Illalla kerran helmikuun keskipaikoilla v. 1616 kulki melkoinen jono
matkustajia hidasta kulkua halki lumikinoksien sillä toisinaan autiolla
tiellä, joka siihen aikaan vei Helsingistä pohjoisen Uudenmaan kautta
Turkuun. Nykyaikoina mennä vilistelevät rautatiejunat näillä seuduin
matalan hietaharjun poikki, mutta kertomuksemme aikaan ei oltu totuttu
senkaltaiseen mukavuuteen, sillä maan kaikki tiet olivat epäkunnossa,
mikä oli luonnollisena seurauksena järjestyksen ja kyvyn puutteesta.
Talonpoika-paroilla ei ollut väkeä eikä hevosia panna tietä korjaamaan,
vaikka haluakin olisi ollut, ja tällöin oli sitä paitsi kova pyry
avaralta ajanut kaikille poluille miehenkorkuisia kinoksia.
Matkueessa oli kolme rekeä, kaksi hevosta edessä kullakin;
keskimmäiseen rekeen oli kyhätty jonkinlainen kuomi hurstista. Neljä
ratsumiestä, jotka olivat aseissa rauhattomien aikojen tähden, oli
saattoväkenä. Kaksi ratsasti edellä tietä polkemassa, kaksi seurasi
jäljessä suojelemassa matkuetta takaapäin uhkaavilta vaaroilta, kaikki
aivan lumessa ja samoin kuin hevosetkin peräti uuvuksissa matkan
vaivoista. Tämmöistä vaivalloista ja hidasta kulkua kesti jonkun aikaa,
mutta pian kävi aivan mahdottomaksi päästä eteenpäin. Pyryilma raivosi
raivoamistaan, ja joka askelelta, joka eteenpäin päästiin, tuli yhä
isompia lumivuoria vastaan. Ratsumiehet astuivat maahan, ajajat
tallasivat lunta, kaikki koettivat käsivoimin helpottaa hevosten työtä.
Siitä ei ollut apua; reet pysyivät paikoillaan. Neuvoteltiin, mitä
olisi tehtävä. Naisihminen kurottautui ulos katetusta reestä ja kysyi,
onko mitään taloa likitienoilla. Ritari, jonka yllä oli luminen
turkkivaippa, juoksi viimeisestä reestä ensimmäisen reen luo, jonka
ajuri oli oppaana, ja toisti saman kysymyksen. Ajuri vastasi, että
lähimpään taloon on penikulman matka, mutta jos poikettaisiin
läheiselle järvelle ja ajettaisiin jäätä myöten toiselle rannalle, niin
saavuttaisiin yksinäiseen uudistaloon. Ritari päätti valita tämän tien,
joka olikin ainoa mahdollinen, ja silloin oli vain ura raivattava alas
jäälle.
Maantien ja järven välillä oli vähäinen harju, jossa kasvoi tiheää
kuusimetsää. Puitten oksilla oli paksulta lunta, jota joukoittain
putosi matkustajain päälle täyttäen reet. Hevoset riisuttiin;
lukuunottamatta kahta naismatkustajaa astuivat kaikki maahan, minkä
jälkeen miehet työnsivät rekiä. Kun näin sanomattomien ponnistusten
perästä oli päästy harjulle ja metsän läpi, oli toisella puolen
järvelle viettävä kallionrinne. Siinä oli vuorostaan laskettava
luisurataa, joka muunlaisten asianhaarain vallitessa olisi ollut
vaarallinenkin, mutta sillä kertaa esti lumen paljous liiallisen
nopeuden, ja niinpä matkue pääsi parin viattoman kuperkeikan jälkeen
onnellisesti jäälle.
