjisti
mielellään sanottavansa lyhyiksi ja painaviksi mietelauseiksi, lausua
että se oli kuin kukkanen kranaatissa, "une fleur dans un obus".
Näillä ulkonaisilla olosuhteilla tuli muutoin alusta alkaen olemaan
erinomaisen suuri ja onneton vaikutus Verlaine'in yksityiselämässä.
Olipa lähellä, etteivät ne tykkänään ehkäisseet hänen kaivatun
avio-onnensa täyttymystä -- pari kolme päivää ennen neiti Mathilde'in
ja Paul Verlaine'in häitä komennettiin aseisiin myös sen ikäluokan
naimattomat miehet, johon Verlaine kuului. Ripeällä toiminnallaan sai
kuitenkin Verlaine tämän vaaran vältetyksi ja häät vietettiin; mutta
myöhemmin, tovereitten esimerkin innostamana ilmoittautui Verlaine
vapaaehtoisesti kansalliskaartin riveihin, jossa hänet määrättiin
vartiopalvelukseen. Tämä ensimmäinen innostus, alussa hyvinkin suuri
ja vilpitön, laimeni kuitenkin verrattain pian: ystäviensä parissa
tyhjensi hän kyllä lukemattomia maljoja isänmaalle ja huusi äänensä
käheäksi hurratessaan Tasavaltaa, mutta säännölliset vahtivuorot eivät
olleet omiaan kiinnittämään hänen mieltään. Paljon ennemmin olisi hän
istunut ylistämänsä "höyryävän iltateen" äärellä kotona, tai ehkä
vielä mieluummin (sillä olihan hän päässyt toivomaansa päämaaliin!)
iloisessa iltaseurassa sen viheriän myrkyn parissa, josta Mathilde
joksikin ajaksi, Verlaine'in ystävien suureksi hämmästykseksi,
oli voinut hänet vieroittaa. Luontaista laiskuuttaan seuraten
alkaakin hän silloin tällöin ilman syytä "jäädä pois" virastaan;
saa varoituksia, vieläpä kaksi vuorokautta vankeuttakin, kunnes hän
vihdoin lääkärintodistuksen nojalla vapautetaan tästä vastenmieliseksi
käyneestä asevelvollisuudesta, joten hän kevennetyin mielin saattaa
antautua seurusteluun ystäviensä kanssa. Luonnollisesti ei kaikki
tämä ole omiaan ilahduttamaan säädyllisiin tapoihin tottunutta nuorta
aviovaimoa, joka ei voi olla tekemättä oikeutettuja vertailujaan
rakastuneen ja palvovan kosijan ja ajoittain melko raakatapaisen
aviomiehen välillä. Tuskin oli "Hyvän laulun" muste ehtinyt kuivua,
sanookin eräs Verlaine'in elämäkerran kirjoittajista, kun jo epäsopu ja
itku kuuluivat päiväjärjestykseen nuoressa kodissa. Vielä pahemmaksi
muuttuu tilanne, kun Verlaine, osittain periaatteellisista syistä
-- "jo alusta alkaen rakastin ja ymmärsin tätä vallankumousta",
sanoo hän "Tunnustuksissaan" -- mutta luultavasti yhtä paljon
taipumuksestaan mukavuuteen, jää Parisiin silloin kun hallitukselle
uskolliset virkamiehet seuraavat Versailles'iin paennutta Thiers'iä.
