Mä tiedän tarinan, jonka kaikkikin tietävät, vaikk'ei kukaan arvaa,
mitä se merkitsee. Se on laulu, jota kaikki laulavat, vaan ei kukaan
laula sitä loppuun asti. Sitä jo mummo lauloi pienenä ollessaan ja sitä
kuunteli jo isoisä kyynärän pituisena; ja eilen vanha Doora sen vielä
lauloi kaksvuotiselle pojalle. Ja hänen laulaessaan ratsasti pikku,
poika hänen polvellaan niinkuin mies ratsullansa, ja hepo juoksi, vaan
ei päässyt paikasta, eikä päässyt poikakaan sen etemmäksi. Mutta laulu
ei ollut nykyajan lauluja, se oli muinaisajoilta; siinä oli iloa ja
siinä oli murhetta, oli miekan kalsketta ja oli lapsen vienoa ääntä. Ja
mitenkä olikaan, niin sydämmeni heltyi; mitä enemmän kuulin, sitä
enemmän yhä kuuntelin; minä kapsahdin vanhalle Dooralle kaulaan ja
pyysin häntä laulamaan uudestaan. Silloin Doora hymyili: siinä lienee
muuta, paljo muuta kuin laulun sävel ja kuin lapsen leperrys! siinä
asuu menneet ajat; ja jos tahdot kuulla, niin kyllä minä laulan; kuule
nyt, nyt alkaa se laulu uudestaan:
Nähkääs ratsastajaa!...
Kerran, enemmän kuin viisi sataa vuotta sitte, oli pieni
kuninkaanpoika. Hookan hän oli nimeltään ja kahdeksan vuotta vanha,
kaunis ja valkoverinen, lempeän lempeät sinisilmät ja pehmoiset posket,
punakat kuin omena.
Hänen isänsä Maunu-kuninkaan omana oli koko Ruotsin valtakunta ja koko
Suomi, kaikki sen vuoret ja metsät, järvet ja meret, kaupungit ja
kylät; hänellä oli monta laivaa ja urhollisia sotajoukkoja, muhkeita
ritareja, välkkyviä miekkoja, sotaratsuja, jousia, keihäitä ja
kiiltäviä sotapukuja. Oli siellä kuninkaan hovissa myöskin monta
ylhäistä rouvaa ja suloisia neitosia; mutta kaunein ja muhkein kaikista
oli kuninkaan puoliso Blanka-kuningatar, pikku Hookan-prinssin äiti.
Hän istui kerran purpuraan puetussa huoneessaan kuninkaan linnassa,
pikku prinssi sylissä. Poikanen ratsasti äitinsä polvella, niinkuin
lapsilla on tapana, ja silloin lauloi kaunis kuningatar:
Nähkääs ratsastajaa!
Blankolla se ajaa.
Olihan se kauniisti tehty, että niin muhkea kuningatar tahtoi olla
rakkaimman pikku poikasensa hevosena.
Ratsastaminen hyvin miellytti prinssiä. Hän oli mielihyvällä monesti
katsellut, miten ritarit ja asemiehet ohjasivat korskuvia ratsujaan
linnanpihaan tai ajaa lennättivät ulos portista, niin että kaviot
säkenöivät. Hän oli kesällä istunut äitinsä vieressä kunnia-istuimella
katselemassa suuria turnausleikkejä, joita pidettiin aituuksen sisässä.
Siinä olivat kreivit ja herttuat ratsastaneet vastakkain, pitkät
keihäät ojossa; torvet pärisivät, höyhentöyhdöt häilyivät hatuissa,
hevoset hirnuivat ja tomupilvessä kupertui ritareja toinen toisensa
päälle avaralla kentällä, joka oli lipuilla koristeltu. Sitä ei prinssi
Hookan voinut unhottaa; hän oli niin monesti uneksinut kerran
pääsevänsä hänkin istumaan ratsun selkään ja saavansa miekan,
haarniskan ja kannukset, niinkuin muillakin kuninkaanpojilla oli. Ja
silloin hän tahtoi ratsastaa kauas, kauas pois, maailman ympäri,
urhotöihin ja seikkailuihin! Sentähden kun hän siinä ratsasti äitinsä
polvella, alkoivat hänen kauniit silmänsä loistaa, ja kun äiti lauloi:
Nähkääs ratsastajaa!
Blankalla se ajaa;
niin poika lapselliseen tapaansa kysyi:
Mihin ratsu rientää?
