UUDEN AJAN KYNNYKSELLÄ.

Kuvaus Turusta 1500-luvun alussa.

-- Vielä ylemmäs tuuleen, hei-hei! sillä lailla! Jumalan ystävät jäävät

jälelle ja jos tätä tuulenpuuskaa kestää, niin kohta meillä ei ole

hätääkään.

Tuuli vinkui köysissä, pitkä peräsimenvarsi natisi ja korkealle

kaartuvan keulan nipukassa olevan Pyhän Christoferin puisen veistokuvan

kasvoille pärskyi vaahtoa vastaan vyöryvien aaltojen harjoilta.

Ylhäällä märskorilla oli tähystämässä itse laivuri, nuori Hannu

Kimalainen, joka enovainajansa lesken, Gertrud Karvataskun, laivalla

purjehti Danzigista takaisin Turkuun. Kun kaupungin saksalaiset

porvarit, joiden käsissä tähän aikaan ulkomainen kauppa melkein

yksinomaan oli, katselivat nurjamielisesti niitä suomalaisia, jotka

harjottivat vielä omilla aluksillaan kauppaa, ei Hannu Kimalainen ollut

huolinut liittyä heidän laivueihinsa, vaan lähtenyt heinäkuun alussa

yksinään uhkarohkealle retkelle Itämeren taa. Hän oli onnellisesti

päässyt perille, myynyt voilastinsa sekä ostanut tilalle suolaa,

humaloita, saksalaista olutta ja Alamaiden kankaita. Paluumatkakin oli

käynyt onnellisesti, kunnes tunti pari sitten heidän lähestyessään

Rymättylän eteläistä päätä tuli Själön saarten suojasta näkyviin kaksi

epäilyttävää alusta, jotka heti kaikin voimin alkoivat pyrkiä kohti.

Kimalainen miehineen huomasi heti niiden olevan joko vitaliveljeksiä,

noita »Jumalan ystäviä ja kaikkien vihollisia», tai yhtähyvin

tanskalaisia merisissejä, joita keväästä saakka oli näillä vesillä

liikkunut, huolimatta siitä että rauhanneuvottelut Svante Sturen ja

Hannu kuninkaan välillä olivat parasta aikaa käynnissä. Tuuli kävi

länsi-luoteelta ja he olivat purjehtineet siihen saakka hyvällä

laitasella, mutta kun nuo kaikesta päättäen vihollismieliset laivat

ilmestyivät tavalliselle kulkuväylälle, käänsi Kimalainen vastatuuleen

luoviakseen Rymättylän pohjoispäähän ja sieltä myötätuulta laskeakseen

Turkuun.

Karvataskun alus oli aikoinaan vartavasten rakennettu kestämään

kilpailussa merirosvojen kanssa. Se oli hätyyttäjiään sirotekoisempi ja

heti vastaselle jouduttaessa näyttäysivät sen edut. Kun suunta otettiin

niin ylös tuuleen kuin suinkin sieti, alkoivat kömpelötekoisemmat

vihollisalukset huomattavasti jäädä. Tuuli oli täällä saaristossa

kuitenkin puuskittaista ja yhtäkkiä Kimalainen, joka korkealta

asemaltaan jännittyneenä tarkkasi vihollislaivojen liikkeitä, havahtui

siitä, että purjeet hänen allaan alkoivat lepattaa.

-- Hoi, Eerikki, nukutko sinä, peijakkaan körri? -- huusi hän korkeassa

peräkeulassa seisovalle vanhalle merikarhulle, joka peräsintä hoiti, --

laske alemmas tuuleen eläkä kuhnaile!

-- Juurihan minä pääsin ylemmäs kääntämästä ja nyt siinä jo että:

»laske alemmas!» -- murisi perämies, joka hänkin oli kiintynyt

takaa-ajajia tähystämään.

-- Etkö sinä, sen kuhnio, näe, että purje elää ja välimatka taas

lyhenee! -- huusi Kimalainen kärsimättömästi.

Peräsintanko natisi taas ja purjeet täyttyivät uudelleen. Päivä ei

ollut vielä puolessakaan kun he pääsivät Rymättylän pohjoispäähän.

Kaapparit seurasivat vielä itsepintaisesti perässä, vaikka heidän

täytyikin jo huomata takaa-ajonsa turhaksi. Kun nyt Kimalaisen laiva

kääntyi oikealle ja lähti myötätuuleen viilettämään Naantalia kohti,

katosivat ne kokonaan näkyvistä.

-- Niistä ei nyt enää ole vaaraa, kun sinä, Eerikki, vain osaat tämän

väylän karit välttää, -- huusi Kimalainen hyvillä mielin

perämiehelleen, joka ylenkatseellisesti sylkäisten vakuutti vaikka

tynnyrin parasta Lyypekin olutta juotuaan kulettavansa laivan siitä

paikasta eheänä Turkuun.

Hannu jäi edelleen märskorille saadakseen ensimäisenä nähdä

kotikaupunkinsa, josta hän oli ollut ainoastaan kolmisen viikkoa

poissa, mutta jonne hän ikävöitsi aivankuin ei olisi sitä vuosikausiin

nähnyt. Hän oh pitkän solakka kaksikymmenvuotias ja oli hän melkein

lapsuudestaan saakka elänyt enovainajansa perheessä, sillä isä, joka

oli ollut piispa Maunu Särkilahden palveluksessa, oli kaatunut

venäläissodan aikana Viipurin puolustuksessa ja äiti oli seurannut

häntä hautaan vuosi sen jälkeen. Eno, jolla oli vain yksi tytär, Hannua

kahta vuotta nuorempi Kirsti, oli tahtonut kasvattaa hänestä

kauppaliikkeensä jatkajan ja siinä tarkotuksessa oli hän jo varhain

saanut seurata enoaan Saksan ja Tukholman matkoilla. Kuollessaan kaksi

vuotta takaperin oli eno ilmottanut toivonsa olevan, että Hannu ja

Kirsti liittyisivät yhteen. Heitä olikin jo pienestä alkaen katsottu

kuin luonnostaan yhteen kuuluviksi ja siltä kannalta he olivat itsekin

tottuneet asian ottamaan. Mutta varsinaisen rakkaudentunteen oli Hannu

huomannut vasta viime talvena itsessään heräävän. Kirstiä oli alkanut

lähennellä erään saksalaisen poika, suunnilleen Hannun ikäinen Arent

van Asken, ja sikäli kuin Kirsti osotti tälle suopeuttaan, esiintyi hän

kylmäkiskoisesti Hannua kohtaan. Tämä oli ikäänkuin avannut Hannun

silmät näkemään, kuinka kaunis Kirsti oikeastaan olikaan ja mitä

kaikkia hyviä ominaisuuksia hänen suloiseen olemukseensa kuului. Ja

mitä enemmän Kirsti tuntui hänestä etääntyvän, sitä viehättävämmäksi

tyttö kävi Hannun silmissä.

Kun merisisseistä ei enää ollut vaaraa, palasi Kirstin kuva taas Hannun

mieleen. Suloisen tuskallisesti ailahti hänen rinnassaan ja

hetkittäisin saattoi hänestä tuntua, että se on Kirsti, joka

näkymättömin sitein vetää Turkua kohti häntä ja hänen mukanaan koko

laivaa. Hän veti voimakkaasti itseensä meren ja suolan tuoksua ja antoi

katseensa liitää lehtevästä rannikkosaaresta toiseen. Märskori huojui

määrämittaisesti, tuuli suhisi purjeissa ja pani hulmuamaan hänen

pitkän vaalean tukkansa. Pyhä Christofer keulassa nousi ja laski

aivankuin se olisi ääneti kumarrellut joillekin näkymättömille

olennoille aaltojen harjoilla.

Laiva liukui Ruis- ja Hirvisalon väliseen salmeen ja hetken kuluttua

kuului märskorilta Hannun iloinen huuto:

-- Hei, miehet, ollaan jo kotikynnyksellä: linna näkyy!

Kohta näkyivät alas kannellekin linnan harmaat muurit, jotka jykeinä ja

suorasärmäisinä kuvastuivat kuulakkaa taivasta vasten. Tultiin

linnanselälle, jossa hiljainen aallokko keinutti muutamia ankkuroituja

sota-aluksia. Lähempänä Korpolaisvuorta oli taas ankkurissa joukko

hansalaisten laivoja, jotka pyöreine kylkineen ja korkeine keuloineen

muistuttivat jättiläissimpukoita. Tornin huipulta kuului torventörähdys

ja kun laiva liukui linnan eteläiselle sivustalle, ilmestyi

ulkovallille linnan alivouti, joka tiedusteli mitä merelle kuului ja

oliko vihollislaivoja näkynyt. Hannu, joka yhä viipyi märskorilla,

huusi hänelle vastaan ja ilmotti seikkailustaan saaristossa.

Oli sunnuntai, ja tavallinen vilkas hyörinä satamassa ja joen

molemmilla rannoilla oli tauonnut. Tuulimyllyt Kakolanvuorella,

Puolalanmäellä ja Vartiavuorella seisoivat ja niiden harmaat siivet

ojentelivat taivasta kohti. Linnan ulkovarustuksella lojui

päivänpaisteessa muutamia nihtejä ja he huutelivat Hannun laivamiehille

joitakin kompasanoja. Etäämpää Kakolanvuoren juurelta, missä linnan

olkikattoiset tallirakennukset olivat harmaana rykelmänä, kuului

hirnuntaa ja pärskettä, kun huovit juottivat hevosia kaivolla olevasta

suuresta altaasta. Kun laiva oli tullut linnan ja Korpolaisvuoren

väliseen väylään, herpautuivat purjeet aivankuin tuulen valta ei olisi

ulottunut tänne linnotuksen suojaamalle alueelle. Mutta siinä olikin jo

tullitupa rannalla linnan puomin edessä ja sen luo laski laiva

ankkurinsa. Hannu kipusi vikkelästi alas, hyppäsi rannalle ja

ristinmerkin tehden huudahti enemmän iloisesti kuin hartaasti:

-- Kiitetty olkoon Pyhä Christofer ja Henrik!

Hän oikoi ja venytteli itseään aivankuin makuulta nousten, palasi

sitten takaisin laivaan ja pujahti korkeassa peräkeulassa olevaan

kajuttaan. Suuresta arkusta veti hän esiin kolme kääröä. Yksi niistä

oli vietävä arkkiteini Paavali Scheelille, jolle danzigilainen kauppias

Hans Chonnert lähetti siinä Hannun mukana kirjeen ynnä lahjoja.

Toisissa oli tuomisia tädille ja Kirstille. Hän avasi Kirstille

kuuluvan käärön ja mielihyvin tarkasteli vielä kerran sen sisältöä.

Siinä oli punaisen silkkiliinan sisällä pienessä korukantisessa

kotelossa kaulahelmet böhmiläisestä lasista sekä hopeasormus, jonka

leveään kantaan oli lehtikiehkuran keskelle kuvattu pyhä neitsyt, lapsi

sylissä. Käärittyään ne taas kokoon sälytti hän tuomisensa kainaloon ja

lähti astelemaan linnasta kaupunkiin johtavaa tietä. Hänen sininen

verkajakkunsa oli kiristetty vyöllä, josta riippui kauppiaille

tavallinen kukkaro sekä vaarallisella meriretkellä tarpeellinen miekka.

Sen huotra kolahteli hänen vasenta saapastaan vasten ja ikäänkuin

kiihotti hänen verevätä elämänhaluaan. Hän vihelteli, otti väliin

juoksuaskelia ja napsautteli vapaan kätensä sormia. »Onkohan Kirsti

kotona, ja saapa nähdä, kuinka hän ottaa minut vastaan?» mietti

hän käydessään ja silmäili kotoista ympäristöä, joka tyynen

sunnuntaitaivaan alla hymyili hänelle tervetuloa. Vasemmalla, Puolalan

ja Aningaistenmäen välisessä notkossa kohosivat tuleentuneiden

ruispeltojen takaa Pyhänhengentalon ja Pyhän Yrjänän hospitaalin

viheriät turvekatot ja »Pietarin pelloilla» olevista haasioista

tuulahti eltaantuneen heinän tuoksu. Oikealla puolen joen takana

tervehtivät häntä Samppalinnan rinteille sijottuneet Katinhännän

tutunomaiset hökkelit, joiden pitkää nurmea kasvavilla katoilla näkyi

»laitumella» pari vuohta. Katinhännän takaa kohosivat Olavinluostarin

harmaat muurit ja ylhäällä Vartiavuorella temmelsi joukko poikasia,

joiden äänekästä iloa häiritsemään kohosi luostarin puolelta

mustapukuinen munkki.

