Ensimmäinen kohtaus.
Toinen kohta samaa puistoa.
(Armado ja Tiisa tulevat.)
ARMADO.
Liiruttele, poikaseni; tee kuuloaistini intohimoiseksi.
TIISA (laulaa).
_Concoline!_ --
ARMADO.
Ihana sävel! -- Mene, sinä nuoruuden hentous, ota tämä avain, anna
paimenelle vapautus, tuo hänet kiireen nopeudella tänne; minä tarvitsen
häntä kirjettä viemään armaalleni.
TIISA.
Herra, aiotteko armaanne voittaa ranskalaisella kieppauksella?
ARMADO.
Mitä tarkoitat? Kieppaisinko ranskaksi?
TIISA.
Ei, aimollinen herrani; vaan pyöräyttäkää sävel kielenne päästä,
kiepauttakaa sen mukaan jalkojanne, muljauttakaa silmiänne ja
taivastelkaa, huokailkaa toinen sävel ja laulakaa toinen, toisinaan
kurkun kautta, niinkuin lainoisitte lempeä, lemmestä laulaessanne;
toisinaan nenän kautta, ikäänkuin nuuskisitte lempeä, lemmen lemun
tunteissanne; hattu katoksena silmäinne puodinoven päällä, ja
käsivarret ristissä ohuen ihokkaanne yllä, niinkuin kanilla
paistinvartaassa, tai kädet taskussa, niinkuin miehellä vanhassa
kuvassa.[3] Mutta älkää liian kauan vetäkö samaa nuottia, vaan kiekkis
ja matkaan! Se on verratonta, se on omintakeista, se kiehtoo
turhankainot tyttölapset, jotka muutenkin olisivat kiehdottavissa; se
tekee sen huomatuksi mieheksi -- huomaatteko? -- joka enimmin on heihin
ihastunut.
ARMADO.
Millä olet sinä tuon kokemuksen ostanut?
TIISA.
Tarkkaavaisuuden penningillä.
ARMADO.
Mut voi, mut voi! --
TIISA.
-- "jo keppihepo unhottui."[4]
ARMADO.
Sanotko sinä armastani keppihevoseksi?
TIISA.
En, herra; keppihevonen on vain vikuri varsa, mutta teidän armaanne
luultavasti palkkajuhta. Mutta oletteko unohtanut armaanne?
ARMADO.
Melkeinpä olisin.
TIISA.
Huolimaton oppilas! Teidän tulee oppia hänet ulkoa.
ARMADO.
Ulkoa ja sisältä, poikaseni.
TIISA.
Ja altapäin; nämä kaikki kolme voin toteen näyttää.
ARMADO.
Mitä voit toteen näyttää?
TIISA.
Että olen mies, jos saan elää, sekä ulkoa että sisältä ja altapäin,
heti paikalla. Te rakastatte häntä ulkoa, kun ette pääse hänen
sisäänsä; sisältä häntä rakastatte, kun ette pääse häneen ulkoa, ja
altapäin häntä rakastatte, kun olette allapäin siitä, ett'ette häneen
pääse.
ARMADO.
Niin oikein, nuo kaikki kolme sopii minuun.
TIISA.
Kolmin kerroin ja enemmänkin, tai ei ollenkaan.
ARMADO.
Tuo tänne se moukka; hän saa viedä minulta kirjeen.
TIISA.
Sangen sopusointuinen lähetys: hevonen aasi airuena!
ARMADO.
Ha ha! Mitä sinä sanoit?
TIISA.
Sanoin vain, että teidän pitää lähettää se aasi hevosessa, sillä se on
sangen hidaskulkuinen. Mutta kyllä minä menen.
ARMADO.
Matka onkin lyhyt. Riennä vain!
TIISA.
Pikaa niinkuin lyijy, herra.
ARMADO.
Mitä tarkoitat, pikku nero? Se lyijy eikö raskast' ole, hidasta ja
verkkaa?
TIISA.
_Minime_, herra, eikä ole, jos sen oikein merkkaa.
ARMADO.
On, raskasta on lyijy.
TIISA.
Liiaks uskonne on herkkää. Vai raskastako lyijy, joka pyssyst' ihan
lentää!
ARMADO.
Ihanaa retoriikan hajua!
Min' olen pyssy siis, ja luoti olet sinä;
Nyt ammun sinut moukkaan.
TIISA.
Lauk! Heti lennän minä.
(Menee.)
ARMADO.
Terävä nuorukainen, niin lennokas ja vapaa!
Suo anteeks, taivas, voihkani kun näin saat vasten napaa!