Sepä kysymys! Kenties hän odotteli äitin vastaavan: turnausleikkeihin,
taikka: tuonne pyhälle maalle, jonne niin moni urhollinen ritari on
ratsastanut edeltä, vaikk'ei moni ole sieltä palannut. Vai aikoiko hän
ratsastaa Suomen synkkiin metsiin, joissa hänen isoisänsä isoisä
kuuluisa Birger Jaarli oli ennen muinoin taistellut noitia ja pakanoita
vastaan? Mutta hänen äitillään kuningattarella oli muuta mielessä; hän
oli viisas kuningatar, ja hän mietti, mitenkä pikku prinssi oli kerran
saava uusia maita ja valtakuntia aivan ilman miekan iskua. Siispä kun
poikanen kysyi:
Mihin ratsu rientää?
niin äiti käänti hänen pikku päätään taapäin, suuteli häntä ja lauloi:
Kosimaan sun vievä
On se neitiä sievää.
Oli sievä pikku neiti, jota kuningatar ajatteli, ja se neiti makasi
vielä kätkyessä. Mutta hänpä olikin morsian, jota kannatti ajatella,
sillä hän oli kuninkaan tytär ja sitä paitsi mahtavan valtakunnan
perijä. Sen tiesi kuningatar, vaan ei pikku prinssi. Kun kuningatar
lauloi:
Kosimaan sun vievä
On se neittä sievää,
kysyi poika vain:
Mikä nimi armaan?
Niin, se oli suuri salaisuus. Kuningatar ei olisi mistään hinnasta
ilmaissut sitä kellekään kammarirouvalle, munkille eikä ritarille, eipä
edes puolisollensakaan kuninkaalle. Sillä hänen ajatuksensa
tarkoittivat kokonaista kuningaskuntaa, eikä sitä sovi kertoa kaikille
lörpöttelijöille. Saattoipa muutenkin tulla vaikeaksi semmoisen
morsiamen saaminen: sinne saattoi kyllä karttua kosijoita joka
ilmansuunnalta. Vaan kuitenkin, kun prinssi niin viattomasti kysyi:
Mikä nimi armaan?
ei kuningatar voinut hillitä äitinsydäntänsä, vaan taivutti prinssin
kiharaisen pään syliinsä, peitti hänen molemmat silmänsä ja kuiskasi:
Margareetta varmaan.
Niin se oli. Margareetta oli Tanskan kuninkaan Valdemarin tytär ja
kruunun perijä. Hänet piti prinssi Hookanin kerran saada morsiameksensa
ja hänen kanssansa koko Tanskan valtakunta. Sen tulevaisuusajatuksen
tahtoi viisas Blanka-kuningatar ikäänkuin laulaa pojan sydämmeen jo
hänen pienenä ollessaan, että hän mieheksi vartuttuaan panisi sen
toimeen. Prinssi Hookanin piti kerran kantaman päässänsä Ruotsin,
Norjan ja Tanskan kaikkia kruunuja. Sentähden hän vielä kerran suuteli
poikaa ja kuiskasi vielä kerran puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan:
Margareetta varmaan.
Samassa astui Maunu-kuningas kuningattaren huoneesen ja hänen
jäljissään tuli kaksi kammarirouvaa, jotka olivat kuningatarta
palvelemassa. Kuningas rakasti kauniita lauluja, ja ilokseen hän
kuunteli kuningattaren laulua. Ja kun hän nyt tullessaan kuuli
kuningattaren laulavan, vaan ei kuullut sanoja, kysyi hän, mikä laulu
se oli.
Kuningatar Blankalla, kuten jo sanottiin, ei ollut halua ilmaista
tulevaisuusaikeitaan kuninkaalle, joka ei juuri osannut pitää asioita
salassa, ja vielä vähemmin hän niitä halusi ilmaista kammarirouville.
Niinpä hän vastasi laulaneensa vain lasten leperrystä pikku
poikaselleen.
"Laulakaapas se kuitenkin vielä kerran", sanoi kuningas. "Minusta se
oli kaunis laulu."
"Se on hullunkurinen", sanoi kuningatar. "Siinä puhutaan, miten eräs
nuori ritari kosii hovineitoa, ja alussa kävi hyvin, vaan viimein
huonosti. Tahdotteko, kuninkaallinen majesteetti, kuulla lopun?"
"Tahdon kyllä, laulakaa vain!" kehoitti kuningas. Kuningatar lauloi:
Hovihin kun saapui hän
Muut kaikki oli poissa,
Vaan vanha akka koissa...