Tultuaan kapealle ja kaarevalle sillalle, joka Aningaisten puolelta

johti joen yli suoraan kauppatorille, tunsi hän sieramissaan tutun

kalanhajun. Mutta venheet ja jaalat lepäsivät rauhassa pitkin rantoja

ja siellä täällä näkyi vain joku pyhäpukuinen porvari kädet selän

takana käyskelevän rantapuotien välissä. Kapealla torilla, jonka läpi

sillalta raatihuoneelle saakka ulottui kahtena pitkänä rivinä pieniä

kivipuoteja, pyrähteli varpusparvia kaikenlaisten jätteiden ja töryn

kimpussa.

Heti torille tultuaan kääntyi Hannu vasemmalle ja lähti kulkemaan

kapeata Jokikatua, jonka varrella asui lähekkäin sulloutuneena joukko

varakkaampaa porvaristoa. Vastapäätä Pyhän Annan alttarille kuuluvaa

kivitaloa pisti päätynsä kadulle Gertrud Karvataskun puinen tupa, joka

oli rakennettu jykevätekoisen harmaakivikellarin päälle. Paitse

kadunpuoleista asuin- ja vierastupaa kuului siihen myöskin etehisen

erottama keittiötupa.

Ahtaalla pihamaalla tonki kuminan juuria hankokaulainen sika ja lähellä

sitä kuukkaili muutamia kanoja. Sisällä asuintuvassa ei Hannu tavannut

ketään. Molemmat kadulle päin olevat, pienet päärmäakkunat olivat auki

ja toisen kynnyksellä makasi päivän raukaisema kissa. Se raotti

silmiään vain silloin, kun varpusparvi sattui kadulle laskeutumaan.

Keittiössä oli vanha ja puolikuuro palvelijatar, jolta Hannu kuuli

tätinsä ja Kirstin menneen päivämessuun.

Jätettyään tuomiset kotiin ja riisuttuaan miekan vyöltään lähti Hannu

uudelleen ulos. Oltuaan viikon päivät tuulessa ja aaltojen

keinuteltavana tunsi hän täällä mantereen tyynessä ja lämpimässä

ilmassa itsensä kuin huumautuneeksi. Hiljaista katua edetessään tunsi

hän korvissaan vielä tuulen suhinaa ja hiekkainen katu ikäänkuin huojui

hänen allaan. »Kun kulen kirkkoa kohti, voi Kirsti yhtäkkiä tulla

vastaani», ajatteli hän ehtiessään Jokikadun päähän. Siitä kääntyi hän

oikealle ja lähti hiljakseen kulkemaan kadun keskitse juoksevan puron

vartta, joka johti Mätäjärven ja Kupittaan lähteiden vesiä Aurajokeen.

Täällä alkoi kaupungin arvokkain osa, jonka useimmat talot olivat

kivestä ja kuuluivat tuomiokirkolle. Vasemmalla oli Pyhän Ursulan kilta

ja sen rinnalla suuri kivinen _Domus clericorum_, jonne piispa

Maunu Särkilahti oli järjestänyt yhteisen refektoorion eli ruokasalin

kaupungissa oleville papeille. Mentyään Pikkusiltaa myöten puron yli

tuli hän Kirkkokadun päähän ja pysähtyi hetkiseksi tuomiokirkon

viileään porttiholviin. Väkeä palaili yksitellen kirkosta, josta kuului

hiljainen urkujen humina. Tätiä ja Kirstiä ei näkynyt ja hän pistäysi

itsekin kirkkoon. Varsinainen päivämessu oli jo päättynyt, mutta

kirkossa liikkui yhtämittaa hartaudenharjottajia ja sivukappeleista

kuului yksityisten sielumessujen hyminää. Hannu kastoi kätensä

vihkivesiastiaan, pisti hopearahan uhritukkiin ja läheni kirkon perällä

pääkuorin vieressä olevaa Pyhän Henrikin kuoria, jonka sisäänkäytävän

päällä oli avonainen kaappi, missä näkyi Henrik piispa murhaajaansa

polkien. Hän kiitti tuota Turun ja koko Suomen suojeluspyhimystä

onnellisesta matkastaan ja luki hartaasti kolme Ave Mariaa. Takaisin

tullessaan pysähtyi hän hetkeksi Pyhän Laurentiuksen kappelin eteen ja

vaipui katselemaan sen seinällä olevaa vanhaa lapsuudenystäväänsä,

neitsyt Mariaa. Sinisillä silmillään katsoi se suoraan häneen ja

hymyili ja sen kullattu kruunu sekä hopeinen mantteli kimmelsivät

kynttiläin valosta. Se samoinkuin pääkuorin sisäänkäytävän päällä

riippuva suuri krusifiksi, n.s. triumfiristi, olivat lapsena

vaikuttaneet häneen erikoisen valtavasti ja painuneet iäksi hänen

mieleensä.

Silmiään siristäen astui hän hämärästä kirkosta päivänpaisteiselle

kirkkopihalle. Hän kiersi koillispuolelle, jossa kirkon ja

ympärysmuurin välillä oli laajin ala ja josta hän kuuli yksitoikkoisen

saarnaavan äänen. Siellä oli kirkon seinustalla yksinkertainen

saarnastuoli, josta usein sunnuntaisin joku pappi tai munkki saarnasi

suomeksi kirkkopihassa olevalle kansanjoukolle. Saarnastuolissa oli

Hannun hyvä tuttu lapsuuden ajoilta, dominikaaniveli Laurentius, jolla

oli leveä ja omituisesti vasemmalle kääntynyt nenä. »Katsos telkkää!»

hymähti Hannu ja hänen mieleensä muistuivat sanat:

»Isä Telkkä,

etkös pelkkä;

kiirastuleen

sielus tulee?»

Joku poikaviikari oli kerran ristinyt hänet omituisen nenänsä takia

telkäksi ja sepustanut sitten tuon värssyn, jonka Hannukin oli monesti

huutanut kadulla liikkuvalle isä Laurentiukselle, saadakseen sitten

solien ja »kräntien» kautta henkensä edestä pakoon juosta. Mutta kerran

oli isä Laurentius saanut hänet kiinni Vartiavuoren rinteellä, vienyt

hänet väkisin luostariin ja rangaistukseksi opettanut hänelle aakkoset.

Sen jälkeen heistä oli tullut hyvät ystävät.

Hannu nyökäytti päätään entiselle opettajalleen ja istahti muutamalle

nurmettuneelle hautakummulle. Miehiä ja naisia istui nurmikolla tai

käyskeli hautojen välissä. Toiset juttelivat hiljaa keskenään ja vain

harvat näyttivät seuraavan munkin yksitoikkoista esitystä. Muurissa

olevan kapitulirakennuksen avonaisessa ikkunassa näkyi jonkun

hengellisen isän sileä ja pyöreä pää, joka nyrkkeihin nojautuen silmät

puoli ummessa tarkasteli allansa olevaa väkijoukkoa. Jollei pää

kärpästen hätyyttäessä olisi tavan takaa liikauttanut itseään, olisi

sitä saattanut pitää muurinkoloon sovitettuna seinäkoristuksena.

-- Jumala on myöskin pelikaanin vertainen, -- jutteli isä Laurentius

unettavalla äänellä, -- pelikaanin, joka ravitsee poikasiaan omalla

verellään ja tekee heidät sillä eläviksi sen jälkeen kuin he ovat

tulleet käärmeeltä surmatuiksi. Niin on myöskin Jumala tehnyt meille,

kun paratiisin käärme oli meidät surmannut, sillä sen jälkeen teki hän

meidät eläviksi kalliilla verellään.

Pyhittyään hikeä kaljulta otsaltaan jatkoi hän:

-- Jumala on myöskin salamanterin vertainen, salamanterin, joka asuu

tulessa. On vuoria, jotka palavat alituisessa tulessa, jota kenkään ei

voi sammuttaa. Sellaisessa asuu salamanteri ja kukaan ei voi sinne

tulla. Mutta se, joka tahtoo vangita tämän eläimen, virittää toisen

tulen kauas palavasta vuoresta, ja kun eläin näkee sen tulen, pakenee

se ulos vuoresta ja rientää siihen toiseen tuleen, ja tulee niin

vangituksi. Niin oli myöskin Kristus tulessa, se tahtoo sanoa taivaan

valtakunnassa, taivaallisen isänsä helmassa, eikä kenkään voinut tulla

hänen luoksensa. Mutta neitsyt Maria sytytti täällä maan päällä toisen

tulen, se on palavan rakkautensa, joka hänellä oli sydämessänsä Jumalaa

kohtaan. Kun nyt Herramme huomasi tämän tulen, karkasi hän ulos isänsä

sylistä neitsyt Marian puhtaaseen ruumiiseen, ja niin tuli hän

vangituksi.

Kun yhä harvemmat näyttivät seuraavan dominikaanin saarnaa, vaikeni

tämä ja lausui hetken kuluttua ääntään korottaen:

-- Olipa kerran...

Hän pysähtyi ja tarkasteli väkijoukkoa viekkaasti, jolloin hänen

nenänsä näytti entistä enemmän kääntyvän vasemmalle.

-- Olipa kerran ritari, jonka piti matkustaa vieraalle maalle, ja hän

jätti nuoren ja ihanan vaimonsa anoppinsa huostaan.

Huomatessaan että kuulijakunta höristi korviaan, lausui isä Laurentius

enemmän hyväntuulisesti kuin katkerasti:

-- Kyllä te nyt minua kuuntelisitte, mutta tällä kertaa se saa loppua

siihen, -- jonka jälkeen hän kapusi saarnastuolista alas ja lähti

vikkelästi tiehensä.

Hannun kirkas mieliala oli saarnan aikana käynyt pilveen, sillä

etäämpänä muurin vierustalla oli hän nuorenväen joukossa huomannut

Kirstin Arent van Askenin seurassa. Viimemainittu, jolla oli kallis

Flanderin-verkainen puku, oli huomannut ensiksi Hannun ja nähtävästi

laskenut hänestä jonkun kokkapuheen, koskapa toiset ympärillä olijat

nauraen katsahtivat häneen. Kirsti oli myöskin nauranut, mutta kun

hänen katseensa oli sattunut vastakkain Hannun kanssa, oli hän

punastuen luonut silmänsä alas. Sen jälkeen oli Hannu istunut

alakuloisena ja heinänkortta pureskellen tuiottanut eteensä. Kun hän

viimein nousi, olivat niin munkki kuin suurin osa kuulijoitakin jo

poistuneet. Hengellisen isän pää kapitulirakennuksen ikkunasta oli

kadonnut, siellä ja täällä hautojen välissä käyskeli pyhäpäivän

joutilaisuudessa joku vanhempi porvari ja ylhäällä kirkonkatolla

räpsähtelivät naakkojen siivet.

Hitaasti asteli Hannu ulos kirkkotarhasta. Tultuaan Pikkusillalle tunsi

hän äkkiä vastenmielisyyttä mennä kotiin ja hän lähti ilman päämäärää

käyskelemään puron vartta ylöspäin pitkin Piispan- ja Hämeenkatuja. Hän

aikoi sitä tietä kulkea aina Kupittaalle saakka, mutta tultuaan

tuomiorovastinpellolle näki hän lähteiden luona olevan nuorta väkeä

karkeloimassa. Silloin kääntyi hän oikealle ja lähti kiipeämään ylös

Gertrudinmäen itäistä jyrkännettä. Hänen allaan oikeallapuolen oli

Mätäjärven lampi pesulauttoineen sekä pieniä kaali- ja humalamaita.

Mutta kun hän pääsi mäen päälle, aukeni hänen eteensä vastenmielinen

näky. Mäen länsipäästä, joka oli kukkulan korkein kohta ja jota

nimitettiin Hirsipuumäeksi, irvisti häntä vastaan teilirattaaseen

asetettu pääkallo sekä turvonnut ruumis mädäntyneine kaulansijoineen.

Ne olivat keväällä mestatun murhapolttajan jätteitä ja mereltä tuleva

tuulenhenki toi Hannua kohti inhottavan hajun. Hän laskeusi saman tien

takaisin, kiersi mäen eteläistä juurta myöten Uudenmaantielle, joka

heti Hirsipuumäen alla olevan Pyhän Gertrudin majatalon ohi kulki

kaupunkiin ja yhtyi Karjakatuun.

Kun hän seisoi majatalon edustalla ja hajamielisesti katseli

ovenpielessä olevaa Pyhän Gertrudin puista veistokuvaa, joka piti

oikeassa kädessään palmunlehteä ja vasemmassa pienoiskirkkoa, havahtui

hän siitä että hänen takanaan kuului kavionkapsetta. Kun hän kääntyi,

ennätti ratsastaja kohdalle ja lausui Hannuun vilkaistuaan miehekkäällä

äänellä:

-- Kas, nuori Kimalainen, Jumalan rauha! Milloin olet matkalta palannut

ja onko sinulla mitään tuomisia minulle?

Hannu tervehti nöyrästi muhkeata pappispukuista ratsastajaa, jonka hän

tunsi arkkiteini Scheeliksi ja joka arvatenkin palasi piispan luota

Kuusistosta.

