Suvenkorennon keskustelu syksyllä pikku Maijun kanssa.
"Hyvää päivää, Maiju!"
"Hyvää päivää, hyvää päivää, suvenkorento!"
"Nyt on syksy."
"Niin on, suvenkorento."
"Lehdet kellastuvat ja illat tulevat niin pimeiksi."
"Mutta sinä vain lentelet. Sinusta on sama, onko syksy vai kevät."
"Se tulee siitä, että minä olen yksi niistä, jotka lapsena ovat
istuneet luonnon sylissä, ja siinä minä niin lämpisin, ett'ei minua
koskaan palele. Ja onhan meillä nyt sitä paitsi pyhän Briitan kesä."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"7 päivä lokakuuta on Briitan päivä, ruotsalaisen pyhimyksen Briitan
muistoksi. Hän oli hurskas ja hyvä, ja sentähden pukeutuu koko luonto
jäähyväisiksi kauneimpaan pukuunsa hänen rakastetun muistonsa
kunniaksi. Joka syksy, kun jo luullaan talven olevan aivan lähellä ja
kaikki on niin kolkkoa ja lakastunutta metsissä, silloin tulee vielä
muutamia kauniita päiviä pyhimys Briitan nimipäivän aikaan, niin että
on päivänpaistetta, lauhkeaa ja melkein kevään kaltaista ilmassa. Syksy
istuu, korea, keltainen juhlapuku yllänsä, ja ottaa vastaan
lähtövierailulle viimeisiä muuttolintuja. Silloin katsoo kesä vielä
kerran ovesta, yllä vehreä, kulunut metsästyspuku, ja sanoo syksylle;
onko lupa astua sisään? -- On, ole niin hyvä, sanoo syksy; tässä on
sammalpenkki; tahdotko, serkku, käydä istumaan, vaikka minulla
sattumalta on siistimiset vielä vähän kesken näin aamukorvalla? -- En,
kiitoksia, vastaa kesä; minä tulin vain ranskalaiselle vierailulle; ei
ole aikaa, sillä pohjoisnavan juna lähtee Egyptiin tänä iltana kello
seitsemän. -- Oh, ei mitään kiirettä, sanoo syksy; lähteehän pyhä
Briittakin Roomaan tervehtimään paavia, ja hän vielä istuu kuorimassa
omenia nälkäisille lapsilleen. -- No, jos niin on, sanoo kesä, niin
viivynpähän vielä vähän ja katson, miten olet hoitanut minun kaalejani
ja vieläkö georgiinit kukkivat... Ja kesä käy istumaan vehreälle
mättäälle, ja syksy tarjoilee hänelle päärynöitä, puoloja ja
paistettuja sieniä, ja niin -- huuuu, puhaltaa myrsky lähtömerkin, ja
pohjoisnavan juna lähtee Afrikkaan kaikkine matkustajineen,
viheriävarpusineen ja peipponeen, niin että vinkuu ilmassa. Varis on
aikonut lähteä mukaan; hän päivittelee ilmanlaatua ja aikoo muuttaa
Viroon, mutta ehtii aina liian myöhään rautatielle. Harakka on
vuokrannut talveksi huoneen, vaikka tosin vain ulkohuoneen, ja nauraa
hänelle lähimmästä koivusta. Ja nyt ryhtyy syksy siistimään asuntoansa,
ja luuta viiltää yli vetten ja maan; kaikki hän lakasee pois, lehdet
puista, ankat lammikoista ja lapset karviaispensaista. Nyt on läksyjen
ja makkarain aika..."
"Ja satujen aika, suvenkorento! Muista, että olet velkaa minulle yhden
sadun!"
"Mitä? Etkö ole vielä saanut kylliksi? Joko Ruusu-prinsessa, Adalmiinan
helmi, Aallotar ja sadat muut ovat unohtuneet?"
"Eivät toki, mutta..."
"Kerro sinä jotakin minulle, vaikkapa vain vaihteeksi."
"En minä muista yhtään."
"Etsi!"
"En minä löydä."
"Tahdotko oppia löytämään satuja?"
