Kun moni suomalainen lukija ei ehkä lähemmin tunne niitä oloja, joita
tässä kirjassa käsitellään, niin lienee tarpeen, että, ennenkuin ryhdyn
varsinaiseen kertomukseen, annan muutamia puhtaasti maantieteellisiä ja
historiallisia tietoja niistä seuduista ja ihmisistä, joista kirjassa
puhutaan.
Lukijan on suotava anteeksi, että tämä katsaus Ruotsin Lapin
maantieteeseen ja historiaan on sekä lyhyt että epätäydellinen. Tämän
hauskan aineen perinpohjaisempi käsittely näet vaatisi liian paljon
tilaa.
Ruotsin Lappi on nykyään alaltaan suurempi kuin moni kuningaskunta
ja oli menneinä aikoina vieläkin suurempi. Tunnetun Adam Bremiläisen
kertomus viittaa siihen, että lappalaiset noin vuoden 1000 tienoilla
olivat miltei yksinomaisina metsäseutujen ja sisämaan asujamina aina
Vermlantiin saakka. Ja monet tutkijat — niinkuin Joh. Ihre, jota juuri
viime päivinä on alkanut kannattaa norjalainen professori Eriksen —
ovat väittäneet, että lappalaiset, joilla oli suunnilleen samanlaiset
elintavat, menot ja uskonto kuin senaikuisilla suomalaisilla,
olisivat Ruotsin kivikauden kansaa. Tämän väitteen todistukseksi
ovat nämät tutkijat esittäneet, että monet paikannimet keski- ja
etelä-Ruotsissa, sekä monet ruotsalaiset sanat ja lauseparret — etenkin
muinaisruotsalaiset muodot — muistuttavat lappalaisia. Omituistahan
on, että puhtaasti germanisessa ruotsinkielessä ja etenkin murteissa,
on useita sanoja, joilla on suomalais-ugrilainen vartalo. Niinpä esim.
sanalla _stor_, lapin stuor, suomen _suuri_, on muissa germanisissa
kielissä kokonaan toinen vartalo. Ruotsalaisen maakunnan _Värmlannin_
nimi on Ihren mukaan puhtaasti suomalais-ugrilaista alkuperää. Se
kirjotettiin muinoin Vermaland tai Verma, ja merkitsisi vuorimaata.
Olkoon tämän laita miten tahansa. Tuskinpa koskaan tätä seikkaa
täydellisesti voidaan selvittää ja Ihren todistuksille, että
lappalaiset muinen olivat Ruotsin ja Suomen ainoat asukkaat, on
tuotu yhtä päteviä vastakkaisia mielipiteitä sekä norjalaiselta,
ruotsalaiselta että suomalaiselta taholta.
Varmaa on kumminkin, että muinen lappalaiset olivat Halsingalannin s.o.
koko Dala-joen pohjoispuolella olevan Ruotsin ainoat asukkaat, kunnes
voimakkaammat heidät sieltä tunkivat pohjoista kohti, aivan samaten
kuin kävi Savossa, Hämeessä ja Karjalassakin.
Norlannin ruotsalainen asutus kävi yleensä rannikolta jokivarsia pitkin
vähitellen sisämaihin käsin. [Norrlannin rannikoilla asui jo pakanuuden
aikana ruotsalaisia. Aluksi lienevät tulokkaat olleet kesäisin täällä
oleskelevia kalastajia, jotka talveksi muuttivat etelään.] Rauhalliset
ja luonnostaan arat lappalaiset vetäytyivät tieltä ja jo 12:lla ja
13:lla sataluvulla lienee heidän varsinainen alueensa supistunut
Norrbottenin ja Vesterbottenin lääneihin — rannikkoja lukuunottamatta
— sekä Ångermanlannin ja Jämtlannin pohjoisosiin. Tätä aluetta
sanottiin silloin Lapinmaaksi. Jämtlannin eteläosassa ja etenkin
Storsjönin ympäristöllä Ångerman lännissä ja Medelpadissa oli jo
vuosisatoja asunut ruotsalaisia. Eräs Jämtlannin Frösöniin vuoden 1000
tienoilla pystytetty runokivi kertoo, että jo silloin koko Jämtlanti
oli kristitty. Ja Medelpadiin, johon jo 700 — 800 tienoilla siirtyi
kalastajia, oli 1050 rakennettu kirkko, jota nimitettiin "Heffreksi",
nykyinen Hafverö.
