ANNE

Ei koskaan ollut sellainen riemu vallinnut ison perheen

lastenhuoneessa, eikä tämä perhe koskaan ollut uneksinutkaan riemusta,

joka oli seurauksena tutustumisesta pikku tyttöön, "joka ei ollut

kerjäläinen".

Jo Saaran kärsimykset ja seikkailut saivat hänet tuntumaan kalliilta

aarteelta. Jokainen tahtoi yhä uudelleen kuulla kerrottavan kaikesta,

mitä hänelle oli tapahtunut.

Kun istuttiin ihanan valkean ääressä suuressa valoisassa huoneessa, oli

oikein viehättävää kuulla, kuinka kylmä ullakkokopissa saattoi olla.

Hauskinta oli kuitenkin kuulla juhla-ateriasta ja unesta, joka

toteutui. Saara kertoi siitä ensimmäisen kerran seuraavana päivänä sen

jälkeen kun hänet oli "löydetty".

Useita ison perheen jäseniä oli tullut hänen luokseen teelle, ja kun

he istuivat tai loikoilivat matolla uunin edessä, hän kertoi tapauksen

omalla tavallaan, ja intialainen herra kuunteli ja katseli häntä.

Lopetettuaan kertomuksensa Saara laski kätensä pelastajansa polvelle ja

katsoi häneen.

-- Tämä oli minun osani; etkö sinä nyt tahdo kertoa omasta osastasi,

Tom setä? Herra Carrisford oli pyytänyt, että Saara sanoisi häntä "Tom

sedäksi". -- En oikein tunne sinun osuuttasi vielä, ja se on tietysti

kaunis.

Ja herra Carrisford kertoi, kuinka hän oli ollut yksin, alakuloinen ja

sairas ja kuinka Ram Dass oli koettanut viihdytellä häntä kuvaamalla

hänelle ohikulkijoita, joista eräs pieni tyttö oli kulkenut ohi

useammin kuin kukaan muu.

Tyttö oli herättänyt hänen mielenkiintonsa -- osaksi kenties sen

vuoksi, että hän ajatteli niin paljon erästä pientä tyttöä, ja osaksi

sen vuoksi, että Ram Dass oli kertonut käynnistään ullakolla marakattia

ajaessaan.

Hän oli kertonut, kuinka kehno ja iloton tuo huone oli, ja oli kuvannut

pienen tytön käytöstä ja tapoja -- hän ei näkynyt kuuluvan palvelijain

luokkaan. Vähitellen Ram Dass oli tehnyt yhä useampia havaintoja hänen

onnettomista oloistaan. Hän oli myös huomannut, kuinka helppo oli

kiivetä katolle ne muutamat metrit, jotka erottivat tytön ikkunan hänen

omastaan, ja tämä oli kaiken tapahtuneen alku.

-- Sahib, hän oli kerran sanonut, minä voisin kiivetä katolle ja

lämmittää uunia lapselle jonakin päivänä, kun hän on kaupungilla

asioilla. Kun hän sitten tulee kotiin märkänä ja viluisena ja näkee

loimuavan valkean huoneessansa, hän luulee, että siellä on käynyt

noitaukko.

Tämä ajatus oli tuntunut niin hupaisalta, että herra Carrisfordin

surullisilla kasvoilla oli häivähtänyt hymyä, mistä Ram Dass

oli ihastunut niin, että oli kehittänyt tuumaansa ja selittänyt

isännälleen, kuinka helppoa olisi saada aikaan paljon muutakin.

Hän oli ollut lapsellisen iloinen ja osoittanut suurta kekseliäisyyttä,

ja valmistukset tuuman toimeenpanemiseksi muodostivat harrastuksen,

joka täytti monta päivää, jotka muuten olisivat kuluneet

ikävystyttävässä yksitoikkoisuudessa.

Samana iltana kun myttyyn mennyttä "juhla-ateriaa" oli yritetty, Ram

Dass oli ollut vartioimassa mukanaan kaikki Saaralle hankitut tavarat,

ja henkilö, joka oli ollut hänen apunansa, oli myös siellä ja yhtä

huvittuneena tästä oudosta seikkailusta kuin Ram Dass itse.