-- Hyvä on, hyvä on, -- nyökäytteli tuo komea prelaatti, kun Hannu

kertoi hänelle matkastaan ja Chonnertin terveisistä.

-- Olen iltamessuun saakka kotona ja sitä ennen voit tuoda minulle

Chonnertin lähetyksen.

Hän nyökäytti päätään ja pani hevosen liikkeelle. Kohta pysäytti hän

sen kuitenkin uudelleen ja kääntyi perässä tulevan Hannun puoleen.

-- Uskaltaisitko tehdä tänä kesänä vielä toisen retken Danzigiin? --

kysyi hän.

-- Miksi ei, jos se olisi tarpeellista, -- vastasi Hannu.

-- Aittani täyttyvät jyvistä ja voi alkaa vanheta. Ne olisi saatava

ajoissa myydyksi. Mutta siitähän saamme lähemmin keskustella enosi

lesken kanssa.

Pölyä tupruttaen lähti hän ratsastamaan kaupunkiin, mutta Hannu alkoi

miettiä, että hän lähteekin uudelleen merelle. »En ole tietävinänikään

Kirstistä ja lähden heti kun lasti on purettu ja uusi saatu tilalle»,

ajatteli hän. Katkeruudella muisti hän, ettei Kirsti ollut

kirkkotarhassa tullut häntä tervetulleeksi toivottamaan ja hän vakuutti

itselleen: »Menen heti taivuttamaan tätiä arkkiteinin tuumaan.»

Kun hän tuli kotiin, kohtasi hän ensimäiseksi juuri Kirstin, joka

seisoi portaalla ja viskeli suurimoita kanoille.

-- Tervetuloa kotiin, Hannu! -- sanoi Kirsti väkinäisen reippaasti.

»Hänellä on uusi puku ja se on tietysti Askenin tähden», ajatteli Hannu

ja tahtoen olla välinpitämätön kysyi hän:

-- Onko täti kotona?

Kirsti myönsi ja pitempään sananvaihtoon pyrkimättä pyörähti Hannu

tupaan.

-- No, siinäkö sinä vihdoinkin olet, -- huudahti täti iloisesti, --

terve tulemaasi ja kiitos Pyhälle Henrikille että tervennä palaat. Käy

pöytään nyt, me olemme syöneet jo, kun sinua ei kuulunut.

Hän mennä lennätti jo keittiötupaan, josta kuului hänen äänekäs

puheensa vähäkuuloiselle Vapulle. Kohta palasi hän takaisin kantaen

suurella tinavadilla paistettua haukea ja täysinäistä oluttuoppia. Hän

oli muhkea ja täyteläinen leski, vähän yli neljänkymmenen, ja hänen

mustissa silmissään välähteli vielä nuorekasta eloisuutta. Hannun

syödessä istui hän vastapäätä, katsoi häntä lempeästi ja jutteli:

-- Niin sinä olet päivettynytkin ja aivan kuin vuosikaupalla

miehistynyt. Ja kunnialla palasit retkeltä. Minä olenkin joka ilta

ennen Mariansoittoa käynyt kirkossa rukoilemassa Pyhää Henrikkiä sinun

puolestasi.

-- Entäs Kirsti, onko hänkin rukoillut minun puolestani? -- pääsi

Hannulta.

-- Kirsti, niin, hän on sellainen lapsi vielä eikä ymmärrä toisesta

huolehtia, -- vastasi äiti vältellen ja jatkoi hetken päästä toisesta

kohti:

-- Aamulla minä jo tiesin, että tänään sinä tulet kotiin, sillä yöllä

näin sellaista unta. Pietari vainaja oli olevinaan vielä elossa ja minä

odotin häntä Lyypekistä palaavaksi. Kun laiva laski rantaan, hyökkäsin

minä kannelle ja Pietaria syliksi, mutta silloin huomaankin, että sehän

oletkin sinä, Hannu, ja että Pietarihan ei enää ole elossakaan.

Hannua alkoi vaivata tädin ystävällisyys ja hän tyhjensi oluttuopin

pohjaan.

-- Tahdotko lisää olutta? -- ehätti täti sen huomatessaan, -- tietysti

sinä tahdot, minä menen hakemaan.

Kun hän palasi ja asetti täyden kannun Hannun eteen, istui hän taas

entiselle paikalleen ja alkoi jutella kuinka hyvin kauppa oli sillä

aikaa luistanut ja kuinka koko entinen suolavarasto oli jo loppuun

myyty. Viimeiset oli vaihetettu näädän nahkoihin eräälle Oulunsuun

kauppiaalle ja ne taas oli myyty hyvästä hinnasta muutamalle Lyypekin

kestille.

-- Saksalaiset ovat meille kateissaan, mutta kyllä me niitä vastaan

keino keksitään, -- lopetti hän merkitsevästi.

Samassa tuli Kirsti sisälle. Hän oli kokonaan äitinsä vastakohta,

hentovartaloinen, vaaleaverinen tyttö, jolla oli siniset, somasti vinot

silmät.

-- Oletko sinä jo veljeäsi tervehtinyt? -- kysyi äiti kuin

pikkulapselta.

»Veljeäsi!» toisti Hannu mielessään ja tunsi että hänen on mahdoton

antaa tuomisiaan, ainakaan nyt.

-- Kuulehan, Kirsti, saat nyt mennä Runsalan nuorten kanssa joelle

soutelemaan, mutta elkää linnalle saakka menkö, -- sanoi äiti, ja Hannu

ajatteli: »Vai niin!»

-- Sinä olet nyt kahdenkymmenen vuotias, Hannu, -- alotti täti, kun

Kirsti oli mennyt. Mutta Hannu, joka oli lopettanut jo syönnin,

keskeytti hänet sanoen:

-- Minun on nyt oitis mentävä arkkiteinin luo viemään Danzigin

terveiset, sillä hän vartoo minua.

Vastausta odottamatta otti hän Scheelille kuuluvan käärön ja lähti

ulos. Tädin avuton katse herätti hänessä sääliä ja ristiriitaisin

tuntein jätti hän huoneen. Arkkiteinin luota tultuaan viivytteli hän

kaupungilla hyvän aikaa senkin jälkeen kun Mariansoitto oli kaikunut

tuomiokirkosta. Sitten kävi hän suoraa levolle.

* * * * *

Maanantaiaamuna varhain, kohta kun tuomiokirkosta oli soitettu

aamumessuun ja luostarinkellot Vartiavuoren takaa siihen vastanneet,

alkoi pienessä pääkaupungissa viikon levoton hyörinä. Kilkkavin kelloin

astelivat porvarien lehmät ahtaita katuja ja kokoontuivat eri tahoilta

Karjakadulle häviten sitä myöten laidunmailleen. Vuohia kiipeili jo

pienempäin talojen heinävillä katoilla, joilla kaste vielä kimalteli,

ja siltaa pitkin kulkea tömisti köyhempiä porvareita viikatteet ja

haravat olalla elomailleen Aningaisten puolelle. Joella alkoi liikkua

veneitä ja ranta-aittojen edessä vinkuivat laivojen väkipyörät.

Torilla, kaduilla ja joen rannoilla avattiin pieniä puoteja ja niiden

alas lasketuille luukuille ilmestyi kangaspakkoja, nahkatavaroita,

mausteita ja tinaisia talouskaluja. Taverneissa tyhjentelivät yötä

myöten saapuneet maalaiset oluttuoppeja Pyhän Henrikin ja neitsyt

Marian kunniaksi, ja siellä missä kaloja ja muita vatsantarpeiksi

aiottuja tavaroita liikuteltiin, puikkelehti väkijoukossa säkki

kainalossa keruulle lähtenyt dominikaaniveli, sormien hartaasti

rukousnauhaansa ja heitellen tuimia katseita samoilla asioilla

liikkuvaan risaiseen teiniparkaan. Eri tahoilta kuului pajoista ja

työhuoneista heleätä vasaran kilkettä ja ilmassa tuntui, varsinkin

torin ja sillan seutuvilla, tuoreen heinän, lehmien, kalan ja

nahkatavarain yhtynyt tuoksu. Tuulimyllyt jyräsivät ja longahtelivat

hiljakseen aamunhengessä, Korpolaisvuoren juurella narisi savimylly ja

linnansalmen yli laskeusi kitisten nostosilta, jota pitkin suuret

heinävankkurit lähtivät jyrisemään.

Aamu-aikaisesta oli Hannukin ollut liikkeessä. Laiva oli hinattu

tullituvan luota Karvataskun suuren ranta-aitan eteen, jonne lastia

alettiin tyhjentää. Täti ja Kirsti hoitivat vuorotellen laskupuotia ja

perheen jäsenet tapasivat toisensa kunnollisesti vasta illalla.

Arkkiteini oli päivällä tavannut Gertrud-emännän ja puhunut hänelle

asiastaan, mutta tämä ei ollut suostunut laivaansa vuokraamaan ja

kaikista vähimmän laskemaan kasvattipoikaansa uudelle retkelle,

ennenkuin rauha Tanskan kanssa olisi päätetty. Kun Hannu ei tässä

asiassa kyennyt sen paremmin tätiinsä vaikuttamaan, katkaisi hän

keskustelun lyhyeen ja siirtyi yölevolle.

Hannu alkoi tädin katseista ja erikoisesta ystävällisyydestä aavistaa

jotakin ja vaistomaisesti vältteli hän kahdenkesken joutumista. Mutta

kun laivan purkaminen torstaina iltapäivällä oli päättynyt ja Hannu

tuli kotiin, joutui hän tädin kanssa kahdenkesken asuintupaan. Täti toi

hänelle olutkannun ja kehotti lepäämään loppuosan päivästä. Kirsti oli

laskupuodissa ja täti istui Hannua vastapäätä kutoen sukkaa. Toinen

pienistä peräakkunoista oli työnnetty auki ja ulkoa kuului laitumelta

palaavien lehmien ammuntaa. Etäällä jyrähteli ukkonen.

-- Saksalaiset ovat hyvin kiukussaan siitä sinun Danzigin matkastasi,

-- alotti täti.

-- Mitä se heille kuuluu? -- tokasi Hannu ja tuiotti itsepintaisesti

tinakannun korvaan.

-- Tietääpäs sen, nehän tahtoisivat kaiken suuremman kaupan omaan

haltuunsa.

Tädin sukkapuikot kilahtelivat ja hetken päästä alotti hän vähän

lähempää.

-- On se sentään ikävää elää näin alituisessa riidassa saksalaisten

kanssa. Kyllä sopu somempi olisi, kun kerran saman kaupungin asukkaita

ollaan.

-- Mutta minkäpä sille tekee, kun ne joka paikassa, raadissa jos

muuallakin, tuppaavat suuna päänä määräilemään, senkin pippurisaksat!

-- sanoi nyt Hannu.

-- Voisivathan suomalaisetkin olla sävyisämpiä heitä kohtaan eikä joka

jutussa kiusaa tehdä, ja...

Täti mietti ja jatkoi tuokion kuluttua varovasti:

-- ... ja ennen kaikkea sopisi ryhtyä lähempiin tekemisiin heidän

kanssaan silloin kun tilaisuutta vain ilmestyy.

-- Minkälaista tilaisuutta? -- auttoi nyt Hannu tätiä luovimisessa.

-- No, vaikkapa naimiskaupan tilaisuus.

-- Onko tätiä kosinut joku saksalainen? -- autteli edelleen Hannu, joka

koetti nyt ottaa asiaa leikin kannalta, niin rauhattomaksi kuin hän

itsensä tunsikin.

-- Hyvänen aika, kuka tässä nyt minusta puhuu, vanhasta ihmisestä, --

oli täti kiivastuvinaan, mutta huomasi sanoneensa sellaistakin mikä ei

asiaan sopinut ja alkoi peruutella:

-- Vaikka kertakos sitä nyt neljänkymmenen iässä naimisiin mennään,

mutta minäkö tässä nyt saksalaisille itseäni kaupittelemaan, pyh!

-- No mutta täytyyhän sitä jonkun uhrata itsensä, jos mieli naimisten

kautta rakentaa sovintoa pippuriporvarein kanssa.

-- Eihän sen silti mitään uhraamista tarvitse olla, jos menee naimisiin

varakkaan ja kunniallisen saksalaisen kanssa. Varmasti ei Pietari

vainajallakaan olisi mitään sitä vastaan, vaikka näkisikin esimerkiksi

Kirstin ja nuoren Askenin naimisissa.

Nyt se oli melkein kuin sanottu ja täti hengähti helpotuksesta. Syntyi

lyhyt äänettömyys.

-- Isä Asken on minulta noin kautta rantain tiedustellut Kirstiä

pojalleen, -- ilmotti täti.

-- Miksei hän heti suoraan tiedustellut laivaa ja laskupuotia? --

lausui Hannu katkerasti, joi oluen pohjaan ja löi kannun tavallista

lujemmin pöytään.

