VILHO HELANEN

Porvoossa,

Werner Söderström Osakeyhtiö,

1926.

Ensimmäinen luku.

— Täällähän meillä on mainio tilaisuus rupatella kahvikupin ääressä.

Tai ehkä saankin tarjota neidille jäätelöä?

Puhuteltu silmäsi seuralaiseensa veitikkamaisesti. Kun hän istuutui,

tarkastivat mustat silmät ilmeisellä mielihyvällä edessä seisovaa

kookasta nuorta miestä. Frakkipuku valkeine liiveineen oli kuin

valettu ryhdikkääseen, solakkaan vartaloon. Kasvot olivat kapeat,

voimakaspiirteiset, otsa valoisa ja leveä. Nenä oli suora ja kapea.

Tummanruskea tukka aaltoili vapaasti taapäin. Mutta eniten kiinnittivät

huomiota mustien, tuuheiden silmäripsien lomitse säteilevät silmät. Ne

olivat harmaat väriltään ja omituisen välähtelevät.

— Kiitos, jäätelö täyttäisi kai paremmin jäähdyttäjän tehtävän, oli

vastaus. — Vai kuumentajaako te, maisteri Kaira, tanssimme päälle

kaipaatte?

Ja pikku huoneessa, jossa ei ollut muita kuin he kaksi, helähti

ilmoille ilkamoiva nauru.

Pentti Kairasta tuntui hänen siinä seisoessaan pienen pöydän toisella

puolella kuin tuon kauniin tytön olennosta olisi henkinyt häntä vastaan

jotakin vastustamattoman tenhoavaa, joka veti puoleensa ja huumasi.

Kiiltävän mustat hiukset rohkeine, vallattomine kiharoineen, suuret

palavat silmät, tuo melkein liiankin hento vartalo, joka nyt painautui

raukeasti tuolin selkämystä vastaan, ja yli sirojen, kapeiden huulten

soman ylimielisesti helkkyvä nauru — kaikki oli hänelle uutta. Hänen

oli vaikea irroittaa katsettaan hienoista, soikeista kasvoista. Hän

näki hymynväreen häivähtävän tytön suupieliin, leviävän poskipäille

ja pujahtavan jo silmiinkin, mutta ei saanut lähdetyksi, ei rikotuksi

hiljaisuutta, joka alkoi venyä melko pitkäksi.

— Te taidatte olla aika itsepäinen kahvinystävä? Penttiä harmitti,

ettei voinut estää punastumistaan.

Hän katsoi kysyvästi tytön nauraviin silmiin.

— Aloin jo arvella teidän aikovan siinä odottaa, kunnes minun on taas

pikemmin kylmä kuin kuuma. Kukapa silloin enää jäätelöstä välittäisi?

Pentti yhtyi nauruun, ja pian istuivat he nurkassaan jäätelölautaset

edessään.

Valssin sävelet ja tanssivien häly tunkeutuivat tänne

yhteensulautuneina väkeväksi juhlahumuksi. Läpi rupattelunsa

vaistosivat molemmat sen, ja he antautuivat mielihyvin sen valtaan.

— Neiti ja neiti! huudahti tyttö äkkiä polkaisten jalkaa. — Riittää jo!

Olemmehan ystävyksiä. Voihan sitä tulla ystäviksi ensi silmäyksellä.

Eikö voikin?

Pentti myönsi innokkaasti.

— Silloinkuin on vieras vieraassa maassa, tuntuu ainakin siltä kuin

voisi, peräytyi tyttö, mutta jatkoi jo samassa: — Mutta oli miten oli,

sanokaa minua Katherineksi. Siksi minua ystäväni kotimaassa kutsuvat.

Kutsuivat.. korjasi hän antaen katseensa viivähtää hetken sivuseinän

marmorisessa rintakuvassa. Silmiin oli laskeutunut kuin sumua. Mutta ne

olivat taas kirkkaat, kun hän kääntyi seuralaiseensa:

— Tahdotteko?

— Niin mielelläni! Katherine... Mikä kaunis nimi! Ovatko kaikki

lättiläiset tytönnimet yhtä sointuisia?

— Tyhmeliini! naurahti tyttö. — Ette kai tosissanne luule Katherinea

lättiläiseksi nimeksi? Miksei se yhtä hyvin olisi kiinalainen?

— Kysyin typerästi, se on totta, myönsi Pentti.

— Mutta syy on teidän, ei minun. Kun katsotte minuun ihanilla

silmillänne, joudun niin päästäni pyörälle, että tuskin muistan, missä

ja kuka olen. Kaikesta tuollaisesta vähäpätöisestä puhumattakaan.

Tyttö nauroi. Se oli vapaata, teeskentelemätöntä naurua, juuri

sellaista, joka Pentti Kairaan tehosi.

— Kuulkaahan herraseni, minusta tuntuu hieman oudolta ajatella, että

te, imartelija, olette sama mies, joka äsken seisoi monisatapäisen

kuulijakunnan edessä pitämässä loistavaa puhetta isänmaalle.

Pentti liikahti tuolillaan hermostuneesti.

— Toivoisin, että minäkin voisin epäillä, tokko olin tuo

helskyväsanainen narri, hymähti hän ivallisesti. — Puhukaamme jostakin

muusta, Katherine. Esimerkiksi tanssipukunne ihastuttavasta kuosista.

Tai väriyhdistelmistä. Tuo vaaleanpunainen silkki sopii teille

suurenmoisesti, kun se sensijaan jollakin vaalealla...

— Ei, antakaa olla.

Tyttö katsoi seuralaistaan pitkään ja tutkivasti. Viimein virkahti hän

kiivaasti:

— Helskyväsanainen narri, sanoitte te. Miksi teette vääryyttä

itsellenne, Pentti? Kauneimmille ajatuksillenne? Teette vääryyttä

myöskin kuulijakunnallenne, jonka kaunopuheisuudellanne saitte

temmatuksi mukaan! Minä näin miesten käsien puristuvan nyrkkiin

valmiina iskemään jälleen isänmaan puolesta. Näin naisten katseiden

hehkuvan innostusta ja uhrautumishalua. Näin vanhusten silmien

kyyneltyvän, liekö ollut ilosta ja ylpeydestä vai surustako, että he

itse ovat vanhoja jo. Mietin: onnellinen se maa, jota noin rakastetaan!

Uskokaa minua, Pentti: jokainen kuulijanne ajatteli puheenne aikana

vain isänmaata.

Nuoren miehen kädet olivat puristautuneet nyrkkiin pöydällä.

Silmäkulmien välissä oli syvä ryppy.

Katherine tunsi olonsa omituisen epävarmaksi kohdatessaan hänen

katseensa. Nuo silmät! Oli jotakin peloittavaa ja samalla kuitenkin

puoleensavetävää niiden äkillisissä ilmeenvaihteluissa. Väliin välkkyi

niissä sytyttävä innostus, joka yht'äkkiä sammui antaen tilaa kylmälle,

raudankovalle katseelle. Väliin niissä hehkui kiihkoa, intohimoa, nyt

poltti häntä niiden epätoivoinen ja samalla pistävän pilkallinen ilme.

Kun Pentti puhui, soi äänessä katkera itse-iva:

— Ja tiedättekö, mitä minä ajattelin puheeni aikana? Ajattelin, että

kunpa tämä olisi jo ohi ja saisin heittää hartioiltani narrinkaavun.

Ajattelin, että kunpa tanssi alkaisi ja löytäisin mukiinmenevän

tanssitoverin, jonka seurassa voisi olla ajattelematta, unohtaa.

Unohtaa kaiken muun paitsi että on nuori! Niin, sanoin mukiinmenevän,

sillä silloinhan en vielä tiennyt, että minulla olisi onni tutustua

täällä teihin, Katherine, tanssittaa teidänlaistanne kaunista

keijukaista.

Tyttö ei vastannut mitään. Mustat silmät tuijottivat hellittämättä

valkeisiin sormiin. Hän ajatteli sitä, mitä nuori mies äsken oli

sanonut. Hän koetti päästä selville siitä, mikä oli se tunnepohja,

jolta nuo katkerat sanat pulppusivat.

Salissa oli valssi vaihtunut puolalaiseen masurkkaan. Oven lävitse

kuului tanssijain askelten töminää, voittaen väliin kiihkeät

säveletkin. Joskus kajahti tanssin johtajan huuto ilmoittaen vuoron

vaihdoksesta.

— Entä se Suomi, virkahti Katherine viimein — josta äsken niin ihanasti

puhuitte? Mihin se teiltä unohtui?

— Se Suomi? Sitä ei ole.

Sitten lisäsi Pentti hymähtäen:

— Ei muuta kuin sanoissa. Eikä sitä ole ollutkaan.

Tyttö säpsähti. Pistävän katkerat sanat viilsivät. Oliko tuo todellakin

sama mies?

— Ei ollutkaan?

— Ei, eikä tule!

Pentti kohtasi tytön katseen. Sitten hän puhkesi puhumaan kiivaasti,

katkonaisesti:

— Niin, Katherine! Sitä ei tulekaan. Se on vain saippuakupla!

Saippuakupla, jonka kauniista väreistä voi kyllä ihania kuvia liittää

yhteen. Mutta koskepa siihen, niin siinä ei olekaan mitään. Se on vain

unelma! Unelma, joka kyllä vajaa vuosi sitten johti kauniisiin uniinsa

uskovan nuorisomme sotateille. Vainolaista, sortajaa vastaan! Unelma,

jonka puolesta tuhannet ja taas tuhannet nuoret sotilaat kärsivät...

taistelivat... vertansa vuodattivat. Saippuakupla loistavine väreineen

silmiensä edessä! He uskoivat siihen Suomeen, josta puhuin. Onnelliseen

Suomeen, koko onnellisen Suomen kansan onnelliseen isänmaahan. Ja nyt!

Katherine ei katsonut häneen. Hän järjesteli hameensa laskoksia, jotka

tanssissa olivat menneet hieman epäkuntoon. Mutta hän kuunteli tarkoin.

Nyt hän ymmärsi, mikä ajoi nuoren miehen huulille nuo sanat. Katkera

pettymys se oli. Hän, Katherine, oli ehtinyt kiintyä tähän maahan ja

sen kansaan. Hänen sydämensä oli täyttynyt ilolla, kun hän oli nähnyt,

millä kuumeisella innolla täällä rakennettiin vapaata valtakuntaa.

Hänestä oli tuntunut, että tuo into jollakin tavoin lupasi valoisampaa

tulevaisuutta hänenkin pienelle, kärsivälle kansalleen. Ja nyt? Oliko

tuo kaikki vain pinnallista? Alla synkkää lamautumista.

— Ja nyt? kysyi hän hiljaa.

— Nyt ei siihen enää usko kukaan! huudahti Pentti.

Hän nousi paikoiltaan ja astui ikkunan luo jääden tuijottamaan

syksy-yöhön.

Räntäinen katu oli autio. Vain silloin tällöin riensi myöhäisiä

kulkijoita ohi, kasvot alas painuneina, hattu syvään otsalle vedettynä.

Eräs nainen oli painautunut läheisen talon seinustalle etsien siitä

suojaa viiltävää viimaa vastaan. Jokunen kulkija pysähtyi hänen

kohdallaan ja vaihtoi muutaman sanan, mutta jatkoi sitten matkaansa.

Pentti kääntyi viimein seuralaiseensa. Otsa oli silennyt.

— Älkäämme olko typeriä, Katherine! naurahti hän. — Miksi puhuisimme

tuosta roskasta? Juhlana.

Tyttö tunsi harmaiden silmien polttavan hänen kasvojaan. Niissä

paloi kuuma tuli — kuin kaiken uhalla. Ja kuitenkin, oli kuin takana

sittenkin olisi ollut jotakin epätoivoista.

— Te olette kaunis, Katherine!

Pentti tuli tytön luo. Tämä nousi hitaasti katsoen ylös hänen

kasvoihinsa. Hetken seisoivat he vastatusten, sanattomina.

— Katherine!

Ja äkkiä Pentti kietaisi käsivartensa hennon vartalon ympärille ja

puristi hänet rintaansa vastaan. Katherine ei yrittänyt vapautua hänen

otteestaan. Hän taivutti päätään taapäin. Hän tunsi, ettei voinut

vastustaa harmaiden silmien poltetta.

— Helvetti!

Molemmat käännähtivät hätkähtäen toiseen sivuhuoneeseen vievää ovea

kohden, jonka luota ääni oli kuulunut.

Siellä seisoi pieni mies, yllä hännystakki, jota ilmeisesti ei

ollut tehty hänen hoikkaa vartaloaan varten. Kasvot olivat pyöreät,

hyväntahtoiset. Niillä hehkui nyt juopumuksen puna. Vaaleanruskeat

silmät tirkistelivät hämmentyneinä noita kahta.

— Erkka, mitä sinä täältä haet?

Pentin ääni oli kova, suuttumus sai sen hieman värähtelemään.

Tulija otti askeleen häntä kohden, mutta nojautui sitten raskaasti

ovenpieleen. Jalat eivät tuntuneet kestävän alla.

— Jaa, että mitäkö haen? naurahti hän. — Sinua, vanha kaveri. Mutta

huomaan, öhöm, että tulin vähän huononpuoleiseen aikaan. Jaa, sinä

virkistäydyt puheesi päälle. Kaunis puhe, öhöm, helvetin kaunis.

Mutta, Kaira, sanoja, pelkkiä sanoja. Jotten sanoisi: paljaita, näin

naisseurassa. Hi-hi.

Pentin silmät välähtivät uhkaavasti.

— Mene matkaasi, Erkka!

— Jaa, että matkaani? Kiitti ja murisi, öhöm, ja antoi

opetuslapsilleen, ja nekin murisivat. Hi-hi. Onkos tämä sinun

yksityiskabinettisi, Kaira? Vaikka siltä kyllä äsken näytti. Eikös,

öhöm, tämä ole ylioppilaskunnan, siis yhtä hyvin minun kuin sinun?

Vaikken minä ole täällä yrittänyt likkoja puristella.

— Erkka!

Pentin kädet olivat puristuneet nyrkkiin ja ohimosuonien paisuminen

ennusti myrskyä.

Jaa, öhöm, urahteli pieni mies, — parasta kai, kun lähden.

Hän kääntyi Katherineen. Tämä seisoi syrjässä taistellen ilakoivaa

hymyä vastaan, joka väkisin pyrki kapeille huulille.

— Anteeksi vain, neiti. Tämä Kaira, kavaljeerinne, se on vähä tulinen

herra. Eikä ymmärrä edes esittää, öhöm. Tuominen, lainopin ylioppilas,

valmis palvelukseenne, kaunis neiti. Kutsuttu myös deekisylioppilaaksi,

mikä muuten monesti pyrkii olemaan samaa. Hi-hi. Vänrikki sitäpaitsi,

Jaa, Kaira, kyllä minä nyt menen.