Kristinopin niinmuodoin jo 1000 tienoilla alkaessa juurtua Norrlannin
ruotsalaisiin asujamiin, kesti vielä vuosisatoja ennenkuin sen valo
tunkeutui erämaiden halki Lapin pienen kansan keskuuteen.
Siihen oli montakin syytä.
Ensiksikin kieli oli esteenä ettei voimakkaasti voitu ryhtyä
lähetystyöhön lappalaisten keskuudessa. Lapin kielen oppiminen
ei näinä aikoina ollut mikään helppo asia, sillä lappihan oli
luonnonkansan kieli, jota ei voinut oppia muuten kuin oleskelemalla
kansan keskuudessa. Ja silloin oli ruotsalaisen miltei mahdoton
saada oleskella lappalaisten parissa tarpeeksi kauan oppiaksensa
heidän kieltänsä Lappalaisilla ei ollut juuri hauskoja kokemuksia
ruotsalaisista, ja ei pidä kummastella, jos he näin ollen jokaista
ruotsalaista epäilivät, jopa vihasivatkin.
Lieneepä asianlaita ollut niin, etteivät ensimäiset ruotsalaiset,
joihin lappalaiset turmioksensa tutustuivat, olleet mitään
kunnioitettavia miehiä.
Ruotsin historiassa kerrotaan usein pahantekijäin ja murhamiesten
menneinä aikoina paenneen oikeuden kostoa "Helsingalantiin",
toisin sanoin livistivät pohjois-Ruotsin metsiin. Siitäpä onkin
vielä muistona ruotsalainen sananparsi "dra åt Hälsingland", mene
Hälsinglantiin! [Merkitsee: mene Hiiteen!]
Ruotsalaisia seutuja he välttelivät, mutta metsissä, joissa
lappalaisilla oli kotansa ja missä he pitivät porolaumoja, saattoivat
nämät pakolaiset mielin määrin temmeltää. Parempien aseittensa ja
tamineittensa vuoksi olivat he lappalaisille voittamattomia. Jo heidän
lappalaisiin verraten tavaton ruumiinkokonsa herätti lappalaisissa
ihmettelyä ja kauhua. Ja niinpä tunturikansan mielikuvitus sai vauhtia
— runoja sepitettiin suurista, voittamattomista teräspukuisista,
kallioluolissa pitkäsarvisten pukkien kera asuvista miehistä, jotka
aina väijyskelivät lappalaisia. Niinpä syntyivät lappalaisten monet
sadat tarinat Staloista, vuortenonkaloissa asuvista jättiläisistä,
jotka söivät lappalaislihaa...
Staloin, suurikokoisen, teräspukuisen kansan pelko osaksi selittää
lappalaisten ruotsalaiskammon. Mutta kuten sanottu, olivat he
luonteeltaan rauhallisia ja juoksivat mieluummin vihollista pakoon
metsiin kuin ryhtyivät taisteluun.
Täten selviääkin, mistä johtui, että Lappiin vuonna 1130 kristinoppia
levittämään lähetetyn ruotsalaisen joukkueen täytyi palata mitään
saamatta aikaan, kun se ei tavannut lappalaisia.
Eipä paljoa suurempi onni seurannut 1240 tienoilla Lappiin lähetettyä
"kristinopinlähetystöäkään". Parisenkymmentä lappalaista kyllä hyvällä
ja pahalla saatiin kastetuksi, mutta väkisin kastetut luultavasti ensi
sopivassa tilaisuudessa pesivät itsensä puhtaiksi "ristinkasteesta" ja
kastoivat itsensä uudelleen lapinkasteella, (samenalmakastates).