Täti katsahti häneen levottomasti ja varustausi siirtymään asian

toiseen puoleen.

-- Kyllähän minä tiedän, että Pietari vainaja toivoi sinusta ja

Kirstistä parin tulevan, ja kyllä se tietysti minullekin aivan yhtä

mieluista olisi, mutta...

Hän pysähtyi ja mietti hetkisen, jatkaen sitten:

-- Mutta minä olen tullut huomaamaan, että Kirstistä ei ole sinulle

vaimoksi. Sinä tarvitset lujemman ja kokeneemman ihmisen kumppaniksesi.

Ikäänkuin välttääkseen sitä myrkyllistä vastausta, joka tuntui Hannun

kielellä pyörivän, sieppasi täti tyhjän olutkannun ja riensi toiseen

tupaan. Hetkisen kuluttua huusi hän porstuasta:

-- Hannu, tulisit auttamaan minua, että saamme kellarista olutta.

Entinen on lopussa ja Vappu on juuri navetassa.

Yhdessä laskeusivat he etehisen perältä alas suureen kellarin, johtavia

portaita. Täti kulki edellä kynttilä kädessä. Oluttynnyrien luo

pysähtyessään virkkoi hän kuin jostakin mieleenjohtumasta:

-- Minunpa pitää, kun kerran olemme paikalla, ilmaista sinulle eräs

asia.

Hän meni kellarin perälle, antoi kynttilän Hannulle ja irrotti seinästä

neliskulmaisen kiven. Sen takaa veti hän esiin pyökkipuisen lujasti

raudotetun lippaan.

-- Täällä säilytti Pietari vainaja liikoja rahoja, -- sanoi hän ja

avasi kannen.

Siellä oli Eerikki pommerilaisen aikuisia pieniä brakteaatteja, jotka

kiiluivat kuin hopeanapit, Turussa ja Tukholmassa lyötyjä, Kaarlo

Knuutinpojan ja Sturein vaakunoilla varustettuja aurtuoita eli

äyrityisiä, muutamia Englannin noobeleita sekä kokonainen kasa rahaksi

lyömättömiä hopeatankoja.

-- Kun sinä olet ainoa miehenpuoli ja ikäänkuin isäntä talossa, niin

pitäähän sinun toki tietää talon asiat, -- puhui täti hiukan hämillään

työntäessään lipasta kätköön.

Hannu tunsi olonsa yhä tukalammaksi ja kun he tulivat ylös ja täti meni

keittiötupaan, pujahti hän ulos. Häntä halutti jotenkin tyhjentää

itseään ja ärtyisesti sormiaan naksutellen lähti hän kulkemaan

Jokikatua torille päin. Kadun päässä kohtasi hän Kirstin, joka yksinään

kulki kotiinpäin. Hannu pysähtyi hänen eteensä ja kasvinsisarukset

silmäilivät ääneti toisiaan. Hannun katseessa oli jotakin ilkeää ja

Kirstin kasvoille levisi heleä puna. »Kuinka hän onkaan kaunis»,

ajatteli Hannu, mutta itseään ärsyttäen virkkoi hän:

-- Pidätkö sinä Kirsti minusta yhtään?

-- Mitä sinä sellaista kysyt? -- vastasi Kirsti hätääntyneenä.

-- Niin vain, että kun Askenin naivat meidän laivan ja kun sinä seuraat

siinä kaupassa mukana, niin puhuisit jonkun hyvän sanan minun

puolestani, että minä saisin edelleenkin laivaa kulettaa.

Kirsti suuttui ja sai vedet silmiinsä. -- Hävytön! -- sanoi hän ja

yritti matkaansa jatkamaan.

Mutta Hannu sulki häneltä tien levittäen molemmat kätensä.

-- Etkö mene siitä, senkin ilkimys! -- tiuskui Kirsti ja nosti pienen

kätensä lyödäkseen. Hannulle muistui mieleen, kuinka hän ennen usein

oli samalla tavoin Kirstiä kiusannut estäen häntä ovesta menemästä ja

kuinka Kirsti oli aina samalla tavoin kohottanut kättään ja uhannut

häntä. Kuta enemmän Kirsti oli suuttunut, sitä kauniimmalta oli hän

näyttänyt ja Hannulle oli aina lopuksi tullut halu kaapata hänet

syliinsä.

-- Entä jos minä rupeankin sinulle isäpuoleksi ja naitankin vain laivan

Askeneille enkä sinua annakaan? -- jatkoi hän.

Kirsti purskahti itkuun ja nojasi kasvonsa seinää vasten. Hannun

valtasi äkkiä sääli ja katumus ja kokonaan toisella äänellä lausui hän,

laskien kätensä Kirstin olkapäälle:

-- Kirsti, ethän suutu minulle, ethän?

Mutta Kirsti riuhtasi itsensä irti ja lähti itkien juoksemaan kotiin.

Hannu seisoi hetken puolipimeällä ahtaalla kadulla ja katsoi hänen

jälkeensä. Sekavin tuntein lähti hän sitten kulkemaan torin halki.

Raatihuoneen eteen tultuaan seisoi hän vähän aikaa kahden vaiheella ja

lähti sitten kulkemaan Raastuvankatua alas luostarikortteliin.

»Menenkin Saunalaan ja, auta armias, jos joku saksalainen minua riitaan

härsyttää!» päätteli hän itsekseen.

Siinä missä Raastuvankatu, tehtyään ensin jyrkän mutkan vasemmalle,

päättyi luostarille johtavaan Yläkatuun, oli oikeanpuoleisessa kulmassa

Pyhän Nikolauksen kiitän kivinen talo. Kaupungin suomalaiset sanoivat

taloa tavallisesti Saunalaksi, sen yhteydessä kun oli suuri kivinen

sauna kaupunkilaisten niinkuin matkustavaistenkin tarpeeksi.

Kiltan avara, holvikattoinen oluttupa oli porvarien mieluinen

kokoontumispaikka. Siellä juteltiin kauppa-asioista ja valtiollisista

tapauksista noina levottomina unionin aikoina. Mutta yhtä usein syntyi

myöskin suomalaisten ja saksalaisten porvarien kesken kiihkeä

sananvaihto, johtaen solvauksiin ja tappeluihin, joista sitten

raastuvanoikeudessa syntyi loppumattomia selkkauksia ja uusien riitojen

aiheita.

Hannun sisälle astuessa istui parin honkapuisen pöydän ääressä joukko

iäkkäämpiä porvareita. Toisessa tunsi hän saksalaiset Grotten, van

Harvenin ja Witten, toisen ympärillä istui suomalaisia: kauppias Mikael

Lappalainen, tynnyrintekijä Niilo Murainen ja Pietari Veranleikkaaja,

jonka nimi ilmaisi hänen ammattinsa. Kaikki kolme olivat he

kunnianarvoisia raadin jäseniä ja keskustelivat sovinnollisesti

saksalaisten kanssa. Hannu katsahti kyräten viimemainittujen pöytään,

mutta kun hän ei tuntenut ilmassa mitään käryä, otti hän siivosti

paikan toisten suomalaisten parissa ja pyysi kannun olutta.

-- Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan? -- kysyi Murainen Witteltä,

joka vasta oli ollut Tukholmassa käymässä.

-- Otto Rud, ja kuuluu olevan tunnettu kovaksi mieheksi.

-- Taitaapa olla koko paholainen miehekseen. Eikö liene sama, joka

viime kesänä kiskoi pakkoveroja Ahvenassa ja hävitti Porvoon? Silloin

meillä turkulaisilla on syy pelätä pahinta, jollei rauhaa hetimiten

saada aikaan.

-- Siitä tuskin tämän sulan aikana tulee mitään, -- lausui Witte. --

Kertoivat valtionhoitajan tahallaan pitkittävän sotaa ehtiäkseen

usuttaa lyypekkiläiset tanskalaisten niskaan. Mutta siitä ei tule

mitään, sen verran kuin minä lyypekkiläisiä tunnen, -- lopetti hän

itsetietoisesti.

Sisään oli tullut pari uutta vierasta ja heistä toinen kertoi juuri

tavanneensa erään kökarilaisen kalastajan, joka aamulla oli

Korponvirrassa nähnyt ankkurissa suuren laivaston. Kaikki katsahtivat

toisiinsa ja Murainen virkkoi:

-- Kunhan ei ölantilainen, Rudko se nyt hänen nimensä olikaan, olisi

siellä vaaniskelemassa. Lieköhän linnalaisilla siitä tietoa?

-- On kyllä, -- ilmotti uutisen kertoja, -- ja kyllä he aina jokisuun

vartioivat.

-- Kovat on ajat, -- huoahti Murainen, -- tuskin on venäläisestä

viimeinkin rauhaan päästy, niin silloin alkaa juutilainen entistä

pahemmin kimppuun käydä. Jos tätä menoa jatkuu, niin ei tässä kohta

porvareillakaan ole muuta neuvoa kuin mennä takamaille kalastelemaan ja

kaskea polttamaan.

-- Minusta olisi parasta että tanskalaisen annettaisiin

vastaan häristelemättä kruunu pitää, kun omat miehet, minkä tämä

Svante-herrakin, eivät kerta pysty valtakunnalle rauhaa hankkimaan, --

sanoi Lappalainen ja tyhjensi vihaisesti olutkannunsa.

-- Tiesi häntä, olisiko sekään parempi, -- väitti Murainen vastaan. --

Muistetaanpas vain, mitä vanhat ihmiset ennen juttelivat pommerilaisen

ja Hannu Kröpelinin ajoista. Suo siellä, vetelä täällä. Parasta

kaikista kun olisi oma kuningas ja sellainen, joka kykenisi pitämään

oikeata isännyyttä valtakunnassa, ettei jokainen piispa ja linnanhaltia

tuppautuisi vallasta riitelemään.

-- Huonot on ajat, huonot ja levottomat ja herra ties milloin tässä saa

tanskalaiselle viimeisenkin leipäkannikkansa luovuttaa, -- lopetti

Murainen, joi oluensa loppuun ja varustausi lähtemään.

Häntä seurasivat vähitellen toisetkin vanhemmat miehet. Heidän

sijalleen tuli nuorempaa väkeä, keskustelu kävi äänekkäämmäksi ja

ilmassa alkoi tuntua riidankäryä. Saksalaisten pöytään oli ilmestynyt

myöskin Arent van Asken. Hän oli hakenut esille kiltan vanhan

hopeamaljan ja sitä kohottaen huusi hän:

-- Vanhan Lyypekin malja, pojat!

Kannu lähti kiertämään ympäri pöydän.

-- Olutta, tavernari, -- huusi Hannu, -- mutta oikeaa turkulaista eikä

mitään Lyypekin solkkua!

Kun suomalaiset olivat saaneet tinatuoppinsa täyteen, kohotti Hannu

omaansa ja huusi:

-- Pyhän Henrikin ja Turun malja!

-- Was deiwel, piha Heinrich, was ist's? -- rähähti muuan humalainen

hansalaiskesti.

-- Se on olevinaan heidän suojeluspyhimyksensä, jota he rukoilevat aina

kun saavat saksalaisilta selkäänsä, -- selitti Arent ja kaikki

saksalaiset remahtivat nauramaan.

»Pippurista, pippurista,

pippurista silmät

on hansankestillä,

nenä inkivääristä

ja sydän kalmusjuurta»,

alkoi heti sen jälkeen humalainen ääni suomalaisten pöydässä renkuttaa

ja viimeisiä säkeitä hoilasi koko pöytäseura.

-- Mutta tiedättekö, pojat, miksi hansan pippurivänneillä on sydän

kalmusjuurta? -- kysyi laulunalkaja.

-- Minä tiedän, -- huusi Hannu, -- minun mukanani lähetti Chonnert

meidän arkkiteinille kalmusjuurta ja antoi minullekin aikamoisen palan,

kehuen sitä hyväksi kohmelonlääkkeeksi. Siitä minä päättelen, että

saksalaiset...

-- Ovat aina kohmelossa, -- keskeytti toinen, -- ja tarvitsevat

kalmussydämen. Mutta inkiväärinenä, selittäkääpäs se, pojat!

-- Mite sine haastat, perkkele? -- huusi muuan saksalainen.

-- Entä mite sine maistat, teiveli, Liipekin pippuriako?

Läiskis! Suomalainen sai olutkannun vasten silmiään ja paikalla oli

tappelu käynnissä. Tuopit sinkoilivat ilmassa ja pöydät ja lavitsat

kaatuivat kolisten kumoon. Hannu karkasi ensimäisenä saksalaisten

keskelle ja tarttui kurkusta tummaveristä ja liukasliikkeistä Askenia.