Tuominen kääntyi lähteäkseen. Mutta käsi ovenrivassa pysähtyi hän vielä

kerran.

— Kaira, sinä olet tuollainen helvetin turilas, hi-hi. Mutta

sotakaverille maksetaan meillä pahakin hyvällä. Menen nyt ja istun,

öhöm, ovenne eteen, niin ettei teitä ainakaan siltä puolen päästä

häiritsemään. Jaa, täytyy noudattaa yhdettätoista käskyä, vaikka

kaikki muut kymmenen pyrkivätkin unohtumaan. Hi-hi. Tietääkös se

neiti, mikä semmoinen yhdestoista käsky on? Älä häiritse lähimmäisesi

kuherruskuukautta! sanotaan siinä. Hi-hi. Eikä siinä ole mitään

rajoitusta huonosti valitun kuherruspaikan perusteella!

Kun he olivat jälleen kahden, virkahti Pentti:

— Saatte suoda hänelle anteeksi, Katherine. Hän on tuollainen, kun on

vähän päissään. Muuten kelpo toveri.

He istuutuivat vanhoille paikoilleen pöydän ääreen. Pentti nojasi

kyynärpäillään pöytään pää käsien varassa. Otsalle oli jälleen

laskeutunut pilvi. Katherine arvasi, mitä hän ajatteli. Sitä, mistä he

olivat puhelleet.

Molemmat vaikenivat. Sitten virkahti tyttö:

‒ Pentti, puhukaa minulle. Tahtoisin tietää, mikä on tehnyt teidät noin

synkäksi. Onnelliseen Suomeen ei enää usko kukaan, sanoitte. Ette toki

voinut tarkoittaa sitä?

Pentti tuijotti eteensä.

Puhua? Mitä se kannatti? Mutta Katherinessa oli jotakin, jonka vuoksi

teki miltei mieli kertoa hänelle kaikesta tuosta painostavasta. Hän

oli nähnyt tytön ensi kerran vasta tänään, ja kuitenkin tuntui hänestä

kuin voisi tälle puhua vapaasti ahdistavista ajatuksista, jotka olivat

viime kuukausina patoutuneet rintaan ja jomottivat siellä ja joista hän

ei ollut kenellekään toiselle kertonut. Hänestä tuntui kuin Katherine

voisi ymmärtää häntä.

Katherine... Miten typerästi hän, Pentti, olikaan äsken käyttäytynyt!

Erkka, tuo aseveikko vapaussodan päiviltä, oli humalastaan huolimatta

tai kenties juuri siitä syystä — Erkka ei muuten ollut mikään

ruudinkeksijä — osunut oikeaan: hullunlailla hän, Pentti, oli

käyttäytynyt. Mutta Katherine ei ollut pahastunut. Nauranut hän

vain oli, iloisesti, hämmentymättä, kun Erkka tirkisteli häneen

hävyttömästi... Ehkäpä Katherine ymmärsi, mikä oli ajanut hänet,

Pentin, tuollaiseen tahdittomuuteen. Ymmärsi, että nuo ajatukset ne

olivat ja veri, nuori, kuuma veri, joka tahtoi päästä irti niiden

kirotuista kahleista.

Ja äkkiä Pentti puhkesi puhumaan äänessä uhmaa ja ivaa:

— Tarkoitin. Juuri sitä minä tarkoitin, Katherine! Kukaan ei enää usko

tuohon unelmaan. Äskeinen yleisökö, joka oli muka liikutettu? Loruja!

Jospa voisitte nähdä heidän sisimpäänsä nyt, niin ette ainoallakaan

tapaisi noita ajatuksia. Isänmaa — hm, sopiva innostumisen aihe joskus,

kauan sitten. Nyt on tärkeämpääkin ajateltavaa. Oma menestys, virkauran

loistava nousu, vastustajien ja kilpailijain nujerrus — ellei muuten,

niin noella ja loalla — onhan siinä huolehtimista!

Hän keskeytti äkisti ja pyyhkäisi otsalle valahtaneet hiukset

paikoilleen.

— Mutta mitä kannattaa puhua? Eiväthän meidän asiamme voi kiinnostaa

teitä, Katherine.

— Eivätkö?

Tytön mustat silmät katsoivat nuoreen mieheen suurina. Herkät sieraimet

värähtelivät.

— Eivätkö todellakaan? toisti hän. — Eivätkö, vaikka ne koskisivat

teitä, Pentti?

Tenhoavaa, niin, jotakin vastustamattoman tenhoavaa hänessä oli. Ja

samalla viihdyttävää. Pentin valtasi taas äkisti halu sulkea hänet

syliinsä ja suudella hentoja, paljaita käsivarsia, joissa veri

kuulsi läpi hienon, valkean ihon. Mutta järki iskeytyi kiinni hänen

ajatuksiinsa. Ei tyhmyyksiä! Ei enää enempää tyhmyyksiä!

— Ette saa sanoa niin, rakas ystävä, jatkoi tyttö. — Tahtoisin

ymmärtää. Mutta en käsitä, en vielä. Puhukaa, auttakaa minua

ymmärtämään!

Pentti kohautti hartioitaan.

— No, niinkuin haluatte, Katherine. Mutta sen sanon: älkäämme puhuko

meidän suomalaisten isänmaallisuudesta. Roskaa! Kerta pari vuodessa

saatetaan meillä kyllä uhrautua istumaan rauhassa antaen jonkun n.s.

juhlapuhujan johdattaa mieliin isänmaa, puhua sankarivainajistamme,

joiden hautojen ylitse on vasta ensimmäinen syksy kulkenut. Toisen

ajatuksilla tulee puolessa tunnissa mukavasti kuitatuksi oma velka

vainajien muistolle. Unohdettu velka, joka kuukausien vieriessä on

jonakin heikkona hetkenä kolkuttanut. Sittenpä siitä taas pääsee,

tuosta lapsellisesta, mielettömästä päähänpistosta, että vainajat

odottaisivat muka eloonjääneiltä toisenlaista perinnön hoitoa. Velka on

maksettu, tottahan kuittauskin saadaan...

Ovi tanssisaliin tempaistiin auki. Pieni huone aivan hulmahti täyteen

tanssinsäveleitä, puheensorinaa, naurua. Kynnyksellä seisoi tanssista

lämmennyt pari.

— Ahaa, siellä istuu jo rakastavainen pariskunta. Kuhertavat kuin

kyyhkyset. Herran rauha!

Ja ovi lensi rämähtäen kiinni.

Pentti käännähti kiivaasti ympäri. Totta tosiaan! Oliko mahdotonta

saada olla edes hetkinen rauhassa? Mutta tyttö hillitsi häntä.

— Antakaa olla, sanoi hän ja ojensi kätensä pöydän yli seuralaiselleen.

— Jatkakaa, Pentti. Sanokaa minulle kaikki.

Pentti puristi kouraansa valkean käden ja siveli hiljaa sen hoikkia

sormia. Hän tuijotti niihin puhuessaan:

— Kaikki, sanoitte te, Katherine. Ei siinä paljon kaikeksi ole. Roskaa,

sanon teille, roskaa kaikki!... Samanlainen maa se on, Suomi, kuin mikä

muu hyvänsä! Rikas köyhää riistää, vallassaolija heikompiaan maahan

painaa... Tätä maata rakastetaan, sanoitte te, Katherine. Se, jolle

aurinko päin naamaa paistaa, se tietysti rakastaa. Kysykää vaikka

ukko Uljanovilta — kyllä hänkin nyt Ryssänmaata rakastaa... Mutta

menkää varjopuolelle — vaikka täällä. Kysykää köyhälistökortteleissa,

rakastetaanko niissä tätä maata hyvinkin palavasti. Kysykää katujen

repaleisilta lapsilta! Ja... ja... ne ovat sittenkin juuri ne, joita

sydän auttamaan käskisi. Kapinoiva — heikko sydän raukka...

— Mutta miksi te nuoret, huudahti Katherine säihkyvin katsein, — ette

ryhdy eheyttämään kansaanne? Oi, mitä olisinkaan minä valmis tekemään

maani ja kansani hyväksi, jos Lätinmaassa kerran päivä alkaisi sarastaa!

Pentti katsoi hänen silmiinsä. Mitä hullua? Tuo kiilto mustissa

silmissä? Jos olisi ollut kysymys jostakin muusta, olisi hän voinut

vannoa, että se paljasti fanaatikon. Mutta Katherine? Hänen huulensa,

kapeat huulensa, tuntuivat kyllä puhuvan samaan suuntaan. Mutta ei, ei

sittenkään. Raikas, ilakoiva nauru — niin ei naura fanaatikko.

— Nuo ovat pelkkiä sanoja, Katherine, sanoi hän. — Samoja sanoja, joita

tässä maassa on toistettu toistamasta päästyä. Kunnes nyt inhoamme

niitä sekä muiden että omassa suussamme. »Mitä olisinkaan minä valmis

tekemään...» Tekemään — yksin! Ei kannata. Kansa ei halua. Sellaisia

ainakin me suomalaiset olemme, molemmilla puolilla: emme voi unohtaa,

emme anteeksi antaa. Menköön vapaus, menköön itsenäisyys, hävittäköön

vihamies peltomme ja metsämme, suistukoot vaikka lapsemme orjuuteen,

kunhan vain ensin saamme kostaa toinen toisellemme... Yksi puhallus

idästä, ja Suomi on lakannut olemasta valtakunta. Meidän rikkinäinen,

yksinäinen Suomemme! Siinä on tulevaisuus, Katherine.

Pentin äänessä väreili tuska. Se tuskin sopi yhteen sen pilkallisen

sävyn kanssa, jota hän vähän aikaisemmin oli käyttänyt. Mutta hän

ei pysähtynyt sitä pohtimaan. Unettomien öiden synkät mietteet

purkautuivat esille kuohuvana, sinne tänne hyppelehtivänä virtana.

— »Miksi me nuoret emme...», sanoitte te, puhui hän tuijottaen

nyrkkeihinsä. — Seurakunta on sekalaista joka taholla, Katherine.

Kenties ei meilläkään ole tahtoa, oikeaa tahtoa, olemmehan saman kansan

lapsia. Ja se, mitä meillä varmasti ei ole, se on usko ja luottamus

kansaamme. Suomi kaatuu omaan heikkouteensa, miksi siis huitoa turhaan?

Ei, me alistumme, ainakin järkemme alistuu typerän, olevan yhteiskunnan

tahtoon, ja tukimme suumme niin kuin vaatii tämä yhteiskunta, joka on

niin sanomattoman tyytyväinen siihen, mitä on, sellaisenaan... Ah, sinä

onnellisten ihmisten onnellinen Suomi! Sinun eteesi ei kannata mitään

uhrata. Muutaman kauniin, tyhjyyttään helisevän sanan puhujalavalta

kenties. Mutta nekinhän voivat palvella omaa minää, olla astinlautana

ylöspäin. Sillä yhteiskunta — se rakastaa kauniita sanoja, vaikkei

kauniita tekoja. Niin että...

Katherine keskeytti hänet:

— Oi ei, älkää jatkako, Pentti. Oli miten oli, tämäniltaisella

puheellanne olette antanut minun elämälleni uuden suunnan. Sytyttänyt

minussa isänmaanrakkauden. Tahtoisin puolestani antaa teille osan omaa

uskoani.

— Sille, jolla usko on ollut, mutta jolta elämä itse sen on riistänyt,

ei kukaan voi uskoa takaisin antaa, virkahti Pentti kylmästi.

Mutta samassa hänen, katseensa osui tytön silmiin. Hän kohautti

olkapäitään kuin pudistaakseen yltään ahdistavat ajatukset ja puhkesi

puhumaan aivan toisella äänellä:

— Olenpa minä sentään typerä! Kohtalo tai sattuma — sanokaamme

sitä miksi hyvänsä — on suonut minulle ilon saada seurakseni

ihastuttavimman pikku keijun. Mutta sen sijaan, että tanssittaisin

häntä, saarnaan kaiken maailman peikoista ja aaveista ja pelästytän

hänet puolikuoliaaksi. Narri, narri olen! Vaikkapa asiat hullustikin

menisivät tässä syrjäisessä maailmankolkassa, niin enhän ole Taivaan

Pappa, joka vastuun kantaa. Minun puolestani: antaa mennä! Huristetaan

vain, leveintä tietä. Nuoruus on nuoruutta!... Kuulkaa, Katherine,

siellä on valssi menossa. Saanko pyytää?

Tyttö katsoi häneen tutkivasti. Sitten hän hymähti ja nousi.

— Miksikäs ei, herra näyttelijä?

Ovi narahti saranoillaan. He sukeltautuivat tanssin vilinään.

Toinen luku.

Oli aamuyö. Tienoo oli pimeä. Tien vasemmalla puolen kasvavat jäätyneet

koivut vain erottautuivat tummina varjoina lumikenttää vastaan.

Siinä astellessaan ylämäkeä silmäsi Pentti Kaira sivusta

seuralaiseensa. Mutta hän ei voinut nähdä kasvoja. Hän erotti vain

joustavan, miltei mittaisensa vartalon.

Hänet valtasi kummallinen tunne. Oli kuin hänen rinnallaan kulkeva

olento ei olisikaan ollut lihaa ja luuta. Ei ollutkaan ihminen, vaan

henki. Hänen toinen minänsä, joka varjona seurasi häntä. Todellakin,

eihän hän kuullut edes toisen askelten narinaa pakkasen kovettamalla

tiellä, kuuli vain omat askeleensa.

Minne he olivat matkalla, hän ja hänen varjonsa? Varmaan oli tämä

manalan tie, niin hiljaista oli kaikki. Tulena hehkuva portti, joka

johtaa elämästä kuolemaan, oli takana. Ja tie vei läpi majesteetillisen

hiljaisuuden kuoleman valtakuntaan. Heitä oli matkalla vain he kaksi,

hän ja hänen varjonsa, ja saattajina tuhannet ja taas tuhannet suurina

ja kirkkaina palavat tähdet...

Hänen mielestään oli häipynyt, että hän oli lapsuutensa leikkitoverin

ja — niinkuin koko kotipitäjä ennusti — tulevan morsiamensa kera

matkalla jouluaamun kirkkoon. Että he olivat juuri äsken eronneet

muusta kotiväestä, joka oli valinnut oikotien peltojen lomitse. Että

valot takana eivät olleet muuta kuin heidän kotiensa, pappilan ja

vuokraajan talon, ikkunoista loistavia tulia. Että tie johti vain hänen

lapsuutensa kodista, pienen järven rannalla seisovasta pappilasta,

suurelle valtamaantielle.