"Sepä lienee tuntunut nuoresta ritarista oikein kiusalliselta", virkkoi
kuningas. "No, mitä se vanha lohikäärme teki, joka kotoa vartioitsi?"
... Tytärtään
Kehräämään
Hän neuvoi rohdinlankaa.
"Vai niin, olipahan siellä kuitenkin nuorikin tytär kotona. No, mitenkä
sitte kävi?" kysyi kuningas.
Kehrää, kehrää tyttöni!
Huomenna saapuu sulhosi.
Maunu-kuningas nauroi. "Kas vain! Akka tahtoi huvittaa tytärtään,
ett'ei työ tuntuisi liian ikävältä. Kuinkas sitte kävi?"
Kehrätessään
Siin itkikin hän...
"Voi pikku raukkaa!"
Vaan sulho ei tullut ensinkään.
"Sehän oli hyvin liikuttavaa", sanoi kuningas. "Vai ei se sulho tullut
ensinkään."
Vuotta kun vieri toista,
Tuli se kullasta loistain...
"Ahah, sen kyllä luulin", sanoi kuningas. "Muuten olisikin ollut perin
surullista. No, sittehän oli, niinkuin olla pitikin. Vai eikö nuori
ritari saanut sydänkäpystänsä?"
Ei kenkään käsitä moista,
lauloi kuningatar, ja siihen se laulu loppui.
"Mitä sillä tarkoitat, rakkahin kuningattareni?" kysyi kuningas.
"Minusta laulu oli kyllin selvä."
"Herrani ja kuninkaani", vastasi Blanka-kuningatar, "tavallisesti on
tämmöisissä lauluissa aina jotakin, joka jää arvattavaksi. Ja se se
juuri onkin asian sukkela puoli."
"Kyllä kai!" sanoi kuningas. "Ikäänkuin ei tuosta ymmärrettäisi, että
siinä tuli muhkeat häät. Kiitos laulusta, kyllä se oli huvittava. Ja
nyt minä otan pikku Hookanin kanssani; hänen pitää oppiman ratsastamaan
muillakin hevosilla kuin äitinsä polvella. Lähdetkö minun kanssani
tallimestarin luo, pikku renki?"
"Lähden, lähden", sanoi poika, hypähti isänsä syliin, ja siihen ne
unohtuivat Margareetat ja koko laulut.
* * * * *
Kuningas Valdemarin tytär Margareetta kasvoi isänsä kodissa Tanskassa
viisaaksi pikku prinsessaksi, jolla oli vilkkaat mustat silmät ja
reipas mieli. Jo kuuden vuoden ijässä oli hänellä monta kosijaa, jotka
kaiketi enemmän ajattelivat Tanskan kruunua kuin pikku prinsessaa. Se,
mikä ennen oli salaisuus, oli nyt kaikille tiettynä, sillä ritareja ja
neuvosherroja ratsasteli Ruotsin ja Tanskan kuninkaallisten hovien
väliä neuvottelemassa prinssin ja prinsessan liitosta. Välistä oli
kihlaus sovittuna, sitte se purjettiin ja sitte taas sovittiin
uudelleen. Kymmenen vuoden ijässä Margareetta tuskin tiesi itsekään,
oliko hän kihloissa vai eikö; ylhäiset herrat eivät viitsineet kysyä
täyskasvuistenkaan morsianten mieltä, mitäpä sitte lasten. Pikku
Margareetasta oli hupaista, että häntä niin tavoiteltiin, mutta vielä
hupaisempaa oli hänestä vedellä vanhoja neuvosherroja parrasta, kun he
tulivat hänen isänsä luo kosinta-asioille. Ja silloin prinsessan ankara
hovirouva Mertta antoi Margareetalle vitsaa; sillä siihen aikaan oli
vielä tapana antaa myöskin prinsseille ja prinsessoille vitsaa, milloin
olivat vallattomat.
Yhdentoista vuoden ijässä läksi Margareetta kauniina kesäaamuna
lapsuutensa ystävän Ingegerd Knuutintyttären kanssa leikkimään isänsä
linnan puistoon, joka oli meren rannalla. Valkoisia purjeita näkyi
ulapalla, ja molempia lapsia huvitti litteiden kivien heitteleminen
pitkin vedenpintaa, että saivat "voileipiä".
"Nyt leikimme niin", sanoi Margareetta, "että minä heitän yhden kiven
kullekin kosijalleni, ja kenen kivellä tulee enin voileipiä, hänet minä
otan."