Tavernari koetti ärjyen ja jalkaa polkien hillitä tappelua, mutta kun

hänen äänensä hukkui meteliin, ryhtyi hän, vikkelästi tappelijain

välissä puikkelehtien, pelastamaan tinakannujaan, jotka hän keräsi

tynnyrien taakse huoneen perälle. Pari kertaa yritti hän lähenemään

sivuseinässä palavia kynttilöitä sammuttaakseen ne, mutta kun hänet

kummallakin kertaa jotenkin rajusti työnnettiin syrjään, istahti hän

tiskin taa tynnyrin nenään, katseli pää kallellaan tappelun menoa ja

puheli läähättäen.

-- Tapelkaa nyt sen paholaiset, niin, niin, iskekää vaikka pääkallot

mäsäksi toisiltanne, niin vähemmän nahkanne syhyy toisella kertaa. He,

he, mäikyttäkää vain kuin ryssää ja juutilaista, kyllä seinät kestävät!

Suomalaisia oli vähemmän ja he joutuivat alakynteen. Heti kun Hannu oli

käynyt käsiksi Arentiin, oli hän saanut kimppuunsa kaksi muuta

saksalaista. Ahtaalle puserrettuna ei hän voinut käyttää nyrkkejään ja

vastustajansa nujersivat hänet pylvään ja kaatuneen pöydän väliin.

Hänen pitkää tukkaansa kiskottiin ja nyrkiniskuja sateli hänelle vasten

kasvoja.

Mutta tällöin saapui suomalaisille apua. Sisään työntyi kolme rotevaa

tynnyrintekijän sälliä, ukko Muraisen väkeä, ja yhtä monta linnasta

seikkailuille lähtenyttä, puolijuopunutta nihtiä. Hurjasti iskivät he

saksalaisiin takaapäin ja nämä joutuivat nyt kerrassaan ahdinkoon.

Piestyinä ja reveltyinä pujahtelivat he toinen toisensa jälestä ulos

pimeälle kadulle.

-- Hoi, tavernari, olutta voittajille! -- huusi yksi nihdeistä pyyhkien

hihaansa nenästä valuvaa verta.

-- Vai vielä olutta teille, senkin juutilaiset! Ei tippaakaan muuta

kuin menkää koreasti matkaanne! -- ärjyi tavernan vastaan.

-- Kuulkaas tätä pippurisaksaa! Lyödäänpäs, pojat, pohja oluttynnyristä

ja työnnetään se pää edellä sinne likoamaan, niin oppii tekemään

pilkkaa aika miehistä.

Nihti läheni uhkaavana tavernaria ja tämä näki parhaaksi täyttää

tuopit.

-- Mutta kyllä tämän kaiken korvata saatte, jos maassa vielä lakia

ja oikeutta on, -- murisi hän ja meni akkunan luo muka ulos

tirkistelläkseen.

-- Siellä ne vartoovat ja kyllä maarin siellä selkäänne lämmitetään,

senkin könsikät, -- puhui hän kuin itsekseen.

-- Hoi pojat, mennään ja puhdistetaan katu! -- ja huutaen ja meluten

syöksyivät suomalaiset ulos.

Vikkelästi seurasi tavernari viimeisen kintereillä ja paukkuen

lentelivät takasalvat paikoilleen. Sitten sulki hän ikkunaluukut ja

ryhtyi sisäoven kautta saapuneen vaimonsa kanssa siivoamaan huonetta ja

korjaamaan taistelun jälkiä.

Pimeillä kujasilla vastustajiaan etsiväin suomalaisten huudot etenivät

ja vähitellen palasi rauha Saunalan ympäristöön.

* * * * *

Hannu kuuli ympäriltään huutoa ja ähellystä. Hän oli likistettynä

ahtaaseen loukkoon, hänen ylleen oli kumartuneena kuumasti hengittäviä

kasvoja turvonneine poskineen ja vihasta kiiluvine silmineen. Toisten

pään yli heristi Arent hänelle nyrkkiään eikä hän voinut itseään

liikauttaakaan. Ulkoa työntyi sisään loppumaton jono nihtejä ja heidän

huutonsa kävi yhä vahvemmaksi. Mutta huudon ja melun läpi kuului

riuhtovien miesjoukkojen takaa yhtäkkiä Kirstin ääni. Se kirkui

hätäisesti ja vihlovasti. Hannu riuhtasihe irti päästäkseen ja heräsi

samassa.

Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään käsittämättä aluksi missä hän

oli. Hänen ympärillään oli pilkkoisen pimeä. Kostea lämmin ja

saunanhaju palauttivat vähitellen hänen mieleensä, että hän oli illalla

kiltan talolta tultuaan ja turvonneita kasvojaan kaivolla valeltuaan

pistäytynyt saunaan ja paneutunut vaate päällä penkille makaamaan.

Mutta jatkuiko unennäkö vieläkin, sillä ulkoa kuului meteli ja pauhina

ja sen keskeltä naisäänen vihlovaa kirkumista? Hän syöksyi pihalle.

Tyrmistyneenä pysähtyi hän kaivon luo. Vieressä oleva Runsalan talo

paloi ja Karvataskun piha oli valoisa kuin päivällä. Mutta mahtavia

tuliloimoja näkyi joka taholta, punaten raskaan ukonpilven, joka lepäsi

kaupungin yllä kuin verinen peite. Portti Karvataskun pihalle oli

murrettu säpäleiksi ja sen ohi näki Hannu pitkin Jokikatua juoksevan

puolialastomia miehiä ja mielipuolisesti kirkuvia naisia lapsi sylissä.

Ihan portin vieressä näytti liikkumattomana makaavan puolialaston mies,

jonka paljaita jalkoja tulenloimo valaisi. Ilman täytti erilaisista

äänistä syntynyt kamala pauhina. Kuului hurjia huutoja, karkeasti

karjuvia miesääniä ja kimeitä, vihlovia naisääniä. Jossakin lähistöllä

riehui ja rapisteli kanalauma kuin ulospääsyä etsien ja sitä säesti

viiltävä sianvingunta. Runsalan palavassa navetassa ammuivat lehmät

epätoivoisesti ja siihen yhtyivät hullaantuneina myöskin naapuritalojen

elukat. Säännöttömästi soiden kumahtelivat kellot tuomiokirkon

tornissa, linnassa päin jymähtelivät bombardat ja kartaunit, ja kaiken

tämän sekavan metelin ja pauhinan läpi kajahtelivat eri tahoilta

pitkät, kumeat torventoitotukset.

Kaivon luo pysähtyessään täytti Hannun yksi ainoa tunne: että viimeinen

päivä kaikessa kaameudessaan oli tullut. Kauhu jäykisti hänen jäseniään

eikä hän tuntenut kykenevänsä mihinkään ryhtymään. Mutta Kirstin ääni

kuului taas tuvasta, hätääntyneenä ja epätoivoisena. Hän vavahti ja

syöksyi portaille. Keittiötuvan ovesta tunkeusi savua ja etehisen

lattialla oli hän kompastua johonkin pehmeään. Siinä makasi vanha Vappu

verisenä ja tukka hajallaan. Ovi asuintupaan oli selkosen selällään ja

sieltä aukeni hänen eteensä seuraava näky: lähellä ovea, selin

etehiseen, seisoi rautaryntäinen ja kypäripäinen mies, oikeassa

kädessään loimottava tuohus ja vasemmassa kiiltävä pertuska.

Peränurkassa olevan leveän perhesängyn uutimet oli revitty siekaleiksi,

patja kiskaistu lattialle ja poikittain sen päällä makasi Gertrud-täti,

kaulassaan ammottava pertuskan haava. Molemmat suuret kirstut oli

murrettu auki ja sisällys syydetty lattialle. Toisen ääressä oli

polvillaan samoin kypäripäinen mies, joka viskeli levitetylle liinalle

hopeaesineitä. Kolmas kypäripää, kookas, punapartainen ja eläimellisen

näköinen mies tapaili nauraen ja toruen Kirstiä, joka tukka hajallaan,

silmät kauhusta jäykistyneinä ja yllään ainoastaan ohut palttinapaita,

laajan pöydän takana vältteli ahdistajaansa. Tuohusta pitelevä mies

nauroi ja huuteli toverilleen raakoja kehotussanoja. Arkun luona

polvillaan askarteleva mies katsahti olkapäänsä yli ja huusi hänkin

jonkun hoputussanan. Puheesta huomasi Hannu heidät tanskalaisiksi.

Yritettyään vuoroin kummankin pöydänpään ympäri päästä Kirstiin

käsiksi, hyökkäsi punapartainen äkkiä pöydän yli. Kirsti kumartui

silloin pöydän alle ja livahti sitä tietä etupuolelle, mutta kompastui

punaparran pertuskaan, joka virui lattialla. Samassa oli ahdistajakin

pöydän etupuolella, kaappasi Kirstin syliinsä ja istui läähättäen

lavitsalle. Vanki riuhtoi itseään ja hänen hennon ruumiinsa

pingottuneet piirteet näkyivät selvästi ohuen paidan läpi.

-- Hannu, Hannu! -- kirkaisi Kirsti samassa, nähdessään etehisessä

savun keskellä kasvinveljensä.

Tuohuksenpitäjä yritti kääntymään oveen päin, mutta samalla iski Hannu

puukkonsa hänen kaulaansa kypärin ja rintahaarniskan väliin ja

tuohuksineen pertuskoineen kaatui mies raskaasti rymähtäen lattiaan.

Arkun luona oleva mies kavahti seisoalleen ja toinen heitti sylistään

Kirstin, joka vierähti äitinsä viereen patjalle. Mutta Hannulla oli jo

kädessään kaatuneen pertuska, jolla hän rajusti survaisi arkun luona

olevaa juutilaista kurkkuun, niin että tämä koristen nujertui seinän ja

uunin väliseen loukkoon. Toinen sai juuri miekkansa tupesta, kun Hannu

iski pertuskan kappaleiksi hänen kypäriään vasten. Täräyksestä

huumautuneena vaipui mies polvilleen ja pudotti miekkansa. Hannu

tempasi sen käteensä, löi ja pisti sillä sokean vimman vallassa

punapartaista, joka ohkuen kaatui taapäin, niin että kypäri rämähti

lavitsan reunaan. Samassa sammui tuohus.

-- Kirsti, Kirsti, missä sinä olet? -- läähätti Hannu.

Lattialta kuului Kirstin valitus ja voihkina. Keittiötuvan puolelta

tunkeutunut savu täytti jo huoneen yläosan. Se laskeusi yhä alemmas ja

kävi jo sietämättömäksi.

-- Tule, rientäkäämme, muutoin palamme tänne! -- hätäili Hannu ja

hapuili eteensä. Hän nosti Kirstin vasemmalle käsivarrelleen ja

tanskalaisen raskas, verinen miekka oikeassa hyökkäsi hän savun läpi

ulos pihalle.

Hän laski Kirstin hetkeksi maahan saadakseen ilmaa keuhkoihinsa. Hän

oli toiminut aivan vaistomaisesti ja koneellisesti eikä hän vieläkään

käsittänyt mitä tämä kaikki merkitsi. Mutta harkitsemisiin ei ollut

aikaa, sillä savu ja liekit alkoivat ahtaalla pihamaalla käydä

sietämättömiksi. Runsalasta oli tuli tarttunut jo Karvataskunkin

ulkohuoneisiin ja navetassa riuhtoivat ja möyrysivät lehmät hermoja

huumaavasti.

Ainoa pelastuksen tie oli portti. Hannu nosti uudelleen käsivarrelleen

Kirstin, joka puoli tajutonna nojasi hänen olkapäälleen ja kietoi

hennot, paljaat käsivartensa hänen kaulaansa. Hän vavahteli ja värisi,

ja hänen hiuksensa hivelivät Hannun kasvoja. Ja Hannusta tuntui

yhtäkkiä pahalta, että hän koskaan oli voinut olla katkera Kirstille.

-- Kuule, Kirsti, Pyhän Henrikin nimessä minä pelastan sinut, --

sopotti hän Kirstin korvaan, tarttui miekkaan ja juoksi kadulle.

Torille päin ei ollut yrittämistäkään. Siellä vilisi tulen ja savun

keskellä kypäripäisiä miehiä. Pertuskat, hilporit ja sotakirveet

välähtelivät, kuului vihlovia hätähuutoja, raakaa karjuntaa ja

pelottavaa ryskettä aivankuin kokonaisia rakennuksia olisi sortunut

maahan. Vastapäätä oleva Pyhän Annan prebendatalo oli pimeä, mutta

portti oli auki murrettu ja sisältä kuului melua ja ovien ryskettä.

Pihalla vilahteli palavia tuohuksia.