Kuvittelu keskeytyi, kun hänen seuralaisensa rikkoi äänettömyyden

virkahtaen:

— Muistatko, Pentti? Nyt on kuudes kerta, kun me kahden vaellamme

joulukirkkoon.

— Niin, Hanna.

— Muistatko ensimmäistä kertaa, Pentti? jatkoi tyttö. — Siitä on

nyt viisi vuotta. Sinä olit silloin seitsentoistavuotias, minä

kuudentoista. Sinä olit kahdeksannella luokalla lyseossa, ja minä

olin puoli vuotta aikaisemmin lopettanut yhteiskoulun. Juuri sillä

joululomallahan meistä tuli ystävykset. Muistatko? Siihen asti minä

olin ollut sinulle, rovastin pojalle, vain mitätön tyttöhupakko, jota

muun puuhan puutteessa saattoi kiusoitella, en muuta. Mutta tuona

jouluna...

— Huomasin, että sinä olit viehättävin nuori neito, minkä olin

tavannut, täydensi Pentti.

Hänen äskeinen mielikuvansa oli särkynyt, mutta hän ei ollut siitä

pahoillaan. Tytön haastein sai mielen tulvahtamaan iloisia muistoja

täyteen, ja ne sulautuivat hyvin yhteen jouluaamun tunnelman kanssa.

Hän kuunteli mielihyvin tytön pehmeätä ääntä. Tunsi, että nuo

hiljaiset, tasaiset sanat tulivat syvältä sydämestä. Että niissä

ei ollut mitään teennäistä, pettävää. Että niiden lämpöön saattoi

varmasti luottaa. Viime kuukausien ahdistus häipyi niitä kuunnellessa,

mieli seestyi ja rauhoittui, ja polte, jota hän oli tuntenut tuon

ylioppilasjuhlan jälkeen, tuntui sammuvan.

— Silloin ensi kertaa erosimme jouluaamuna kaikista muista, puheli

tyttö, — annoimme heidän kulkea lyhyintä tietä ja jatkaa juttujaan

viimeisistä ulkomaan uutisista ja poikkesimme tälle tielle, jolla

saimme olla kahden. Silloin sinä ensi kerran puhuit minulle

tulevaisuudentuumistasi. Muistatko?

— Ja minusta piti kai tulla vähintäänkin uusi Garibaldi vai kuinka?

hymähti Pentti.

Hanna tarttui pimeässä hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.

— Miksi sinä naurat?

— No, tietäähän ne, abiturienttiajan ja ensimmäisen ylioppilasvuoden

haaveet!

— Sinusta piti tulla mies, oikea mies, sanoi tyttö vakavasti.

Pentti naurahti väkinäisesti. Hänen mielessään välähti taas, niinkuin

jo monesti ennen kotonaoloaikana: eikö hänen pitäisi puhua Hannalle

siitä, mikä viime kuukausina oli jäytänyt hänen mieltään? Ehkä Hanna

kykenisi pyyhkimään kaiken sen pois. Mutta hän ei tullut tehneeksi

sitä, nyt yhtä vähän kuin noina muina kertoina.

Ja muistatko, kuinka silloin kirkosta tultua, kun istuimme kaikki

yhdessä teidän salissanne, jatkoi tyttö muistelua, — meitä molempia

vähän arastelutti? Mutta isämme katsoivat meihin hymyillen ja

nyökkäsivät sitten toisilleen. Äitisi vain näytti nyreältä. Hän ei kai

pitänyt siitä, että meistä oli tullut ystävät.

Penttiä alkoi jostakin syystä oudosti ahdistaa.

— Tietäähän ne äidit, he tahtoisivat aina pitää poikansa yksin, sanoi

hän väkinäisesti.

— Niin, sitähän se tietysti oli, myönsi tyttö. — Onhan ruustinna-täti

aina ollut minulle niin hyvä, kuin äidin sijainen.

Syntyi äänettömyys.

He olivat päässeet kotikujan päähän ja pysähtyneet vanhojen

veräjäkuusten luo. He katsoivat tulia, joita oikealla ja vasemmalla

paloi ja yhä lisää syttyi — lähellä ja kaukana — talojen ikkunoihin.

Kaukaisimmat niistä sulautuivat yhteen välkehtivän tähtitaivaan kanssa.

— Ja muistatko niitä toisia kertoja? jatkoi Hanna äskeistä

ajatuksenjuoksuaan. — Kaikki ne ovat olleet suuria juhlahetkiä,

suurimpia minun elämässäni.

— Niin, yhtyi Pentti koneellisesti, — juhlahetkiä. Juuri niiden vuoksi

minäkin olen aina tullut joululomaksi kotiin. Nämä hetket antavat

voimaa koko tulevaksi vuodeksi.

Tuskin hän oli sanonut sen, kun hänen mieleensä jo iski epäilys. Oliko

se totta? Tuo, mitä hän juuri oli sanonut? Eikö hän ollut lausunut

noita sanoja vain siksi, että tiesi Hannan niitä odottavan. Ei pyytävän

eikä vaativan — sillä sitä hän ei milloinkaan tehnyt — mutta kuitenkin

odottavan. Vielä viime vuonna hän olisi voinut sanoa nuo sanat sydämen

lämmöllä, sillä tähän kertaan saakka kahdenkeskiset joulukirkkomatkat

olivat todella olleet hänelle juhlahetkiä. Mutta nyt? Nyt oli tullut

väliin jotakin, joka vääristi ne valheeksi. Ja tuo jokin oli vieras

hento tyttö, jota hän kuukausi sitten oli Helsingissä tanssittanut.

Hän havahtui. Hanna oli kysynyt häneltä jotakin.

— Mitä sanoit?

Tyttö ei vastannut hetkeen. Sitten hän virkahti hiljaa:

— Kuinka kauan aiot vielä opiskella, Pentti?

— En tiedä.

— Mutta olethan jo valmis, huomautti Hanna.

— Niinpä kyllä. Mutta maisterin seppele ei vielä ole mikään opintojen

pää.

Kun tyttö vaikeni, jatkoi Pentti hieman kireästi, vaikka yrittikin

saada äänensä kuulumaan leikkisältä:

— Tiedän kyllä, mitä ajattelet. Että minun olisi jo vähitellen aika

ryhtyä toteuttamaan vanhoja suuria tuumiani. Mutta katsos, minusta ei

tulekaan mitään muuta kuin tavallinen virkamies. Lihavat leipäpaikat,

yksin niitä minä tavoittelen. Muu kaikki on roskaa ja turhuutta!

Puhellessaan siinä veräjäkuuseen nojautuneena tuntui Pentistä rakas

kotikuusi käyvän viiltävän kylmäksi. Oli kuin hän parastaikaa olisi

ollut katkomassa vanhoja kalliita siteitä. Ajatteliko hän tosiaan

sitä, mitä tuli sanoneeksi, vai puhuiko vain uhmassaan, sitä hän

ei pysähtynyt aprikoimaan. Yhden seikan hän varmasti tiesi: hänen

sanansa koskivat kipeästi Hannaan, hänen lapsuutensa ja unelmainsa

toveriin. Mutta hän ei välittänyt siitä. Tuo tietoisuus tuotti hänelle

jonkinlaista mielihyvääkin.

— Mikä maailmassa todella on ja mikä vain näyttää olevan, siitä en

voi selvää saada, jatkoi hän ivallisella äänellä. — Sen vain varmasti

tiedän, että minä itse olen, ja vain omista hyvän- ja pahantunteistani

saatan varmuudella päätellä, mitä niiden vahvistamiseksi tai

poistamiseksi tehdä. Kaikki muu on jotakin, josta en edes tiedä, onko

sitä todella vai eikö. Puhumattakaan siitä, että tuosta muusta voi ken

hyvänsä väittää, että minun reseptini on vallan mieletön. Eikä kukaan

osaa sanoa, kumpi meistä on purppuraan puettava profeetta ja kumpi

rautoihin pantava veijari. Miksi siis pistäisin sormiani tuollaiseen

sekavaan vyyhtiin? Väsyttääkö sinua jo, Hanna? No niin, kun jatkan

opintojani — eikä niin kauan kestäkään, kun saan ne päätökseen —

tapahtuu se yksinomaan siitä luonnollisesta syystä, että tohtorina mies

pääsee aina täydemmän kauraseimen ääreen kuin vaivaisena maisterina.

Eikö se ole järkevää elämänfilosofiaa?

Tyttö ei vastannut. Hän oli nojautunut portinpieleen. Suuret,

syvänsiniset silmät olivat painuneet kiinni. Korvansakin hän olisi

tahtonut sulkea. Hän tunsi, että nuo sanat tahtoivat repiä rikki

hänelle tuttua ja rakasta, ja hän koetti suojella sitä.

— Miten sinä voit puhua noin, Pentti? Jouluaamuna. Tytön valittava

ääni säpsähdytti nuorta miestä. Hänen sanansa olivat osuneet maaliin,

osuneet liiankin hyvin. Hänen teki mieli sanoa jotakin lieventääkseen

puheensa vaikutusta, mutta hän ei tullut tehneeksi sitä.

— En olisi odottanut sinulta tuollaisia sanoja, virkahti Hanna hetken

kuluttua rauhallisesti. (Kumman rauhallisesti, ajatteli Pentti.) —

Mutta olen varma, että mielesi muuttuu vielä.

— Ei koskaan!

— Älä sano: ei koskaan, Pentti. — Jumala voi armossaan antaa sinulle

vielä takaisin vanhan mielesi ja vanhan uskosi.

Pentti hymähti pilkallisesti.

— Tuo sinun Jumalasi on jättänyt tekemättä paljon muuta, tärkeämpää.

Noita uhman sanoja seurasi tuskallinen äänettömyys. Ympärillä ihana

talviyö, kulkusten riemuitsevaa helinää. Yllä mahtava tähtitaivas.

— Voi, kuinka toisenlainen tämä joulukirkkomatkamme on kuin kaikki

edelliset, huoahti Hanna. Mutta sitten hän virkkoi lujasti: — Jumalan

tiet eivät ole ihmisten teitä, Pentti, ja siksi on ihmisten monesti

niin vaikeaa Hänen teitään ymmärtää. Hän saattaa kuljettaa monen mutkan

kautta, mutta Hän vie aina perille. Ehkei sinne, minkä ihmismieli on

arvioinut päämääräksi. Mutta perille — oikeassa mielessä.

Pentin ääni ei ollut niin varma kuin äsken, kun hän vastasi:

Kaunis usko. Mutta lähtekäämme nyt. Muuten myöhästymme.

He nousivat valtamaantielle lähtien taivaltamaan kirkkoa kohden.

Vähäväliä täytyi heidän juosta kiireesti kinokseen tien viereen, kun

kulkusten helinä aivan korvan juuressa ilmoitti, että taas oli reki

kirkkoväkeä pyrkimässä heidän ohitseen.

— Jumalan rauha, Hanna-neiti! Huomenta, maisteri! kajahti miesten ja

naisten ja lasten ääniä ohiajavasta reestä. Kaikki tunsivat nuo kaksi

käsi kädessä kinoksessa seisovaa tummaa varjoa. — Ettekös nouse rekeen?

Aina tuo sama iloinen tervehdys ja aina sama kysymys, johon jo

ennakolta tiedettiin vastaus:

— Kiitos, isäntä, tulemme jalan perässä.

— Niin, niin, ne nuoret, ne nuoret.

Piiska vingahti hevosen sivulla, ja reki lensi ohi.

Aamuyön pimeys, korkeudessa loistavat ja liekehtivät tähtien armeijat,

lähitalojen ikkunoista hauskasti tielle lankeava valo, kulkusten

helinä, josta Hanna osasi jo kaukaa sanoa, mistä talosta mitkin

tulijat olivat, hankeen juoksu ja iloiset, ystävälliset tervehdykset —

kaikki tuo oli omiaan nostattamaan mieleen rakkaita muistoja. Äskeinen

keskustelu häipyi jonnekin kauas, ja molemmat tunsivat taas olevansa

lapsuudenystäviä, erottamattomia.

Kirkonkellojen ääni kajahti yli pimeän tienoon.

Pentin mieleen johtui, miten tuo soitto monesti kesällä tuntui

sekavuudessaan kaikkea muuta kuin juhlalliselta. Mutta kun se nyt

kaikui läpi pakkassään, julistaen joulurauhaa, vaikutti se häneen

mahtavasti. Hänen mielensä kävi nöyräksi. Hänestä tuntui kuin kaikki

se, mitä hän äsken oli sanonut Hannalle, olisi joutunut omituiseen

kirkkauteen, joka pala palalta syövytti sen pois, ainakin hetkeksi.

— Kotikirkon joulukellot, virkahti hän hartaasti, — mikään ei vedä

vertoja niille.

Kirkon edustalla notkossa oli elämää. Hevosia ja rekiä ja ihmisiä

sikinsokin; miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria. Ja yhä uusia reellisiä

ajoi mäkeä alas valtamaantieltä kirkon luo kilisevin kulkusin. Hanna ja

Pentti pujottautuivat rekien ja hevosten lomitse pääportaita kohden.

Kirkko oli vanha, puinen, ristin muotoon rakennettu, jollaisia tapaa

joka puolella Suomea. Se sijaitsi melkein keskellä pienen järven

pohjoiselle rannalle painautunutta kylää. Sen ja järven väliin oli

jäänyt vanha hautuumaa, jonka koivujen ja pihlajain siimeksessä

Hanna ja Pentti lapsuusvuosinaan olivat leikkineet ja tavailleet

sammaltuneiden hautakivien kirjoituksia, aurinkoisina, unohtumattoman

huolettomina päivinä.

Laiminlyödyltä ja ränsistyneeltä kirkko tavallisissa oloissa näytti,

pitäjä ei ollut rikkaimpia, ja kaiken kukkuraksi oli sen väestö varsin

halutonta yhteisen omaisuuden korjaustöihin. Mutta näin jouluaamuna oli

kirkko kuin uudestisyntynyt, joka ikkuna kirkkaasti valaistuna se teki

keskellä pimeyttä suurenmoisen, koko ympäristöä hallitsevan vaikutuksen.

Kun Hanna ja Pentti astuivat sisään, soitettiin juuri alkuvirttä. He

istuutuivat sivulaivan ensimmäiseen penkkiin. Pentti tahtoi niin;

pappilan väen paikoilta, sanoi hän, ei nähnyt muuta kuin omat kenkänsä

ja alttaritaulun- (ja senkin liian läheltä). Hanna, joka tiesi Pentin

mielen vanhastaan, astui suoraa päätä tuttuun penkkiin. Siinä olivat

heidän paikkansa näin jouluaamuna yhtä varmasti vapaat kuin eturivin

penkki.