Uplannin pappein Lapinmatkojen kautta viranomaisten huomio kiintyi
Pohjan perukan laajoihin alueihin. Vasta Maunu Latolukon aikana
annettiin ensimäinen meidän päiviimme saakka säilynyt säädös Lapin,
s.o. nykyisen Norrbottenin, Västerbottenin ja Pohjanmaan asuttamisesta.
Maunu kuningas näet sääsi, että kaikki, jotka tahtoivat asettua asumaan
sinne ja maksaa veroa kruunulle, "saisivat pitää lappalaiset valtansa
alaisina sekä väkisin että käskemällä". Toisin sanoin, he saisivat
ottaa heiltä veroja kuin kuninkaan voudit. Tämä oikeus vahvistettiin
sittemmin 1328 ja 1400-luvulla.
Ja kävipä niin, että kulturin ensimäisiksi tienraivaajiksi Ruotsin
Lappiin tulivat — suomalaiset. Sillä aikakirjat kertovat "Pirkkalan
pitäjässä asuvain sinne lähteneen" Maunu kuninkaan kirjeen mukaisesti
pakottaaksensa lappalaisia alamaisuuteen. Senpävuoksi nimitettiinkin
näitä ensimäisiä kulturintuojia pirkkalaisiksi.
Ankarasti hallitsivat pirkkalaiset ja kovasti painoi heidän ikeensä
lappalaisia. Vähitellen tulivat sinne ruotsalaisetkin, mutta
tuskinpa hekään olivat lempeämpiä. Kirjotettua historiaa näiltä
ajoilta ei ole, mutta lappalaisten suullisista muistotiedoista voi
päättää, etteivät pirkkalaiset alkuaan rauhallista tietä päässeet
lappalaisten herroiksi. Kerrotaan näet, että "karjalain" täytyi
sotajoukoin kulkea maassa. Mutta monasti eivät joukotkaan auttaneet
urhoollisia saameja (lappalaisia) vastaan. Joskus tuhosivat he mitä
yksinkertaisimmin keinoin vihollisensa. Niinpä kerran oli haudattu
suuri "karjalain"-joukko hirsikasan alle. Lappalaiset olivat kuulleet,
että "karjalain" piti kulkea korkean vuoren juurelta erään solan läpi.
He kokosivat suuren röykkiön puita vuorelle, jonka rinteelle valoivat
vettä, niin että se muodostui jäiseksi iljangoksi. Kun sitte karjalat
tulivat, irrottivat he kasat, jotka jyminällä pompahtelivat laaksoon,
haudaten allensa kaikki "karjalat".
Julmuutta kerrotaan "karjalain" puoleltakin käytetyn, ja näistä
kertomuksista voidaan päättää että "karjalat", s.o. suomalaiset,
useimmin käyttivät nyrkkivaltaa kuin viekkautta valtansa
pystyttämiseksi ja säilyttämiseksi.
Heidän jälkeensä tuli ruotsalaisia pirkkalaisia. He olivat
toisenlaisia kuin suomalaiset. Ehkäpä muuttuneet olosuhteetkin heidän
esiintymiseensä vaikuttivat. Karjalain, jotka ensiksi tulivat,
oli käytettävä väkivaltaa, ja he käyttivätkin sitä sellaisella
ponnella, että lappalaisten täytyi huomata, etteivät he voineet saada
mitään aikaan panemalla kovan kovaa vastaan. Ja niinpä lappalaiset
turvautuivat heikomman puolustuskeinoon, viekkauteen.