Lumi oli siellä tasaisempaa, hevoset valjastettiin uudelleen ja niin
jatkettiin matkaa. Hitaasti kulku kyllä kävi, mutta eteenpäin kumminkin
päästiin, kunnes vähän matkan päässä toisesta rannasta kohdattiin
kohovettä. Jokainen pohjolan asukas tietää, mimmoista on kohovedessä
kulku; epätietoisena matkustaja kysyy itseltään, onko veden alla luja
jää vai eikö; kenties on siinä kova virta ja siis sulaa vettä. Mutta
matkustajamme, jotka olivat vaivojen ja vaarojen karaisemat, ajoivat
arvelematta eteenpäin, valmiina kääntymään, jos vesi tulisi liian
syväksi etumaisten ratsumiesten hevosille ja heidän täytyisi uimalla
pelastautua. Yhä syvempään kohoveteen tultiin, sitä virtasi jo rekiin,
antaen kylmää kylpyä niissä istujille, ja se ulottui korkeammalle
ratsumiesten kannuksia. Reet melkein uivat vedessä. Ritari Klaus
Fleming -- hän oli matkamies -- ratsasti keskimmäisen reen ääreen ja
kysyi, onko hänen Kirsti sisarensa peloissaan ja tahtooko hän palata.
Kirsti neiti vastasi siten, että vaihtoi paikkaa toisen ratsastajan
kanssa, joka kulki edellä, nousi hänen hevosensa selkään ja kulki
etumaisena. Melkein uimalla ja veden varassa liukuen saavuttiin vihdoin
läpimärkinä rannalle.
Järvi olikin vain ison Lohjanselän lahti. Tämä selkä tekee lukemattomia
mutkaisia lahdelmia syviin laaksoihin pohjoispuolelle Etelä-Suomen
maanselännettä, joka erottaa sisemmät ylänkömaat rannikosta ja siitä
syystä on saanut nimekseen Salpausselkä. Koko tienoo on viehättävän
kaunis, täynnä metsäisiä mäkiä, rinteitä, vesikuvastimia, kallioita,
saaria; ihaillen ovatkin sitä matkustajat nimittäneet "Uudenmaan
Sveitsiksi". Vuorissa on runsaasti malmeja ja harvinaisia kivilajeja;
kasvientutkija löytää sieltä kaiken, mikä on upeinta ja harvinaisinta
Suomenmaan kasvistossa. Hedelmällisillä vuorten rinteillä näkee nyt
hyvinvoipia kyliä, taloja, karjalaumoja ja peltoja. Siellä on Suomen
ainoa vaskikaivos; siellä eli myöhempinä aikoina Adlercreutzin esi-isä,
matalan majan mies, josta sittemmin polveutui jalo jälkeläinen,
isänmaan mies rautakoura. Mutta seitsemännentoista vuosisadan alussa
oli vielä harvassa viljelyksiä näillä autioilla saloilla, ja sielläkin,
minne viljelys oli päässyt juurtumaan, sielläkin sota, sotaväennostot,
verot ja voutien kiskomiset tekivät jälleen talot ja tilat autioiksi.
Luonto oli vielä kesyttömän kauniina, ihmiskäsi oli siihen tuskin
koskenut; vuorten ja ikihonkain vallassa olivat kaikki hymyilevät
lahdelmat, kaikki monisopukkaisen järven iloiset vuolteet. Ja tällä
kertaa pohjolan talvisten valtain vimmastuneina raivotessa yli synkkäin
salojen ja kinosaaltojen peittämän järven jään tuo kaunis seutu näytti
paremmin soveltuvan kontioiden pesäpaikaksi kuin eksyneiden
matkamiesten vieraanvaraiseksi leposijaksi.
Mutta vuorten ja kuusten välitse pilkotti valo, sellainen loimottavan
takkavalkean ystävällinen valo, jonka varsin mielellään näkee kylmän
kourima ja uupunut matkamies pimeinä talvi-iltoina. Tuolla
yksinäisellä, ystävällisellä majapaikalla täytyi olla ainakin _yksi_
lasiruutu, josta sen kotilieden valo löysi tiensä, ja se lasiruutu
tiesi varallisuutta, se lasiruutu lupasi virvoitusta; ei tultaisi siis
aivan tyhjään kotiin. Hyvää toivoen suuntasivat siis matkamiehet
väsyneet askelensa valoa kohti. Me lähdemme sinne edeltäpäin ja
silmäilemme uudistaloa.