Kirkko täyttyi viimeistä sijaa myöten. Alkuvirren aikana tunnelma

oli vielä epämääräinen, hapuileva. Mutta kun vanha, valkohapsinen

rovasti nousi saarnastuoliin julistamaan joulusanomaa, sai oikea

tunnelma vallan. Vielä oli hänen selkänsä suora ja äänensä voimakas.

Kynttilät hänen molemmilla puolillaan loivat nuortean hehkun hänen

voimakaspiirteisille kasvoilleen, ja päivän muisto väkevöitti hänen

sanansa. Vain haalistuneet apostolit saarnastuolin kupeilla näyttivät

punaisissa ja sinisissä kaavuissaan ja suhteettoman suurine, parran

ja tukan peittämine naamoineen yhtä säälittäviltä kuin aina ennen ja

juhlamielestä osattomiksi jääneiltä.

Kirkkoon päästyä oli Penttiä taas alkanut painostaa. Niitä vanhoja,

kalvavia ajatuksia se tietysti oli, ja jotakin mustatukkaista,

palavasilmäistä oli liittynyt siihen. Hän ei kuullut isänsä sanoja, ei

nähnyt satoja kynttilöitä, ei tuoksuavaa kuusta alttarin lähettyvillä,

ei kasvojen tiheitä rivejä ympärillään. Vain Hannan lähelläolon hän

varmasti vaistosi. Siinä vieressä oli joku hänelle läheinen — liian

läheinen, kuin läheisyydellään kahlehtiva.

Hän havahtui vasta, kun mahtavasti nousevina ja laskevina aaltoina

kajahtivat tutut säveleet:

»Enkeli taivaan lausui näin:

Miks hämmästyitte säikähtäin?

Mä suuren ilon ilmoitan

Maan kansoille nyt tulevan — — ‒.»

Jo ensi säveleet, varhaisimmasta lapsuudesta saakka tutut, pyyhkäisivät

pois painostavat, sekavat mietteet. Hän tunsi jotakin nousevan

kurkkuunsa. Eikä hän pannut vastaan. Tuntui suloiselta heittäytyä tuon

mielialan valtaan. Nuo säveleet olivat aina temmanneet hänet mukaan,

olipa hän saapunut millä mielellä hyvänsä joulukirkkoon. Jotakin

suli hänen sisässään kuin routa kevätauringossa. Ja tämän aamuisen

jumalanpalveluksen kaikessa yksinkertaisuudessaan lumoava kauneus

valtasi kokonaan hänen mielensä.

Hän jäi kuuntelemaan vierustoverinsa ääntä. Täyteläisenä ja hartaana

se helkkyi. Hannalla oli pehmeä, kaunissointinen altto, ja hän osasi

käyttää sitä.

Pentti kääntyi katsomaan tyttöä sivusta. Hanna oli ottanut päästään

päähineen, mutta silti helmeili tässä kuumuudessa, jonka synnyttivät

palavat kynttilät ja kirkontäyteisen kuulijakunnan hengitys, hänen

korkealla — liian korkealla, muisti Pentti joskus arvostelleensa —

otsallaan aivan hiusrajassa hikipisara. Läheisen kruunun kynttiläin

valo lankesi suoraan pehmeälle, kullanruskealle tukalle pannen sen

sädehtimään. Hiukset oli kammattu sileästi jakaukselle ja kiedottu

suurelle sykkyrälle niskaan. Ne jättivät näkyviin pienet, somat

korvat, jotka punoittivat vielä pakkasen jäljeltä. Kasvot olivat

terveen verevät, piirteet sopusuhtaiset ja pehmeät. Hänen laulaessaan

paljastuivat valkeiden hampaiden virheettömät rivit. Leuka oli

pyöreä, kenties hieman liian voimakas. Päällystakin aukeamasta näkyi

tummansinisen puvun rintamus jättäen paljaaksi siron kaulan.

Hän on niin selväpiirteinen, niin hyvä ja niin voimakas, ajatteli

Pentti. Sekä ruumiilta että sielulta.

Voimakas, niin. Sen ominaisuuden Hanna oli perinyt äiti-vainajaltaan.

Pentti oli ollut poikapahanen, kun Kerttu-täti oli kuollut. Mutta hän

oli kuullut paljon puhuttavan Hannan äidistä, joka oli menettänyt

henkensä annettuaan elämän toiselle lapselleen, terhakalle pojalle.

Hänessä, Kerttu-tädissä, oli lujuutta ja rohkeutta. Vaimoaan hiljainen

ja hieman saamaton Perälän Martti oli saanutkin kiittää siitä, että

heidän taloutensa oli ollut esimerkillisessä kunnossa.

Monesti vieläkin innostuivat naapurit kehumaan Kerttu-tädin rohkeutta.

Renki-Pekan vaimo ei väsynyt kertomaan, miten Perälän Kerttu, Hannan

äiti, oli puoli vuotta ennen poikansa syntymää pelastanut heidän

kolmivuotiaan Liisansa hukkumasta. Naisväki oli ollut yksin niityllä

koskenniskan lähettyvillä. Miten ollakaan, Liisa oli joen rannalla

leikkiessään horjahtanut veteen ja päästänyt kauhun parahduksen, kun

virta oli tarttunut häneen alkaen kuljettaa häntä aika vauhtia koskea

kohden. Syntyipä siinä hälinä. Naiset olivat juosseet pitkin rantaa

huutaen ja käsiään väännellen. Kerttu-täti oli ollut ainoa, joka

ei menettänyt malttiaan. Hän viskasi yltään päällimmäiset vaatteet

ja hyppäsi siekailematta jokeen. Uskoa käsivarsien jäntevyyteen se

kysyi. Virta, joka alempana, ennenkuin se leveni kotijärveksi, oli

rauhallinen, oli näet koskenniskassa varsin vuolas. Katsojien jännitys

oli sietämätön, kun he henkeä pidättäen seurasivat tapahtumien

kulkua. Ehtisikö pelastaja paikalle, ennenkuin koski kiskaisisi

tyttösen pyörteisiinsä? Kerttu-täti oli ehtinyt ja taistellut kalliine

saaliineen rantaan, niissä hän laski lapsen äidin syliin. »Että sinä

jaksoit!» ihmettelivät toiset. »Sitä vartenhan Herra on meille kädet

ja jalat antanut», oli Kerttu-täti hymyillyt, tietämättä, että neljä

vuotta myöhemmin sama koski nielisi lapsen, jota hän sydämensä alla

kantoi.

Hanna oli ilmeisesti tullut äitiinsä, sanottiin. Sama voimakas ja

samalla solakka ruumis. Sama tyyni ja luja luonto. Lapsena hän oli

kyllä ollut hieman arka, mutta hänen varttuessaan karisi se pois. Ja

siitä lähtien, kun hän sitten oli ehtinyt kyllin suureksi ottaakseen

osaa taloudenhoitoon, olivat Martti-sedän asiat vuosi vuodelta

jälleen parantuneet. Ne olivatkin noina välivuosina joutuneet vähän

rappiolle. Martti-setä oli kelpo maanviljelijä, hänkin, tavallaan.

Mutta näytti siltä kuin hän tarvitsisi jonkun valvomaan töitä. Jos

hän jäi yksikseen, pyrki kaikki myöhästymään. Hän saattoi istahtaa

jollekin jokirannan kivelle ja istua siinä tuntikausia tuijottaen

virtaan. Ihmiset sanoivat, että hän ikävöi entistä elämäänsä ja että

ero tukkilaisen reimasta touhusta se hänet oli niin harvapuheiseksi ja

itseensäsulkeutuneeksi uudessa ympäristössään tehnytkin.

Hanna, niin hän oli äitinsä tytär. Mutta kenties hän oli perinyt

jotakin isältäänkin. Enemmänkin kuin vain nuo harvinaisen suuret,

syvänsiniset silmät. Isältään sellaisena kuin tämä oli ollut ennen

nuorena, ennenkuin tasainen maamiehen aherrus painoi hänet hiljaiseksi.

Hannasta siirtyi Pentin katse muihin ympärillä istuviin. Tuttuja

kasvoja kaikki, mutta nyt loisti niillä uusi ilme. Kaikki kova,

arkielämän luoma oli sulanut pois. Joulun valo pehmensi niitä.

Itse kirkko oli uudestisyntynyt. Nuo viisi kruunua keskellä

kolminekymmeninekaksine ja kuusinetoista kynttilöineen, jotka

päivänvalossa olivat vain tavallista tummunutta messinkiä, loistivat

kuin puhtain kulta. Kuusisärmäinen tähti katossa niiden yläpuolella

vallan säikkyi valkeuttaan. Ja lukemattomat kynttilät alttarin suurissa

kynttiläjaloissa ja kirkonpenkkien kansilaudoilla loivat välkettä ja

hohtoa vanhoille, joskus muinoin valkeaksi maalatuille seinille.

Yht'äkkiä helähti Pentin rinnassa soimaan:

»Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa.

Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto.»

Hän tarttui Hannan käteen ja puristi sitä sydämellisesti.

Kolmas luku.

Joulunpyhät olivat olleet ja menneet. Oltiin jo siirtymässä uuden

vuoden puolelle. Pari päivää oli enää jäljellä tätä vuotta.

Pentti oli sulkeutunut ullakkohuoneeseensa ilmoittaen, ettei hänen

lukujaan saanut häiritä. Hän istui pöydän ääressä kirja edessään.

Mutta hän ei lukenut, katselihan vain ulos illanhämärään. Ikkunan

edessä kohosi jylhän kauniita kuusia lumitaakkoineen ja jokunen

alaston koivu. Puolisensadan metrin päässä oikealla loisti vuokraajan

punaiseksimaalatun talon ikkunoista valoa, mutta Pentti vältti

katsomasta sinne päin.

Ulkona oli äänetöntä. Talvi-illan tyyni rauha oli kietonut tienoon

kuuraiseen vaippaansa. Alhaalta salista kuului hiljaista pianonsoittoa,

mutta se pikemmin syvensi kuin rikkoi hiljaisuutta. Hanna kai soitti

vanhuksille.

Niin, Hanna... Hanna?

Pentti tuijotti eteensä synkin katsein. Mitä piti hänen tehdä?

Hän veti taskustaan esille rypistetyn kirjeen, oikoi sen ja luki

uudelleen:

»Helsinki 28.XII.—18.

Vanha kaveri!

Muistatko Varkautta ja siellä vannomaamme aseveljeyttä? Sen valan

nimessä nyt kutsun sinua.

Olen näkevinäni ihmettelevällä naamataulullasi kysymyksen: minne?

Viroon, veliseni!

Polsut ovat hyökänneet sinne. Kohta puoleen nuo helvetin koirat

aikovat pääkaupunginkin ottaa. Apua ovat sinne Suomesta pyytäneet ja

apua saavat. Ensimmäisestä vapaaehtoisrykmentistä on osa jo päässyt

lähtemään, ja toista, tätä meidän, pannaan juuri alulle.

Olen pestautunut mukaan luutnantiksi ja joukkuepäälliköksi. Tule sinä

minulle varamieheksi! Yhdessä me sitten lystit pidämme.

Onpa jo aika päästäkin taas vähän jäseniä verryttelemään. Ja mainio

tilaisuus nyt on tarjolla. Sanovat niitä virolaisia veljeskansaksi;

jaa, sen parempi: kirkkaamman kunnian kruunun saamme ja sitä suurempia

vapaussankareita olemme.

Toiset pelkäävät, että ensimmäinen rykmentti ehtii tehdä koko työn,

ennenkuin me suoriudumme lahden ylitse. Mutta kyllä vain puuhaa

meillekin jää. Ja ellei jää Virossa, niin painutaan eteenpäin.

Tule mukaan, vanha kaveri! Saattaa sattuma viskoa meitä niinkin,

että tiemme vie sinulle rakkaille maille. Ymmärrätkös yskän?

Täällä kerrotaan näes sinun silmittömästi rakastuneen johonkin

lättiläistyttöön. No jaa, tiedänhän minäkin siitä jotakin, vaikken

tiennyt, että vieraan maan tyttö sylissäsi silloin oli. Jos hänestä

tietoja haluat, niin voin kertoa, että hän on matkustanut kotiinsa.

Kuuluu olevan kartanontytär jostakin Viron eteläpuolelta. Jaa,

jaa, eikös mielesi tee saada voiton seppeltä hänen kätösistään ja

tuliaissuukkoa hänen rusohuuliltaan? Minä puolestani lupaan, etten

silloin herrasväkeä häiritse.

Tule!

Veljesi

Erkka.»

Hän oli nauranut kirjeelle luettuaan sen ensimmäisen kerran lävitse.

Hän jonnekin hänelle vieraaseen, yhdentekevään maahan, tappelemaan,

näyttelemään vapaussankarin osaa! Erkalle se saattoi sopia. Hän,

Pentti, puolestaan oli saanut siitä narrinpelistä jo kotimaassa

kyllikseen. Mutta nyt, luettuaan kirjeen uudelleen, hän ei enää

nauranut.

Hän punnitsi asiaa.

Kunnian kruunusta ja vapaussankarin seppeleestä hän viis. Mutta

mitalilla oli toinenkin puolensa, ja sitä kannatti harkita.

Päästä pois! Häntä oli alkanut ahdistaa sitä enemmän, kuta kauemmin

hän kotona viipyi. Häntä kiusasi epämääräinen, ratkaisematon suhde

Hannaan. Hanna itse oli samanlainen kuin ennenkin, yhtä tasaisen

iloinen, yhtä ystävällinen. Mutta — liekö sitten asia todella ollut

niin, vai kuvitteliko Pentti vain — hänestä tuntui kuin kaikki muut,

isä ja Hannan isä, vieläpä äitikin, olisivat odottaneet häneltä jotakin

ratkaisevaa.

Mitä hän vastaisi, jos he kysyisivät häneltä suoraan? Siinäpä se: hän

ei tiennyt, mitä vastaisi.

Hänen oli mahdotonta päästä selvyyteen. Siksi pois!

Sitten vielä kalvavat ajatukset, jotka lamauttivat koko työhalun.

Kaipa ne vaikenisivat luotituiskussa. Varmasti. Siinä unohtaa kaiken.

Unohtaa, kuka olen, mistä tulen, mitä olen ajatellut ja surrut, mitä

minusta piti tulla. Muistaa vain olevansa sotilas. Tuskin on selvillä

siitä, mihin komppaniaan ja ryhmään kuuluu. Mutta sitä räikeämmin on

tietoinen siitä, että pitää ampua. Ellen ammu tiuhaan ja tarkasti,

ampuvat vastassa olijat minut...