Mutta ruotsalaiset, jotka olivat liukkaampia ja sukkela-ajatuksisempia
kuin suomalaiset, huomasivat piankin, minne lappalaiset pyrkivät,
ja niinpä he panivat viekkauden viekkautta vastaan. Ja samaten kuin
suomalaiset olivat väkivallalla pitäneet lappalaisia valtansa alaisina,
niin pakottivat ruotsalaiset heitä viekkaudella. Lappalaiset kyllä
huomasivat tulevansa petetyiksi, mutta ruotsalaisten pirkkalaisten
kavaluudelle he eivät mitään mahtaneet. Daroh, s.o. petkuttajia ja
ilkityöntekijöitä olivat nämät ruotsalaiset, ja _daro_ksi heitä lapiksi
sanottiin ja nimitetään vielä tänäkin päivänä.
Olipa pirkkalaisten toiminnalla Lapissa minkälaiset varjopuolet
tahansa, niin sittekin on varma, että juuri heidän kauttansa tänne
levisi ensimäiset kulturin säteet. Nämät ikäänkuin valmistivat maaperää
sittemmin tuleville lähetyssaarnaajille.
Sillä pirkkalaisten kaupankäynnin kautta he tulivat lähempiin
tekemisiin ruotsalaisten kanssa. Ruotsalaisen ei enää ollut mahdotonta
oppia lappia. Useimmat pirkkalaiset taisivat puhua lappia ja niinpä
myös vähitellen joku lappalainen oppi puhumaan ruotsia.
Kun 1300-luvun lopulla joukko Upsalan pappeja lähti "ristiretkelle"
Lappiin, on hyvin luultavaa, että heidän joukossaan oli joku, joka
puhui lappia. Tämän lähetysretken tulos olikin entistä parempi. Eikä
kovinkaan monta vuotta kulunut, ennenkuin 1400-luvun alulla tarinain
mukaan herra Tosten rakensi Lapin ensimäisen kappelikirkon, niinkuin
kuvauksessa tuonnempana kerrotaan.
Mutta vielä kesti vuosisatoja ennenkuin voidaan sanoa kristinopin
todella juurtuneen lappalaisiin. Niinkuin tuonnempana kertomuksessa
Vilppu Hiltuisesta esitetään, polttivat pirkkalaiset Tosten-herran
kappelin, ja sitte ei kristittyä kirkkoa Lappiin rakennettu ennenkuin
vuonna 1600, jolloin Lyckselen kirkko Kaarle kuninkaan käskystä
rakennettiin ja sinne myöskin määrättiin pastori.
Mutta samalla kuin Lappiin alettiin rakentaa kirkkoja, syntyi myöskin
kysymys siirtolaisuuden aikaansaamisesta sinne. Kaarle IX, jonka
huolenpito ylettyi laajan valtakunnan joka kulmalle — eikä suinkaan
pienessä määrin Lappiin ja Suomeen, joita siihen asti, Jumala
paratkoon, lapsipuolen tavoin oli kohdeltu — yritti ensiksi saada
aikaan siirtolaisuutta Lappiin. Ja hänen työtänsä jatkoi valtion
varallisuudesta suuresti huolehtiva Kaarle XI. Vuonna 1672 antoi
tämä julistuksensa Lapin asuttamisesta, joka on Norrlannin historian
ehkä tärkein todistuskappale. Ja pari vuotta myöhemmin, vuonna 1674,
tapaamme Lapin ensimäisenä paikallisena asujana, raivaajana ja
viljelijänä suomalaisen Vilppu Hiltuisen.
Vielä kerran näemme siis suomalaisten Ruotsin Lapissa esiintyvän
kulturille tienraivaajina. Eikä ainoastaan Lapissa, vaan myöskin
maakunnissa etelämpänä, Ångermanlannissa, Taalaissa, Medelpaadissa ja
Vermlannissa. Kuin suomalaisesta heimosta hajaantuneina vesoina ovat he
tehneet työtä ruotsalaisen kulturin palveluksessa raivaten ja viljellen
maita.