Tuo äskettäin rakennettu, kaunis talo, nimeltään Ahtiala -- muistona
pakanuudenaikuisesta merenhaltijasta -- oli pohjoisella Uudellamaalla,
Lohjan pitäjän takalistolla. Talossa oli isonlainen asuinhuone,
navetta, talli, aitta, sauna, kaivo. Siinä osassa maata käytettiin
vielä savupirttejä ja niissä aimo takkoja, joitten alaosa oli harmaasta
kivestä ja yläosa tiilestä; savu poistui katossa olevan lakeisen eli
räppänän kautta. Mutta Ahtialan tuvassa oli vanhan takan ohella
uudemmanaikuinen savupiippukin, pirteissä tavallisten seinäaukkojen
ja räppänäin asemesta oli takan vastaiseen, järven puoleiseen
seinään tehty vähäinen ikkuna, jossa oli neljä pientä lasiruutua.
Järeätekoinen seinäkello, iso, vihreä kaappi, muutamat pöydänjalkoja
koristavat leikkaukset, vieläpä kolme neljä tuoliakin somisteltuine
selkämyksineen, osoittivat lavitsain ja kaksinkertaisten, seinään
kiinnitettyjen vuoteitten ohella niillä seuduin harvinaista komeutta.
Kaikki näytti sievältä, kaikki todisti varakkuutta ja ahkeruutta; mutta
varallisuuden päivät olivat olleet ja menneet.
Hämärissä samana iltana oli Ahtialan Tahvo, lähes
kahdeksankymmenvuotias ukko, istunut takkavalkean ääressä nuottaa
kutomassa. Hänen Jooseppi poikansa oli veistellyt reen jalasta, emäntä
rohtinut pellavia ja hänen kaksi lapsenlastaan, neljä- ja
kuusitoistavuotiaat tytöt, olivat kartanneet villoja. Tämä samainen
päivä oli ollut kova päivä Ahtialan uudistalolle. Aamupuoleen oli
voudin palvelija tullut vaatimaan jotakin lukemattomista veroista ja
armotta pannut ryöstöön toisen hevosen ja toisen lehmän, jotka hän oli
jättänyt jäljelle edellisellä kerralla käydessään. Jo syksyllä oli
muuan seutujen halki kulkeva ratsuväenosasto teurastanut ja syönyt
talon lampaat. Useampia nälkäisiä vieraita oli vielä tulossa.
Ahtialan väki oli rauhallisen takkavalkean ääressä haastellut siitä
asiasta, mikä sitä lähinnä koski: kovista ajoista. Emäntä oli huoaten
kaivannut kahta reipasta poikaansa; missähän olivatkaan kaukana Venäjän
sydänmailla. Toinen oli otettu sotamieheksi viime keväänä, toinen
vuotta aikaisemmin. Lienevätkö hengissäkään enää, oli eukko lopuksi
huoannut ajatellessaan peloittavien venäläisten julmuutta. Ukko oli
häntä lohduttanut vakuuttaen, että kumpikin poika vastaa kuuttakin
mokomaa petoa, mikä kyllä nähtiin, kun Jaakko herra ja Eevertti herra
viisi vuotta sitten ottivat valtaansa Suuren Novgorodin eikä heillä
ollut kuin pivollinen Ruotsin ja Suomen poikia sitä oikeata lajia.
Ryssää ukko sanoi itsekin katsoneensa silmästä silmään jo entisen
Kustaa kuninkaan hallitessa ja Juutin miestä Eerikki kuninkaan aikaan.
Jumala olkoon kuningasparan sielulle armollinen, hullusti hänen
aikanaan maalla kävi, mutta merellä sitä paremmin. Vanhana
vantturaisena hän nyt istuu, Tahvo ukko, nuotta pahasensa ääressä,
mutta semmoinen ei hän ollut silloin, kun Niilo Schenkin johdolla
palveli jousimiehenä "Troilus" laivassa. Muistipa ukko vielä Buckowin
ankaran päivän, vaikka siitä jo olikin kuudettakymmentä ajastaikaa;
Tanskan amiraalilaiva "Jägmästaren" laski takaa "Troiluksen" kimppuun;
näytti siltä kuin Goliat olisi nostanut keihäänsä pientä Taavetti
poikaa vastaan. Mutta kas, Herralla Jumalalla oli silläkin kertaa
suurempi voima kuin raudalla ja vaskella ja ruudilla. Hän, joka nyt
kankein sormin tässä lankaa pujotteli, hän oli ollut "Troilus" laivan
kannella noiden seitsemänkymmenen suomalaisen joukossa, jotka
oivallisilla teräsjousilla tiputtelivat juutilaisia mastoista ja
märssyistä niinkuin rakeet tuhojansa tekevät ruisvainiolla mätäkuussa.