Ja vielä toverin kirjeen viimeiset rivit! Ne loihtivat tuon

tanssiaisillan niin elävänä mieleen. Millainen tyttö! Katherine oli

siis matkustanut kotimaahansa. »Te olette antanut minun elämälleni

uuden sisällyksen. Sytyttänyt minussa isänmaanrakkauden», muisti

hän tytön sanoneen. Mitähän uusi elämän sisällys oli Katherinelle

lopultakin antanut? »Kartanontytär jostakin Viron eteläpuolelta», oli

toveri kirjoittanut. Hm, olisihan se somaa...

Pentin päätös oli valmis. Hän tarttui kynään.

»Pappila 29. XII —18.

H. V. Kutsustasi kiitos. Lähden heti pyhien jälkeen.

Tuus

Pentti.»

Sitten hän nousi epäröimättä ja lähti alas.

Salissa oli perhe koolla. Rovasti istui keinutuolissa piipunnysä

hampaissa ja sanomalehti polvillaan kuunnellen Hannan soittoa.

Ruustinna kutoi sukkaa takkatulen ääressä. Hannan isä istui

perimmäisessä nurkassa etukumarassa tukien kyynärpäillä polviin ja

katsoen hellittämättä ristissäolevia suuria ja karheita kouriaan.

Pentti pysähtyi kynnykselle. Hiljainen rauha, joka henki häntä vastaan

huoneesta, sai hänet aprikoimaan. Mennä heidän luokseen ilmoittamaan,

että parin päivän kuluttua hän lähtisi sotaan, jota käytiin monien

satojen kilometrien päässä täältä, rauhaisasta Pohjanmaan pitäjästä,

sehän olisi samaa kuin heittää pommi omaistensa keskuuteen.

Mitähän äiti sanoo? iskeytyi hänen mieleensä. Äitikulta, joka istui

siinä pyylevänä, rauhallinen ilme herttaisilla, lihavilla kasvoillaan.

Entä isä? Isän kookas, ryhdikäs olento ja tuuhean, harmaan tukan

ympäröimä! lujat kasvot olivat omiaan herättämään kunnioitusta, johon

sekautui vähän arkuuttakin. Jos isä sanoisi ei, olisi hänellä kova

kamppailu edessä. Isä ei hevin antanut myöten, jos jotakin päähänsä

sai. He kaksi, isä ja hän, olivat liiaksikin toistensa kaltaisia, ei

vain ulkonäöltä, vaan suureksi osaksi myöskin luonteeltaan. Yrjö-veli —

hän, jonka tappava luoti tavoitti Varkauden taistelussa — sensijaan oli

tullut äitiin, yhtä hellä ja herttainen hän oli ollut.

Ja Martti-setä? Hän ei kai sanoisi mitään, hymyilisi vain tapansa

mukaan surumielistä hymyään, johon sekautui hitunen ivallisuutta.

Merkillistä muuten, että isä ja Perälän Martti olivat niin hyvät

ystävät keskenään. Olisi luullut, ettei heillä ollut paljoa yhteistä,

niin erilaisilta he vaikuttivat. Mutta isä kai tunsi syvemmin kuin muut

tanakkavartisen, parrakkaan Martti-sedän, jossa toiset eivät nähneet

muuta kuin työteholtaan keskinkertaista heikomman maanviljelijän,

ehkä hän näki sieluun, jota suuret, surulliset, syvänsiniset silmät

heijastivat.

Hanna? Niin Hannaan hänen uutisensa sattuisi kai kipeimmin.

Murtaisikohan se hänen tyyneytensä, jonka järkkymättömyys oli

joskus suorastaan suututtanut häntä, Penttiä? Hanna soitti jotakin

Sibeliuksen sävellystä. Pentti näki vain hänen tummanvihreään pukuun

verhotun selkänsä ja kullanruskean tukan, jossa pianon kynttiläin

säteet leikkivät. Hellyys tuota sorjaa tyttöä kohtaan läikähti hänen

rinnassaan. Miten hän voisi...?

Mutta päätös kuin päätös.

Hän astui huoneeseen.

Hanna keskeytti heti soiton ja pyörähti tulijaan päin silmissä lämmin

ilo. Äiti ja isäkin kääntyivät häneen hymy huulilla. Vain Perälän

Martti ei ollut huomaavinaan hänen tuloaan.

Pentti istuutui äidin viereen ja tarttui hänen käteensä sivellen sitä

hiljaa.

— Virossa kuuluu veljeskansalla olevan ankarat ajat, aloitti hän

kömpelösti.

— Niinhän lehdissä kerrotaan, myönsi rovasti. — Samanlaista kuuluu

olevan kuin Etelä-Suomessa viime kevättalvena. Ryssien laumat

ahdistavat aseetonta kansaa. Ryöstöjä, murhia... Ihmis-parat. Herra

armahtakoon heitä heidän tuskassaan.

Ruustinna ja Hanna eivät sanoneet mitään. Mutta molemmat

tarkkasivat Pentin kasvoja. He olivat heti vaistonneet, että noiden

välinpitämättömiksi tarkoitettujen, mutta epävarmalla äänellä

lausuttujen sanojen takana piili jotakin.

— Mutta eivätköhän asiat siellä nyt parane, kun suomalaisia

vapaaehtoisia lähtee sinne tuhatmäärin, virkahti rovasti hetken

kuluttua.

Pentti kohtasi äidin tutkivan, tuskaisan katseen, ja silloin hän heitti

enemmät kiertelyt.

— Minäkin lähden sinne. Heti uudenvuoden päivän jälkeen matkustan,

sanoi hän.

Oli todella kuin pommi olisi heitetty keskelle rauhallista kotia.

Ruustinna tarrautui kiinni poikansa käsivarteen. Kyyneleitä ryöpsähti

silmiin.

— Pentti, kuiskasi hän tukahtuneesti. — Poikani ... Viimeiseni!

Pentti silitti rauhoittavasti äitinsä kättä ja kääntyi katsomaan toisia.

Rovastin keinutuoli oli pysähtynyt äkillisellä nykäyksellä. Hän oli

ottanut piipun suustaan ja tuijotti poikaansa.

— Mitä hulluja! murahti hän sitten, pisti piipun takaisin suuhunsa

ja jatkoi keinumistaan. Mutta vihaisesti pöllähtelevät savupilvet

ilmaisivat, ettei hän ollut niin tyyni, kuin miltä koetti näyttää.

Hanna oli valahtanut kalman kalpeaksi. Suuret silmät katsoivat Penttiin

säikähtyneinä, mutta kyyneleettöminä. Eikä hän sanonut mitään, kääntyi

vain puolittain poispäin ja painoi päänsä alas.

Martti-setäkin oli vilkaissut Penttiin yllätettynä, mutta painunut

sitten taas hymähtäen entiseen asentoonsa.

— Isä, sinä sanoit äsken, että siellä on nyt samanlaista kuin

Etelä-Suomessa vajaa vuosi sitten, alkoi Pentti puhua nopeasti. — Tuo

aika on meiltä itseltämme ohitse. Mutta siksi velvollisuutemme nyt

onkin auttaa veljeskansaa, joka kärsii niin kuin me vuosi sitten, mutta

ei yksin kykene ravistamaan vainolaista harteiltaan. Ajatelkaa koteja,

vanhuksia, naisia ja lapsia, jotka siellä parastaikaa kärsivät! Eikö

meidän, eikö myöskin minun velvollisuuteni ole kiiruhtaa auttamaan

heitä?

Noita kiihkeitä sanoja seurasi äänettömyys. Rovasti katkaisi sen

viimein.

— Niin no, jos ajattelet noin ja jos tuntosi käskee sinua lähtemään,

niin... virkahti hän hieman väräjävällä äänellä.

Pentti oli kuvitellut, miten vapauttavalta tuntuisi, kun isä antaisi

suostumuksensa. Mutta minkäänlaista vapautusta hän ei nyt tuntenut.

Pikemmin päinvastoin: nuo suostumuksen sanat painuivat kirvelevinä

hänen mieleensä, »_Jos_ sinä ajattelet noin», oli isä sanonut. Mutta

hänhän ei ajatellut niin kuin äsken oli puhunut. Mistä lienevätkään

mieleen juolahtaneet nuo mahtipontiset sanat? Veljeskansa — mitä tiesi

ja välitti hän siitä? Kaukaiset uhatut kodit — mitä liikutti niiden

kärsimys häntä? Hänen olisi pitänyt välittää ja sen olisi pitänyt

liikuttaa, tuntui hänestä. Mutta niin vain oli, että se oli hänelle

yhdentekevää. Niinkuin miltei kaikki muukin.

Martti-setä silmäsi ylös.

— Vai sotateille? hymähti hän hieman ivallisesti. — Se yskä kyllä

ymmärretään.

Ruustinna taisteli itkua vastaan. Tuon tuostakin täytyi hänen

pyyhkäistä etusormellaan lasien alitse silmäkulmiaan. Hänestä tuntui,

että nyt häneltä viedään hänen viimeinenkin lapsensa. Viimeinen...

Paljon rakastanut ja paljon kestänyt vanha sydän oli aivan pakahtua

tuskasta.

Hän tunsi katkeruutta tuntematonta maata ja kansaa kohtaan, joka kutsui

hänen viimeistä poikaansa. Vanhimman oli tauti murtanut. Keskimmäinen

oli kaatunut vapaussodassa. Vain Pentti oli jäljellä. Ja nytkö oli

hänen vuoronsa tullut? Kohtalon raskaasti koetteleman äidin sydämessä

kuohahti viha noita koteja ja vanhuksia, naisia ja lapsia kohtaan,

jotka vaativat suojakseen hänen poikaansa. Ja ennenkaikkea viha tuon

maan miehiä kohtaan, jotka eivät yksin jaksaneet suojata kotejaan ja

omaisiaan.

Mutta ääneen hän sanoi:

— Auttaa veljeskansaa... pelastaa koteja... suojella heikkoja ja

turvattomia... Voihan se kaikki olla kansamme velvollisuus. Mutta voi

Pentti, onko sinun, juuri sinun, välttämättä lähdettävä mukaan? Onhan

sinulla kyllin tehtäviä ja velvollisuuksia omassa maassa.

‒ Minua tarvitaan nyt kaikkein kipeimmin siellä, äiti-kulta.

‒ Kuulehan, äiti, puuttui rovasti puheeseen, — jos pojan tunto kerran

käskee häntä lähtemään, niin emme me voi muuta kuin rukoilla hänelle

Herran varjelusta hänen vaikealla matkallaan.

Ruustinnan alaleuka alkoi täristä, kyynelvirrat ryöpsähtivät

poskipäille, ja hän kiiruhti huoneesta.

Hanna ei ollut koko keskustelun aikana siirtänyt katsettaan lattiasta.

Nyt hän nousi hiljaa paikoiltaan ja pujahti ulos ovesta.

Ruustinna seisoi makuuhuoneessa nojautuneena raskaasti ikkunanpieleen.

Kuullessaan askeleita takaansa käännähti hän ja heittäytyi itkien

Hannan kaulaan.

— Hän ei tule takaisin, vaikeroi hän. — Tunnen, ettei hän ikinä palaa!

Hanna koetti rauhoittaa häntä hyväilyin ja hellin sanoin, mutta

kyyneleet eivät ehtyneet.

Yht'äkkiä irtautui ruustinna tytön syleilystä, jäi hetkeksi

tuijottamaan hänen kasvoihinsa ja sanoi sitten:

— Mikset sinä sanallakaan koettanut estää häntä? Vai onko teidän

välillänne tapahtunut jotakin?

Veri syöksähti Hannan poskipäille. Hänen oli vaikea hillitä enää

itseään. Katkonaisesti hän kuiskasi:

— Ei mitään ole tapahtunut... Mutta ettekö ymmärrä, täti...? Mitä

auttaisivat minun sanani? Minun, juuri minun kaikkein vähimmän!

Ruustinna katsoi pitkään sinisten silmien kärsivää ilmettä. Katkera,

epätoivoinen tuska paloi niissä. Ja seuraten äkillistä mielijohdetta

hän veti tytön luokseen ja painoi hänet hellästi pehmeää poveaan

vastaan.

— Lapsi, lapsi-parkani!

Neljäs luku.

Ulkona oli samea suojapäivä. Puiston puiden alastomat oksat olivat

menettäneet hohtavan valkeat vaippansa. Katu kasarmin ja puistikon

välissä oli harmaa ja sohjuinen. Räystäistä tippui vesi.

Pentti Kaira puri huultaan tuijottaessaan ulos.

Mitä tekemistä minulla on täällä? Mikä mieletön päähänpisto lähteä

tällaiselle retkelle!

No, oltiinhan vielä kotimaassa. Niin että tarkasti ottaen ei vielä

ollut mahdotonta kääntyä takaisin. Mutta...

Hän käännähti ikkunasta pois.

Samaa harmaata.

Kolkko kasarmihuone, josta kuukausien tuuletus ei ollut saanut

ryssänhajua lähtemään. Se istui sitkeänä lattiassa, katossa ja seinissä

tuottaen kestävyydellään ansaitsematonta mainetta alkuperälleen.

Harmaapukuisia, juroja miehiä istui sänkyjen laidoilla imeskellen

piippua tai poltellen savuketta tuumivan näköisinä. Koti-ikävä ja

pettymys kalvavat, ajatteli Pentti. Hän oli koettanut muutaman

kerran tänä ensimmäisenä päivänä lähestyä noita jäyhiä miehiä, mutta

keskustelu oli aina tyrehtynyt alkuunsa. Ei ollut mitään yhteistä

pohjaa.

Pitkän, tukevan pöydän kummassakin päässä oli peliseurue koolla.

Lyötiin pennin nakkia. Ja tavanmukaiset korttisukkeluudet säestivät

uutuuttaan kiiltävien korttien läiskettä. Käden ulottuvilla lepäsi

vielä muutamia avaamattomia pakkoja parhaita ja kestävimpiä

pelikortteja. Oltiinhan lähdössä sotaretkelle, josta ei kukaan tiennyt,

kestäisikö se viikon vai iäisyyden, joten oli varminta varustautua

pahimman varalle.

— Pata putosi, mutta ei hiivatti halennut!

Pentti käännähti katsomaan huutajaa. Se oli Jaakko Jännes, tanakka,

jäyhätekoinen mies. On siinäkin Luojalla ollut raaka-ainetta, mutta

ei aikaa, ajatteli Pentti tarkatessaan miestä. Vasemmassa poskessa

näkyi arpi, kuin puukonviilloksen jättämä; milloin suuttumus,

milloin innostus sai sen punaisena palamaan. Jämerä pää oli painunut

hieman kumaraan leveiden hartioiden väliin. Punakat, näppylöiden

rumentamat kasvot olivat karvaiset, parransänki oli musta ja tiheä, ja

kauluksesta työntyi ulos pitkiä tummia karvoja. Ja kuitenkin — tuossa

lujatekoisessa miehessä oli jotakin, mikä veti puoleensa. Se oli kai

silmissä, tavallisen näköisissä, vihreissä silmissä. Toisinaan kuvastui

niissä vain ilkeys, pahansuopuus. Mutta hetken kuluttua ne saattoivat

katsoa kirkkaan rauhallisina, lempeinä.