Mikään opinkiihkoinen kommunardi Verlaine tuskin oli, vasemmalle
käyvistä mielipiteistään ja erinäisistä persoonallisista suhteistaan
huolimatta -- hän oli m.m. melko läheisessä kosketuksessa erääseen
kommuunin johtohenkilöön, Raoul Rigault'hon, ja hänen ystävänsä
Lepelletier toimitti "Tribun du peuple"-lehteä --, mutta hänestä
tuntui helpoimmalta jollakin tavoin pysyä syrjässä asioiden kulusta
ja olla jyrkästi alleviivaamatta aktiivista ja määrättyä kantaa, jota
hänellä ei ollut. Jatkuvaisuuden lakia seuraten jääkin hän työhönsä
Kaupunginhallituksessa, vaikkakin uuden isännistön ylivalvonnan
alaisena. Kommuunihallitus, joka luonnollisesti mobilisoi kaikki
käytettävissä olevat voimat, määrää tällöin herra Verlaine'in
sanomalehtiosaston virkailijaksi, jossa toimessa runoilijan on
leikeltävä, järjestettävä ja numeroitava kaikki lehdissä olevat,
kommuunille suopeamieliset kirjoitukset. Mutta kun sitten eräänä
kauniina päivänä leviää tieto siitä, että Thiers'in joukot ovat
marssimassa kaupunkiin ja että kiväärien pauketta kuuluu Champs
Elysées'ltä, valtaa Verlaine'in mieletön pelko: hän oli avustanut
kapinallisia, hänen päivänsä olivat luetut, amen! Uskaltamatta ottaa
pienintäkään aloitetta jääkin Verlaine tylsästi istumaan tuolilleen,
ja kun Kaupungintalon, Tuileries- ja Louvre-palatsien ja muiden
julkisten rakennusten loimuavat tulipatsaat kommunardien kammottavana
ilotulituksena viittaavat Thiers'in joukoille tietä, pesiytyy Verlaine
kotinsa pimeimpään soppeen. Hän kieltäytyy raukkamaisesti seuraamasta
vaimoaan, joka säikkyy vanhempiensa kohtaloa, ja suostuu jättämään
turvapaikkansa vasta kun toverit miltei väkipakolla houkuttelevat
häntä. Epäilemättä pelkää Verlaine herättävänsä viranomaisten huomiota
-- turha pelko muutoin, sillä näillä oli totisesti muuta tekemistä
kuin ottaa selkoa pikkuvirkailijoittensa mielenlaadusta! Ainoa
voimainponnistus, johon hän kykenee, on sangen negatiivista laatua:
peläten vangitsemista jättää hän kotinsa ja muuttaa niine hyvineen
appivanhempiensa luo, vähääkään välittämättä vaimon yhä enenevästä
tyytymättömyydestä. Mutta nainen, ja varsinkin nuori nainen, joka
tahtoo nähdä miehessä ennen kaikkea sankarin ja puoltajan, ei halveksi
mitään ominaisuutta niin syvästi kuin heikkoutta: kaiken totuuden
nimessä on myönnettävä, että rouva Verlaine'in kylmeneminen on
puolustettavissa miehen harvinaisen raukkamaisuuden vuoksi. Ja taas,
myöskin runoilija saattoi olla oikeassa, kun hän myöhemmin sanoo
surumielisen kauniissa romanssissa, muistellessaan särkynyttä onneaan,
ettei vaimolla ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä ja anteeksiantoa. Sillä
eikö olisi ajateltavissa, että Verlaine, kaikista kulkurivaistoistaan
huolimatta, olisi ollut "kesytettävissä": hän oli vaikutuksille ja
ohjauksille altis kuin lapsi, yhtä mahdollinen hyvään kuin pahaan.
Hän oli pohjimmaltaan ihmisten parhaita, siitä olivat hänen toverinsa
yksimieliset, herkkä, hienotunteinen, helläsydäminen. Vasta alkoholi
toi päivänvaloon hänen huonommat ominaisuutensa ja tehosti niitä, niin
että hän sen vaikutuksesta esiintyi raakana ja riitaisena. Mutta niin
suuresti hän jumaloi vaimoaan, että tämä ehkä olisi saattanut pitää
häntä lempeässä kurissa, ainakin jossain määrin, jos vaimolla olisi
ollut enemmän sitä kärsivällisyyttä, jonka puutteesta Verlaine häntä
myöhemmin syyttää. Rouva Verlaine-parka oli kuitenkin liian nuori,
miltei lapsenkamarin kynnyksellä itse, joten häneltä olisi väärin
vaatia viisasta taktiikkaa -- hän tuli toivottomaksi ensimmäisten
epäonnistuneitten yritysten jälkeen, koettamattakaan sen koommin tukea
ja koota yhä enemmän rappeutuvaa miestään. Ja kaikesta tästä onkin
seurauksena, että puolisoiden vasta niin koreasti kukitettu aviollinen
huvipursi on joutumassa vaarallisesti karille. Arkeen ehdittäessä
lakastui "Bonne chanson" kuten hääkukat ainakin.
Vaikeata on kuitenkin sanoa, kuinka kaikki lopullisesti olisi käynyt,
sillä Ranskan porvarillisen keskiluokan maailmankatsomukselle on
avioero joka tapauksessa sangen arveluttava asia. Mutta kohtalo
oli varannut Verlaine'ille uuden elämyksen ja kärjistää sen kautta
draaman kehitystä: hänen tietään ristii Arthur Rimbaud, jossa useimmat
runoilijan elämäkerran kirjoittajat näkevät hänen "pahan henkensä".
"Romances sans paroles" ja "Sagesse" odottivat täyttymystään.