Edelliset. Kuivalainen (tulee perältä).
_Kuivalainen_. Terveheksi, nuori parvi, terveeksi koko talokin!
_Kimari_. Terve, Kuivalainen! (Taputtaa käsiään, johon muitakin yhtyy,
ja piiri hajoaa.) Jätetään tämä nyt, paras on vähän vilvoitella. Teitä,
Kuivalainen, on jo täällä odotettukin. Ainakin me, tukkipojat, palamme
halusta kuulla runojanne. Emme ole ennen kuulleet oikeaa runonlaulajaa!
_Kumpulainen_. Ei ole ukkopahan pajatuksesta, vanhan äijän ärjynnästä
enää haudan partaalla. Uudet ovat laulut teillä, nuoret, enkä enää
paljon muista niitä vanhojakaan.
_Kimari_. Teillähän kuuluu olevan runoja hevoskuormin. Kahdeksi,
kolmeksi päiväksi oli riittänyt sille helsinkiläiselle
rohvessyörillekin kirjoittaa.
_Kumpulainen_. Sinne lienevätkin runot huvenneet. Ken kaikki runonsa
laulaa, tyhjän saa hän itse iloikseen.
(Siitari on edellisen keskustelun aikana vetänyt pullon povitaskustaan
ja he ovat Virneksen kanssa naukkailleet. Toiset, varsinkin tytöt,
osoittavat heille nyrpeyttä ja vastenmielisyyttä.)
_Pari tyttöä_. Laulakaa nyt niitä runojanne. Onhan niitä vanhojakin
virsiä niin lysti kuulla.
_Kuivalainen_ (pilkallisesti). Liritelkää te vain rallatuksianne,
hieprukat! Mitäs meidän vanhojen virsistä teille!
(Tytöt peräytyvät nyrpällään.)
_Kimari_. Huomaanpa, että vanhana tullaan äreäksi.
_Kumpulainen_. Ja minä huomaan, että nuorina ollaan nokkavia. Mutta
vasta maailman ranta se neuvoo nenäänsä pitemmälle näkemään.
_Virnes_. Mitä sillä meinaatte? Saa kai sitä sanoa sanansa, vaikkei
mies olisikaan partana?
_Kuivalainen_. No, tosiaan! Ei ole haituviakaan, aivan kuin vasikan
turpa! Niin, on aivan välttämätöntä, että sinäkin sanot sanasi. Sillä
sinun ikäisesi nykymaailmassa ovat ylimpinä kukkoina tunkiolla.
_Virnes_. Mitä sillä meinaatte? Jos haluatte, kyllä minä näytän, miten
parrasta saattaa vetääkin.
_Siitari_. Hyi, Virnes! Etkö häpeä räyhätessäsi vanhalle miehelle!
(Tarjoo Kimarille pullon.)
_Kimari_. Hiljaa porsaat pussissa! Onko tämä nyt laitaa, että kun saa
tilkan suuhunsa, alkaa heti rähistä ja hosua minnepäin ennättää. Te,
vanha Kuivalainen, osaatte käyttää jumalanviljan paremmin. Eikös sopisi
kieltä vähän voidella.
_Kuivalainen_. Ei tee pahaa pitkistä ajoista. (Ottaa.) Suurkiitosta,
kostjumala!
_Kimari_. Kenties kieli alkaa vielä taipua lauluunkin?
_Kuivalainen_. Ainahan se vanha kieli tarvitsee verrytellä.
_Kimari_. Kuivalaisen kunniaksi! (Kulauttaa.) Ottakaapas vielä tästä,
ja päästäkää sitten runonpäätä kuuluviin.
_Kuivalainen_ (otettuaan). Kostjumala! No, kyllähän minä muuten, mutta
eipä tässä taida olla säestäjääkään, ja kannelkin jäi kotimökille.
_Kylän poikia_ ja _tyttöjä_. Me säestämme joukolla!
_Kuivalainen_. Liekö joukon joiunnasta? Ennen kyllä sai laulaja
säestäjänsä, missä vain oli mailla mies kielellinen. Oli meillä kuin
olikin, oli ennen siskoksilla lauluista siniset sillat, oli Viljon
veljeksillä virsistä veno punainen. Menneet alkavat olla ne ajat,
kaiholla me vanhat niitä vain muistelemme.
Laulu n:o 8.
Oli meillä kuin olikin,
oli ennen aikoinansa
siskoilla sininen silta,
veikoilla veno punainen.
Nousi tuuli tuulemahan,
ilman ranta riehkimähän,
tuuli puut havuttomiksi,
kanervat kukattomiksi.
Siitä taittoi siskon sillan,
veikoilta venon hajotti,
jätti veikot veen varahan,
siskot siirrälti salolle,
jätti sormet soutimiksi,
kämmenet käsimeloiksi,
hongan oksat huonehiksi,
katajat kamariloiksi.
(Nuorista ovat enimmät menneet istumaan penkeille puun luo. Runon
päätyttyä vallitsee kotvan harras hiljaisuus.)
_Tytöt_ ja _Pojat_ (näyttämön takana).
Yö vieno on rannalla Koitereen,
oi, Koitereen!
On aaltonen uinunut rantaan veen,
oi, Koitereen!