Tiedämmehän miten 1500-luvun viimeisinä vuosina Suomessa raivosi
hajottava sisäinen riitaisuus. Linnaleirin rasitus ja Flemingin nihtein
ylimielisyys ja kotimainen knaapiaateli oli herättänyt kansassa vihaa
ja kiukkua. Suurissa joukoissa nousi väestö kotimaisia sortajia
vastaan, herttua Kaarlen tukemina, joka ei vielä ollut ennättänyt
rautaisin käsin ryhtyä valtion peräsimeen, eikä siis voinut mieltä
myöden auttaa heitä. Talonpoikain järjestymättömät joukot eivät voineet
pitää puoliansa Siuntion Klaun rautapukuisia ratsujoukkoja vastaan;
kaikkihan tietävät nuijasodan surkean lopun. Kauheasti kosti Fleming
"kapinallisille". Kaikkialle kohotettiin hirsipuita ja Turun linnassa
sekä Siuntion kartanossa kitui monta. Ja metsiin piiloutui joukottain
ihmisiä Flemingin kostolta, peltojen ja niittyjen jäädessä autioiksi.
Mikä oli luonnollisempaa kuin että tällaisina koettelemuksien aikoina
pyrittiin vieraille maille etsimään vapautta ja rauhaa, joita ei
isänmaassa voinut saada? 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa
syntyikin Suomessa suuri siirtolaisuustulva. Suomalaiset hakivat
usein joukottain vaimoineen lapsineen uutta kotia itselleen vieraissa
maissa. Jotkut menivät Saksaan, Viroon ja Puolaan, mutta huhut rahvaan
orjallisesta asemasta näissä maissa, pelotti ihmisiä siirtymistä
jatkamasta. Sensijaan pyrkivät he yli meren Ruotsiin, vanhaan
emämaahan, jossa talonpoikaisvapaudella oli vanhat juuret ja jolla oli
samat lait kuin Suomellakin.
Nämät suomalaiset näyttävät ensin tulleen Helsinglantiin, joka on
Norrlannin eteläisimpiä rannikkomaakuntia. Täällä näyttää oikein
"kansainvaelluksia" tapahtuneen, osittain länteen käsin Taalaihin,
Taalainmaahan ja Vermlantiin, jonka syvät, luoksepääsemättömät metsät
tarjosivat tulokkaille tervetulleen turvapaikan, osittain pohjoiseen
käsin Medelpadiin ja Ångermanlantiin.
Kuten jo varemmin olen sanonut, kulki ruotsalainen asutus rannikolta
ylöspäin jokilaaksoja. Vielä 1500-luvulla olivat kumminkin suuret
jokilaaksojenväliset maat suuremmaksi osaksi erämaita, petoeläinten
metsästysaloja.
Näistä erämaista tuli nyt maanpakolaisten suomalaisten uusi kotiseutu.
Kaskeamisella, metsästyksellä ja kalastuksella, senmukaan kuin
kotipuolella olivat tottuneet, he elelivät täällä monet vuodet
ruotsalaisten edes aavistamatta suomalaisia siellä oleskelevan. Mutta
ruotsalainen asutus kävi yhä ylemmäs jokilaaksoja. Uutisasutuksia
alettiin perustaa saloille — ja niinpä koitti päivä, jolloin
salo-suomalaisten asumukset löydettiin metsistä ja taistelu
ruotsalaisten ja suomalaisten uutisasukkaiden välillä alkoi.
Ruotsalaiset, eivät suinkaan lempein silmin katselleet suomalaisia,
sillä he pelkäsivät anastuksia tai oli heillä todella haittaa metsiin,
kalavesiin, metsästysmaihin ja metsäniittyihin nähden. Senpävuoksi
tapahtuikin näinä nyrkkivallan aikoina, että ruotsalaiset omakätisesti
kävivät oikeutta ja murhasivat suomalaiset missä ikinä heitä tapasivat.
Niinpä tietää tarina kertoa, että hurjistunut talonpoikaisjoukko
ryntäsi Ångermanlannin Finnsjönin suomalaisten kimppuun murhaten heidät
viimeiseen mieheen.