Nyt raaka synkkämielisyys mun uljuuttani tapaa.
Tuoss' airueni palajaa.
(Tiisa palaa, Kallo mukana.)
TIISA.
On Kallon jalka taittunut; se eikös ole turkaa?
ARMADO.
_Enigma_! Ongelma! _L'envoy!_[5] Sen voitko pulman purkaa?
KALLO.
Ei nikamarasvaa, eikä lonkanvoita, ei ongelmia, purkauksia, eikä muuta
huusausta! Rautalehtiä vain, pelkkiä rautalehtiä! Ei mitään voita eikä
rasvaa, rautalehtiä vain!
ARMADO.
Kautta siveyden, sinä pakotat minusta naurun; sinun tyhmä ajatuksesi
kutkuttaa sydänalaani; keuhkojeni paisuminen kiihottaa minua
hymyilevään naurahdukseen. Oi, suokaa anteeksi, tähdet! Luuleeko tuo
ajattelematon mies, että voide on samaa kuin _l'envoy_, ja että
_l'envoy_-sana on sama kuin voide?
TIISA.
Luuleeko sitä viisaskaan muuksi? Eikö _l'envoy_ ole tervehyttämistä?
ARMADO.
Ei, paashi, se on epilogi, joka selvittää
Mit' ennen-lausutussa on ollut hämärää;
Kuin esimerkiksi:
Apina, kettu ja susi-kaima,
Kun niit' oli kolme, ne riiteli aina.
Se on opetus. Nyt seuraa _l'envoy_.
TIISA.
Sallikaa minun lisätä _l'envoy_. Sanokaa uudelleen se opetus.
ARMADO.
Apina, kettu ja susi-kaima,
Kun niit' oli kolme, ne riiteli aina.
TIISA.
Mut tuli hanhi, ja loppui kopu;
Kun niit' oli neljä, niin syntyi sopu.
Nyt alan minä teidän opetuksellanne, lisätkää te siihen minun
_l'envoy'ni_.
Apina, kettu ja susi-kaima,
Kun niit' oli kolme, ne riiteli aina.
ARMADO.
Mut tuli hanhi, ja loppui kopu;
Kun niit' oli neljä, niin syntyi sopu.
TIISA.
Hyvä _l'envoy_, joka päättyy hanheen! Voitteko parempaa pyytää?
KALLO.
Se poika hyvän antoi, kun antoi hanhen vaan. --
Te hyvän teitte kaupan, jos hanhi on lihoissaan. --
Se kävi sukkelasti kuin silmänkääntäjän temppu;
Ja lihava _l'envoy_ siis on lihava hanhen hemppu.
ARMADO.
Mut kuinka alkoi väitös, kun näin se sukeutuu?
TIISA.
Minä sanoin, että Kallolt' oli taittunut sääriluu;
Ja sitten te vaaditte _l'envoy'ta_.
KALLO.
Ja minä rautalehtiä; siit' alkoi väittehenne;
Ja sitten se lihava _l'envoy_ ja hanhen ostoksenne;
Ja siihen loppui markkinat.
ARMADO.
Mutta sanokaa, kuinka voi Kallolta sääri vikaantua?
TIISA.
Sen voin minä tuntuvasti näyttää.
KALLO.
Sinulla ei siitä ole mitään tuntoa, Tiisa. Minä sanon seuraavan
_l'envoy'n_:
Minä, Kallo, juoksin huoneesta, noin suotta vain ja piloin,
Ja kaaduin kynnykseen, ja siinä sääreni ma niloin.
ARMADO.
Älkäämme enää tätä ainetta kosketelko.
KALLO.
Ei, ennenkuin on tullut enemmän märkäainetta sääreen.
ARMADO.
Kallo sinä, minä tahdon päästää sinut aljoudesta irtaalle.
KALLO.
Oo, naittaako minut irtaalle aljolle? -- Se maistuu jo vähän
_l'envoy'lta_, hanhelta.
ARMADO.
Kautta armaan sieluni, tarkoitan, että tahdon asettaa sinut
omavaltaisuuteen, vapauttaa sinun persoonasi; sinä olet ollut
sisäänmuurattuna, aresteerattuna, käähkänöittynä, kahlittuna.
KALLO.
Niin, niin, ja nyt te aiotte ruveta ulostimekseni ja purkauttaa minut.
ARMADO.
Minä annan sinulle vapautesi, päästän sinut tyrmästä; ja siitä hyvästä
en vaadi sinulta muuta kuin tämän: vie tämä käsikirjelmä maalaistytölle
Jaquenettalle. Tuossa saat honorariumisi; (Antaa hänelle rahaa.) sillä
kunniani paras turva on turvata turvanalaisiani. Tiisa, seuraa!