Ram Dass oli maannut vatsallaan katolla, kun "juhla-ateria" loppui

niin nolosti! Varmistuttuaan siitä, että uupunut Saara oli vaipunut

sikeään uneen, hän oli hiipinyt huoneeseen mukanaan salalyhty, ja hänen

toverinsa oli sillä aikaa seisonut ulkopuolella ja ojentanut hänelle

tavarat. Niin pian kuin Saara oli hiukankin liikahtanut, Ram Dass oli

sulkenut lyhdyn ja laskeutunut lattialle pitkälleen.

Tästä ja monesta muusta huvittavasta asiasta lapset ottivat selvän

tekemällä tuhansia kysymyksiä.

-- Olen niin iloinen, sanoi Saara, -- niin iloinen siitä, että sinä,

Tom setä, olit se minun ystäväni.

Näistä kahdesta tulikin niin hyvät ystävät, että tuskinpa sellaisia

ennen on ollutkaan. He näyttivät sopivan erinomaisen hyvin yhteen.

Intialaisella herralla ei ollut koskaan ollut toveria, josta hän olisi

pitänyt niin paljon kuin Saarasta. Kuukauden kuluttua hän oli, niin

kuin herra Carmichael oli ennustanut, aivan kuin uusi ihminen. Hän oli

hilpeä ja hänellä oli kaikenlaisia harrastuksia, ja rikkauskin, joka

ennen oli tuntunut raskaalta taakalta, alkoi nyt tuottaa hänelle iloa.

Kerran kun herra Carrisford kohotti katseensa kirjastaan, hän näki

pienen toverinsa istuvan liikahtamatta tuleen tuijottaen.

-- Mitä sinä mietit, Saara? hän kysyi.

Saara katsoi häneen, ja hänen poskilleen nousi keveä puna.

-- Ajattelen sitä päivää, jolloin olin niin nälissäni ja jolloin

tapasin sen pienen kerjäläistytön, jolla oli vielä kovempi nälkä kuin

minulla. Ja ajattelin, että olisi hauska, jos voisin tehdä jotakin...

-- Mitä aikoisit tehdä? Saat tehdä, mitä tahdot, prinsessa!

-- Minä mietin, sanoi Saara hiukan epäröiden, -- sinähän sanot, että

minulla on paljon rahaa -- mietin, voisinko mennä leipurinrouvalta

pyytämään, että hän, jos nälkäisiä lapsia istuutuu hänen portailleen

tai seisoo ja katsoo ikkunasta sisään -- varsinkin tuollaisina

hirmuisina päivinä -- kutsuisi heidät sisään ja antaisi heille syötävää

ja lähettäisi sitten laskun minulle. Voinko minä tehdä niin?

-- Sen saat tehdä jo huomispäivänä, vastasi intialainen herra.

-- Kiitos! Katso, minä tiedän, miltä tuntuu olla nälissään, ja kuinka

vaikea on olla, kun ei edes voi kuvitella olevansa kylläinen.

Seuraavana aamuna, kun neiti Minchin katsoi ulos ikkunastaan, hän näki

jotakin, jota hän kenties kaikista vähiten olisi toivonut näkevänsä.

Intialaisen herran komeat hevoset ja vaunut ajoivat viereisen portin

eteen, ja niiden omistaja sekä pieni, pehmoisiin, hienoihin turkiksiin

pukeutunut olento tulivat ulos ja nousivat vaunuihin.

Pieni olento oli eräs tuttu tyttönen, joka muistutti neiti Minchinille

kuluneista päivistä. Häntä seurasi toinen yhtä tuttu tyttönen,

jonka näkeminen häntä erikoisesti ärsytti. Se oli Becky, joka

Saaran kamarineitona aina ja ihastuneena seurasi nuorta emäntäänsä

kantaen vaunuihin huopapeitteitä. Becky oli jo muuttunut pyöreä- ja

rusoposkiseksi.

Vähää myöhemmin vaunut pysähtyivät leipämyymälän kohdalle, ja herra

Carrisford ja Saara laskeutuivat vaunuista juuri kun leipurinrouva

asetti tuoreita lämpöisiä pyöryköitä ikkunaan.

Kun Saara tuli myymälään, nainen kääntyi ja meni myymäläpöydän taakse.

Hän katseli hetkisen Saaraa tarkasti, sitten hänen hyväntahtoiset

kasvonsa kirkastuivat.

