ONNI MAALLINEN
Murhenäytelmä
Kirj.
LAURI HAARLA
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.
HENKILÖT:
ZENOBIA, Palmyran kuningatar.
Athenodorus, hänen 16-vuotias poikansa.
LONGINUS, filosoofi.
KLEANTES, kreikkalainen kuvanveistäjä.
ELISA |
TADMAR | hovinaisia.
CHARISBE |
NIMROD, neuvonantaja.
GESER, kristitty saarnaaja.
TAURUS, goottilainen päällikkö.
LANKHA, Athenodoruksen hoitaja.
KÄTYRI.
Kansaa, sotilaita, paimentolaisia, orjia.
Tapahtuu Palmyran keitaalla Tadmorin kaupungissa.
I NÄYTÖS.
Näyttämö:
Tadmorin kuningaspalatsin terassi. Vasemmalla palatsin pääty, josta
merkkinä pari pylvästä, porrasaskelmaa ja taempana torniulkonema
akkuna-aukkoineen. Vasemmalla taka-alalla terassia ympäröivän
kivikaiteen ulkoilemasta kapeat portaat linnanpuutarhan sisäpihaan sekä
leveät portaat oikealle suureen puutarhaan, josta kohoo näkyviin pari
raskain lehdin taipuvaa puuta, antaen aavistuksen puutarhan runsaudesta
ja vanhuudesta. Kaide päättyy porrasaakkojen kohdalla tarullisiin
petokuviin. Taka-alalla punainen telttakatos upeine pöytineen. Tausta
viettää kaupunkia kohti, joten taka-alalla kiertävän kaiteen yli
kohoavat vain parin puun värikkäät latvat, jättäen näkyviin kaukana
taustalla loivaa rinnettä ja muutamia sen pieniä, rappeutuneita
savimajoja.
Athenodorus, 16-vuotias nuorukainen, lievästi nojaten hoitajaansa,
astuu vasemmalta, palatsista. Pehmeän viitan on hän kietonut
hintelän ruumiinsa ympäri, joten tuskin huomaakaan, että vino ja
hieman käyristynyt selkäranka rikkoo ruumiin säännölliset muodot.
Vain sisäänpainunut rinta ja kalvaat kasvot osoittavat nuorukaisen
sairautta. Mutta hipiä väreilee puhtautta ja silmät kauniita, alituisia
mietteitä. Ne näyttävät janoavan tuhat kertaa enemmän kauneutta kuin
maa voi antaa. Siksi myös melkein lapsellinen kärsimättömyys viipyy
alituisesti terveiden huulien ympärillä, jotka hehkuen julistavat
voittoa kaikesta sairaudesta.
Lankha, hänen hoitajansa, orja kaukaiselta saarelta, näyttää olevan
jättiläissuvun alennettu jälkeläinen. Valtavat hartiat ovat kuin
raskaan kuorman alla kokoon lysähtäneet. Niin on ruumiin jättiläisyys
muodostunut yläruumiin suhdattomaksi leveydeksi. Otsa laskehtii raskain
poimuin silmien ylle, mutta hyväntahtoinen ilme silmissä ja suun
ympärillä lieventää kasvojen synkkyyttä.
LANKHA:
Kuink' onkaan kirkas aamu, ihmett' aivan — —.
ATHENODORUS:
Vain onni ihmett' on! Tää kirkkaus
on autiutta vain, ja armahampi
yö unelias on, jos päivä tää
ei untain viimeöistä todeks näytä.
LANKHA:
Niin kaunist' unta näitkö?
ATHENODORUS:
Kertoa jos
punastumatta saattais unen ihmeet,
nuo kiihkot, tuskat, lemmenhoureet kaikki,
joit' aamu riettaiks väittää, tietäisitpä:
Elisa tummin käsivarsitaipein
ja kultahipiöin mua houkutteli — —
LANKHA:
Uneksi noin ei kaunis uni jää.
ATHENODORUS:
Jos ennen muita hyvää huomentain
Elisalle saan toivottaa, sep' oisi
kai ennusmerkki hyvä? — Niinhän, Lankha?
LANKHA:
Niin varmaankin. — Puutarhaan tuonne, prinssi.
Lomitse lehväin kuultavain siell' onni
kuin silmä hunajainen kurkistaa.
(Astuvat pääportaita kohti, kuuluu naurua ja huudahduksia.)
ATHENODORUS (levottomana):
Keit' ilakoi tuoll' alahalla?
LANKHA (kaiteen luota)
Siellä
Charisbe neito on ja kaunis Tadmar. —
ATHENODORUS (tuskaisesti arastuen):
Ei sinne, ei! Pois — varjokkaille teille.
(Kääntyy vasemmalle, mutta vastaan astuu Nimrod. Tämä on iältään
vanhuuden ja miehuuden rajalla. Vanttera ukko. Pää pyöreä, tukka
tiheä ja lyhyt, niska vankka, kuten lyhyt vartalokin. Siitä
merkillinen mies, ettei kukaan voi nähdä hänen katsettaan, koska
hän aina tuijottaa viistosti eteensä maahan eikä luo silmäystäkään
puhuteltavaan. Kävelee mielellään käsi selän takana ja antaa
neuvonsa kuin itsevaltias käskynsä. — Tervehtii prinssiä
roomalaiseen tapaan.)
NIMROD:
Tää huomen sulle kultaa helkkyköön
ja viisautta. — Aika vyöttelee
jo varttas miehuudella, valtikan
sun kätees kohta painaa. Marsin tikka
nyt pimennoissa kelohonkaa hakkaa
ja sotaa ennustaa. — Tää mielees paina,
on tarvis sankareita —.
(Prinssi tuijottaa Nimrodiin kuin vasten kasvoja
lyötynä. Nimrod katsoo kysyvästi.)
LANKHA (selittäen):
Prinssi sairas
on öisen painajaisen vuoks —.
NIMROD (rypistää kulmansa):
Puutarhaan
siis käykää. Hereill' on kai valtiatar?
(Lankha nyökkää. Nimrod poistuu palatsiin kiireisin askelin.)
ATHENODORUS:
Heill' aatoksia pää on täynnä, mulla
unelmat vain ja lemmenmurhe kaunis.
CHARISBE (puutarhasta ilakoiden):
Oi prinssi, prinssi, hyvää huomenta!
Nyt aikaa kilpajuoksu!
(Prinssi ja Lankha poistuvat vasemmalle puutarhaan. Pääportaita
juoksevat ylös Tadmar ja pari porrasaskelmaa jäljessä Charisbe,
kiertävät hengästyneinä käsivartensa leijonaveistosten kaulaan.)
(Tadmar on hento ja viehkeä. Hänen lemmekäs kauneutensa on kuin
helakka marjakukkapensas, joka mehunsa tuhlaa punertaviin
kukkiinsa alla poutapilven ja auringonsäihkyn. — Kuin sinerväisen
sadepilven alla versoo lehtevä kukkeus, niin taas on aineellisen
kaunis Charisbe.)
TADMAR:
Mun on voitto!
CHARISBE:
Eduksi juoksussa on liika laihuus.
TADMAR (siroin liikkein):
Ja viehkeydessä myös —
CHARISBE:
Noin kaukaa katsoin.
TADMAR:
Charisbe kulta, riita pois.
(Vetää Charisben kädestä vasemmalle.)
Meit' tuolla
taas sairas prinssi pakenee.
CHARISBE:
Ja häntä
Elisa tekopyhä karttaa.
TADMAR:
Jospa
Elisa lempii toista.
CHARISBE (salaperäisenä):
Kuulepas,
jok' aamu anivarhain salaa hiipii
hän kammiostaan, kaupungille
käy kuulemaan hän saarnaa profeetan,
jot' onnen saarnaajaksi mainitaan,
ja joka kapinoimaan kansaa kiihtää.
TADMAR:
Hän päivät haaveksii kuin sinerväinen
ois lotuskukka päilyrantamilla.
CHARISBE:
Ja entäs, kuink' on prinssin aneluista
hän ylpeäksi käynyt. — Eilenkin
hän juhlast' äkkipäätä läksi pois
kuin riemumme ois liian alhaist' ollut.
TADMAR (illan muistoissa):
Et tiedäkään, mit' eilen tapahtui.
CHARISBE (nauraen):
Sua ristinmies kai liehi uskoonsa.