"Tahdon, tahdon niin mielelläni, suvenkorento!"
"Oli kerran muutamia pikku lapsia panttisilla, ja he olivat sopineet,
että ken ei osannut lunastaa panttiansa, hän sai istua ja tyhjin suin
katsella, kun toiset söivät mansikkamaitoa. Eräs poika tuomittiin
lunastamaan panttinsa sadun kertomisella, mutta hän ei muistanut
yhtään. Hän läksi koulumestarin luo ja sanoi: Hyvä maisteri, olkaa
hyvä, antakaa minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. -- Vai niin,
sanoi koulumestari; mitä on 9 kerta 7? -- Eihän se ole satu, arveli
poika. -- Onpa kyllä, sanoi koulumestari, se on hyvä satu ja sen nimi
on kertotaulu; tyydy siihen, ei minulla muuta ole.
"Poika läksi etsimään satuja ja saapui enonsa luo, joka oli kenraali.
Mitä? sanoi kenraali; tiedätkö, mitä merkitsee: osoittaa kunniaa! --
Eihän se ole satu, arveli poika. -- Onpahan toki, vastasi kenraali, se
on oivallinen satu, ja sen nimi on aseharjoittelu. Tyydy siihen, ei
minulla muuta ole.
"Vielä meni poika kumminsa luo, joka oli valtioneuvos. Rakas kummi,
anna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. -- Hyvin mielelläni,
vastasi kummi; tässä on ritarikunnan tähti, kaulassa kannettava
Stanislain toisen luokan merkki kruunuineen ja miekkoineen. -- Vaan
eihän se ole satu, nyyhkytti poika. -- Tottahan, sanoi kummi: se on
kunnia: ei minulla muuta ole; tyydy siihen!
"Poika käveli edelleen ja saapui tätinsä luo, joka oli
sala-vaatetusrouvana armollisen herttuattaren palveluksessa. Rakas
täti, anna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa! -- Heti
paikalla, sanoi täti; kas, tässä on irtanainen tukkapalmikko, muuta ei
minulla ole. -- Eihän tuo ole mikään satu, huokasi poika. -- Onhan
toki, sanoi täti; se on täydellisyys; tyydy siihen.
"Vielä läksi poika kävelemään ja tuli teurastajan luo, joka möi lihaa
torilla. Varsin mielelläni, sanoi teurastaja, jos niin vähällä voin
palvella: kas tässä on sianjalka ja kaksi sylttykoipea, ei minulla ole
muuta. -- Mutta se ei ole satu, arveli poika. -- Mitä lorua? vastasi
teurastaja; eikö kelpaa? Onhan se silavaa!
"Poika käveli vielä ja joutui täti Ullan luo, joka kirjoitteli kirjoja,
ja sieltä hän ainakin luuli saavansa hyvän sadun. Täti Ulla olikin heti
valmis ja antoi hänelle kirjan, jossa oli siveyttä opettavia
kertomuksia 'sivistyneelle nuorisolle'. -- Mutta ovatko nämä sitte
satuja? huokasi poika. -- Mitä nyt? vastasi täti Ulla. Eikö kelpaa?
Onhan se suurinta viisautta, se on siveysoppia.
"Nyt oli poika parka aivan neuvoton ja meni torpparin luo, joka hakkasi
puita metsässä. Hyvä torppari, anna minulle satu, muuten en saa
mansikkamaitoa. -- No, sanoi torppari, se nyt ei ole mikään konsti;
mene vain metsään; siellähän kasvaa satuja joka oksalla.
"Poika meni metsään, ja kun hän katseli ympärilleen, kasvoi satuja joka
puun latvassa ja joka oksalla. Ne kurkistelivat koivun lehtien takaa,
niitä riippui kuin käpyjä kuusissa, ja katajapensaat olivat niin
täpötäynnä kauniita kertomuksia, että tuskin näkyi marjojakaan. Poika
alkoi poimia, ja kohta olivat taskut täynnä. Kun taskuihin ei enää
mahtunut, poimi hän lakkiinsa, ja kun sekin täyttyi, otti hän vielä
syliinsä niin paljon, kuin suinkin jaksoi kantaa. Onpa tämä
merkillistä, ajatteli hän itsekseen: tästä ei eno, ei kummi eikä
kumpikaan täti, ei teurastaja eikä koulumestari tiedä niin mitään.