Hannu juoksi taakkoineen purolle päin ja yritti sen vierustaa

jokirantaan, mutta vastassa kiiluivat taas pertuskat ja kypärit ja hän

lähti juoksemaan ylös tuomiokirkolle päin. Pikkusillalle tultuaan

katsahti hän pitkin Kirkkokatua torille päin. Eräästä palavasta talosta

karkasi paitasillaan oleva mies lapsi sylissä kadulle, kiskoen kädestä

vaimoaan, jonka paita oli rinnan kohdalta revitty ja jonka avonaista

tukkaa perässä juokseva juutilainen tavotti kouraansa. He juoksivat

Hannua kohti Pikkusillalle päin. Mutta viereisen talon portista tölmäsi

samalla kadulle kypäriniekka ja survasi pertuskallaan miestä rintaan.

Hän lyyhistyi maahan, kierähti muutaman kerran ympäri ja jäi makaamaan

sylen päähän lapsesta, jonka kimeä parkuna hukkui yleiseen pauhinaan.

Perässä tuleva tanskalainen sai nyt vaimoa tukasta kiinni ja alkoi

raahata häntä porttia kohti. Kun hän lyyhistyi maahan, löi toinen

sotilas häntä pertuskan varrella hartioihin, tarttui sitten käsipuoleen

ja riuhtasi hänet seisoalleen. Yhdessä kiskoivat he sitten vaimon

portista pihalle, josta toiset sotilaat meluten vierittelivät

oluttynnyreitä kadulle. Etäämpänä vauhkotteli ja pyöri kadulla joukko

hullaantuneita lehmiä hännät ilmassa, kytkyen tyngät kaulassa, pärskien

ja mylvähdellen. Pari tanskalaista hääteli niitä torille päin töykkien

pertuskoillaan kylkiin. Ilmassa, joka keskiyön ajasta huolimatta oli

käynyt paahtavan kuumaksi, tuntui veren hajua sekä kitkerää savun ja

palaneen lihan käryä.

Kun Hannu yritti sillan yli, näki hän edessään kadun päässä joukon

vihollisia, jotka kulman takaa tullen juoksivat siltaa kohti. Hän

heittäysi nopeasti puroon ja piilottausi sillan alle, ja tömisten

karkasi miesjoukko samassa hänen ylitsensä. Kyyröttäessään siellä

tukalassa asennossa ja polvia myöten liejuun vajonneena valtasi Hannun

hetkeksi raukea neuvottomuus ja tylsä välinpitämättömyys. Mutta sitä ei

kestänyt kauan. Kirsti voihkasi hänen sylissään ja hän ryömi sillan

alta esiin. Vihollisia ei näkynyt kirkon puoleisella kadun osalla,

ainoastaan muutamia pakolaisia hiiviskeli siellä kirkkoa kohti. Hannu

lähti taakkoineen juoksemaan samalle suunnalle. Hänellä välähti mieleen

pyrkiä kirkkoon, sillä sitä paikkaa väistäisi varmaankin vihollinen.

Mutta portin edustalle tultuaan kohtasi häntä julma pettymys. Joukko

lähiseudun asukkaita oli ajatellut yhtä hyvää vihollisesta ja etsinyt

turvaa tuomiokirkon muurien sisällä. _Domus clericorum'ista_ oli

sinne paennut joukko pappeja, avanneet kirkonovet ja ryhtyneet yhdessä

toisten pakolaisten kanssa palavasti rukoilemaan pyhimyksiä. Mutta

silloin hyökkäsi joukko tanskalaisia kirkkoon ja säälimätön verilöyly,

hävitys ja temppelin kalleuksien ryöstö alkoi. Verilöylyä jatkui

parasta aikaa kirkkopihassa, kun Hannu yritti portista sisään. Miesten,

naisten ja lasten ruumiita makasi hautakumpujen välissä ja toiset

kierielivät haavottuneina ja surkeasti valittaen. Eräälle hautakivelle

oli kiivennyt iäkäs pappi, jonka paljaat, laihat sääret näkyivät mustan

kauhtanan alta. Hänen kalju päänsä tutisi, hän ojensi kädessään olevaa

ristiä ja huusi särähtelevällä äänellä: »_Aufer immensam, Deus,

aufer iram_.» [Ota pois, Jumal', päältäm' julma vihas.] Eräs

kirkkotarhassa riehuvista tanskalaisista tyrkkäsi hänet keihäänvarrella

alas kiveltä ja toinen halkaisi hänen päänsä hilporinterällä. Kellot

tornissa soivat yhtä mittaa ja tulipalojen synnyttämä tuulenpyörre

riuhtoi torninhuipussa olevaa tuuliviiriä, joka levottomasti

rämähdellen kieppui edestakaisin kuin lentoon pyrkien.

Kun Hannu pysähtyi kirkonportille, huomasi hänet porttiholvin toisessa

päässä vartijana seisova tanskalainen ja hyökkäsi pertuska ojona häntä

kohti. Hannu kääntyi kiiruusti vasemmalle ja lähti juoksemaan pitkin

muurin vierustaa. Mutta nähdessään vihollisia myöskin edessään

piispantalon ympärillä, pysähtyi hän äkkiä, laski Kirstin maahan ja

hyökkäsi raivostuneena perässään juoksevan tanskalaisen kimppuun.

Tämä hölmistyi vainotun äkillisestä päällekarkauksesta ja ennenkuin hän

ehti tukevata taisteluasentoa ottamaan, oli Hannu lyönyt hänen

pertuskansa sivuun ja survaissut miekkansa hänen nivusiinsa. Ulvahtaen

kyyristyi tanskalainen muurin juurelle ja Hannu nosti Kirstin uudestaan

käsivarrelleen. Mutta minne paeta, sillä piispantalon luona olevat

viholliset olivat jo huomanneet hänet? Napaturun varrella olevat

puutalot paloivat jo ilmitulessa, joten suojelevia pimentoja ei

tälläkään puolen ollut. Piispantalon takaa alkoi maaseutu peltoineen

ja niittyineen ja siellä ammotti palavata kaupunkia vasten

synkkä, läpäisemätön pimeys. Mutta sen helmaan oli Hannun mahdoton

päästä, sillä piispantalolta karkasi häntä kohti karjuen kolme

tanskalaista, jotka sulkivat tien sinne. Vasemmalla kädellä oli ahdas

»Pyhänruumiinkränti», joka johti kirkkotorilta alas jokirantaan. Sen

varrella oli varmaan joku ulkohuone tulessa, sillä kapea kuja oli savua

täynnä. Kirsti kiljaisi ja pusertui lähemmäs Hannua nähdessään

tanskalaisten lähenevän.

-- Parempi vaikka savuun tukehtua kuin jäädä noiden petojen

raadeltavaksi, -- sanoi Hannu ja hyökkäsi kujaan.

Hän puristi silmänsä kiinni ja mahdollisimman alas kumartuneena

harppaili hän eteenpäin.

-- Jeesus Maria, minä tukehdun! -- parkaisi Kirsti.

Hänen kätensä herpausivat Hannun kaulasta ja hänen ruumiinsa nytkähteli

suonenvetoisesti. Miekka kirposi Hannun kädestä, hänen korvissaan

humisi ja räiski ja ohimot jyskivät kuin haletakseen. Hän tunsi tuossa

tuokiossa vaipuvansa maahan, mutta puristi vielä vaistomaisesti Kirstiä

rintaansa vasten ja ryömi eteenpäin.

Viime hetkessä pääsi hän ulos savusta ja näki edessään joen, jonka

tyyni vesi kiilsi pikimustana tulipalojen valossa. Joukko pakenevia

kaupunkilaisia juoksi pitkin rantaa parin ylempänä olevan veneen luo,

joita toiset riuhtoivat irti. Sekavin päin ja kirvelevin silmin lähti

Hannukin taakkoineen tavottelemaan veneitä kohti, mutta ennenkun hän

pääsi luo, tunsi hän takaraivossaan ankaran täräyksen. Kaikki musteni

hänen silmissään ja voihkaisten kaatui hän raskaasti maahan.

* * * * *

Ölannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon päivät

väijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan aikaan

kuin Köpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja Svante Sturen

välillä. Hänen laivastoonsa kuuluvat kaksi alusta ne olivat edellisenä

sunnuntaina Karvataskun laivaakin ahdistelleet ja sen saaristossa

oleskelusta olivat kalastajat kulettaneet Turkuun erilaisia ja

ristiriitaisia tietoja. Arvatenkin oli Rud saanut tietoonsa urkituksi,

että linnanpuolustusväki oli verrattain vähissä, että kunnollisia

ampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että linnan päällikkö,

Josef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita vasten yöllä (2 p.

elok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös Aurajokeen ja päästi

hurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan keskiyön rauhassa

lepäävään kaupunkiin.

Viisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen

hävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit ja

ovet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin

kalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla

kokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön

tulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini vuoti

virtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset pakotettiin

ottamaan osaa näihin villeihin orgioihin, joita mässäävät sotilaat

toimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa hautaamattomien

ruumisten äärellä.

Tiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin

aluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan.

Pilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla

voimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä.

Seuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia,

jotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla.

Perjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen

luoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelin

seurassa.

Moneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin olivat

tuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet sisäänsä

pienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä tuhkasta uutta

kaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti tuomiokirkko nytkin

korkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä, mutta surullisen näyn

tarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle ja hänen seuralleen. Vanha

katedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin hellän huolenpidon esine, oli

tällä kertaa tullut täydellisesti osalliseksi kaupungin kohtalosta.

Että temppelikään ei ollut säästynyt raa'an ja saaliinhimoisen

vihollisen temmellyksiltä, sen näki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea

ja kallis kuparikatto, joka vasta pari vuosikymmentä oli

auringonsäteitä heiastellut, oli poissa. Kirkkopihassa oli

nuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä. Ruumiit ensi yön

verilöylystä oli viskelty kasaan erääseen muurinloukkoon ja peitetty

verisillä lehmänvuodilla. Kirkko tuntui piispasta ja hänen

seuralaisistaan pimeämmältä ja alakuloisemmalta kuin ennen, sillä

poissa olivat kaikki sen kallisarvoiset ja välkkyvät koristukset.

Hävityksen jälkiä näkyi kaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja

sijaltaan työnnetty, uhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli

väännetty paikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli

kiskottu rautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin

jäsenet kuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes

Baptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan

hävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttilänjalat,

halsterit ja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen

kuorista oli neitsyt Marialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja

hopeinen manttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi

riisuttu pyhä neitsyt. Poissa olivat sen alttarilla parittain seisoneet

hopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen halsteri.

Pyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen, että Maunu

Tavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja arkunkannesta

kiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu kiskoa, vaikka

sitten kuitenkin paikalleen jätetty kuorin oikeassa seinässä oleva,

Flanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka Maunu Särkilahti

kaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu Tavastin ja Olavi

Maununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena oli ollut myöskin

Pyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli valmistanut itselleen

leposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden ja Laurentius Suurpään

rinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain aina pääkuoriin saakka.

Sieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit ja piispa Hemmingin

kynttilänjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden palaneet paksut,

kierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja intarsioilla varustetut

piispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty sijoiltaan ja ajelehtivat

ympäri kirkon, toiset rikkoutuneina. Suuret ja kalliit kirkkofoliantit

oli riistetty lukupulpetteihin kiinnitetyistä vitjoistaan ja useat

niistä viety pois. Ja sama hävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen

yhteydessä olevaan kirjastoon. Piispan sauva ja hiippa monine

jalokivineen olivat poissa ja paljon muuta kallista kirkon omaisuutta,

mitä piispat vuosisatojen kuluessa olivat hankkineet ja hurskaat

uskovaiset sielunsa autuudeksi lahjotelleet.

Vainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina ja

runneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta

kirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi

vanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana piillen

oli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja. Silloin

kerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan vainajia.

Haudan partaalla seisovien joukossa oli myöskin Hannu. Saatuaan iskun

takaraivoonsa oli hän maannut joenrannalla tainnuksissa aamunkoittoon

saakka. Toinnuttuaan ja päästyään asemastaan selville oli hänen

onnistunut vihollisen huomaamatta hiipiä pitkin rantaa piispanvainioon

ja sitten ruispeltojen suojassa edelleen maaseudulle. Niin oli hän

sitten kulkenut aina Marttilaan saakka, missä hän oli viettänyt nämä

päivät muutaman tutun talonpojan luona. Hän oli kuin pimeään rotkoon

pudonnut, missä hän eli tylsänä ja mitään käsittämättä. Kuultuaan

vihollisen poistuneen oli hän kuitenkin lähtenyt kaupunkiin, sillä

perjantaiyölliset kauhunnäyt ja paikka, missä Kirsti oli häneltä

riistetty, ikäänkuin vetivät häntä luokseen. Hän oli kauan istunut

tylsänä jokirannassa ja kun kellot olivat alkaneet soida, oli hän kuin

unissakäyden kulkenut kirkkotarhaan.