TADMAR (voitonriemuisena):
Kleanthes kaunis suuteli — —
CHARISBE (pistää väliin):
Myös sinua?
TADMAR:
Mua yksin! — Muit' ei enää lemmikään
CHARISBE (jatkaa):
Kuin minua — ja — —
TADMAR (kiukustuu):
Paha, kehno!
CHARISBE:
Mies
on, katsos, rappiolla.
TADMAR:
Sua jos lempii!
(Kääntyy pois loukkaantuneena ja menee taustalle kaiteen luo, jääden
hypistelemään puun lehviä. Charisbe hetken perästä seuraa häntä.)
CHARISBE (sovitellen):
Kas kastepisaraiset viimeiset
viel' lehvill' loistaa. — Tuossa kuultavainen
opaali välkkyy — — Tuolla varjon alla
timantti tumma. Valtiattarella
niin uhkea ei olkavarren koru.
TADMAR (yhä vielä vastahakoisena):
Sa väärin näät. Niiss' onhan maailma
jok' ainoassa, pienen pienoinen;
siell' ilma väräjää ja kukkakentät — —
ja joet polveikkaat siell' onhan, katsos,
kuin meidän keitahalla. — Soman soma
vast' onkin pisar tuossa! Lymypaikka
lie onnellisten lempiväin — ei meidän.
(Kääntyvät pois puun luota sulassa surumielisessä sovinnossa,
kädet toistensa vyötäisillä.)
CHARISBE (järkevän tyynesti):
Niin — meidän ei. — Ei liiaks ylähälle
saa kurkoitella lemmest' uupuvaiset
nää kätöset.
TADMAR (surumielisesti):
Taa valtiatarten
ei yllä lemmennuoli suosikkeihin.
Kleanthes parka kahleiss' on.
CHARISBE:
Ja liehii
ja naurain liehuu.
TADMAR:
Tulta, viiniä,
lie mitä suonissansa -.
(Tytöt ovat kävelleet etualalle, äkkiä astuu palatsista heitä
vastaan kätyri. Hän on ruma kuin yölepakko. Suuret, nipukkaiset
loppakorvat ulkonevat edestä katsoen kolmikulmaisesta päästä,
jossa on tulipunainen päälaelta törröttävä tukka. Otsa on matala,
mutta leveä ja kupera. Terävä, kärkäs nenä ja eteenpäin työntynyt
ylähuuli antavat kasvoille pysyvästi uteliaan ilmeen. Hampaat ovat
valkoiset ja voimakkaat kuin koiralla. Hartiat ovat kapeat ja
luihut ja koko vartalo hintelä. Kävelee vähän huojuen, mutta
nopeasti.)
KÄTYRI:
Täältä pois,
oi hippiäiset pienet. Valtiatar
nyt oitis mietteiss' saapuu huolekkaissa.
TADMAR:
Hyi rumanrumaa sanantuojaa tuota!
CHARISBE:
Kuin maltalainen punakarva piski.
KÄTYRI:
Nyt, armaat hanhet, turhaa kaakottaa
ja turhaan hyrrää siivet mehiläisten,
joill' alakoivet hunajassa on
ja peukaloisen äänivarat. Pois
siis kaunokaiset mesihuulet vaikka
pukilla valkealla ratsastain.
TADMAR (pakenee taka-alalle):
Hyi miestä tuota, tuot'ei kuulla voi,
Charisbe, nopsaan pois?!
(Kätyri hohottaa täyttä kurkkua ja kääntyy odottavana vasemmalle päin.)
CHARISBE (siirtyy Tadmarin luo):
Nyt tiedänkin!
Mull' oiva tuuma: verhoin taakse kasvot,
torille juostaan, retket urkitaan
Elisan hurskaan.
(Rientävät juosten sivuportaita puutarhaan, Zenobia vasemmalta.
— Kuningatar Zenobia on lumoavan ihana nainen. Tosin tarkkaan
katsottuna voi hänen kuperahkolla otsallaan havaita lievän lieviä
huolten ja kaukaa katsovan vanhuuden merkkejä. Mutta hänen
paisuvain huultensa muoto on kuin lähteeseen kurkoittavalla
janoavaisella. Kuitenkin ne vihassa rumentuvat. Myös otsa madaltuu
villin synkäksi, jos kulmien kaaret nousevat uhoamaam vihaa tai
kärsimystä. Mutta silmissä hehkuu alati kirkkaan hunajan loiste.
Ja riemujen janoa uhkuu leuan pehmeys, joka yhdessä huulten kanssa
riitelee kulmallisten käskevää kaarevuutta vastaan. Hänen vartalonsa
kaarilla taas keitaan tyttären notkeus taistelee muotojen uhkeutta
vastaan, amatsooni-vimma alttiutta vastaan. — Nilkkojen soljet
heläjävät kuin tytön, mutta olkavarren timanttikorut tuijottavat
raskaina kuin yö. Käy hitaasti viistoon taustalle. Kätyri seuraa
loitolta. Valtiatar jää hetkeksi katsomaan taustalle rinteen kurjia
savimajoja, hartiat värähtävät hermostuneesti, kääntyy näyttämölle
päin kasvoillansa valvotun yön kalpeata väreilyä ja autioita
aavistuksia, jotka hetkittäin hukkuvat pois aamun kirkkaudessa.)
ZENOBIA (kiihkeän huolekkaasti. Kätyrille):
Miss' on prinssi nyt?
KÄTYRI (viitaten vasemmalle puutarhaan):
Puutarhass' opetusta kuulee Lankhan.
ZENOBIA:
Sa häntä varjele ja vaarat urki,
joit' yllinkyllin täällä kiertää. — Myös —
läheltä mun äl' eesty kauas — —
KÄTYRI (syvään kumartuneena ja hosuen maata pitkin kuvailevasti
käsillään):
Vannon:
oon pitkän pitkä varjo poikas luota
sun helmoihisi saakka. —
ZENOBIA (viitaten vielä takaisin jo poistuvan kätyrin):
Poistua
saa Nimrod, mutta oitis saapukoon,
jos Eufratilta saapuu sanomia.
(Kätyri pois. Zenobia vasemmalle taka-alalle terassinulkonemaan
taipuen yli kaiteen, kaivaten nähdä poikaansa. Kääntyy takaisin
oikeammalle.)
(Palatsin ovesta astuu Kleanthes, kreikkalainen rakentaja ja
kuvanveistäjä. Hän on keskikokoinen mies. Kasvot ovat eloisuutta
tulvillaan, mutta kun hän vaikenee, kiertää lievä väsähtymys silmien
tienoilla. Ohimoilta ovat kastanjaiset hiukset ohentuneet. Koko
kasvoilla näyttää vuorotellen syttyvän säteily ja kulkevan varjoisa
pilvi, nopeasti yli kasvojen rientäen kuin pakenija ja voittaja.
Samoin hänen vartalonsa voima loistaa ja lakastuu velttoudeksi
vaihdellen.)
KLEANTHES (pysähtyy palatsin portaille kädet ojennettuina):
Takaisin hurma! — Kastehinen luonto,
tuo krokodiili, täällä ahmaisee sun.
ZENOBIA (viitaten kastepisaroissa helmeilevään puutarhaan):
Ei ahmaise, ken itkee kyyneleitä.
KLEANTHES:
Juur vilpin kyyneleitä! — Mutta tuolla
hämärä kammio sun hurmaas huokaa,
käsvarret nää sit' turhaan hamuaa.
ZENOBIA (viittaa takaiselle rinteelle):
Ja tuolla huokaa savimajain kansa.
KLEANTHES (nauraen):
Vai siittää luonnon valhekyyneleet
viel' lemmen kansahirviöön —
ZENOBIA (viehtymättä mukaan):
Työt turhat,
yöt turhuuden, ne meidät nielee täällä,
ja päivät peittää tunkkahinen talma
— lepo tympeä yön jälkeen valvotun.
KLEANTHES (raikkaasti huudahtaen):
Ajasta irti lempi vain ja yö!
— Yö syli on ja unten helma lempi,
yht' autuas kai syli on kuin helma.
ZENOBIA (melkein kiivastuen, mutta heikko ihastuksen kaiku äänessään):
Vai taas, vai taas noin tenhosanoin leikit.