"Niin, näetkös, sanoi kataja, joka aina oli luonnostaan vähän
pisteliäs, se tulee siitä, että he ovat olleet liian kylläiset eikä
heidän ole koskaan tehnyt mieli mansikkamaitoa.
"Mutta koulumestari on niin laiha; hän ei suinkaan ole koskaan ollut
kylläinen, sanoi poika.
"Hän on kylläinen suuresta opistansa, vastasi kataja ja rapsautti niin
veitikkamaisesti teräviä neulojansa.
"Sitte palasi poika suurine taakkoineen kotiin ja sai mansikkamaitoa,
ja satuja oli hänellä kyllin kyllä koko pitkäksi talveksi aina kevääsen
asti. Mutta nyt minä kerron, mitenkä satuja löytyy monesta muustakin
paikasta kuin katajapensaista."
"Kerro, kerro, suvenkorento!"
"Kesällä lähde aikaisin aamusilla ulos, kun on kastetta vielä ruohossa,
ja etsi pitkin ojanvarsia; siellä on satuja kuin helmiä tuhansittain.
Mene sitte järven rannalle, milloin pieniä väreitä kulkee pitkin
vedenpintaa, kirkkaita raitoja välillä; ne ovat satuja sinikirjaimilla
kirjoitettuja; niitä pitää sinun oppia lukemaan. Syksyllä
kuuntele korkeain honkien huminaa, jotka kertovat jättiläissatuja
muinaisajoilta. Taikka etsi niitä kanervikosta, se tietää sanomattoman
paljon, ja keltaisista lehdistä, jotka tietävät vielä enemmän; mutta ne
ovat ikäviä, surullisia satuja, jotka on kirjoitettu keltaisilla ja
vaaleanpunaisilla kirjaimilla; niistä tullaan niin helposti
surumieliseksi. Talvella lue jääkukkien hienoja värsyjä
ikkunanruuduista ja tavaile kaikki kauniit kuvat, jotka kuura maalailee
metsän oksille. Kun tulee kevätpuoli, katsele tarkkaan värien välkyntää
iltataivaalta; sieltä löydät kaikkien satujen lumolinnan, ja se on
kirkas kuin kulta. Syksyt, talvet ja keväät lue tähtien hopeasatuja; ne
ovat kaikista saduista korkeimmat, paraimmat ja puhtaimmat koko
luonnossa, sentähden että Jumala on itse kirjoittanut ne korkealle,
siniselle iltataivaalle.
"Oi, pikku Maiju, jospa tietäisit, miten sanomattoman paljon suuri,
rikas, kaunis luonto vielä osaa kertoa sinulle paljon, paljon enemmän,
kuin minä nyt osaisin luetellakaan! Kaikilla vuorilla ja kivillä,
kaikilla puilla, pensailla ja pikku ruohoilla, kaikilla metsän, ilman
ja meren eläimillä on omat kertomuksensa. Ei mikään ole kuollutta,
kaikki elää, kaikki henkii ja tuntee, ajattelee ja puhuu; miten täyteen
saisitkaan sydämmesi ja esiliinasi, jos vain tahtoisit niitä kuunnella!
Jos luonto milloin vaikenee, niin ett'et sen enää kuule puhuvan, niin
merkitsee se että sinun sielusi on tullut harmaaksi ja vanhaksi; mutta
miksi rupeisit kantamaan harmaita hiuksia sielussasi? Ole aina nuori,
sinä pikku Maiju, ole aina Jumalan hyvä lapsi sydämmeltäsi, vaikka
tulisitkin niin vanhaksi ja harmaaksi kuin mummo, joka istuu
kiikkutuolissa. Silloin kuulet aina luonnon puhuvan, kuulet aina
enkelien laulavan Jumalan kiitosta kirkkaassa korkeudessa, ja silloin
eivät myöskään maailman huolet sinua koskaan palele."
Kas, niin se oli se tarina.