— Kersantti Kaira rykmentin komentajan luo!

Ovella seisoi pieni lähettipoika — vapaaehtoisen harmaassa puvussa

hänkin, varmaan ei vielä kuuttatoista täyttänyt.

Korttipelit pysähtyivät hetkeksi. Jännes käännähti puhuteltuun, silmäsi

häntä ilkeästi kiireestä kantapäähän ja puhalsi sitten tupakansavun

halveksivasti sieraimistaan ulos.

‒ Taitavat, tuota, esikuntaan meinata, irvisti hän.

— Ja sitä olet tietysti tullutkin kärkkymään. Maisteri! Minä,

tuota, tiedätkös, minä en oikein tykkää herroista. He—heh,

esikuntajessukseksi, hän! Tai kuormastokenraaliksi, he-heh!

Korttiseurueet purskahtivat äänekkääseen nauruun. Toisetkin silmäsivät

ihmeissään Kairaan, joka sanaa sanomatta kääntyi seuraamaan lähettiä.

Veri suhisi Pentin korvissa hänen astellessaan pienen aseveikkonsa

rinnalla. Mokoma suunsoittaja! Mutta antaahan olla, tämä päivä ei vielä

ole viimeisemme, ei hänen eikä minun, ajatteli hän kostonhaluisena.

Kun he laskeutuivat ensimmäiseen kerrokseen, tuli hän katsahtaneeksi

hiukan tarkemmin seuralaistaan, joka pää pystyssä ja joustavin askelin

asteli hänen edellään alas portaita. Nuori, miten nuori, melkein lapsi

vielä. Lapsen ruumis. Lapsen pehmeäpiirteiset, kauniit kasvot.

— Kuulehan, toveri, miten vanha sinä oikeastaan olet?

Poikanen pysähtyi ja katsoi kersanttiin. Ystävällinen puhe ja

miellyttävä ääni tehosivat häneen. Hän tunnusti suoraan:

— Viisitoista täytin marraskuussa, kersantti.

— Mutta silloinhan sinulla täytyi olla isäsi lupatodistus päästäksesi

mukaan.

Nuoren sotilaan ääni värähti, kun hän vastasi:

— Minulla ei ole isää. Hän kaatui Viipurin valloituksessa.

Pentti laski suojelevasti kätensä pojan olkapäälle.

— Entä äitisi?

Ei minulla ole oikeata äitiä. Äitipuoli vain. Ja hänen nimensä minä

väärensin lupakirjan alle.

— Väärensit?

— Niin, kersantti. Ah, jospa ämmä tietäisi, miten kaunista käsialaa

herrat uskovat hänen osaavan kirjoittaa! Hän kuolisi varmasti ilosta.

Hän on, nähkääs, sitä lajia, että hän on kuin paratiisissa, kun saa

olla jossakin tekemisissä herraskaisten kanssa. Mutta sitä autuutta

ei hänen osalleen ole liiemmälti tullut. Ja siksi kai elämä kotona

tahtookin tavallisimmin helvettiä muistuttaa.

Ja lähetti nauroi vapaata pojan naurua.

— Mutta ettehän sano muille, kersantti, että todistukseni on väärä,

jatkoi hän vakavaksi käyden. — Ne lähettävät minut silloin takaisin

kotiin. Enkä halua sinne. Tahdon teidän mukaanne.

— Miksi niin?

— Tahdon taisteluun, veljeskansan ja oikeuden puolesta!

— Ja siksikö lähdit mukaan?

— Siksi!

Pentti katsoi pojan rehellisiin, intoa hehkuviin silmiin. Ja hän

häpesi pikku miehen edessä. Mitkä olivatkaan ne syyt, jotka olivat

aiheuttaneet hänen oman liittymisensä apuretkikuntaan!

— Mutta etkö sentään ole liian nuori sotaan?

— En, oli varma vastaus, ja pyöreiden lapsenkasvojen siniset silmät

säikkyivät innostuksesta. — Luin pari kuukautta isäni kuoleman jälkeen

»Vänrikki Stoolia». Siitä alkaen oli päätökseni valmis. Muistattehan,

kersantti?

Ja poikanen lausui värähtelevällä äänellä:

»Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan, samaanpa käyn ma

taisteluun ja samaan kuolemaan.»

Pentin silmät kostuivat. Hän tarttui pienen toverinsa käteen ja puristi

sitä lujasti.

Sitten he jatkoivat matkaansa. Lähettipoika ylpeänä uudesta

ystävästään. Pentti mieleltään hyvän joukon äskeistä nöyrempänä.

Hetkistä myöhemmin seisoi kersantti rykmentin esikuntahuoneessa.

Pöydän ääressä istui lyhyenläntä, tanakka mies, silmät terävät,

silmäkulmien välissä pari tarmokasta ryppyä. Kasvot kuin puuhun

veistetyt, ajatteli Pentti seisoessaan nyt ensi kertaa silmästä silmään

uuden rykmentin komentajansa kanssa. Mies oli eversti Kulma, toisen

vapaaehtoisen suomalaisrykmentin päällikkö.

Ikkunan luona seisoi pitkä, hienonnäköinen mies, jonka silmien ilmeestä

estivät pyöreät sangattomat silmälasit saamasta oikein selkoa. Hän oli

Pohjan Poikain ensimmäisen pataljoonan nuori komentaja kapteeni Hamula.

Eversti Kulma oli lopettanut tarkastelunsa. Nähtävästi miellytti nuori

aliupseeri häntä, hänen äänensä oli näet tavallista vähemmän karski,

kun hän puhutteli tätä:

— Vapaussodassako ansaitsitte arvonne, kersantti?

— Niin, herra eversti.

— Ja siviilissä maisteri?

— Niin, herra eversti.

— Tarvitsen teidänkaltaistanne miestä, kersantti.

Kun puhuteltu ei vastannut mitään, lisäsi eversti:

Saatte jo tänään aloittaa työnne esikunnassani.

Pentti katsoi tyynesti tuimiin kasvoihin vastatessaan:

— Herra eversti, rykmenttimme on vapaaehtoinen, niin että minulla

täytyy olla oikeus suostua tai kieltäytyä. Ja minä kieltäydyn.

Everstin ohimosuonet paisuivat. Hän ei ollut tottunut siilien, että

hänen ehdotuksensa torjuttiin, mutta hän ei sanonut mitään.

— En ole liittynyt rykmenttiin madellakseni esikunnan matkassa, herra

eversti. Haluan etulinjoille ja riviin. Ellei sitä minulle suoda, en

lähde koko retkelle.

Kiivas vastaus pyöri everstin kielellä, mutta ennenkuin hän ehti mitään

sanoa, astui kapteeni Hamula hänen luokseen ja kuiskasi jotakin.

Eversti nyökkäsi vastahakoisena. Hän nousi pystyyn ja kääntyi selin

kersantti Kairaan katsomaan ulos ikkunasta.

— Luutnantti Tuominen on puhunut teistä minulle, virkahti kapteeni

Hamula tarkastellen ilmeisellä mielihyvällä itsepäisiä kasvoja

edessään. — Hän kiitti teitä pystyväksi ja urheaksi sotilaaksi.

— Olen hänen vanha sotaveikkonsa, herra kapteeni, niin että hän

liioitteli varmaan.

— Hän suositteli teitä joukkueen johtajaksi.

— Herra kapteeni, vastasi Pentti itsepintaisuutta pursuvalla äänellä,

— vapaussodassa totuin johtamaan ryhmää. Olen kiitollinen, jos voitte

uskoa minulle ryhmän pataljoonassanne. Korkeammalle en tahdo. Jos

sallitte minun vielä jatkaa, herra kapteeni, niin sanon, etten ole

lähtenyt tälle retkelle ansaitakseni tähtiä. Jokin vain on saanut

minut liittymään vapaaehtoisten joukkoon, mutta mitä se hekin, niin

kunnianhimoa se ei ole.

Kapteeni Hamula naurahti huvitettuna.

‒ Hyvä, hyvä. On hauskaa kuulla, että rykmentissämme on teidänkin

kaltaisianne miehiä, sanoi hän.

Kun Pentti palasi tupaan, käännähti Jännes häneen ilkkuen:

— No tarjottiinkos sulle paikkaa esikunnassa, hiivatin korkeastioppinut?

— Kyllä.

— Ja sinä, tuota, sanoit jotta: tattis sano ruotsalainen.

— Ei, myönsin, etten ole oikea mies esikuntaan. Sanoin, että sinne ovat

omiaan miehet, joilla on prenikkanälkä ja nauhajano, mutta jos miesten

mittelystä kysymys on, housuissa — jänis.

Koko tupakunta räjähti nauruun.

— Mitä sinä per...?

— Joo, joo, vahvisti Pentti. — Ja eversti lausui sitten minulle: »Olen

kiitollinen teille, kersantti, viisaista sanoistanne. Mutta vielä

kiitollisempi olisin, jos voisitte mainita minulle jonkun tuollaisen

ihanne-esikuntamiehen.» »Herra eversti», sanoin minä, »vaikka etsisitte

koko maailman, ette löytäisi esikuntaanne toista niin sopivaa miestä

kuin Jaakko Jännes.»

— Hyvin maksettu, Kaira!

Jännes oli hypähtänyt kiroten pystyyn ja sieppasi puukon vyöltään.

Pentti peräytyi muutaman askeleen. Suonet ohimoilla pullistuivat,

ja silmissä välähti vaarallinen tuli. Kun Jännes ryntäsi päälle,

väisti hän sivulle, ja seuraavassa hetkessä jysähti hänen nyrkkinsä

vastustajan leukaan. Puukko kirposi Jänneksen kädestä, ja hän kaatui

pitkin pituuttaan lattialle.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, etteivät toiset olleet ehtineet väliin.

Nyt riensivät Jänneksen pelitoverit hänen luokseen.

Pentti seisoi parin askeleen päässä.

— Ei se vaarallista ole, sanoi hän. — Viekää mies johonkin toiseen

huoneeseen. Kyllä hän toipuu pian.

Hän hymyili huolettomasti. Mutta järki pyrki arvostelemaan hänen

menettelyään. Oliko nyt tarpeellista iskeä niin lujasti? Mutta toinen

ääni hänen sisässään puolusti: Kun isket, niin iske lujasti. Ei mitään

hempeämielisyyttä. Ei mitään velkoja.

Eräs lyhyenläntä, hartiakas sotilas oli astunut Pentin luo.

— Tuossa käteni Kaira, jos kelpaa, sanoi hän tasaisella, hitaalla

tavallaan. — Jussi Torttila minä olen. Tuolta Vanajan rannoilta.

Pentti tarttui ojennettuun käteen.

Torttila ei ollut tosiaan liialla pituudella pilattu, mutta vartalo

oli sitä voimakkaampi ja kädenlyönti luja. Silmät olivat siniset,

rauhalliset. Vasemmassa suupielessä riippui miltei aina — puhuessakin

— piipunnysä, olipa siinä sitten tupakkaa tai ei. Tavallisesti: siinä

kuitenkin oli, olihan hän suuren talon poika. Alituisesta piipun

imemisestä oli vasen suupieli venähtänyt oikeata alemmaksi. Se antoi

hänen kasvoilleen omituisen toispuolisen ilmeen. Nytkin, kun hän seisoi

siinä hiljaisesti naureskellen, hymyili vain suun oikea puoli.

— Sinunlaisestasi miehestä minä pidän, sanoi hän tyynen ihailevasti. —

Kuule, pysytään me yhdessä.

— Ilossa ja surussa! vastasi Pentti sydämellisesti.

Viides luku.

Pojat olivat painuneet kaupungille, jok'ainoa. Ja kummakos tuo,

oltiinhan ensimmäistä iltaa vieraassa kaupungissa, jonka jo ensi

silmäys oli osoittanut kiintoisaksi ja aivan erilaiseksi kuin

kaikki kotimaan kaupungit. Pentti Kaira yksin oli jäänyt komppanian

majapaikkaan. Hänet oli määrätty päivystäjäksi.

Tehtävää ei ollut mitään. Ketään ei tullut eikä ketään mennyt. Pojilla

oli vapaailta, vasta huomisesta alkaisi tavallinen sotilaskomento.

Pentti kulutti aikaansa kirjoittamalla kotiin. Paljonhan olikin

kerrottavaa, näin ensimmäisenä päivänä.

»Tallinna 12.I.—19.

Rakas Hanna!

Siis virolaisella maaperällä!

Tuntuu epätoivoiselta yrittää kuvata tätä päivää. Siksi kirjava ja

sekava se on, ainakin se on minuun sellaisen kuvan jättänyt.

Ensin Helsingin rannassa. Puheita — ah, miten kaunissanaisia puheita!

Kuunnellessani niitä tein vankan päätöksen, etten ikinä enää puheita

pidä. (Sittenkuin palaan, tietysti. Äidin pelko, etten muka enää

palaa, on vallan turha.) Ymmärrän nyt, että puheiden täytyy vain

ikävystyttää kuulijoita. Löysin monesti itseni ajattelemasta:

Kuulehan, veliseni, sinä joka puhut, mitä tiedät sinä sodasta,

sotilaan kärsimyksistä ja rasituksista, jotta sinä puhut meille? Sinä

olet korkeintaan lukenut niistä tai kuullut kerrottavan; meille ne

olivat eilispäivän elämä ja huomisenkin ovat.

En tiedä, mutta kun sankarius on muuttumassa aren työksi, saa

kaikki aren kaavun päälleen. Porilaisten marssikin, joka ennen

juhlatilaisuuksissa paisutti niin rintaani, tuntui turhalta pärinältä.

Teistä, siellä kotilieden ääressä istujista, tuntuu kai hirvittävältä

tämmöinen puhe. Ainakin olisi minusta siltä tuntunut kaksi viikkoa

sitten. Mutta samalla kuin riisuu siviilipuvun päältään, heittää

kai nurkkaan myöskin kaiken mahdollisen hienostumisensa, muuttuu

soltuksi soltun puvussa, tuntee kuin solttu ja ajattelee kuin solttu.

Minä ainakin ajattelin: kaikkeen ne panevatkin rahaa, olisivat tuon

musiikin sijasta tarjonneet kupin pari kuumaa kahvia, se olisi ollut

jotakin; ja nuo herrat kaunopuhujat, kaiken vaivannäkönsä asemesta he

olisivat voineet tarjota tuohon, kahviin pullat, me olisimme siitä

hyvästä hurranneet heille kahta kovemmin

Tai en tiedä. Ehkä vika onkin vain minussa. Olen kaiketi liikaa

innostunut ennen noista juhlamenoista, niin etten enää voi lämmetä.