Vakaasti haasta kerrankin — — en kärsi
tuot' inhaa liehuntaa. Mua kyllästytät —
KLEANTHES:
Vakaasti niinkuin Nimrod mahtava?
— Vai niinkuin Geser saarnaavainen? Taikka
niin kainosti kuin naiset kuutamolla?
ZENOBIA (puoliksi itsekseen, päättävästi):
Mun täytyy voittaa kansan suosio.
KLEANTHES:
Vai voittaa kansa! Liuta nuriseva,
tuo lipokieli juoru, joka herjaa
sua huonost' elämästä — lemmen vuoks.
ZENOBIA:
Vuoks arvottoman lempes, josta kiistää
saa orjattaret kanssani — —
KLEANTHES (nauraen):
Ohoo —
Tasoissa ollaan lemmen kiistelyissä:
Tuo jäykkäniska roomalainen usein
hyväillä kättäs hervotonta saa,
samasta pikarista orgioissa
juot silmin sammuvin — —
ZENOBIA:
Niin — liehiä
mun täytyy Rooman käskynhaltijaa:
Meressä Rooman Tadmor-keidas tää
vain riutta aaltoin huuhtoma. — Mua kiusaat!
(Zenobian ärtymys näyttää jo purkautuvan raivoksi. Mutta silloin
kummankin katseet naulautuvat palatsin seinävierustalle, jossa
Elisa, nuori nainen, joka on tullut palatsista, kulkee hiipien ja
kiireisesti, mutta kuitenkin vailla levottomuutta ja arkailua. Hän
astuu kuin kulkisi haihtuvaa polunhäimää pitkin ja sitä huolien
tarkkaisi. Hän näyttää kantavan ihanaa salaisuutta: Se hymyilee
huulilla, se unettaa silmät ja syventää ne pohjattomiin. — Hänen
ihonsa väri on sama kuin kaikilla itämaitten tyttärillä,
oliiviruskea. Mutta kasvojen muoto on kreikkalainen.)
KLEANTHES:
Elisa!
(Elisa havahtuu, kääntyy, jää seisomaan.)
Kerran meillekin suo hymy.
ELISA (kuin tahtoen välttää kyselyitä):
On kiire mulla —
KLEANTHES:
Mihin maailmaan?
ELISA:
Sädettä päivän tervehtämään.
ZENOBIA (syyttävästi):
Se kai
Longinuksen nyt kiharilla väikkyy.
ELISA:
Torilla tähän aikaan aamusta
hän puhuu.
ZENOBIA:
Tiedän, tiedän — joka aamu
tuo kiihottaja toitottaa ja parjaa
mua kansalle! — Mit' aikonenkin hyvää
vihalla hän sen varjoo.
ELISA:
Vihaa ei.
Pelastus kaikille ja onni! — Vapaa
Palmyran valtakunta — —
ZENOBIA:
Haave vain!
ELISA:
Hänt' itse kuule, hoviin tänne kutsu,
lepyttää kansan — —
KLEANTHES (hymyillen):
Ken toi hiljan tänne
sen Geser kulkurin, jok' ihmein valkein
julisti hampain hurmaa mestarin,
min nimenä lie ollut Ylkä. Taasko
uus onnen lempi — vaiko lemmen onni —
sa vaisu morsian.
ELISA:
Uus meri maa
ja merten tuulet! — Kiire kuitenkin — —
(Kääntyy laskeutuakseen alas portaita.)
ZENOBIA (lämpimästi, anovasti):
Elisa! — Hän sua etsii joka aamu.
Puutarhan teitä kulkee huomenkuurot,
juo aamun ihmeet, hukkuu huokailuun
— sua turhaan kyselee — —
ELISA (arastuen, kuin syytettynä):
Oi — prinssikö.
ZENOBIA (taas syyttävästi):
Niin — prinssi, joka lohdutusta sulta
anoo kuin kerjäläinen.
KLEANTHES (omissa mietteissään):
Ensi lempi
— vain nyyhky armas.
ZENOBIA (melkein suuttuneena):
Hullun lemmen juoja!
ELISA (kuin kutoen verhoa aralle kysymykselle, herttaisesti):
Pois suuttumus. — On prinssi armollinen —
puutarhan tiellä hänet kohtaan. Hän
suo mielellään mun mestaria kuulla.
Takaisin riennän tuossa tuokiossa!
(Viitaten kädellään rientää pois.)
ZENOBIA (synkän epäluuloisesti):
Tuo nainen salahauta on, vaikk' onkin
sivuttu valkeaksi noin.
KLEANTHES:
Siin' ollaan. —
Revelty verho on jo riekaleiksi,
vain tuhrijoita, narri-caesareita
on tusinoittain täällä puolen. Mutta
raoista paistaa rahvaan naamataulu.
Pasuunat, Yljät, laumat morsianten,
ne maailman nyt melukuoroin voittaa.
— Ja Rooman legioonain öykkärit,
ne silkkiin vaihtavat ja viinikannuun
vaikk' imperator-purppuran — -.
(Torilta kuuluu kaukaisena kansan riemuhuuto.)
KLEANTHES (ivallisena).
Sa kuule!
Turulla tuolla uusi totuus parkuu —
ZENOBIA (valoisasti, innostuen):
Mut mulle käännä riemuhuudot nuo!
— Suo taidetaikas mulle aseheksi,
taas etsi talttas, kansa ihastuta — —
KLEANTHES:
Mit' taitais 'rappiolle' joutunut
Kleanthes näperrellä —?
ZENOBIA (viitaten rinteelle):
Savimajat
nuo nosta maatumasta — korkeoiksi,
taloiksi viirikkäiksi.
(Yhä innostuen)
Ja tuo temppel,
pyhättö päivän, jälleen kirkasta.
Sen pylvästie, jok' ihmislapset noutaa
mailt' alavilta templin säteilyyn,
taas sorjenna — ja — — sukulehtoa
tien päättehessä sen luo vartioimaan
mun sankarpuolisoni kuva. Katsos — —
KLEANTHES (keskeyttäen, kysyvästi ihmetellen):
Sun puolisosi? — —
ZENOBIA (epävarmana):
Niin — On kolme vuotta
pian vierryt surmastaan — —
KLEANTHES (äkkiä):
Min syyksi kansa
sun lempes vannoo murhaajaan!
ZENOBIA (sekä kauhu että raivo syöksyvät hänen sieluunsa):
Ei, ei!
Valetta, mustaa saastaa, sinäkin — —
KLEANTHES:
Sit' ulvoo kansa — kansa parka, ulvoo
kuin kuutamoa koira kärkkäin kuonoin.
Jos Odenatos vainaalle suot patsaan,
se korvat luimistaa ja hetken puhkuu:
noin paha omatunto lahjotaan —
ojasta sitten uutta lokaa nuuskii.
ZENOBIA:
Katala karja! Maata matalaa —
Vain kapinalla — sillä maksetaan
sukuni suuren työt.
KLEANTHES (melkein nautinnolla):
Vuoks Odenaton
juur riehuu rahvas. — Kaunis ylimys,
urosten kulta ollut surmaaja
— niin kerrotaan — ja vaivaan valjuun lem-
men vuoks sinuun vaipunut. — Sai lemmen
merkin ja surmatyön hän muka sulta.
ZENOBIA (huohottaen ahdistuksessa):
Oh —
(Kuin todistuksen heittäen.)
Mut tuiman kuolintuomionpa oitis
sai surmaaja!
KLEANTHES (hyväntahtoinen iva äänessään):
Niin — Nimrod tuomitsi,
mut ihmeen kautta luokse paimenorjain
pääs pakoon murhamies — näin kerrottiin,
en näkemässä ollut.
(Zenobia masentuu sanattomaksi, Nimrod saapuu palatsista kiireisin
askelin, pidellen avattua pergamenttia molemmin käsin.)
NIMROD (katsoen koko ajan pergamenttiin, jämeällä äänellä):
Aavistukset
pahimmat voittaa kauhunviesti tää:
Rajalta Eufratilta laumoin hyökkää
Sapores Sassanidilainen, jonka
löi kymmenesti Odenatos vainaa,
sun sankarpuolisosi. — Tappiot
nää hirmuvalat vannoin maksaa nyt
tuo Artaxerxeen poika: Kaupungit hän
poroksi polttaa, keitaat autioittaa -.
— Suvulles surmaa uhoo viime polveen,
sun nilkkas soljet vannoo katkovansa
ja poikas päätä pyytää. — Nosta kansas!