"Niitä kiviä tulee paljo", sanoi Ingegerd. "Minä toivoisin, että
Ruotsin ja Norjan prinssi Hookan saisi enimmän voileipiä."
"Saammepahan nähdä, miten sukkela hän on", sanoi prinsessa nauraen.
"Nyt minä heitän Meklenburgin kreivin. No, se upposi paikalla, hän saa
heti rukkaset. Kuka sitte?"
"Brandenbnrgin rajakreivi."
"Kas niin! Brandenburgin rajakreivillä sain yhden voileivän; siitä en
tule kylläiseksi. Kuka sitte?"
"Holsteinin herttua."
"Olkoon menneeksi herttua punatukkineen. Kolme voileipää! Pitänee tästä
ruveta herttuattareksi. Kuka sitte?"
"Flanderin kreivi."
"Häh! Flander upposi. Onko vielä ketä?"
"On Saksin prinssi."
"Hänkö, jonka nenä on melkein halki miekan iskusta? -- Jopahan! Hänellä
sain neljä voileipää. Jo nyt riittää, Ingegerd. Eihän millään voi saada
enempää."
"Koetahan vielä; ehkäpä tästä löytyy joku." Ja Ingegerd valitsi oikein
hyvän litteän kiven.
"Älä luulekaan, että prinssi Hookan koskaan saa edes minun pikku
sormeanikaan", sanoi Margareetta nauraen ja pyörähtäen korkeilla
punaisilla kannoillaan sekä heittäen vallattomasti kiven, katsomatta
sinne päinkään. Mutta Hookan teki kuusi voileipää.
"Äh", huusivat molemmat tytöt yht'aikaa.
Silloin rapisi lehdikossa ja nuori, muhkea ritari ratsasti puistoon, ja
hänen kanssansa kullasta ja purpurasta loistavia asemiehiä. Hänen
haarniskansa välkkyi auringonpaisteessa ja valkoinen höyhentöyhtö
häilyi vienossa kesätuulessa. Hän hypähti ratsunsa seljästä maahan,
astui kohteliaasti tyttöjen luo, laskeutui toiselle polvelleen
Margareetan eteen ja sanoi:
"Kaikkein suloisin neiti, minä olen tullut maiden ja merien yli
osoittamaan teille ritarillista kunnioitustani. Minä olen prinssi
Hookan, ja teidän korkean isänne suostumuksella lasken Ruotsin ja
Norjan kruunut teidän jalkainne juureen."
Margareetta punastui näistä sanoista, niinkuin olisi jo ollut
kuudentoista ijässä. Mutta koska hän todella vasta oli täyttänyt
yksitoista, rohkasihe hän pian ja sanoi:
"Sinäkö se teit kuusi voileipää?"
Prinssi Hookan ei oikein tiennyt, mitä hänen piti vastata niin
hullunkuriseen kysymykseen, jonka kuuli kuninkaallisen morsiamensa
huulilta; mutta huomaten hänen säihkyvistä silmistään, ett'ei hän
suinkaan ollut niin ymmärtämätön, kuin oli olevinaan, sanoi hän:
"En kuutta voileipää, jalo neiti, vaan kuusi kruunua minä tahtoisin
voivani tarjota teille, jos vain sallisitte minun panna tämän sormuksen
sormeenne." Ja hän painoi arvaamattoman kalliin timanttisormuksen
morsiamen pienoiseen sormeen.
Neiti Margareetta salli sen estelemättä tapahtua, sillä syystä kyllä
oli nuori prinssi hänen mielestänsä suloisin sulhanen, kuin hän saattoi
toivoa. Mutta niin ilman mitään hän ei tahtonut antautua. Hän päästi
sormuksen sormestaan, oli katselevinaan sitä hyvin tarkkaan ja sanoi:
"Onko tuo harmaata kiveä, tuo tuossa?"
"Ei, korkeasukuinen neiti", sanoi prinssi, "se on Indiasta tuotu
timantti."
"Jospa se olisi harmaata kiveä, niin saisin vielä kerran koettaa
onneani", sanoi neiti. Ja samalla hän pyörähti ja viskasi sormuksen
niin kauas mereen, kuin jaksoi. "Näetkös", sanoi hän, "ei tehnyt yhtään
voileipää!"
"Ei tehnyt sentähden, että se niin vastahakoisesti luiskahti
sormestanne", vastasi prinssi osoittamatta vähääkään kummastusta.