(Menee.)
TIISA.
No kyllä, jatkona. -- Hyvästi, herra Kallo!
KALLO.
Hyvästi, sievä juutalainen,[6] sinä kulta-pallo! --
(Tiisa menee.)
Katsotaanpa nyt tuota hänen honorarjumiaan! Honorarjumi! Oo! Se on
kolmiäyrisen latinainen nimi: kolmen äyrin honorarjumi. -- "Mitä maksaa
havaslanka? -- Yhden krossan. -- Ei, minä annan siitä honorarjumin." Se
joltakin kuuluu. -- Honorarjumi! -- Paljon kauniimpi nimi kuin Ranskan
kruunu! Tästä lähin käytän aina ostossa ja myynnissä tätä sanaa.
(Biron tulee.)
BIRON.
Oi, sinä kelpo Kallo-poika! Hyvä että sinut tapasin.
KALLO.
Herra, sanokaa, olkaa hyvä, kuinka paljon punaista nauhaa saa yhdellä
honorarjumilla?
BIRON.
Mitä se honorarjumi on?
KALLO.
Viisi äyriä, kahta vailla.
BIRON.
Siis saat sillä silkkinauhaa kolmen äyrin arvosta.
KALLO.
Kiitos, teidän ylhäisyytenne! Jumalan haltuun!
BIRON.
Seis! Älä mene, sua tarvitsen.
Sa suosiooni pääset, poika hyvä,
Jos puolestani teet nyt mitä pyydän.
KALLO.
Ja milloin tahdotte sen tehdyksi, herra?
BIRON.
Oi, tänään iltapuolella.
KALLO.
No, hyvä, kyllä teen sen. Hyvästi!
BIRON.
Mut ethän vielä tiedä asiaa.
KALLO.
Sen kyllä tietää saan, kun se on tehty.
BIRON.
Haa, lurjus! Se sun ensin täytyy tietää.
KALLO.
Ma tulen huomenaamun, ylhäisyytenne luo.
BIRON.
Se tehtävä on tänään. Mies, asia on tämä':
Prinsessa tulee tänne riistan ajoon,
Ja hänen seurassaan on ylhä nainen;
Suloista kuulet, kun sen nimen kuulet:
Se Rosaliina on. Hänt' etsi, hänen
Vie valkokäteensä tää salaisuus
Sinettiin pantu. Tuossa _douceur'isi_!
(Antaa hänelle rahaa.)
KALLO.
Tusaari! -- Oo, suloinen tusaari! Parempi kuin honorarjumi, yksitoista
äyriä parempi. Sinä suloinen tusaari! -- Teen sen, se on niin varma
kuin aamen kirkossa! -- Tusaari! Honojarjumi!
(Menee.)
BIRON.
Minäkö lemmen pauloissa, jok' aina lempeä sätin!
Minä, kaikkein lemmenhuokausten hirmu,
Urija, öinen palovartija,
Poikasta mestaroiva koulupöpö
Niin pöyhkeä, kuin konsaan kuolevainen!
Tuo kärty, irnuva ja sokko poika,
Tuo pikkuvanha jätti-keri Amor,
Sonettein valtias, hykerrysten herra,
Voideltu ohkan, voihkan majesteetti,
Kuningas nurkujain ja vetelysten,
Hameiden sulttaani ja lämsäin tsaari
Ja suntioiden yksinvaltias
Pääkenraali! -- oi, pikku-sydämmeni! --
Ja minä hänen ajutanttinsa
Niin kirjailtu kuin ilveilijän vanne!
Minäkö lemmin? Kosin? Naista pyydän?
Niin, naista, joka, niinkuin Saksan kello,
On aina korjattava, rukattava,
Ei koskaan oikein käy, vaikk' aikaa valvoo,
Ja valvottava on, ett' oikein kävis!
Mut ruminta on, sanani kun syön,
Ja noista vielä ruminta kun lemmin!
Letukka kalvas, samettiset kulmat,
Kaks pikinastaa silmäin sijasta!
Ja joka, totta vie, ois valmis työhön,
Vaikk' oisi vartijana itse Argus!
Tuon tähdenkö nyt valvon, huokailen,
Ja rukoilen? Haa, se on rangaistus,
Jonk' Amor sääti, siit' ett' ylenkatsoin
Sen kaikkivallan julmaa pikkuvaltaa.
No, lemmin sitte, vohkaan, huokaan, irjun!
Yks tahtoo armon naida, toinen Pirjun.
(Menee.)