Pelasta meidät, jalo valtiatar!
— Näin Arpad-linnan päämies ilmoittaa,
ja sanain summa: valtatuolis horjuu.
KLEANTHES (puoliksi itsekseen):
Siis eess' on hyppy huima —
NIMROD (antaa pergamentin Zenobialle):
Mitä käsket?
(Hetken hiljaisuus. Zenobia on kuin tainnoksissa.)
Mun neuvoni — —
ZENOBIA (pimeydestään singoten yhden ainoan ajatuksen):
Pelasta poikani!
NIMROD:
Siis kansa tarpeen.
KLEANTHES:
Villitsijäin kansa!
NIMROD:
Ne maahan lyötäköön, niin lauma meidän.
ZENOBIA (ääni vihaa värähtäen):
Longinus!
NIMROD:
Hajoita ja hallitse —
se vanha valtatemppu on ja tietää:
lihottaa meidän riita Rooman valtaa.
Sit' yllyttääkseen esti Rooman preetor
mua esivallan miekkaa käyttämästä
noit' aatteen kätyreitä vastaan, mutta
nyt turma tempoo kumpaakin ja heikko
perin on yhden legionan mahti.
Molemmat kansaa tarvitsemme nyt. —
Siis kutsu preetor neuvotteluun, pyydä
ett' oitis lähettää hän vartion,
jok' kahleisiin lyö räyhääjän — — Ja sitten
julista kansalle, ett' aikanaan
sen kaikki vaatimukset täytät, jos
Sapores barbarin se lyö.
(Katsoo Zenobiaan kysyvästi.)
ZENOBIA (purkaen loukatun vihaa):
Se hyvä. —
(Nimrod poistuu palatsiin.)
Longinus parjaaja saa palkan, nyt!
Hän tuotakoon kuin orja rääkätty -.
Verissään maahan lyököön otsansa,
rukoillen vannokoon, ett' inhat juorut
peruuttaa kaikki.
(Prinssi ja Lankha saapuvat puutarhasta.)
ATHENODORUS (rientäen äitinsä luo):
Hyvää huoment', äiti!
Näin ihmeit' ihanoita tuolla! Näin,
ett' oli liidellessään perho kirkas,
mut siivet suljettuina harmaa vain.
Selässä tummat juovat, kuultosiivet
päin päivää välkkäin mehiläiset kiiti.
— Kuparinpunaisena kulki santatie,
ja lehtein täplävarjot sirotellen
sen pyörylöillä pienoisilla peitti,
kuin talja pantterin — niin kiersi tie — —
Oi, silloin kaunotar Elisa saapui
mun kaipaavaisen luokse! Varjot nuo
kuin tummat ruusut vartalollaan häilyi.
Ihastuneena sanattomaks jäin,
hän armaan huomenensa lausui, kuulsi
kuin mehiläisen siipi silmäluomi,
lomitse hämärripsein huikaiseva
heloitti taivas — — Uni viimeöinen
niin totta ihanaista ennusteli — -.
ZENOBIA (hyväillen kiihkeästi):
Viattomuutes kaunoisempaa vielä.
— Mut ylen paljon mulla huolta nyt —
palatsiin saatan sun.
(Ojentaa pergamentin Kleantheelle. Zenobia, prinssi ja jäljessä Lankha
lähtevät. Kleanthes istuutuu katoksen suojaan ja avaa pergamentin sitä
lukeakseen. Kiihkeästi keskustellen saapuvat pääportaita Charisbe ja
Tadmar.)
TADMAR (huomaten Kleantheen):
Kleanthes, kuule.
KLEANTHES:
Mik' ihme piikaisella touhu.
CHARISBE:
Tuolla
torilla oltiin —.
(Zenobia ilmestyy toisten huomaamatta vasemmalle.)
TADMAR:
Templin portailt' yläviltä
Longinus puhui — —
CHARISBE:
Kauheit' asioita
hän pauhas mustin huulin: Valtiatar
on muka syypää rikoksiin ja hovi
vain orgioissa mässää, niin hän karjui,
Elisa melkein viitan liepeill' istui
tuon profeetan — —
ZENOBIA (astuen kiireesti keskustelevain luokse):
Vai niinkö julkeasti
jo lyödään mua! Kaikki tarkkaan kerro!
CHARISBE (peitellen):
En tarkempaa — — sit' ilvettä ma — —
TADMAR (ehättää apuun):
Meluun
tuo hukkui puhe kaikki — —
CHARISBE:
Julkeammin viel' uhkaili hän Rooman preetoria — —
(Palatsista saapuu nopeasti Nimrod.)
NIMROD (ottaa pergamentin Kleantheelta):
Tääll' eikö preetor vielä?
(Kääntyy levottomana oikealle, katsoen puutarhan
tielle, jää sinne hetkeksi seisomaan.)
ZENOBIA:
Roomaakin
siis uhkaa mies! Uus Caesar tottakin.
KLEANTHES:
Hän aivonsa, nään, maalle puhuu, niinkuin
on profeetoilla tapa.
ZENOBIA:
Orgioihin
saa tottakin tuo kerjäläinen tulla!
Nyt orjat tänne! Kukkuroilleen pöydät
nää herkkuja — —
(Tadmar ja Charisbe kiirehtivät palatsiin viemään sanaa orjille,
jotka heti alkavat kantaa hedelmämaljakoita ja viinejä pöydille.
Samalla palaa Nimrod palatsiin.)
Hän herrain pöydiltä
saa niellä jätteet, joilla myrkkyjuuren
on maku kitkerä, ja väkiliemet
niin suolaiset mies juokoon palan paineeks
ett' etikkaa hän armoks anoo —
(Väsähtyen)
Sitten
Sapores barbaari voi tulla — — haudaks
saa muokata tään keitaan mulle.
KLEANTHES:
Pois,
pois murhe meiltä!
ZENOBIA:
Entäs — nauraako
Kleanthes nauraja, kun raunioihin
niin sorretaan Zenobia?
KLEANTHES (syttyen):
Kas silloin
lyön hurmas marmoriin! — Tai kuoloos kuolen,
jos vaskikynnyksellä kanssain naurat,
ett' ontot holvit nauramastas raikuu
ja kalma mykkyytensä unohtaa — —
ZENOBIA (on siirtynyt vasemmalle, mukaan unohtuen):
Humussa juhlan turma juotaisiin —
KLEANTHES:
Kuin taatelviini!
ZENOBIA (yllä kuumemmin):
Taikka hunajaan
pisar sen kätketään —
KLEANTHES (yhä hurjemmin):
Ja niskaan tuima
elomme seesam-ryyppy ryypätään!
ZENOBIA (surumielisesti):
Lie silloin hämärä —
KLEANTHES (kiihkeästi):
Ja suudelma
kai hehkuu huulillas — kuin nyt.
(Aikoo temmata Zenobian hehkuvaan suudelmaan. Vasemmalta puutarhasta
Kätyri tarkastellen vuorotellen puutarhaan ja etu-alalle päin.)
ZENOBIA (työntää pois ja nojautuu väsyneenä taaksepäin pylvääseen):
Mull' inho
nyt jäseniä lamaa. — Kuolos laatu,
ei lempesikään kuuluvan näy mulle — —
(Kuin äkkiä selvän selkeyden löytäen.)
Sin' et oo sankari!
(Rientää pois palatsiin.)
KLEANTHES (tuijottaa hänen jälkeensä hetken totisena, sitten
lauhtuu irooniseen hymyilyyn):
Vai sankari —
(Kääntyy, aikoo vasemmalta puutarhaan, Kätyrille.)
Ken sankar on, sa sano, kiero mies.
KÄTYRI:
Kenellä veri kiertää vastapäin
kuin mulla, Kätyrillä, päähän tulvii
— eik' alaruumiin puolle, niinkuin sulla —
ja kohisee, ett' aivot sekavoittaa,
näkyjä näyttää, luulon ihmeen nostaa,
ett' aurinko ei varjoansa heitä,
se kiireelle jos sattuu sankarin.
KLEANTHES (nauraen):
Vedestä liian sameasta sait,
mies, vastauksen.
KÄTYRI
Sekaan koukun heitän:
Hovissa täss' on vaivaisia vain,
ei sankareita — —
KLEANTHES:
Väkä koukkuun vielä,
ehk' onkees kiiski tarttuu.