Ja semmoinen oli sitten sen leikin loppu, että Tanskan amiraali Herlevi
Trolle, joka teräksensinisine haarniskoineen oli seisonut "Jägmästaren"
laivan peräkeulassa, suistui kannelle kuin merikotka, sillä hyvin oli
laukaistu Schenkki herran luoti, ja "Jägmästaren" kiitti onneaan, kun
ennätti lyödä poikki valtausköytensä ja pötkiä pakoon. Niin, kyllä
Juutin mies sentään toista oli kuin kalmukki. Juutin mies tiesi kyllä
maksavansa kalavelkoja, kun viime sodassa poltti Tahvon tuvan
Hankoniemellä, mutta ei siitä saata muuta sanoa kuin että se on tuima
poika merellä, ja kun semmoisetkin miehet saadaan aisoissa pysymään,
niin totisesti pojat ryssän selän pehmittävät.
Näin oli haasteltu illalla takkavalkean ääressä. Poika oli vastannut,
että hänen kyllä on vaikea hakata kaskea yksin, kun pojat ovat poissa
ja tytöt liian hentoja metsätöihin. Mutta kyllähän sekin vielä laatuun
kävisi, jos olisi oikeutta maassa; silloin ei vouti saisi kahdesti
kiskoa samaa veroa. Jos tulisi rauha maahan, niin ennättäisi
kuningaskin hirtättää vouteja, ja silloin kai koittaisi parempi aika.
Ja siihen oli vanhus vastannut: kolmasti on Herra tupani tyhjästä
rakentanut ja viisikymmentä vuotta antanut minulle viljaa
kanervakankaasta. Miksei siis Hän, joka on väkevämpi kaikkia
kuninkaita, vieläkin apuansa antaisi oikeaan aikaan?
Samassa lensi ovi auki, ja seitsemän aseellista, lumenpeittämää miestä
tulla kopisteli tupaan. He sanoivat olevansa kuninkaan väkeä ja
vaativat ilmaiseksi ruokaa, yösijaa ja aamulla hevosia päästäkseen
matkaansa jatkamaan. Huoaten toi emäntä talon vähät ruokavarat ja
vastustelematta valmisti illallisen kutsumattomille vieraille. Syötyään
kyllikseen he tahtoivat olutta, ja kun ei sitä ollut, he rupesivat
herjaamaan talonväkeä ja omin valloin tarkastamaan kaappeja ja
kellareita. Kaikkea sitä oli talonväki sietänyt sanaakaan sanomatta,
mutta kun vieraista kaksi alkoi tehdä törkeätä pilaa talon tyttäristä,
silloin ei Jooseppi enää voinut hillitä itseään, vaan kaasi lujalla
nyrkillään pahantekijät maahan. Nytpä syntyi rauhallisessa tuvassa
tuollainen väkivaltainen ja toisinaan verinenkin kahakka, jotka siihen
aikaan olivat hyvinkin tavallisia, kun pitkämielinen kansa viimeinkin
nousi laitonta mielivaltaa vastaan. Kovan ottelun jälkeen oli ylivoima
vihdoin voittanut Joosepin; hänet saatiin maahan ja sidottiin. Vanha
isä oli turhaan koettanut vapisevalla kädellään jännittää kovin jo
ruostunutta joustaan; emäntä oli saanut käteensä korennon ja puolusti
nyt sillä tuvan nurkkaan paenneita tyttäriään raivoisana kuin emäkarhu.
Auttajaa ei ollut, mihin turvata: mistäpä sen olisi saanutkaan
penikulman takaa tuiskussa ja pimeässä! Ja kun vaimo näki miehensä
sidottuna, appensa voimattomana ja tyttärensä turvattomana, järkähti
hänen luottamuksensa sinä epätoivon hetkenä, ja hän huudahti:
-- Missä, isä, on nyt se auttaja, jota avuksesi huudat? Missä on se
väkevä Jumala, johon uskot?