"Mutta", jatkoi hän, "jos sallitte, niin koetanpahan tällä." Ja hän
päästi suuren kultametaljin, joka hänellä riippui ritarivitjoissa
haarniskan päällä, ja viskasi voimakkaasti sen pitkin kirkasta
merenpintaa. Raskas kultaraha hyppeli hyppelemistään, kunnes viimein
painui; voitiin lukea kahdeksan voileipää.
Silloin ojensi neiti Margareetta kätensä prinssi Hookanille, sanoen:
"Et sinä varsin huonosti viskaa! Tulevalla kerralla viskelemme
kruunuja."
Muutamien viikkojen kuluttua olivat prinssi Hookanin ja neiti
Margareetan häät. Ja suuret ja muhkeat ne häät olivat, niitä vietettiin
yli koko Tanskan valtakunnan; turnausleikkejä ja kilpa-ajoja pidettiin,
juotiin viiniä kaivoista ja paistettiin kokonaisia härkiä. Mutta
hääiltana sai morsian Mertta-rouvalta vitsaa, kun puri sulhastansa
suudellessa.
Margareetta lähetettiin jonkun ajan kuluttua prinssi Hookanin kanssa
Norjaan sen maan kuningattareksi. Mertta-rouva ja vitsa läksivät mukaan
pitämään yhä edelleenkin kuningatarta kurissa. Hyvää se lienee
vaikuttanutkin, sillä kun neiti Margareetta kasvoi ja vaurastui
järkevämmäksi, tuli hänestä viisain ja uljain kuningatar, kuin koskaan
on pitänyt kruunua Pohjolassa.
Kahdeksan vuoden kuluttua häistä toivat keijukaiset kuningatar
Margareetalle pikku prinssin, jolle pantiin nimeksi Olavi. Hän oli
lempeä ja sinisilmäinen; ratsastaminen häntäkin hyvin huvitti.
Kerran istui Olavi-prinssi äitinsä polvella, ja äiti lauloi hänelle
tanskalaista laulua, miten ritari Niilo Ebbesen surmasi talonpoikain
kiduttajan kreivi Gertin. Mutta kuningatar Margareetan ääni oli karkea
eikä niin kaunis kuin kuningatar Blankan.
Kuningas Hookan tuli sisään ja kuunteli vähän aikaa laulua. Silloin
johtui hänelle mieleen oman äitinsä ratsulaulu, ja hän pyysi pojan
polvelleen.
"Niin laula sinä", sanoi kuningatar. "Minussa ja minun äänessäni onkin
enempi rautaa kuin sinussa." Hookan-kuningas lauloi:
Nähkääs ratsastajaa!
Blankalla se ajaa.
"Se oli sinun äitisi", sanoi kuningatar.
"Oli", sanoi kuningas ja lauloi edelleen.
Mihin ratsu rientää?
Kosimaan sun vievä
On se neittä sievää.
Mikä nimi armaan?
Margareetta varmaan.
"Se olin minä", sanoi kuningatar.
"En tiedä, ymmärrätkö laulun loppupuolta", sanoi kuningas, "se
laulettiinkin vain alun hämmentämiseksi:
"Hovihin kun saapui hän,
Muut kaikki oli poissa,
Vaan vanha akka koissa."
"No, sen voit jättää laulamatta", arveli kuningatar. "Mutta miten oli
loppu?"
"Vaan sulho ei tullut ensinkään",
"Tulipahan", sanoi kuningatar Margareetta.
"Niin, tulipa kuitenkin", myönsi Hookan-kuningas.
Ja sekä kuningas että kuningatar nauroi. Pikku Olavi-prinssi ratsasti
maailmaan isänsä polvella, niinkuin isä oli ratsastanut äitinsä
polvella. Heistä kaikista olisi paljokin kertomista, mutta tämä riittää
laulusta. Senhän tuntee joka lapsi vielä tänäkin päivänä, mutta
monikaan ei tiedä, kenestä se ensi kerran laulettiin. Pikku poika, joka
nyt ratsastaa polvella, ei tunne enää Hookan-prinssiä, joka ratsasti
kosimaan, eikä pikku tyttö, joka laulaa nukelleen Margareetasta, enää
tiedä, kuka se laulun Margareetta oli. Kuninkaat, kuningattaret,
prinssit ja prinsessat kuolevat, niinkuin muutkin ihmiset; mutta
kauniit ja iloiset laulut eivät kuole; ne ratsastavat sävelten siivillä
ajasta aikaan.