Piispan koettaessa puhua lohdutuksen sanoja masentuneelle joukolle,

kiintyi Hannun katse erääseen muurin varjossa seisovaan nuoreen

mieheen. Hän katsoi ja katsoi ja ikäänkuin sumun keskeltä selveni

hänelle Arent van Askenin muoto. Mutta tuo kaunis tummaverinen

nuorukainen oli nyt tuhkanharmaa ja hänen katseensa näytti aralta ja

pälyilevältä. Huomatessaan väkijoukossa Hannun säpsähti hän ja tuiotti

häneen kuin aaveeseen. Oman tilansa unhottaen valtasi Hannun sääli.

Ehkä hänkin oli menettänyt kaikkensa tässä yleisessä häviössä? Vanha

viha suli pois Hannun sydämestä, torstai-iltainen tappelu Saunalassa

kohosi hänen mieleensä kuin paha uni ja hän tunsi tarvetta lähestyä

entistä vihamiestään sekä tarjota hänelle sovinnon kättä.

Kun hautaustoimitus oli loppunut, etsi Hannu silmillään Askenia, mutta

häntä ei näkynyt. Kierrettyään väkijoukossa tuli hän ulos portista ja

pysähtyi Kirkkokadun suuhun tähystellen ihmeissään ympärilleen. Silloin

laski joku kätensä hänen olalleen ja kun hän kääntyi, seisoi siinä ukko

Murainen.

-- Minä näin sinut haudalla enkä ollut silmiäni uskoa, -- sanoi hän

Hannun kättä puristaen, -- sillä minä ja muut, jotka silloin

perjantaina pelastuimme veneisiin kun sinä jäit rannalle makaamaan,

luulimme sinun kuolleen tai joutuneen vihollisen valtaan.

-- Mutta Kirsti, tiedättekö hänestä mitään? -- kysyi Hannu kiiruusti

kuin unesta havahtuen.

-- Kyllä hän on turvassa, vaikka makaakin sairaana ja valittaa äitinsä

ja sinun kohtaloasi.

-- Missä hän sitten on? -- tiukkasi Hannu kärsimättömästi.

-- Naantalissa, ja kyllä luostarisisaret hänestä huolta pitävät. Siellä

on minunkin muorini ja muutamia muita pelastuneita. Päästyämme jokea

myöten turvaan, kulimme silloin yötä myöten Naantaliin ja saimme kaikki

luostarissa katon päämme päälle. Ja kun pelättiin vihollisen sinnekin

tulevan, lähetti abbedissa pari munkkia viemään kaikki käsillä olevat

rahat Turkuun vainolaisen lepyttimiksi. Eikä vihollista sinnepäin

kuulunut, vaikka koko luostari oli yötä päivää pelon ja kauhun

vallassa, kun täältä yhtä menoa kaameat tulipalot loimottivat.

-- Hänet siis joku pelasti, kun minä kaaduin? -- kysyi Hannu, joka

tunsi taivaalleen valonsäteen pilkahtaneen, kuullessaan Kirstin

pelastuneen.

-- Nuori van Asken hänet kantoi venheeseen juuri kun olimme rannasta

lähdössä, -- vastasi vanha tynnyrintekijämestari ja katsoi häneen

omituisesti.

-- Arentko? -- lausui Hannu hitaasti ikäänkuin koettaen palauttaa

muistiinsa jotakin hämärää ja haihtuvaa.

-- Niin. Mutta kuinka sinä oikein kaaduit? Eihän meidän kintereillämme

pitänyt olla tanskalaisia.

-- Minua lyötiin takaapäin päähän. Muuta en muista.

-- Millä sinua lyötiin? Ei kaiketi miekalla eikä hilporilla, sillä

silloin et arvatenkaan siinä seisoisi.

-- Tottakai nyrkillä, koska minulla ei ollut verihaavaakaan päässä.

-- Asken kertoi juutilaisen kaataneen sinut juuri kun hän juoksi

paikalle. Silloin oli hän surmannut juutilaisen ja temmannut Kirstin

syliinsä.

Hannu mietti hetken ja sanoi sitten kuin havahtuen:

-- Mutta silloinhan olisi juutilaisen ruumis maannut minun vieressäni.

Mutta mitään sellaista en nähnyt, kun aamuyöstä tulin tajuihini.

-- Hm, se näyttää siis hyvinkin todenperäiseltä, -- sanoi Murainen kuin

itsekseen.

-- Mikä niin? -- kysyi Hannu silmät suurina ja aavistaen jo puolittain

asianlaidan.

-- Että se olikin Asken, joka sinua löi, -- sanoi Murainen hitaasti. --

Yksi meikäläisistä sen oli ollut veneestä käsin huomaavinaan, mutta ei

puhunut siitä mitään ennenkuin Kirsti itse alkoi Askenia siitä

konnantyöstä syyttää.

-- Kirsti?

-- Niin, merkillistä kyllä, sillä veneeseen tuotaessa hän oli

tainnuksissa ja luostariin tultuamme houraili vielä pari päivää. Ja

houriossaan hän alkoi Askeniakin syyttää eikä sallinut häntä silmiensä

edessäkään. Silloin kertoi tapauksen näkijäkin huomionsa ja kun me

aloimme katsoa karsaasti Askenia, katosi hän pari päivää sitten

kokonaan joukostamme.

-- Minä luulin nähneeni hänet täällä haudalla, -- sanoi Hannu

mietteissään.

-- Kyllähän saksalaiset ovat sinua vihanneet, -- sanoi Murainen, --

mutta tuollaista konnantyötä ei sentään olisi odottanut. Kyllä kai

siihen on täytynyt olla syvempääkin syytä kuin kauppakateus.

He kulkivat äänettöminä Kirkkokatua alas. Useimmista puurakennuksista

oli jälellä vain tuhkaa ja kekäleitä korkeiden kivijalkojen välissä.

Alastomina ojentuivat hävityksen keskellä valkoisiksi kalkitut uunit

taivasta kohti. Kadulla ajelehti halpa-arvoisempia talouskaluja,

vaaterääsyjä, kekäleitä ja tuhkaa. Ilmassa tuntui kydönomainen tuoksu.

-- Olisin minäkin suonut jo levossa kuolevani, mutta alusta täytyy

vielä alkaa, -- sanoi Murainen huoaten. -- Tämä on nyt kolmas kerta,

jolloin talostani ei ole muuta jälellä kuin kivijalka. En ollut paljon

päälle parinkymmenen vuoden, kun Konrad-piispan aikana tällä tavoin

lähes koko kaupunki meni tuhkaksi. Kun siitä oli päästy elämisen

alkuun, tuli rutto ja vei puolet kaupungin asukkaista ja niiden

joukossa oli minun ensimäinen vaimoni. Kahdeksantoista vuotta sitten,

Maunu-piispan aikana, meni taloni samoinkuin suurin osa kaupunkia taas

tuhkaksi ja kun uusi talo oli saatu pystyyn, sai vanhin poikani

surmansa Viipurin pamauksessa. Ja nyt vanhoilla päivillään piti nähdä

vielä tämä kaikista kauhein hävitys. Kuningas, kuningas pitäisi olla,

joka rauhan maahan turvaisi.

Torilla erosi Murainen Hannusta ja meni raatihuoneelle, jonne haudalla

olleet kokoontuivat neuvottelemaan, mistä laidasta ja millä keinoin

elämä oli uudelleen alettava. Mutta Hannu päätti heti suoraa päätä

lähteä Naantaliin.

Kirsti oli vielä sairaana, vaikka ei hourannut enää. Hän oli tavattoman

kalpea ja hänen lapselliset silmänsä olivat kuin suurentuneet.

Sellaisena näytti hän Hannusta entistä kauniimmalta. Kasvinveljen

nähdessään huudahti Kirsti hämmästyksestä samalla kuin heikko puna

kohosi hänen kasvoilleen. Kun Hannu kumartui hänen puoleensa, kietoi

hän kätensä hänen kaulaansa, mutta purskahti sitten itkuun ja sanoi:

-- Annatko sinä, Hannu, minulle koskaan anteeksi, kun minä olen ollut

sinulle niin ilkeä? Sinua minä olen aina rakastanut, mutta kun meitä

pidettiin aina toisillemme kuuluvina, tahdoin minä näyttää, ettei se

niin vain itsestään selvää ole. Arent on konna enkä minä tosissani ole

hänestä koskaan välittänyt, vaikka sinua kiusatakseni olenkin ollut

hänestä pitävinäni. Olen rukoillut sitä Jumalan äidiltä anteeksi ja

sinun ja äidin sielujen puolesta olen rukoillut, sillä luulin sinunkin

saaneen surmasi.

Hannu pyyhki kyyneleitä hänen silmistään ja tunsi rinnassaan

samanlaisen onnen tulvahduksen kuin pari viikkoa sitten märskorilla

seisoessaan ja kotikaupunkia lähestyessään.

-- Älä itke, Kirsti, -- kuiskasi hän, -- alotamme elämän uudestaan ja

kaikki muuttuu vielä hyväksi.

-- Mutta äiti, äiti! -- purskahti taas itkuun Kirsti, jonka mieleen oli

palannut kaamea kuva äidin kuolemasta, -- hän ei päässyt edes

siunattuun maahan lepäämään.

-- Minä kaivan tuhkan seasta hänen jäännöksensä ja toimitan ne hautaan,

-- sanoi Hannu edes jollakin Kirstiä lohduttaakseen.

Samalla juolahti hänen mieleensä jotakin ja hän huudahti:

-- Kuulehan, Kirsti, tiedätkö missä äitisi säilytti liikoja rahoja?

-- En! -- vastasi Kirsti ihmeissään.

-- Kellarin peräseinässä. Minulle näytti hän ne silloin torstai-iltana,

-- sanoi Hannu hieman punastuen. -- Vihollinen ei niitä tietenkään ole

löytänyt eikä tulikaan ole voinut niitä tuhota. Niistä annamme heti

osan luostarille, että sisaret pitävät esirukouksia tätivainajan sielun

puolesta. Ja kun saamme elämän ennalleen, niin annamme lisää, eikö

niin?

Kirsti tyyntyi jonkun verran, sillä häneen vaikutti yhtä paljon Hannun

luottava ja toivorikas mieli kuin hänen ehdotuksensakin. Itse asiassa

olikin Hannussa yhtäkkiä uudelleen herännyt pulppuileva elämänhalu,

joka houkutteli häntä työhön ja toimintaan.

Kirstin käsiä pidellen lausui hän:

-- Lähden heti Turkuun ja ryhdyn puuhaamaan meille uutta asumusta.

Siksi kun se valmistuu, paranet sinäkin. Käyn joka ilta kirkossa

rukoilemassa Pyhää Henrikkiä sinun puolestasi.

Kirsti hymyili raukeasti vastaan ja täynnä elämänintoa palasi Hannu

Turkuun.

Ennen kuukauden loppua alkoi pieni pääkaupunki jälleen nousta

tuhastaan, kuten niin monta kertaa ennenkin nelisatavuotisen

olemassaolonsa ajalla. Tuhosta pelastuneet porvarit, niin suomalaiset

kuin saksalaisetkin, liittyivät toisiinsa ja yhteisvoimin käytiin

työhön käsiksi. Ensinnä korjattiin vilja kaupungin ympärillä olevilla

pelloilla ja sitten ryhdyttiin rakennustöihin. Rohkeutta lisäsi se, kun

Tukholmasta saapui viesti, että rauha Tanskan kanssa oli saatu toimeen.

Ja kun toiset paukuttelivat varstoja riihissä, tupruttelivat toiset

tuhkaa ilmaan, peratessaan palaneiden rakennusten perustuksia. Jokea

pitkin laskettiin alas hirsilauttoja, kirveet ja sahat olivat käynnissä

aamusta iltaan ja porvarien, munkkien, linnannihtien ja lähiseudun

talonpoikain yhteisponnistuksilla alkoi kohota talvensuojia

katottomiksi joutuneille. Mutta moni perhe oli kokonaan joutunut surman

omaksi, toisista pelastunut vain kuin ihmeen kautta joku perheen

nuorimmista jäsenistä, ja siksi moni tuvanuuni jäi vielä vuosikausiksi

entisen kodin raunioilla alastomana törröttämään. Moni kauhun yönä

pakoon päässyt porvari jäi myöskin ainaiseksi maalle, pitäen talonpojan

elämää metsien suojassa turvallisempana kuin oloa kaupungissa, jota

viholliset, rutto ja tulipalot alituisesti etsiskelivät.

Hannu oli todellakin löytänyt kellarinseinästä rahalippaan koskematonna

ja innolla puuhasi hän uutta asuinrakennusta palaneen tilalle.

Sunnuntaisin retkeili hän aina Naantaliin ja iloisena kuvaili

vähitellen toipuvalle Kirstille, kuinka uuden tuvan seinät kohosivat

valkoisina ja puhtaina. Marraskuun lopulla oli se valmis sekä

varustettuna välttämättömimmillä talouskaluilla. Kirsti oli nyt siihen

määrään parantunut, että hän muutti Turkuun ja joulunaattona heidät

sitten vihittiin avioliittoon.