KÄTYRI:
Syötti myös,
lihasta vaivaisien näiden —
(Viittaa palatsiin.)
KLEANTHES (antaa rahaa Kätyrille):
Tuossa
kas alkuun kultakala, apinan
on siinä kuva, hyvä peili sulle.
(Kääntyy hymyillen vasemmalle. Kätyri kumartaa ja viittoo hetken
puutarhaan. Pääportaita astuu goottilainen Taurus, jonka jokainen
jäsen ja liike uhkuu nuorteata ja ilomielistä taisteluvoimaa.
Päivän ahavoittamista kasvoistaan huolimatta hän näyttää vielä
melkein nuorukaiselta.)
KÄTYRI (seuraa Taurusta, joka astuu reippaasti etualalle, uteliaasti
aavistellen.)
Centurioko saapuu eikä preetor — —?
TAURUS (rennosti):
Centuriokin joskus preetor lie —
KÄTYRI (yhä utelevammin):
Jos esteen herra saa —?
TAURUS (rehevästi):
Sen saikin ukko.
KÄTYRI:
Ähää —
TAURUS
Hän ammees' selkänahan poltti
— pahasti polttikin — ja vihoittavan
sai viirun kaulaan — —
KÄTYRI:
Ol' orja kuminaa ja näpsän verran
kai pärskäjuurta liikaa pannut kylpyyn?
TAURUS (nauraen):
Ja — ryytineilikkaa myös nauttinut
ol' liiaks herra viinin höysteeks — —
KÄTYRI
Jotta —
TAURUS
Hän pyörtyi — kaulaketju kireälle
kuin hirttonuora —
KÄTYRI (riemuiten):
Nikamista niks!
Ja sin' oot legioonan herra!
TAURUS
Mutta
mit' aikoo Nimrod?
KÄTYRI (viittaa pöytään):
Tuottaa preetorilla
Longinus tuomiolle juhlaan tänne.
TAURUS
Thor moukarherra! Heiltä valuneet
kai silmät päästä! Legioona valmis
ja kansa myös on kapinaan. Luo Nimrodin
mua saata.
(Poistuvat palatsiin, ryhmä orjia saapuu samassa
kannuineen ja maljoineen. Kätyri nopeasti takaisin.)
KÄTYRI (vasemmalla seisten):
Hei liehukaa ja haaska lyökää
kemuihin teurahaksi, laaksot juoskaa
ja paimen räämäsilmä vuohineen
ja sankareitten sankar seppelpää
te pöytään tuokaa, haaskast' alkaa kiista.
(Ryhmä orjia jää Kätyriä töllistelemään, kuin seurakunnaksi.)
Oon poika sekasorron, kärsiväin
oon karsasilmä veli. Tuhon onni
on totuus viimeisin, Se tietäkää,
te onnen kierosilmän parkulapset,
ja riehukaa, siks kunnes elukkain
taas lajia te ootte tarkalleen
Takaisin kaaokseen!
(Hohottaen, puoliksi kiukuissaan)
He, seurakunta
on harras tyhmyyttään.
(Viittaa orjia hajaantumaan.)
TAURUS (saapuu vasemmalta voimakkain askelin):
Taas alkaa retki,
kuin kotomailta, Taurus-vuorilt' alkain,
se kerran aljettiin ja veljein kanssa
solasta toiseen, vuorilt' alamaihin,
yli virtain, kautta kaupunkein
me retkeiltiin. Siit' alkain temppu
yks ainut auttanut on miestä tätä:
Sivalla nopsemmin kuin vihamies
ja arpapeliss' arpa vedä voiton.
Taas temppu luonnistui ja preetor paksu
sai itse kylvyn, jonka mulle aikoi.
KÄTYRI:
Mit' teolla lupasit?
TAURUS:
Lupasinhan
profeetan pilkattavaks herrain tuoda.
KÄTYRI (viitaten pöytään saattaessaan Taurusta taka-alalle):
Mut tuomariksi tuotkin — —
TAURUS:
Juhlavieraaks,
ja kuokat myötä seuraa. — Läsnä olkoon
myös haamu preetorin.
(Menee tuimasti pääportaita alas. Kätyri palaa vasemmalle, kurkkailee
odotellen pylväikköön. Tadmar, Charisbe ja kolme muuta hovinaista
saapuvat.)
KÄTYRI (ottaa heidät vastaan kumarruksin ja vie heidät oikealle):
Oi, lotusumput,
niin punaiset kuin tummat, suvaitkaa — —
(Saa järjestetyksi nauravat neidot kahteen ryhmään seisomaan.)
Kas noin — tuoll' yllä tuoksuu santelpuu
ja surraa mehiläisten parvi — kaikki
siis ympär lemmenmerkit. — Järjestys
on oiva tää! Kuin lempi ruusuista
ja mustaa on, niin tässä hehkuvaa
ja tässä tummaa silkkihipiältä
on parvi neitojen.
CHARISBE (ilakoiden):
Vain punainen
kuin liekki lempi on!
TADMAR:
Muut' eipä lempi
kuin pohjatonta mustaa.
(Syntyy naisten välille riemukas riita. Sanat
'punainen', ja 'musta' kuuluvat väittelystä.)
KÄTYRI:
Hiljaa — hiljaa — —
Nyt saapuu kristitty — — Se kirjavaa
siis on — —
(Astuu Geseriä vastaan, joka tulee palatsista.
Geserin kasvot ovat kalvakkaat, kääntymyksen ja uskon hurmio ovat
niihin painaneet jälkensä. Hänen viittansa liepeillä on vielä
merkkejä tahraisesta esikaupungista.)
GESER (portailta):
Uus aurinko ja lunastaja
meit' armoin puhdistaa.
KÄTYRI (johdattaa Geseriä kumarrellen naisten luo):
Mun tuntoani
profeetta, huoli, hätä vaivaa — —
GESER (isällisen lempeästi):
Mulle
sun huoles usko, poikani.
KÄTYRI:
Ma pelkään — —
Siell' että lienee päiväntasaajalla
viel' uskoon kääntämättä — paviaanit.
(Pujahtaa taka-alalle.)
GESER:
Oasta tästä kruunuun marttyyrin
sua kiitän, Herra. Halvan pilkkaajan
suo kerran armos löytää.
(Pari naista kääntyy hänen puoleensa ja alkaa keskustelun. Palatsista
tulevat keskustellen Nimrod ja prinssi, takanansa Lankha. Hetken
perästä Zenobia ja vasemmalta puutarhasta viimeisenä Kleanthes, joka
asettuu neitojen parveen. Kätyri ja Lankha palvelevat aterioivia.
Zenobian synkkä ilme vaimentaa hetkeksi koko seuran painostavan
hiljaiseksi. Äkkiä kuuluu lähempänä kansan riemuhuutoa ja melua.
Joukosta kuuluu hämmästyneitä huudahduksia.)
ZENOBIA (ponnahtaa seisomaan):
Kuinka,
tääll' eikö riemu riitä, naurakaa,
ma käsken.
ATHENODORUS:
Meille Lankhan kertoa
suo tarinoita.
CHARISBE:
Runo laulaa suo
Kleantheen meille, valtiatar.
(Taas kajahtaa kansan huuto.)
KLEANTHES (nousee malja kädessä):
Suokaa
mun malja juoda punahuulten vuoksi!
— Kas enpä vedenpaisumuksen tullen
Melpomeneen ma valitusta laula
vaan lemmenpurren viime keinuntaa.
— En tulivuoren partahilta etsi
mait' autioita, viinimaita etsin,
Hefaistoon rakkahinta rypälettä.
— Syön omenoita hurman myrttipuusta!
Lyön Afroditen oinaan teurahaksi
kemuihin viimeisiin ja kalman pöytään
vien ilojuhlaan kaikki pettämäni,
kaikk' armaat pettäjäni — —
ZENOBIA (keskeyttäen):
Vaikene —
tuot' on jo liiaks kuultu.
ATHENODORUS (Kleantheen juodessa maljansa ihastuneitten hovinaisten
kanssa.)
Prinssi Raman
ja valkeuisen Sitan lemmestä
nyt saahan Lankha — —
ZENOBIA:
Paremmin
ehk' orja laulaa.