-- Luulen varmasti, että olen nähnyt teidät ennen, neiti! Ja

kuitenkin...?

-- Niin, Saara vastasi, te annoitte minulle kerran kuusi pyörykkää

neljällä pennyllä, ja...

-- Ja te annoitte viisi niistä kerjäläistytölle, sanoi leipurinrouva.

-- En koskaan unohda sitä. En ensin voinut ymmärtää. -- Hän kääntyi

intialaisen herran puoleen.

-- Pyydän anteeksi, sir, mutta ei monikaan lapsi huomaisi nälkäisiä

kasvoja ja välittäisi niistä. Antakaa anteeksi rohkeapuheisuuteni,

neiti, hän sanoi Saaralle, -- mutta te olette paljoa punakamman ja

terveemmän näköinen kuin silloin...

-- Kiitos, voin kyllä paremmin, sanoi Saara. -- Ja olen paljon

onnellisempi -- ja olen tullut pyytämään, että te tekisitte minulle

palveluksen.

Nojaten myymäläpöytään Saara teki hänelle pienen ehdotuksensa vaikeiden

päivien ja nälkäisten kulkurilapsien hyväksi.

Leipurinrouva katseli ja kuunteli häntä hämmästyneenä.

-- Hyvänen aika, hän huudahti kuultuansa kaikki, -- mielelläni minä

toki teen sen. En voi koskaan unohtaa, kuinka te annoitte pois lämpimät

pyörykkänne, vaikka itse olitte niin nälkäinen ja viluisen näköinen.

-- Oletteko nähnyt tyttöä sen perästä? kysyi Saara. -- Tiedättekö missä

hän on?

-- Kyllä tiedän, vastasi nainen, ja hänen hymynsä oli vielä

hyväntahtoisempi kuin ennen. -- Hän on tuolla sisällä, neiti; hän on

ollut luonani kuukauden, ja hänestä alkaa tulla oikein kelpo tyttö, ja

minulle on hänestä hyvä apu sekä kaupassa että keittiössä!

Hän meni huoneeseen, ja heti sen jälkeen tuli hänen mukanaan pieni

tyttö. Hän oli tosiaankin tuo kerjäläistyttö, mutta nyt puhtaassa ja

siistissä asussa, ja näytti siltä, että hänen ei pitkään aikaan ollut

tarvinnut nähdä nälkää.

Hän oli ujon näköinen, mutta hänen kasvonsa olivat miellyttävät, kun

hän ei enää ollut hoidon puutteessa ja kun vauhko ilme oli hävinnyt

hänen silmistänsä.

Hän tunsi heti Saaran ja seisoi ja katseli häntä ikään kuin ei koskaan

voisi katsella häntä kylliksensä.

-- Asia on niin, sanoi leipurinrouva, -- että minä käskin hänen

tulla tänne, kun hänen oli nälkä, ja kun hän tuli, annoin hänelle

tavallisesti jotakin tekemistä. Kun huomasin hänet halukkaaksi

työhön, rupesin pitämään hänestä. Ja lopuksi annoin hänelle paikan

kodissani; hän auttaa minua, ja se näkyy luonnistuvan hyvin. Hän on

niin kiitollinen kuin tyttönen suinkin voi olla. Hänen nimensä on Anne.

Muuta nimeä hänellä ei ollut.

Lapset seisoivat ja katselivat toisiansa hetkisen; sitten Saara otti

kätensä puuhkastaan ja ojensi sen Annelle. Anne tarttui siihen, ja he

katsoivat toisiansa silmiin.

-- Olen niin iloinen, kun sinun on käynyt hyvin, sanoi Saara. --

Ja olen juuri ajatellut jotakin. Kenties rouva Brown tahtoo antaa

sinun tehtäväksesi jakaa leipää ja pyöryköitä lapsille. Kenties sinä

mielelläsi tekisit sen, koska tiedät, miltä tuntuu olla nälissään?

-- Kyllä, neiti, sanoi tyttö.

Ja Saara tunsi, että Anne ymmärsi häntä, vaikka hän puhui niin vähän ja

vain seisoi liikahtamatta ja katseli, kun hän meni intialaisen herran

kanssa ulos ja he nousivat vaunuihinsa ja ajoivat pois.