Nykyisen historioitsijan on vaikea päättää ken oli oikeassa.
Luultavasti oli tässä kuten monessa muussa tapauksessa, että molemmat
olivat yhtä oikeassa.
Toiselta puolen on muistettava, että suomalaiset viljelemällä
autioja tiloja, jotka sodan ja ruton aikana olivat jääneet rappiolle
ja raivaamalla maata saloille, ovat suorittaneet Ruotsin hyväksi
kulturityön, joka ansaitsee tunnustusta.
Mutta toiselta puolen antoivat suomalaiset todella syytä valituksiin.
Jos he vain löysivät sopivan kaskimaan, piittasivat he vähät kuka oli
metsän omistaja. Ja myöhemmin tapaamme näiden seutujen tuomiokirjoista
tiedonantoja, joista käy selville, että suomalaiset usein olivat
syypäät rangaistaviin tekoihin.
Kumminkin palautui pian suomalaisten ja uutisasukkaiden naapurisopu,
ja molemmat kansat sulivat vähitellen yhteen. Suomen kieli hävisi
vähitellen. Se näyttää kumminkin paikottain olleen elinvoimainen, sillä
vielä 50 vuotta sitten oli Borgsjönissä vaimo, joka puhui suomea.
Vanhimmat Medelpadin Borgsjön pitäjän suomalaista heimoa olevat
asukkaat, nimittäin Johan Månsson ja Jonas Sjölund voivat vieläkin
kertoa tästä Meedelpaadin viimeisestä suomeapuhuvasta akasta.
Kertomuksessa "Mali-Oosa" esitetään kappale Borgsjön suomalaisten
historiaa. Tarinan sellaisenaan ovat minulle kertoneet mainitut ukot
Johan Månsson ja Jonas Sjölund.
Mutta jos suomalaisilla eteläisen Norrlannin viljelyksen historiassa on
ollut tärkeä sija, on kumminkin myönnettävä, että heillä vasta Lapissa
esiinnyttyään kulturin edelläkävijöinä on mitä suurin merkitys.
Kun Kaarle XI vuonna 1672 yllämainitun "Plakaatin Lapin asuttamisesta"
julkaisi, ei ollut ainoatakaan ruotsalaista, joka olisi uskaltanut
muuttaa Lappiin uutisasukkaaksi. Sillä lappalaiset olivat ruotsalaisten
kesken huudossa jumalattomasta noituudesta, jota ei kukaan voinut
vastustaa. Jopa aikalaiset sivistyneetkin luulivat lappalaisen
taitavan loihtia, ja varmaankin he tunsivatkin monta muilta salattua
luonnonvoimaa, kuten nykyajan intialaiset fakiirit. Ei ole siis
kummasteleminen, ettei tahdottu panna itseänsä alttiiksi lappalaisten
noituudelle.
Mutta suomalaiset olivat itse taikataitoista väkeä, ja vaikkeivät
olisi olleetkaan oli heillä kumminkin sellainen maine, ja se jo riitti
pitämään arkoja lappalaisia aisoissa. Siihen luottaen Vilppu Hiltuinen
— joka tarinoiden mukaan oli mahtava noita — teki tuon uhkarohkean
yrityksen ja läksi Lapinmaata raivaamaan.
Hänen jälkeensä tuli muita, ensin suomalaisia sitten ruotsalaisia. Ja
salosuomalaisista etelä-Lapissa ei ole jälkeäkään enää. Suomi on ja
oli jo sata vuotta sitte kadonnut näiltä tienoin. Mutta muisto Lapin
suomalaisasutuksesta elää vielä kansantarinoissa ja monissa paikan
nimissä.
Vilppu Hiltuisen tarinassa on lappalaisilla tärkeä osa. Senpävuoksi
heistä muutama sana.
Lappalaiset elelivät näihin aikoihin heimottaisin, suunnilleen samaten
kuin intiaanit, ja metsästelivät sekä kalastelivat monin verroin
enemmän kuin nykyään.