ATHENODORUS:
Lankha kuninkaan,
Ravana-jättiläisen verta on — —
Oi kerro, kerro!
LANKHA (epäillen):
Jos niin prinssi tahtoo:
Ravana, kantataatto mun, ol' ankara
ja sankarsilmä mies — niin kertoo vanha taru —
Meressä Indian hän kaukahista saarta,
— min mukaan mull' on nimi vielä — valtikoi,
oi' onnellinen, sopasorja, karjarikas.
Mut eestyessä ajan taantui onnen pyörä:
Hän tukaloitui kartanoiseen riemuun, rauhan
niin nuotioihin kyllästyi ja uhrijuhliin.
Hän kuolinnuotioita halas, tasarintaa
taas ottelua tuimaa, vierast' orjatarta. —
Niin laivaan laitavaan hän astui jousin, keihäin
ja viidakkoiseen, kansavaan nyt hyökkäs laaksoon,
miss' uljasmieli prinssi Rama hallitsi
ja kuultavaista Sitaa, kaunist', uskollista
kuin onneansa palvoi. — Taattoin taatto voitti
ja vaimon ryösti, itkusilmän vaikeroijan
merelliseen toi kartanoonsa. — Mutta rikos
tää huusi pilvet puhki, jumalihin yltyi
ja näiltä tummanpuhuviksi muodon muutti.
(Puutarhasta kuuluu kohinaa ja liikettä, oikealle nousee Longinus,
toisella puolellansa Taurus ja toisella legioonasotilas. Heidän
takanansa kansaa näkymättömissä. Varsi norjana ja silmät suurina
hehkuen kulkee Elisa heti tämän jälkeen vasemmalta puutarhan
portaista pylvään luo palatsin portaille, jonne jää Longinukseen
herkeämättä katsoen sisäisen riemun vallassa seisomaan. Prinssi
katsoo lakkaamatta Elisaa.)
(Longinus seisoo levollisena paikoillaan puettuna yksinkertaiseen
harmaaseen viittaan. Ei miehinen voima ole riutunut hänen vartalostaan
eikä sankarikauneus hänen kasvoiltaan, vaikka poskipäät ovat kuin
liekin kuluttamat ja kulmakarvat juoksevat kulmallisiila niinkuin
lentoon nostetut siivet ja niiden väliin helposti uurtautuu tuima
juonne. Hänen silmistänsä paistaa välkehtivä levollisuus. Koko
hoviseurue säpsähtää.)
ZENOBIA (katsomatta lainkaan tulijoihin):
Sa jatka, orja.
(Taurus aikoo astua pöydän luo, mutta Longinus viittaa hänet takaisin
ja vaimentaa kansan ääntensorinan. Syntyy täysi hiljaisuus.)
ZENOBIA (toistamiseen):
Tarinaasi jatka!
LANKHA (jämeällä äänellä):
Merestä kerran — aamun autereisen tullen
— koralliriutta mantereesta saareen saakka
nous jumalaisten jylyst' ankarasta, luontui
jumalten sillaks ihmeiseksi —. Sotijoin
nyt tuimin syöksyi saarelmalle prinssi Rama,
taas riisti rinnallensa kutrikulma Sitan,
ja Sudrain sukuun näänsi taattoin heimon, vannoi
ett' aikain kautta kirottuna vaeltaa
Ravanan heimo saa. — Mut oikeus ja armo
on jumalilla punnuksia saman vaa'an.
Korallisilta hohti jälleen, opettaja,
mies paisteotsainen sai saarimaalle, lausui
nimessä jumalten, ett' aikain pitkäin vierren
taas suku tshandalain ja periheimo sudrain
käy arvoss' ihmisten, käy armoon jumalten. — —
— Kai tälleen päättyikin jo taru — —.
ZENOBIA:
Siis
vihaani vikapää nyt tänne tuokaa.
TAURUS (ottaa Longinuksen käskystä takanaan seisovalta sotilaalta
murhatun preetorin pään, joka on verhoon kääritty, vie sen hoviseuran
eteen ja riipaisee verhon pois.)
Suu syömärin — pää preetorin kai seuraan
on tervetullut.
(Naiset kirkaisevat ja juoksevat kauhuisina vasemmalle pylväikköön.)
NIMROD:
Preetor murhattu!
TAURUS
Ja legioonan päämies olen minä.
NIMROD:
Revittää koirillaan sun caesar Claudius.
TAURUS
Hän ruttoon kuoli hiljan Meesiassa.
— Toi tiedon siitä merimiehet, joit' on
kosolta tuolla, kysy heiltä.
NIMROD (epätietoisena):
Siis
sotilasväkivaltaa — vallanvaihdos —
— Mit' aiot, päämies?
TAURUS
Miekkaa välkyttää
mua mahtavamman käskyn mukaan.
NIMROD:
Ken
uus imperator on?
TAURUS
Ei kenkään, riehuu
uus sekasorto Rooman puolla. Mua
Longinus käskee. Kansan, sotilaat
hän nosti, liitti liittoon — —.
NIMROD:
Antavas
tuon miehen vannoit meille.
TAURUS (nauraen):
Viekkaus
on tarpeen taistelussa. Teidät kaikki
Longinus tuomitsee.
(Nimrod jää sanattomaksi.)
ZENOBIA (astuu esiin):
Ja vartiosto? —
TAURUS
On vangittu ja vartijoina porttein
on meidän miehet.
(Zenobian ja Longinuksen katseet kohtaavat, viipyvät toisissaan.)
LONGINUS:
Hätä ontevaposki on huutanut torveen!
Hädänlapset sen kuulleet on kuulevin korvin,
Mut teille järkeä vailla
janon, näljän on parkuva huuto,
te oottehan kylläisyyttänne sairaat.
Ja niin ajan ankara totuus
on teille kuin lapsille lääke:
vain karvaus kielelle maistuu,
mut terveys, maljaan kätketty, ei.
Peripenseät teillä on korvat:
Vain räikeän kuulette äänen
ja huutajan ryntäät luisevat näätte
ja käännytte pois.
Mut että on maailmansielu
joka parkujan palje ja rinta,
sit' ettehän tunne lain.
— Vain lyötynä maahan
noin ympäri mestatun pään,
verisurmanne eessä ja riehuvan joukon
kyky teillä on kuulla —
ja tuomio ensin nyt kuulkaa:
En huuhkaja oo minä murhan ja palon,
en päitänne leikkaa,
vain valtikkakotka,
tuo norsunluinen, nyt toisin lentää:
verenkierron se Phoeniks-linnulta saa,
punasiivet ja kellervärinnan.
— Zenobia, sankarivainaan puoliso,
mun neuvoni mukaan
saat ohjata lentoa sen.
ZENOBIA (tyynen ylpeästi):
En pyytänyt lie armonanteitasi,
Athenodorus, poika kuninkaan,
on synnyn, vuotten armost' astuva
koht' oikeuteensa, valtaistuimelle.
(Kansassa melua.)
ÄÄNI (joukosta):
Oot puolisosi murhaaja! — Ja narri
on lempes viimeinen, äl' ylpistele.
(Zenobia horjuu lyötynä vasemmalle ja Kleanthes
vavahtaa. Yhä uhkaavampaa melua.)
NIMROD (siirtyen oikealle etualalle, yksin):
Viel' uutinen on mullakin.
(Vetää viitastaan pergamentin.)
Tää tieto
suunpieksäjille sama lie kuin syksyin
on paimenlasso hyppyvasikalle.
(Astuu Longinuksen eteen ja ojentaa tälle pergamentin.)
Pään mulle lupasit — ma vastalahjaks
suon tärkin tehtävän tään seuraajalle:
Sapores Eufratin taa lyö.
LONGINUS (äkkiä, silmättyään pergamenttiin):
Sa ruoska
oot ollut kansalle, sit' ajanut
kuin sierainnuorin nautaa, ikeen raskaan
veroista Rooman sille niskaan lyönyt.
— Näin vanhoill' asehilla voittavas
Sapores-jättiläisen luulet — Taurus,
palatsiin saata säilöön tomuiseen,
mut turvalliseen Nimrod mahtava.
NIMROD (kahden sotilaan välissä vietäessä palatsiin):
Oot lempeä, oi 'onnen messias,
mut onnelles se hinnan kallistaa.
ZENOBIA:
Sin' ootko sankari?
LONGINUS:
Sun suojaajasi.