Kenties se oli sitä, kenties ei. Tosiasia ainakin on, että kun laivan

laiturista irtauduttua käännyin katsomaan tovereitani, oli monella

heistä kyyneleitä silmissä. Mutta itkeäkin voidaan niin monesta

syystä...

Aivan lähelläni seisoi eräs ryhmäni miehistä, Eerikki Laukkanen,

puolivälissä kolmeakymmentä oleva kauppa-apulainen Riihimäeltä.

Velttoryhtinen, kasvot pulleat, verettömät, kulmakarvat vaaleat,

niin että niitä ei juuri ollenkaan voi erottaa, partaa tuskin

nimeksikään, muutamia avuttomia vaaleita haivenia vain leuan alla,

ja silmät tuollaiset laupiaat ja tyhjät, jollaisia joskus näkee

ensimmäistä vuottaan vaeltavilla mullikoilla. Siinä hän seisoi katse

loittonevaan rantaan kaihoavasti suunnattuna, pureskellen kynsiään,

joissa ei oikeastaan puremisen varaa enää olisi, ja heiluttaen kättään

Katajanokan ulointa kärkeä kohden. Nenäliina vastasi sieltä.

Mieleeni johtui poikien leikinlasku kasarmillamme.

— Mitäs sinäkin, Eerikki-parka, mukaan läksit? Silloinkin hän

pureskeli kynsiään.

— Niin no, kun Miina tahtoi, sanoi hän avuttomasti.

— Miina? Sun nimissäsikös se Miina on? Laukkanen vain nyökkäsi poikien

nauraessa.

— Ja se tahtoi, että lähtisit? Irtikö sen mieli teki?

— Eikä kun se sanoi, ettei hän miestä huoli, joka ei ole sodassa

ollut. Ei tullut viime talvena lähdettyä, kun Riihimäellä elelin.

Saaret peittivät näkyvistämme Katajanokan. Sinne katosi Miina, jolle

ei kelvannut sodassakäymätön sulhanen.

Ryhmäni pojat kertyivät yhteen laivan kannelle. Pitihän saada edes

jututa, jottei kylmää olisi niin tuntenut. Olipa siinä kaunis

kokoomus! Viisitoistavuotiaasta nappulasta viisikymmentäkaksi talvea

nähneeseen metsäläiseen. Kuvittele sellaista sankarijoukkoa! Yhtä

kirjava kokoonpanoltaan kuin koko rykmenttimme. Kaikin puolin.

Ryhmänjohtajan arvoinen ryhmä. Aivan yhtä hajanainen kuin minun oma

halpa persoonani.

Ensinnäkin nuoruuden ja ihanteellisuuden edustaja — Matti Salmi,

pieni lähettipoika, josta kirjoitin sinulle jo Helsingistä ja johon

mielistyin jostakin syystä niin, että taivuin hänen pyyntöönsä ja

hommasin hänelle siirron meidän komppaniaamme. Sanoin: jostakin

syystä. Oikeastaan oli se siksi, että hän on orpo ja ypöyksin

maailmassa. Eihän minusta hänelle paljon turvaa ole, mutta ehkä hiukan.

Toinen ryhmäni pojista, josta erikoisesti pidän, on varamieheni,

korpraali Torttila, mies, jolla on kaikki hämäläisten parhaat

ominaisuudet ja joka on hullun itsepäisesti kiintynyt minuun.

Hänestäkin kerroin jo sinulle viime kirjeessäni.

Edelleen on joukossamme Pentinmäen veljespari Etelä-Pohjanmaalta,

kaksi rotevaa, heränneisiin lukeutuvaa nuorta talonpoikaa, jotka

yhdessä tappelivat jo vapaussodassa »pirua ja ryssää vastaan» (sillä

erolla vain, että silloin oli heitä kolme, kolmas jäi Tampereen

Amurinmaalle luoti rinnassa) ja jotka nyt ovat lähteneet jatkamaan

samaa taistelua. Muhkeita poikia. Ellei Tuomas olisi vanhempaa

veljeään hieman lyhyempi, olisi mahdotonta erottaa heitä toisistaan,

niin samanlaisia he ovat, kuin kaksi marjaa samassa mustikanvarressa.

Molemmilla leveät, rehelliset kasvot, joiden teräksenharmaissa

silmissä on terävä katse. Suuri suu tuntuu vallan tarpeettomalta

koreudelta, niin harvasanaisia he ovat, puheenlahjaa ei kummallakaan

juuri nimeksikään. Mutta sitä rautaisemmat kourat ja vankempi vartalo.

Mainitsin jo äsken vanhan metsäläisemme. Hän on torppari Hämeen ja

Savon rajamailta, Hermanniksi ja Vaariksi kutsuttu, Luoja ties, mikä

hänen oikea nimensä on. Ei häntä voi ainakaan ulkomuodoltaan ryhmämme

kaunistukseksi sanoa. Lyhyehkö, hieman kumara. Otsa loivasti taapäin

viettävä. Silmät haaleat, niin rumia silmiä en muista pitkiin aikoihin

nähneeni. Nenä tuollainen tavallinen suomalainen potattinokka.

Sen alla pitkät, avuttomina alaspäin roikkuvat viikset, joita hän

silloin tällöin mietteissään lipoo suhteettoman suuren — oikein

hauenluisen kanteleen mallisen — alaleukansa paksulla huulella. Ja

senkin kauneuden, minkä Luojamme kenties hänelle soi, on raskas elämä

riistänyt: epämääräisen värinen tukka on häipynyt päälaelta ja roikkuu

nyt takaraivolla ja niskassa aika tupsuina, ihon ovat tuulet ja

tuiskut purreet rosoiseksi.

Oikeastaan on Hermanni sotateille kelpaamaton, nilkku. Mutta intoa

hänellä on, ainakin riittämiin. Tai en tiedä, liekö intoa, se on

ehkä paremminkin vihaa. Hurjaa, sokeata ryssänvihaa. Ja onhan

hänellä syytä, leski oli jo ennestään, ja sillä aikaa kuin hän

oli ilmoittautumassa punakaartiin, raiskasi joukko ryssiä hänen

seitsentoistavuotiaan tyttärensä ja ampui ainoan pojan, joka yritti

sisartaan suojella. Siitä asti on äijä ollut hieman höperö. Niin

viisas hän sentään oli, että poikansa ruumiin ääressä repi palasiksi

punakaartin jäsenkortin, otti sukset ja alkoi painua pohjoiseen

— valkoisiin joukkoihin, jotka tappelivat ryssiä vastaan. Hyvin

hän taisteli, siitä on todistuksena kaksikin urhoollisuusmitalia.

Risaisten liivien kätköistä kaivoi hän ne puhellessamme esille.

— Suotta antoivat nuo. En niistä osaa perustaa. Jokainen ammuttu ryssä

merkitsee enemmän.

— Aijai, sitä Vaaria, sekautui Kuikka, eräs ryhmäni pojista,

jutteluumme. — Älä tuhlaa voimiasi mokomien vihaamiseen. Johan

vanhatkin tiesivät: »Katoova!» sanoi piru kun ryssän loi. Ja vanhat

olivat viisaita. Vaikka — kauan pimeyden ruhtinas tuota katoomista

antaa odottaa!

Kuikka, hän on tuollainen, joka paikkaan nenänsä se pistää.

En voinut olla tekemättä sitä kysymystä, jonka sinäkin kai olisit

tehnyt. Miten kävi tytön? Vaikka olisihan minun pitänyt etukäteen

arvata. Torpantyttö ei — ainakaan meidän päivinämme — pidä suurta

melua. Hänessä ei ole sitä teatraalisuutta, jota kasvatus antaa meille

ja jota senvuoksi kuvittelemme muissakin olevan. Hän ottaa elämän

sellaisena kuin se on... Hermannin tytär ei hypännyt koskeen eikä

tehnyt muutakaan pahaa itselleen. Minne hän sitten hävisi, sitä ei isä

tiedä.

Mitä se, lapsi? Sille tielle häipyi. Nyt viruu kai jossakin

yhteishaudassa.

Hauskin miehemme on Tahvo Kuikka, 20-vuotias Karjalan poika. Aika

hulivili. Pakkaa joka tytölle silmää iskemään. Tuollainen huoleton

Shemeikka, jollaisia vain »laulun laaja kotimaa» meillä kykenee

tuottamaan. Mutta ei hänelle suuttua voi. Täytyy vain hymähtää miehen

päättömyyttä.

Hän on sorja poika. Mielikseen häntä katselee. Silmät tummansiniset,

nauravat. Eivätkä huulet tahdo hetkeäkään pysyä hymyilemättä,

paksunlaiset punaiset huulet, ja niiden tahdissa tanssivat myöskin

poskien syvät hymykuopat. Tukka vaaleanruskea, miltei keikarimaisen

suoralle jakaukselle kammattu. Leuassa syvä kolo.

Kun tarkastelin häntä, naurahti hän huvitettuna:

— Katsele sinä vain, kersantti. Kelpaakos poika ryhmääsi?

Menin vähän noloksi.

— Mikäpäs siinä? hymähdin sitten. — Komea poika.

Hän vilkutti minulle veitikkamaisesti silmää.

— Mitenkäs siinä vanhassa kirjassa sanotaan? »Moni on kakku päältä

kaunis, kuorelta kovin korea» und so weiter. Luonto, katsos, luonto,

se tahtoo olla tällä pojalla vähän Luojan firaapelityötä!

Katsoin mieheen ihmeissäni. Hän huitaisi kädellään huolettomasti.

— Juu, ei sitä luulis, mutta on poika koulujakin käynyt. Ukko elikkä

isäni, niinkuin taidetaan sanoa, meinasi pojasta herraa. Rangaistavaa

suuruudenhulluutta pikkutilallisessa, eikös? Oli siinä ruotsit ja

saksat ja senkin vietävät. Mutta ei pojasta tullut kuin viidennen

luokan herra, ei kissa vieköön tullutkaan! Viidennen luokan alkuun se

jäi, meinaan. Ja sitten tuli tällainen. Reisupoika. Kurz und gut!

Kahdeksas mieheni on Kalle Toikka, valtamerihöyryn lämmittäjä, oikea

ammattisoturi vanhaan hyvään malliin. Hänestä olisi Stålhandske

aikanaan saanut mainion tappelupukarin hakkapeliittojensa

kunniakkaisiin riveihin. Kun sanon, että hän on melkein päätänsä

pitempi minua, saat jonkinlaisen käsityksen miehen mittasuhteista,

enhän minäkään niitä luomakuntamme pienimpiä ole. Pää on samaan

malliin, suuri ja lujatekoinen. Puhe tulee melkein kuin manalasta,

niin matalaa ja jämerää se on. Kun hän nauraa käheätä nauruaan,

paljastuvat risaiset, tupakan mustaamat hampaat. Silmät vain ovat

pienet, epämääräisen väriset, niitä saa melkein hakea suurista

kasvoista. Mutta onpa nenä, oikea kotkannenä, sitten sitä mahtavampi.

Se pistää heti silmään. Ja hänellä on vielä tuollainen omituinen tapa

hipoa vähäväliä oikealla kädellään nenäänsä, niin että sen valtavat

mittasuhteet pistävät kahta selvemmin silmään.

Kuikka, auttamaton koiranleuka, huomauttikin hänelle:

‒ Kuules, merimies. Luuletko naama-aluksesi haaksirikkoutuneen?

Toikka tirkisteli häntä ihmeissään.

‒ Kissa vieköön, tuumailin sitä vain, kun aina koettelet, onko

purjeesi vielä paikoillaan.

Toikka järäytti vastaukseksi:

‒ Saakeli, poikaseni! Puhut kuin ei sulla olisi alaleukaa ollenkaan!

Muuten on hän meistä varmasti se, jolla on takanaan merkillisimmät

elämänvaiheet. Hän jäi jo pienenä orvoksi ja joutui enonsa

kasvatettavaksi Pietariin.

— Tsinovnikkaa meinasi. Mutta ei suomalaisesta miehestä ole ryssän

housuihin. Ei saakeli olekaan! Neljäntoistavuotiaana karkasin. Merille.

Siitä alkaen hän on kyntänyt valtameriä, varmasti paljon kokenut,

vaikkei häntä ole saatu juttelemaan. Kun vapaussota alkoi, karkasi

laivastaan Hampurissa ja seikkaili Pohjanmaalle.

— Mitäs? Tylsää, se lämmittäjän homma. Tappeleminen on toista! Eipä

taida poika merille palata, ennenkuin sota maailmasta loppuu.

— Kas, kun et mennyt punakaartiin? kiusoitteli Kuikka.

Toikka ei suuttunut. Hipaisihan vain nenänsä vartta ja vastasi:

— Huono muisti, sulia, Kuikanpoika. Sanoinhan, että on tullut istuttua

tsinovnikkakoulussa. Ryssänmaalla koulittu pitää kyllä luunsa erossa

hapankaalisopasta... Muuten ei olisi ollut niin väliä. Tappeleminen

kuin tappeleminen.

Kuikka huitaisi kädellään ja virkahti minulle:

— Mies on pähkähullu. Nicht wahr?

Puolen viidettä tuntia kesti matka. Ehtipä siinä väristä ja värjötellä

kerrakseen.

Tallinnan satamaan saavuttuamme toistui sama meno kuin Helsingissä,

puheita ja taaskin puheita. Mieleeni jäivät niistä vain everstimme

sanat: »Poikamme kantavat merkkinä käsivarressaan jääkarhun päätä.

Se merkitsee, että me tahdomme taistella jääkarhun voimalla. Meidän

sotahuutomme on vanha, historiallinen 'hakkaa päälle!'» — Vaikka mene

tiedä, mitä merkkimme oikein tarkoittaa. Ensimmäisen vapaarykmentin

pojat kiusoittelivat meitä jo Helsingissä sillä, että kannamme

symbolinamme käsivarressa jäniksen päätä.

Tärkeintä oli, että saimme satamassa kiväärit. Tuollaiset vanhat

ryssänrämät, mutta kiväärit kuitenkin.

Tuo »tärkeinkin» on sentään aivan subjektiivinen käsite. Kuikan

mielestä oli tärkeintä se, että vastassa oli tallinnalaisia naisia,

jotka kukittivat meidät. Innostuksetta ja arvokkaasti. Mutta

kukittivat kuitenkin.

Vihdoin olivat suuret herrat saaneet puhutuksi kyllikseen, ja saimme

lähteä liikkeelle. Puoleksi paleltuneina ja nälkäisinä. Mutta jos

toivoimme, että pääsisimme suoraan jonnekin sisälle haukkaamaan,

erehdyimme. Meidät marssitettiin kauas eräälle torille, jossa meitä

oli vastaanottamassa ennen muita Pietari Suuri. Ja kyllä hän olikin

suuri, kolme miehen mittaa, seisoessaan siinä mahtaillen jalustallaan.