-- Kirjoitettu on -- sanoi vanhus heittäen pois jousen: -- koska
vanhurskaat huutavat, niin Herra auttaa heitä kaikesta heidän
hädästään. Herra, kuinka kauan tahdot nähdä vääryyttä maan päällä?
Heräjä voimassasi, äläkä salli meidän poljetuiksi tulla!
-- Mitä tuo vanha hupakko höpisee tuolla nurkassa? ärjäisi eräs
pahantekijöistä, yhä vielä hurjana tappelusta, ja läheni uhaten
vanhusta. -- Mikä on mielestäsi parempi: uunissako paistua vai avantoon
upota?
-- Älä kajoa minuun! huudahti vanhus, ikäänkuin olisi saanut
ennustushengen. -- Katso, kostaja seisoo ovella, ja se miekka on
hiottu, joka on masentava sinun ylpeytesi!
Tuskin hän oli sanonut nuo sanat, kun aukeni ovi, ja tupaan astui
luminen mies ja pysähtyi hetkeksi hämmästyneenä nähdessään hävityksen,
joka tuvassa vallitsi. Takassa loimottava valkea valaisi turvatonta
vanhusta ja roistoa, joka läheni häntä paljastetuin miekoin. Ei kukaan
huomannut tullutta, mutta oitis kun tämän terävä silmä oli älynnyt,
miten asiat olivat, lensi hänenkin miekkansa tupestaan, ja heti sen
jälkeen kaatui roisto veriinsä poikkilyödyin käsivarsin vanhuksen
jalkain juureen.
-- Mitä, konnat! huudahti ritari, puvusta tuntien roistot Simo
Laurinpojan keihäsmiehiksi, jotka oli sijoitettu Raaseporin lääniin.
-- Näinkö te tottelette kuninkaallisen majesteetin ankaraa käskyä,
jonka mukaan teidän tulee liikkua hellävaroen? Te ja teidän kaltaisenne
olette syynä siihen, että maa köyhtyy köyhtymistään ja kansa vaivaa
kuningasta alinomaisilla valituksilla. Aseet alas! Minä pidän tässä
sotaoikeutta, niin että kuumenevat korvanne. Pekka -- lisäsi hän sisään
tulevalle ratsumiehelle -- vie tuo mies paikalla talliin ja katso,
herääkö hän vielä henkiin!
Samassapa kiljaisi talon emäntä ja heittäytyi nuoren ratsumiehen
kaulaan. Se Jumala, jota hän oli epäillyt, oli vastannut hänelle ja
nöyryyttänyt hänet niin odottamattomalla avulla, yllättävällä ilolla,
että ainoastaan kaikkien auttajain auttaja sellaisen voi hankkia
äidinsydämelle. Hänen vanhin sotaan lähtenyt poikansa oli palannut.
Nuorukainen seisoi hämmästyneenä, sillä hän ei ollut tiennyt
vanhempiensa muuttaneen näille seuduille. Vitkaillen hän täytti
päällikkönsä käskyn.
-- Tahtoisinpa tietää, kuka tässä moiseksi herraksi rupeaa
kuninkaallisen majesteetin ja kruunun väkeä kohtaan, virkkoi
keihäsmiesten johtaja, ja hänen äänensä olisi ollut uhkaavakin, ellei
se olisi ilmaissut vastenmielistä hämmästystä.
-- Ohoh, kylläpä tunnen sinut, pitkäkoipinen, liiviläinen susi; kyllä
tiedän, missä olet oppinut tällä tavoin kohtelemaan ihmisiä.
Rehellisessä taistelussa sinä tappelet jotenkin hyvin, mutta kotona
sinua on orjanruoska kasvattanut. Rintamaan, kersantti Rolf Müller!
Päällikkösi puhuttelee sinua.