ZENOBIA (astuen askeleen lähemmäksi):
Oi neuvo suo ja näytä tie!
LONGINUS (lähestyen Zenobiaa):
Nyt irti
julista Tadmor Roomasta ja kansan
niin voita luottamus.
ZENOBIA (epäröiden, mutta kuin lumon alaisena siirtyen oikealle):
Mun huimimmalle
viet tielle nyt — —
(Kansalle.)
Mua kuule, keitaan kansa!
Käsivarttesi vahvain turvissa suo
ja sankaris uljaan uusia teitä
mun kulkea päivää päin —
Tää syntymäkeidas Roomasta irti! —
Niin riemulliseksi kuin ennen vanhaan — —
ja palmujen alle kartanot aimot — —
(Kansan suosiota. Zenobia katsoo epäröivästi Longinukseen.)
LONGINUS:
Me voiton saimme vertoja vailla!
— Elon aurinko eiköpä teille
niin aamuin noussut ja laskenut illoin
kuin paria-koiralta saanut
ois ruskeanpunaisen värin.
Ja kun vuotanut illoin ol' auringon veri,
yö huohotti rintanne luissa
kuin sairaus, kuume ja kauhu,
te vietitte kuolevan öitä
kuin haudalla maaten,
min ympäri orjantappura kiertää
ja lepakon valitus yllä.
— Nyt toisinpa aurinko nous:
kevätentein ja Leijonamerkein!
Sapores ja parttien ratsut
yl' Eufratin kahlatkoon —
mepä päistäriköin, helovaljakoin
itävirtojen taa, tanamielin ja miekoin
ne lyömme taas —
(Kansan hyväksymishuuto)
Itä barbarilaumoin
verokuormin ei Rooma meit' estää saa.
Meill' oikeus onneen maalliseen
oman keitahan kentillä olkoon.
— Ken miehistä kotiin jää,
majat tuolla toisiksi muuttakoon
kera naisten uurasten, paistavaolkain.
(Riemuhuuto.)
ZENOBIA (ihastuneena):
Mun aatokseni aivan lausuit noin.
LONGINUS:
Ne nouskoot 'palmuin ja yrttien keskeen,
mut ohdakeyrtit polttelevaiset
tai maitoa karvasta heruvaiset,
okapiikkiset pensaat ja myrkkykeisot
pois tanhuan mullasta repikää.
— Vedet vuoltevat virratkoot
ohi kartanon kaikilta puolin.
Ken mainetta janoo, hän veistäköön
oven auringon nousua kohti.
Ken tuoksuvakutrisen vaimon,
ja lapsia, karjoja toivoo,
koht' armasta länttä sen kääntäköön.
Mut' antimet kaikki tuo etelätuuli.
— Majat tuolla näin uusiksi luokaa!
Puutarhaan goottien legioona jää,
muut retkelle valmiiks ja kuokan varteen.
(Viittaa kansaa poistumaan.)
ÄÄNI kansasta:
Eläös kauvan, messias keitaan!
JOUKKO ÄÄNIÄ:
Oot onnen herra! — Oot onni kaikkien!
— Oot riemu kaikkien!
(Kansa poistuu äänten sorinan vähitellen haipuessa kuulumattomiin.
Taurus myös sotilaineen. Kleanthes ja hovinaiset paitsi Elisa
lähestyvät riemuiten Longinusta. Elisa jää pylväikköön, myös prinssi
ja Lankha. Geser oikealla etualalla, taempana Zenobia.)
KLEANTHES (leikki ja ihastus äänessään):
Oot tottakin
profeetta uudenlainen. Luulen melkein:
"kera naisten paistavaolkain"
nyt työhön ryhdyn.
ELISA (oikealta):
Kuule, voittaja!
Oliiviseppel lehdost' Artemiin
suo meidän sulle noutaa. Kaikki voitit
ja armahdit — —
LONGINUS (kääntyen naisten puoleen mutta enemmän itselleen puhuen):
Tääll' eikö hietamailta
viel' äsken tuullut vaskenkarva pilvi,
uhonnut vihan kitkeräistä tulta
ja pahaa tahtoa mua vastaan. — Mist' onkaan
tää tullut kirkkauden ensi ääni,
kuin halki ilmain — tai kuin tummennoista
nyt alttiin maan sois aamun ensi tuuli.
(Nostaa katseensa suoraan Elisaan.)
ELISA (kuin arastuen äskeistä rohkeuttaan):
Sun kuulijasi halvin. — Seppeleen
ma saanko sulle laittaa — niin ma pyysin.
LONGINUS:
Niin — oksalt' onni taita kaikille —
TADMAR:
Ja kaikkein voittajalle!
GESER (kiihkoisasti):
Katoovaista
vain varjoa sun voittos maallinen!
Vain yks on voittaja, uus aurinko!
Vain ristinpuulla riemu! Kaikki voitti
ken karvast' etikkaa kuin hunajaa
joi huulin vaivatuin. Autuuttain
en hernerokkaas myö, en valtakuntaa,
mik' kohta taivaan pilvist' aukeaa — —
(Nostaa ristiä rinnaltaan.)
Täss' Saulukselle merkki tappion
jos kääntymyst' ei tee. Sun suurin syntis
on hyväks luulla ihmisparkaa, luulla
ett' unhoon haihtuis synti lankeemuksen
jo täällä alhoss' alavassa.
LONGINUS (hymyillen):
Niinkö
oot heikkouskoinen eess' ihmisen?
GESER:
Keruubit paratiisin porteill' on!
LONGINUS:
Nuo pedot siivekkäät voi lyödä maahan.
GESER:
Oot Antikristus! — Sen on käskenyt
mun Herra huutamaan.
(Kiireesti palatsiin.)
LONGINUS:
Oon tuota kuullut
ma Aleksandriassa monet kerrat
ja tunnen oppinsa. He ihmettä
tuolt' yltä taivahista, alta maan
ja kaikkialta vuottaa. Ruumiist' irti
he ruoskin, kuohimalla synnit riistää,
ja marttyyreiksi tulla viime päätös
on oivan oppinsa.
KLEANTHES:
He maata vihaa
ja ihmislihaa — monimutkaisempi
ei liene oppinsa — Mut, armaat naiset,
on seppeleellä kiire.
(Kleanthes, kaikki hovinaiset, prinssi ja Lankha poistuvat palatsiin.
Kahden jääneiden Zenobian ja Longinuksen välillä hetken hiljaisuus.)
ZENOBIA:
Jättiläinen —
Ken oot? Mist' oot sa tullut? Mistä voimas
näin etees maahan lyödä?
LONGINUS:
Teidät löin
vain eteen' itsenne, ei mun.
ZENOBIA:
Noin kieltä
äl' ankaraa sa haasta, hiuksillas
niin onhan tuore loiste, rantamilta
kuin oisit merten läikkypisaroita
sa niille saanut.
LONGINUS:
Haaksirikkoisena
myös laahannut oon raihnaan ruumihini
rutarantaa päin ma — monet kerrat.
ZENOBIA:
Sitten
oot uhrin polttanut ja maljan juonut —
LONGINUS:
Tai viinin tumman sieluin liejuisin
oon uhrituleen lyönyt — sammuttanut
sen räivin pilkoin.
ZENOBIA:
Viisautta niin
manalta tuonut olet kuolotonta,
LONGINUS:
Niin kerran luulin —
ZENOBIA:
Kunnes valjakkoon
sa riemun astuit hulmuharjan, niinkö?
LONGINUS:
Sen nähdäksein, ett' alle vaunujen
niin liian monet nääntyi orjat,
vain Caesar-elukoita vaunuiss' istui
ja narriapinoita ympärillä. —
ZENOBIA (viehkeästi):
Taas eksyt aatelmiin, sull' eikö mulle
oo lohdun sanaa?
LONGINUS (kiihtyen, äkkiä):
Kerran kolmannen
sun tällä erää nään. Et ole vieras —
ZENOBIA:
Mun nähnyt olet? Millä mielin —?
LONGINUS:
Näin
sun ajelulla — näin sun temppelissä.
ZENOBIA:
Mit' aattelit —?
LONGINUS:
Kuin kaukainen ja ylväs
kuin vangittu, mi sankaria vuotti —
niin läikyttelit mieltä eri kuvin.
ZENOBIA (voitollisena):
Pelastamaan mua saavuit tänne!