Kärsittyämme vielä yhden puheen, jonka pitämisen kunniasta veli

Pietari katkeruuksissaan kuitenkin kieltäytyi, pääsimme vihdoin tänne

miellyttävään kasarmiimme. Vakuutan sinulle, että ruoka maistui.

Tallinna on kumma kaupunki. Monine suippokärkisine kirkkoineen,

vanhoine torneineen ja muureilleen tekee se kauempaa puoleensavetävän

vaikutuksen. Siinä on jotakin kunnianarvoisaa, sehän onkin kappale

keskiaikaa. Mutta kun joudut kävelemään sen kapeilla, mutkikkailla

kaduilla, omituisten keskiaikaisten rakennusten varjossa, alkaa sinua

pian ahdistaa. Ja kulkiessamme läpi kaupungin, henki kaikkialta

vastaamme saastainen ryssäläisyys. Ryssän haju, ryssän lika,

ryssäläiset nimikilvet ja ryssän kieli — uh! Tuuletusta, paljon

tuuletusta täällä tarvittaisiin.

Entä asujamisto? Puolet ryssän tyyppiä. Ja toisessa puolessa

vahva annos juutalaisia. Maalattuja, hepeneisiä naisia. Mustia,

vastenmielisiä miehiä. Ei, ellei tässä maassa ole parempaa kansaa,

niin turhaan täällä on suomalainen veri juossut ja juoksee. Mutta

kenties virolaiset itse ovatkin rintamalla, ovat jättäneet vain

haaskat jäljelle.

Nuo kädet taskuissa meitä töllistelevät miehet sapettivat minua

eniten. Sota? Siitä ei heillä näytä olevan aavistustakaan. Hekö

rintamalle? Ei, antaa typerien tapella, sill’aikaa hoitelevat he

afäärejään.

No niin, olen ehkä kuvaillut tätä päivää ja sen tunnelmia kovin mustin

ja harmain värein. Mutta pääasiahan on, että kaikki on hyvin ja että

olen hyvissä sekä hengen että ruumiin voimissa.

Parhainta vointia teille kaikille!

Teidän

Penttinne.»

Hän ei ehtinyt lukea kirjettään läpi, kun poikia jo alkoi palailla

kasarmille. Jos hän olisi ehtinyt, niin hän tuskin olisi lähettänyt

sitä sellaisena. Häneltähän oli vallan unohtunut vapaussankarin

osa, jota hän oli ennen kotoalähtöään esittänyt. Ja kovin vähän

puoleensavetävän kuvan hän oli piirtänyt veljeskansasta, jota Suomen

velvollisuus oli auttaa.

Tunnin kuluttua päättyi hänen päivystysvuoronsa.

Kun hän saapui huoneeseen, oli Torttila huostaansa uskotun Pikku-Matin

kanssa jo levolla. Kumpikaan ei kuitenkaan nukkunut, siinä melussa oli

mahdoton saada unta. Pentinmäen veljekset istuivat sänkynsä laidalla

mistään piittaamatta lukien jotakin mustakantista kirjaa.

Muut olivat juoneet. Kelpo lailla, sen näki yhdellä silmäyksellä.

Hermanni nojaili huojuvin koivin ikkunanpuitteeseen tuijottaen ulos

yöhön, kasvoilla tavallistakin synkempi ilme. Toikka ja Laukkanen istua

retkottivat lattialla halaillen toisiaan. Väliin he hoilottivat, väliin

kertoivat korkealla äänellä illan seikkailuista. Kuikka tanssi ripaskaa

niin varmasti ja ripeästi, että se olisi ollut kunniaksi selvällekin

miehelle.

— Hävetkää tuollaista alkua! karjaisi Pentti. — Nukkumaan paikalla,

joka sorkka!

Kuikka pysähtyi hänen eteensä. Koko naama nauroi.

— Minkäs tälle! huusi hän. — Huomenna, Kaira, saarnaa huomenna. Silloin

me sanotaan kiltteinä poikina vain: »A Luoja rashittaa», niinkuin

ryssäkin pohmelossa valitti.

Puolessa tunnissa sai Pentti pojat asettumaan, niin että valot voitiin

sammuttaa.

Hän oli juuri vaipumassa uneen, kun hänet havahdutti Toikan matala

basso:

Ei, kuulesta, Kaira. Annas, kun kerron. Se ei kestä viittä minuuttia.

En saa unta, ymmärrätkös?

Pentti taipui:

— No, anna tulla. Mutta älä vitkastele.

— Muistatkos sen likkalapsen sieltä torin läheltä? Sen, jota näytin

sulle? Sen nuoren ja vaalean, joka huiskutti meille ja huikkasi muiden

mukana: »Elagu Soome pojad!» ja sitten ujona painoi naamataulunsa alas.

Sen, josta sanoit, että mitäs häntä tollotat, joku viaton koulutyttö?

Toikka nauraa röhötti.

— No, entä sitten?

— Sitten? Hain sen kouriini. Pitihän sun ymmärtää, että olin

hienoisessa pihkassa siihen. Löysinkö? Totta vie. Mutta ei se ollut

mikään »viaton koulutyttö». Ja ujous, se oli vain »maailman tyhjää

koreutta», jota vastaan papit niin koriasti pauhaavat. Saakelin reilu

likka kyllä. Ei lainkaan turhantarkka.

Toikka nauroi jälleen.

— Kalle, nyt sinä sanot heti, missä olet ollut!

— Ky-kyllä, herra maisteri... Siellä, mistä saa Wein und Weib,

niinkuin tuo Kuikanpoika sanoo. Siellä, missä on sellaisia »viattomia

koulutyttöjä»... he-he...

— Hiljaa! Nyt ei sanaakaan enää!

Huoneeseen laskeutui äänettömyys. Silloin tällöin kuuli Pentti vielä

Toikan juopuneen naurahtelun. Kuu se hiljeni, kantautui läpi pimeyden

Tuomas Pentinmäen vakaa ääni:

»‒ ‒ ‒ äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä

pahasta ‒ ‒ ‒.»

Kuudes luku.

— Kaira, kirje sinulle!

Pentti otti Pikku-Matilta kirjeen. Hänelle? Hänhän oli toissapäivänä

saanut kirjeen kotoa. Oliko siellä kenties sattunut jotakin ikävää?

Hermostuneena repäisi hän kuoren auki. Luojan kiitos, se ei ollut

kotoa. Käsiala oli aivan outoa. Oli varmaa, ettei hän ollut milloinkaan

ennen lukenut tuota hentoa, hermostunutta käsialaa.

Helpotuksesta huokaisten laski hän kirjeen käsistään ja jatkoi

syöntiään.

Matti Salmi istuutui hänen viereensä ja tarttui ruokakulhoonsa. Hänestä

tuntui hyvältä ja turvalliselta olla lähellä ryhmänjohtajaansa.

— Ei ollutkaan morsiamelta, arvaan ma, sanoi hän arasti.

Pentti kääntyi naurahtaen pieneen seuralaiseensa.

— Ei, ei ollut.

Hetken söivät he taas ääneti, mutta sitten kysäisi nuori sotilas:

— Kaira, saanko kysyä jotakin? Mikä sai sinut lähtemään mukaan?

Pentti ei vastannut. Mitä hän olisi voinut sanoa tuolle ihanteelliselle

sotilaspojalle, joka oli lähtenyt taistelemaan veljeskansan ja oikeuden

puolesta? Hän ei voinut väittää, niinkuin Pentinmäet, lähteneensä

yksinkertaisesti kukistamaan pahan palkkalaisia, hänellähän puuttui

oikeaa uskoa. Ei, kuten Hermanni, vihasta, sillä hänellä ei ollut

voimaa edes vihata muuta kuin korkeintaan sanoissa. Ei hän liioin

ollut mikään palkkasoturityyppi, niinkuin Toikka. Ja huonosti olisi

hänen suuhunsa sopinut se vastaus, jonka huoleton Kuikka oli kysyjille

antanut: »Mikäs kulkijapojan? Maailmaa se nähdä tahtoo. Siksipä: kontti

selkään ja värvinkiin: siell' on leipä, missä särvinkin, niinkuin

vanhat sanovat.» Hän, Pentti, oli lähtenyt vain päästäkseen irti.

Ajatuksista ja ihmisistä.

— Et vastaa, Kaira.

Matti Salmi katsoi kysyvästi kersanttiinsa.

— Kuulehan, toveri, virkahti Pentti, luulenpa, että jätämme keskustelun

tästä toiseen kertaan. En saa nyt ajatuksistani tuota kirjettä,

josta en tiedä edes keneltä se on. Voit pyytää Torttilaa kanssasi

kaupungille. Harjoituksia jatketaan vasta iltapäivällä.

Poika iski kantapäät yhteen.

— Käskystä, kersantti.

Yksin jäätyään otti Pentti kirjeen. Ensitöikseen vilkaisi hän lopusta,

keneltä se oli.

»Inkeri Keso.»

Inkeri Keso...?

Oh, nyt hän muisti. Eräs osakuntatoveri. Kaunis tyttö, jota pojat

halusta hakkailivat. Liekö sitten ollut hänen itsensä takia vai isän

rahojen? Ylpeänlainen tyttö. Pilalle hemmoteltu, muisti hän joskus

arvostelleensa. Mitä ihmettä oli Inkeri Kesolla hänelle kirjoitettavaa?

»Helsinki 14.1.—19.

Hyvä Pentti!

Olen näkevinäni ihmettelevän katseesi. Miksi kirje? Eihän meillä

kahdella osakunta-aikanakaan ollut paljoa toisillemme sanottavaa.

Mutta katsos, tätä kirjoittaessani en ole sama tytönheilakka, jota et

voinut sietää. Suru, näetkös.

Inkeri Kesolla suruja. Se saattaa tuntua uskomattomalta. Mutta niin

on. Suru, joka panee etsimään apua sieltä, mistä sitä ei ennen mistään

hinnasta olisi hakenut.

Sinä olet ainoa tuttavistani, joka voi auttaa minua. Siksi kirjoitan

sinulle. Tiedän, ettet hylkää pyyntöäni.

Olen hermostunut. En saa ajatuksiani kunnolla paperille. Järjestyksestä

puhumatta. Mutta ymmärrät varmasti minut, kun sanon, että puolituntia

sitten sain tiedon sulhaseni haavoittumisesta. Rykmenttinsä

ensimmäisessä taistelussa. Nyt lienee hän siellä Tallinnassa.

Mutta minun täytyy kertoa kaikki. Sinun täytyy tietää kaikki. Muuten

et voi auttaa minua. Mikäli ihmisvoima enää yleensä auttaa voi. Minun

täytyy koettaa kertoa lyhyesti ja asiallisesti. Muuten ei tästä tule

mitään.

Puoli vuotta sitten menin — kihloihin. Sinä tuskin kiinnitit huomiota

siihen pikku-uutiseen. Sulhaseni, Eino Halla, luki lakia. Ensi kevääksi

hän olisi valmistunut.

Tiedäthän, millainen minä olen. Oikukas ja ilkeä, kun sille päälle

satun. Joulun maissa tein huvikseni sulhaselleni kiusaa. En sallinut

hänen tavata minua pariin viikkoon.

Vähän ennen uutta vuotta sain häneltä kirjeen. Hän palautti sormuksen.

Hän ei katsonut enää olevansa kyllin arvokas kantamaan sitä. Hän oli

joutunut huonoon toveriseuraan. Hän oli pettänyt minua.

Sen päivän itkin. Ja seuraavan yön. Mutta pelkään, ettei se ollut surua

vaan katkeruutta. Katkeruutta siitä, että minut, _minut_ oli sulhaseni

pettänyt. Vaihtanut minun rakkauteni jonkun...uh!

Seuraavana päivänä hän tuli luokseni. Hän kerjäsi anteeksiantoa. Hän

itki. Mutta loukattu ylpeyteni ei antanut myöten. Onneton, tyhmä

ylpeyteni. Minä, _minäkö_ olisin yhä kihloissa sellaisen miehen kanssa!

Työnsin hänet luotani. Nauroin hänelle vasten kasvoja.

— Sitten et kai välitä siitäkään, että olen liittynyt Viroon lähtevien

vapaaehtoisten joukkoon?

Purskahdin nauruun. Kimeään nauruun.

‒ Ihana _vapaus_sankari sinä! huusin.

Hän nousi ylös. Häneen tuli jotakin tyyntä. Rauhallisesti hän sanoi:

— Niin katsos, Inkeri. Omaa vapauttani en kyllä kyennyt käyttämään.

Mutta toisten vapauden puolesta taistelemaan en liene minäkään liiaksi

huono... Olin raukka, kun oli elämästä kysymys? Mutta kenties minulla

on rohkeutta katsoa tyynesti kuolemaa silmiin.

Hymähdin halveksivasti ja käänsin hänelle selkäni. Kun jälleen

käännyin, oli hän mennyt. Senjälkeen en ole nähnyt häntä. Kuulin vain,

että hän oli liittynyt ensimmäiseen vapaaehtoisrykmenttiin.

Näiden päivien kuluessa olen kärsinyt. Minun on mahdotonta uskoa, että

tuosta päivästä on vasta kaksi viikkoa. Koko iäisyys siitä on.

Senjälkeen on ylpeyteni saanut askel askeleelta väistyä. Sydämen

tieltä. Rakastan häntä, Pentti. Nyt, kun tiedän, että hän makaa

haavoittuneena jossakin, tunnen sen selvästi.

Mikä olin minä tuomitsemaan häntä? On totta, että hän oli heikko. Mutta

moniko meistä on niin vahva, ettei voi horjahtaa?

Pentti, rukoilen sinua! Hae hänet käsiisi. Sano, että rakastan häntä.

Että otan hänet vastaan vaikka kädettömänä tai jalattomana. Kunhan hän

vain tulee! Merkiksi lähetän tässä jälleen hänelle kerran antamani

sormuksen.

En tee tätä säälistä, sano se hänelle. Minä rakastan häntä! Sydämeni

on levottomuutta tulvillaan. Korvissani kaikuvat vain hänen sanansa:

kenties minulla on rohkeutta katsoa kuolemaa silmästä silmään. Ah,

jos hän kuolee! Kuolee... Ilman, että saan edes olla hänen luonaan...

Ilman, että hän kuulee minun rakastavan häntä... pyytävän anteeksi

häneltä... Ah, Jumalani, Jumalani!

Hyvä ystävä, kiitän sinua sydämestäni jo etukäteen.

Sähkötä minulle heti löydettyäsi hänet!