Ja kuninkaan kamariherra, eversti Klaus Hermaninpoika Fleming,
Louhisaaren herra, heitti yltään lumisen kaapunsa ja astui takkavalkean
valoon ylpein ryhdin, kuten sotilas konsanaankin. Kasvultaan hän oli
keskikokoinen, mutta hartiakas ja tanakka. Ikää hänellä ei ollut kuin
viisikolmatta vuotta, mutta jo aikaisin hän oli kypsynyt kaikenlaisissa
vaaroissa; häntä olisi luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hänen
tarmokkaat kasvonpiirteensä ja terävä katseensa tiesivät tulevaa
sotaherraa, joka kerran oli hävittävä vihollisen sotajoukkoja ja
laivastoja.
Kersantti ja hänen väkensä jupisivat jotakin sentapaista, että heitä
muka oli ensin hätyytetty, mutta he katsoivat kuitenkin parhaaksi
totella. Heidän käskettiin riisua aseensa ja heidät lähetettiin yöksi
tallin ylisille, jolloin eräs otti hoiviinsa pahasti haavoitetun
toverinsa. Sitten vasta päästettiin neiti Kirsti Fleming kamarineitinsä
ja pienen Maiju palvelijattarensa kanssa sisään levähtämään ja
lämmittelemään loimottavan takkavalkean ääreen.
-- Parasta olisi ollut, jos olisit pysynyt tämän yön äidin kanssa
Suitiassa, virkkoi Klaus Fleming.
-- Minulla on eräs toimi tehtävänä, vastasi sisar. Mutta mitä
merkitsevät nuo veripilkut ja epäjärjestys?
-- Sota-ajan tapoja, vastasi veli karkeasti myhähtäen. -- Pekka, päästä
köysistä tuo mies! Mitä? Onko hän sinun isäsi? No, sen ilon minä
mielelläni suon sinulle, kelpo poika! Kiitä poikaasi, mies; kelpo
sotamies hän on. Ja sinä, ukko, puhu, mitä täällä on tapahtunut, mutta
älä valehtelekaan itseäsi syyttömäksi. Olette olleet röyhkeitä
sotamiehiä kohtaan ja saatte syyttää itseänne, jos he hurjistuvat.
Vanhus ojentautui, teki kunniaa sotamiehen tavoin ja vastasi:
-- Tallimiehenä palvelin Kustaa kuningasta, jousimiehenä Eerikkiä ja
keihäsmiehenä Juhana kuningasta. Vanhaksi tultuani, kun en enää kyennyt
kentälle, palvelin seitsemän vuotta Suitian Klaus herraa ja opetin
nuorta Juhana herraa ratsastamaan. Olen taistellut maalla ja merellä
kolmekymmentä ajastaikaa ja tunnen huovit niinkuin talonpojatkin.
Valheita en ole puhunut ikinä kellekään, saatikka sitten Flemingille,
joka sitä paitsi on pelastanut minulle ne moniaat päivät, jotka minun
vielä on suotu elää. Riidan syy oli tällainen.
Ja ukko kertoi tapauksen.
-- No, kalpani nimessä, huudahti ritari, sinä puhut kuin kelpo sotamies
ainakin, ja nuo vintiöt kyllä saavat ansaitun palkkansa. Eikö kukaan
ole muistanut niitä kolmeakymmentä vuottasi, jotka olet ollut kuninkaan
palveluksessa?
-- Nuori Juhana herra, jota opetin ratsastamaan, antoi minulle torpan
Hankoniemellä. Sen poltti Kaarle herttuan väki kerran ja Juutin mies
toistamiseen. Sitten muutin poikineni tänne salolle ja rakensin
kolmannen kerran tupani. Jumala antaa poutaa ja sadetta, hallavuosia ja
hyviä vuosia. Kun yhtenä vuonna käy huonosti, niin nähdään nälkää
kotvan aikaa ja aloitetaan alusta taas.
Klaus Fleming kääntyi sisarensa puoleen. -- Olen kuullut puhuttavan --
sanoi hän -- salaisesta voimasta, jolla kansa nääntymättä kestää kovia
taakkoja. Aina olen luullut sen voiman olleen rautaisissa käsivarsissa
ja sotisovan alla. Mutta nytpä tiedän: _täällä_ se voima on, ja sen
nimi on kärsivällisyys.
Ja illasta, joka oli alkanut niin raskaasti Ahtialan uudistalossa, tuli
ilon ilta kaikille sen asujamille.