Pakanoita, vaikkei nimellisesti, useimmat lappalaiset näihin aikoihin
olivat ja tarina tietää vieläkin kertoa, miten lappalainen noita,
Kouno iski noidanpuskun pastori Olaus Graniin, joka hänkin oli
lappalaista syntyperää. Varmaa on myöskin, että lappalaiset Lyckselen
laamanninkäräjillä tammik. 11 p:nä 1687 tunnustivat "rummuttamisen"
ja uhraamisen vielä olevan yleisesti käytännössä "esi-isäin tapain ja
taidon mukasesti". Ja kuvaavaa on erään laamanninkäräjäin lautamiehen
lappalaisen Olavi Månssonin sanat, puolustaessaan itseänsä syytöksiltä,
että oli uhrannut Jubmelalle ja Ruottalle: "Jumala tietää, ettemme me
köyhät lapinmiehet sillä mitään pahaa tarkottaneet".
Tästä vastauksestahan selviää, silloisten lappalaisten omituinen
kristinopista ja pakanuudesta syntynyt sekauskonto.
On myöskin muistettava, että kuin lappalaiset elivät heimottain, joita
sanottiin kyliksi, erillään toisistansa ja ollen usein keskenänsä
riidassa, saattoi hyvinkin sattua, että toinen heimo oli kristitty,
toisen ollessa aito pakanallinen.
Lappalaisten uskonto oli monessa suhteessa esoteristen viisausoppein
tapainen. Usko sieluinvaellukseen ja auringon palveleminen korkeimpana
havaittavissa olevista jumalista, ovat tuon uskonnon, jossa on koko
suurenmoisiakin piirteitä, silmiinpistävimpiä ilmiöitä.
Lappalaisten papit, noidat, olivat heimon väkevimpiä ja lahjakkaimpia
miehiä. Mitään vioittumaa ei "noaiddessa" saanut olla — yksin puuttuva
hammaskin vei hänen mahtinsa. Yhteyttä jumalten kanssa piti hän yllä
lyömällä noitarumpua, gobdasta tai koobdasta. Rummuttaessansa pyrki
hän kiihottuneeseen tilaan, joka päättyi siten että noaidde joutui
horrostilaan (lankesi loveen) jolloin hän luuli saavansa tietää
jumalten tahdon.
Lappalaiset ovat runollista kansaa ja heillä on ollut rikas
kansanrunous, josta nyt on vain muutamia harvoja katkelmia jälellä.
Noidat olivat runoilijoita, jotka muovailivat tarinat runoiksi
ja sepittelivät lisäksi omistakin kokemuksistapa. Runoja ei
milloinkaan pantu muistiin, vaan kulkivat ne suusta suuhun. Niinpä
turmeltui alkuperäinen muoto, joka varmaankin oli samanlainen kuin
suomalaisissakin runoissa ja meidän päiviimme säilyneet näytteet
ovat vain heikkona kajastuksena alkuperäisistä runoista. Kristityt
papit vainosivat noiddeja ja heidän laulunsa ja tarinansa hävisivät.
Jotakin on säilynyt toki, vaikkakin vähän, ja siitä olen käyttänyt
mikä käytettäväksi sopii. Kristityt papit ovat muistiinpanoissaan
säilyttäneet vanhoja tarinoita ja näitä olen käyttänyt lappalaisen
kansanrunouden näytteenä. Muoto ei ole sama kuin pappien
muistiinpanoissa, mutta sisältö on sama.
Kirjan aihe on ollut suuri, miltei liian suuri. Jollei minun ole
onnistunut, niinkuin olen mielinyt, luoda eloa ja todellisuutta Lapin
nuoruudenajan tarinoihin, niin suotakoon anteeksi.
Tahto ainakin on ollut rehellinen.
Tukholmassa kesäkuulla 1908.
_Valdemar Lindholm_.