Niin alkoi heidän yhteiselämänsä täynnä valoisaa luottamusta

tulevaisuuteen. Mutta eheää ja pitkäaikaista onnea ei heille oltu

suotu. Kuten niin moni muukin sortuivat he levottoman ja ristiriitaisen

murrosajan myrskyihin, jotka raivasivat tietä uudelle aikakaudelle. Se

syntyi tulen ja veren keskellä ja vaati paljon uhreja. Monet piispoista

ja muista valtaherroista saivat epätoivoista uhkapeliä pelattuaan ja

omantuntonsa kanssa aikansa tingittyään astua toinen toisensa jälkeen

mestauslavalle, ja monet niistäkin, jotka huomaamattomissa elivät,

sortuivat muuten ajan rattaiden alle.

Kirsti ei tuon kauhunyön jälkeen koskaan enää palannut ennalleen.

Kalpeana ja hiljaisena liikkui hän askareissaan, kävi ahkerasti

kirkossa rukoilemassa ja tyrskähti usein ilman näkyvää aihetta

itkemään. Hän näki kaameita unia ja ennusti verisiä aikoja ja toisinaan

yöllä saattoi hän äkkiä kirkaista ja takertua Hannun kaulaan, sillä

lattian alta oli hän kuullut äitinsä valitushuudon. Ja kun Kirsti parin

vuoden kuluttua synnytti tyttären, joka kuitenkin muutaman viikon

vanhana kuoli, kääntyi hänen elämänsä entistä enemmän sisäänpäin.

Hannu koetti toimia tarmonsa takaa ja saada Karvataskun kauppaliikettä

ennalleen. Mutta metelinen aika tuhosi jälestä sen mitä rauhallisella

työllä rakennettiin. Hannu kuninkaan ja Svante Sturen sijalle oli

tullut Kristian II ja Sten Sture nuorempi, jotka uudistivat saman

verisen leikin Ruotsin herruudesta kuin edeltäjänsäkin. Sodan takia

kävi kauppa huonosti ja porvarien asema Turussa oli sitäkin tukalampi,

kun linna sai niin päällikökseen kuin miehistökseen tylyjä muukalaisia,

jotka kaikella tavalla rasittivat kaupunkia. Laiva, jonka Hannu

suurilla ponnistuksilla oli saanut kuntoon, joutui Tukholman retkellä

vihollisen saaliiksi ja kohta sen jälkeen kuoli Kirsti lapsivuoteeseen.

Silloin myi Hannu talonsa ja jakoi rahat tuomiokirkolle sekä Naantalin

luostarille, joissa tuli pitää esirukouksia hänen omaistensa sielujen

autuudeksi. Itse otti hän vastaan laivurintoimen, jota Kuusiston

linnanvouti oli hänelle tarjonnut.

* * * * *

Päivä alkoi valeta -- toukokuun 23 päivä 1522. Nukuttuaan vain muutaman

tunnin nousi Hannu laivankannelle, jossa maston juurella seisoi

ainoastaan yövartija liikkumatonna ja sarkakauhtanaansa kääriytyneenä.

Luotoja ja salmia peitti vielä usvainen hämy ja laiva keinui hiljalleen

mainingissa. Ympärillä lenteli kalalokkeja ja triiek! triiek!

huutelivat toisilleen valkorintaiset tiirat. Etäämpää kuului hylkeen

omituinen, surumielinen juorotus. Lähimmällä luodolla näkyi vaalenevaa

taivaanrantaa vasten savupatsas, joka harmaasta kalastajamökistä nousi

kuin suoraan kalliosta. Se kallistui länttä kohti ja siihen hetken

tuiotettuaan sanoi yövartija:

-- Rupeaa idästä tuulemaan. Taidamme tästä piankin päästä liikkeelle,

kun jäätkin ovat yöllä hävinneet näkyvistä.

Hannu ei vastannut mitään. Hän seisoi laivan parrasta vasten ja tuiotti

aaltoihin, jotka hiljaa liputtelivat laitoihin. »Tänään minä siis saan

tulla luoksenne», sanoi hän itsekseen, ajatellen Kirstiä ja lapsiaan

sekä äsken näkemäänsä unta. Kirsti oli keinunut läpikuultavalla

pienellä jäälautalla, pidellen kummallakin käsivarrellaan pientä

äskensyntynyttä, ja kaikki kolme he olivat viittoneet hänelle. Laiva

oli täysin purjein kiitänyt kohti, mutta jäälautta oli paennut edellä,

kunnes laiva oli yhtäkkiä ankarasti tärähtänyt ja alkanut vajota,

jolloin lauttakin oli kadonnut aaltoihin. »Ei minulla täällä enää

mitään olekaan, mielelläni minä jo tulen luoksenne», lopetti Hannu

mietteensä, kun kuuli samassa kannelle johtavien portaiden narisevan

jonkun askelista.

Luukusta kohosi vähitellen näkyviin pitkään, mustaan kaapuun ja mustaan

samettipäähineeseen puettu mies, jonka ikää oli vaikea ulkonäöstä

päättää. Hänen hienopiirteisissä parrattomissa kasvoissaan ja koko

olemuksessaan oli jotakin nuorekasta ja hentoa ja samalla sentään

vanhaa ja väsähtänyttä. Silmät olivat raskaat ja uneksivat ja ohimoilla

näkyvä tukka oli harmaa. Hän oli piispa Arvid Kurki, joka

varhaisimmassa nuoruudessaan oli saanut olla todistajana kamalaan

näytökseen isänsä kartanossa Laukossa ja joka nyt alun toistakymmentä

vuotta oli seisonut Suomen kirkon peräsimessä, koettaen sitä

parhaimpansa mukaan ohjata ajan myrskyissä. Varjellakseen pahemmilta

onnettomuuksilta kirkkoaan ja kansaansa, jonka etujen ensimäinen ja

lähin valvoja hän edeltäjäinsä tavalla tunsi olevansa, oli hän

koettanut osottaa kuuliaisuutta tyrannia kohtaan. Mutta lopulta oli se

tie käynyt mahdottomaksi kulkea ja pari kuukautta sitten oli hän

julkisesti liittynyt kuninkaan vihollisiin ja antanut apuaan Kustaa

Vaasan joukoille, jotka piirittivät Turun linnaa. Mutta kun Söyrinki

Norby lähestyi tanskalaisen laivastonsa kanssa Turkua, silloin oli

piispa tuntenut Kuusiston turvattomaksi ja lähtenyt maitse

Etelä-Pohjanmaalle, mukanaan muutamia kaniikkeja sekä Turun seudun

aateliskartanoista joukko rouvia ja neitoja, jotka eivät tahtoneet

jäädä alttiiksi vihollisen väkivallalle. Hannu oli läpi saariston ja

tanskalaisten nenän ediste tuonut laivan Närpiöön, jossa piispa

seurueineen oli eilen noussut siihen purjehtiakseen Ruotsiin. Sumun ja

ajojäiden takia oli kulkeuduttu Korsnäsin saaristoon ja ankkuroitu

yöksi lähelle Bergötä.

-- Kuinka näyttää, voimmeko tänään jatkaa matkaa paremmalla

menestyksellä? --- kysyi piispa Hannua tervehdittyään.

-- Näyttää rupeavan idästä tuulemaan ja silloin me saamme myötätuulen

tai hyvän laitasen, jos pyrimme Upplannin rannikkoa kohti.

-- Parempi olisi sinne päästä. Mutta luuletteko ennen iltaa voitavan

sitä matkaa suorittaa?

-- Riippuu siitä minkälaisen tuulen saamme ja kuinka paljon ajojäistä

on vastusta.

Piispa käveli muutamaan kertaan ääneti laivan kannen yli ja sanoi

sitten enemmän itsekseen kuin Hannulle:

-- Niinköhän me kunnialla pääsemme toiselle puolen merta? Pahat

aavistukset täyttävät mieleni ja minusta tuntuu väkisinkin kuin näkisin

viimeisen päiväni valkenevan. Jumala ja kaikki pyhät meitä suojelkoot!

Hän laskeusi takaisin kannen alle ja Hannu ajatteli: »Hän tuntee sen

myöskin.»

Kun aurinko alkoi punata kallioilla kasvavia kääkkyräpetäjiä, oli tuuli

paisunut siksi, että saattoi vetää purjeet ylös. Peräkajuttaan

sijotetut naisetkin olivat jo nousseet ja kun piispa itse oli

toimittanut aamurukouksen ja jakanut ehtoollisen kaikille mukana

olijoille, nostettiin ankkuri ja laiva lähti liukumaan ulos

saaristosta.

Ulapalle päästyä kiihtyi tuuli kiihtymistään ja kun jäitäkään ei

pahemmin ollut näkyvissä, näytti matka käyvän mitä suotuisimmin.

Puolenpäivän aikana kiihtyi tuuli myrskyksi ja laiva tuntui kulkevan

kuin lentäen aallon harjalta toiselle. Auringon laskiessa alkoi näkyä

Ruotsin rannikko, mutta samalla ilmestyi myöskin tielle yhä useammin

jäälauttoja, jotka itätuuli oli tälle puolen ajanut. Kuta lähemmäs

saaristoa tultiin, sitä vaivaloisemmaksi kävi kulku. Hannu itse seisoi

peräsimessä ja jännitti korviaan kuullakseen myrskyn ulvonnalta

märskorilla olevan tähystäjän huutoja.

Kun oli juuri onnellisesti kierretty suuri jäälautta, rysähti laiva

äkkiä ja pysähtyi täydessä kulussaan, niin että pari takimmaista

vanttia rusahti poikki. Oli siis ajettu karille. Aallot ja jäälohkareet

pieksivät vasenta laitaa ja laiva kallistui arveluttavasti toiselle

kylelleen. Kajutasta kuului huikeita parkaisuja ja piispa sekä kaniikit

nousivat kalpeina kannelle. Laskettiin nopeasti molemmat veneet

vesille, vaikka pelastuksesta ei suuria toiveita voinut ollakaan.

Toinen vene, johon laskettiin yksitellen kaikki naiset, ja joka ensinnä

lähti neljän laivamiehen soutamana liikkeelle, ajausi muutaman sylen

päässä laivasta jääteliä vasten ja kaatui kumoon. Ainoastaan pari

miehistä pelastui jäälohkareelle, josta he kuitenkin pian kierähtivät

alas ja katosivat näkyvistä.

Toiseen veneeseen laskeusivat piispa miesseuralaisineen, kaksi jälellä

olevaa laivamiestä ja Hannu. Heidän kulkunsa jäätelien välissä ja

kovassa aallokossa onnistui aluksi paremmin. Parin virstan päässä

edessä oli Öregrundin ranta ja sitä kohti ohjasi Hannu venettä.

Aivankuin aamulla lähdettäessä nouseva, punasi nyt laskeva aurinko

edessä olevan saaren kääkkyräpetäjiä. Mutta Hannu, joka tähysti veneen

edessä kelluvia jääteliä, luuli näkevänsä siellä Kirstin keinuvan ja

viittovan häntä luokseen, ja hänellä oli varma tunto siitä, etteivät he

rannalle pääse.

Kun maalle oli enää puolen virstaa, pusersi kaksi raskasta

jäälohkaretta veneen väliinsä. Sen laidat rusahtelivat ja kun jäätönkit

viskausivat erilleen, alkoi vene täyttyä vedellä. Hannu katsahti

piispaan, jonka harmaa tukka liehui tuulessa ja joka alistuvan

näköisenä näytti rukoilevan itsekseen, sillä hänen huulensa liikkuivat

hiljaa.

Hannu tunsi itsensä ihmeen rauhalliseksi ja kun vene muutaman sylen

päässä jääteleistä alkoi upota ja hän joutui veden varaan, katsahti hän

kuin osaveljeensä vielä kerran piispaan, jonka mustan kaavun liepeet

poimuilivat veden pinnalla. Sitten viskasi aallonärjy heidät kauemmas

toisistaan, ja niin vaipui Hannu Kimalainen yhdessä Suomen viimeisen

kirkkoruhtinaan kanssa Pohjanlahden aaltoihin.

* * * * *

Samana päivänä tyhjensivät Kuusiston piispanlinnan rikkaista

aarteistaan Söyrinki Norbyn saaliinhimoiset joukot, jotka edellisenä

päivänä olivat riehuneet turvattomaksi jääneessä Turussa. Hannu

Kimalaisen rakentama tupa samoinkuin suurin osa kaupunkia oli kerran

taasen palanut poroksi, ja oli asukkaista tyhjänä. Linnan valleilla

riippui Junker Tuomaan hirtättämiä suomalaisia ja ryöstäen, raiskaten,

polttaen ja murhaten levisivät tanskalaiset maaseudulle.

Verisenä nousi taivaanrannalle uuden ajan aurinko.