LONGINUS (jälleen ankarasti):
Saavuin
loasta auttamaan sua pois!
ZENOBIA:
Loasta!
LONGINUS:
Loasta nautinnon! — Sun synkkä mainees
tuon ensi näkemän niin vaivaks vaihtoi
kuin mun sa oisit pettäin surmannut
ja surmaajalle lemmen suonut, naurain
mua houkkaa kaukahista vainajaa.
— Sun ihanuutes näin, mun mieltäin kiihdit
kuin luojaa luomus. —
ZENOBIA (äänessänsä iva):
Tai kuin messiaalta
vie mielen vaimo syntinen — vai kuinka?
LONGINUS (vaihtuen ankaraksi taas):
Kuin luojaa luomus, joka rumentunut
on alkumuodostansa.
ZENOBIA:
Nainenko
siis aattees alku, kansan nostaja?
LONGINUS:
— Soperrat ivaa itseäsi vastaan:
Viattomuus ei pilkan kieltä taida
ei tarvitse, vain peiteltävä rikos
sen lonkeroita loukostansa työntää
ja pimeyttä puoltaa. Hiljenny,
vapahda itses — murhatyöstä, yöstä,
mik' yllä kulmais häilyy parhaillaan.
Sit' ilman sua puhdistaa en voi
ma kansan eessä. Kansan vuoks sen vaadin.
ZENOBIA (Longinuksen heltiämättömän katseen alaisena vaipuen tätä
alemmaksi istumaan):
Ken oot sa, daimon, silmä pohjaton —
sun kuultos alla synnit kaikki tavaan,
niin tarkkaan kuin nyt kuolon verkkoja
sun eessäs selvittäisin: Puolisoni
ol' ankara ja synkkäkulma herra
yl' alamaisten ruumiin, sielujen
ja mun. Oi ymmärrätkö silmän lumon,
tuon tuhat turmaa, hurmaa välkkyväinen,
tuon riutuvaista kieltä haastavan,
min nuorukainen jännervoimakas
luo varjoss' istuvaan, taa huntujen.
Tuo kaunis surmamies loi puoleen mun
sen monet kerrat, kunnes reväistiin
pois verkot ilkeät ja synti juotiin.
— Sapores hyökkäs silloinkin ja poissa
ol' Odenatos täältä, mutta viesti
mun lemmestäin hälle vietiin, surmaa
mun pääni päälle mietti herra julma.
Mun tietämättään läksi nuorukainen,
rajalle läksi, surman suoritti,
pakeni tänne taas, sai tuomiolle. —
LONGINUS:
Ja sinä armahdit!
ZENOBIA:
Ma pakoon päästin.
Oon nainen vain, min ihanuus ja autuus
on heikkous. Mun vuokseni hän löi!
Tuot' uhmapäätä, valkeaista kaulaa
en haavoittaa ma voinut pyövelkirvein.
— Hän katujana läksi, vaskiportti
kumahti lukkoon —
LONGINUS:
Sinä lankesit,
ain' eelleen lankesit.
ZENOBIA:
Hurjistuin,
verelle tälle lainkaan sopinut
ei katumuksen puku! Tuomitse.
Oi, armahda!
LONGINUS (heltyneenä, nostaen Zenobian ylemmäksi, lähemmäksi
itseänsä):
Näin meillä, 'profeetoilla',
meill' etsijöillä liekin aina! Kiihko
meill' lemmen helmi myrkkymaljast' ottaa,
pedoilta riistää, syyttäin soimata
tuot' uhriparkaa, murhein nauttia. —
— Oi nouse, ylemmäksi nouse mua.
Sun kansan eessä kirkastan, ei kenkään
sua enää parjaa.
(Nousee aikoen nostaa Zenobiankin.)
ZENOBIA:
Viel' en nouse, taakka
pois nosta toinenkin, mik' armas on,
mut raskahammin painaa mua kuin oma
mun kohtaloni. Poikani! Hän yksin
voi vaatia sult' oikeutta. Puhdas
jos yksikään on ollut askeleeni
hän puhdas on, hän syytön onneton
ja sairas, jolle lemmen tuoksu pyhä
on onni loittoneva. Mitään muuta
elossa mun ei juurta vankkaa niin,
niin sitkeää kuin side poikaseeni.
LONGINUS:
Oi, nouse, nouse, poikas huolletaan
ja terveeks tehdään. Kenkään tääll' ei loukkaa
viattomuutta.
(Nostaa Zenobian, liikehtivät yhteisen riemun vallassa.)
Kahden voitamme
me kaikki. Utareista laiskan maan
mink' oomme juoneet raakalaisen verta,
hapanta inhon rieskaa, riettautta,
sen kaiken tulell' uuden auringon
nyt paahdamme ja puhdistamme pois.
— Käy linnaas valtiatar, seuraan sua.
(Zenobia palatsiin; pylväikön edessä Longinus
ikäänkuin sisäisestä voimasta vielä pysähtyy.)
Oi, jumaluus, jo ihmettele kerran,
sun raaka luontos kuinka poljetaan
nyt alle ihmisen ja maisen onnen —
(Aikoo vasemmalle, mutta vastaan astuu Kätyri sulkien tien.)
KÄTYRI:
Tulossa seppelein ois naisten joukko,
mut estin heidät —
LONGINUS:
Miksi?
KÄTYRI:
Voittamatta
oon minä vielä. — Palvelusta tarjoon,
mull' ansioita. Goottilainen Taurus,
mult' opetusta murhataidoss' otti.
LONGINUS (jyrkästi):
Ken oot?
KÄTYRI (nopeasti):
Ma kilpikonna poimuselkä
oon maasta varjojen, mua konsanaan
Akilles sankarit ei juosten voita.
Mut suurimmalle heistä uskollista
ma palvelusta teen, mua nopsempaan
yölepakko, tuo nahkasiipi kettu,
ei öisin lennä.
LONGINUS (nauraen):
Lienet narrein narri!
Hyvällä päällä oon sua kuulemaan.
— Ja millä taidoin virkaa hoitaisit?
KÄTYRI:
Niin tarkkaan ihmiskielt' ei papukaija,
ei käen ääntä hyyppä harjakas
kuin minä sankareita matkin, varjo
ei tarkemmasti juoksijoita seuraa — —
LONGINUS:
Miks mulle narrintaitojasi tarjoot?
KÄTYRI:
Oot suurin kaikista ja mittavimman
on pisin varjokin, kas suureks tulla
myös mull' on halu. — Sitäpaitsi — näen,
pulassa pahass' oot, mun neuvoni
on sulle tarpeen nyt: Oot kansan mies
ja kansan onni valtaas vaatii, mutta
koht' oikeutta vanhaa myöten prinssi
sen täysin siemaisee ja hullaantuu
kuin lemmest' ikään. Kenpä takaa sen,
ett' ottaa neuvojas hän varteen.
LONGINUS (ankarasti):
Tuo
ei enää narrin tehtäviä.
(Aikoo nousta portaita.)
KÄTYRI (melkein uhmaavasti):
Narri
en olekaan, oon mustaa totisempi.
Saat seppeleen — jos saat — mut iäkkäämpi
kuin kenkään voittajista olen minä —.
(Taas alavaiseksi muuttuen)
No — jaa — voit sentään, luulen, lentämällä
tään kilpikonnan voittaa. — Palveluksees
kai lupa tulla?
LONGINUS (kärsimättömänä):
Narrin viran sait,
saat mennä.
(Kätyri viittaa samassa hovinaiset ja Kleantheen esille,
ottaa seppeleen nopeasti Elisalta ja tuo sitä Longinukselle.)
LONGINUS (tempaa suuttuneena seppeleen Kätyrin kädestä):
Hullun töitä teet,
et narrin. Täältä pois!
(Kätyri katoo seinävierustaa puutarhaan. Longinus kääntyy
pylväikköön päin.)
Ois armaampaa
tää ollut saada kädest' antajain —
Nyt suonette mun itse päähän painaa
tään lahjan saman —
(Painaa kiireisesti seppeleen ohimoilleen.)
KLEANTHES:
Varmimmin se pysyy
sun kättes laskemana. — Viehkeäin
nyt astu neitoin kujaa, voittaja.
(Longinus palatsiin.)
Väliverho.
II NÄYTÖS.
Näyttämö: