KAHDEKSASTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Kuivalainen (tulee perältä).

_Kuivalainen_. Terveheksi, nuori parvi, terveeksi koko talokin!

_Kimari_. Terve, Kuivalainen! (Taputtaa käsiään, johon muitakin yhtyy,

ja piiri hajoaa.) Jätetään tämä nyt, paras on vähän vilvoitella. Teitä,

Kuivalainen, on jo täällä odotettukin. Ainakin me, tukkipojat, palamme

halusta kuulla runojanne. Emme ole ennen kuulleet oikeaa runonlaulajaa!

_Kumpulainen_. Ei ole ukkopahan pajatuksesta, vanhan äijän ärjynnästä

enää haudan partaalla. Uudet ovat laulut teillä, nuoret, enkä enää

paljon muista niitä vanhojakaan.

_Kimari_. Teillähän kuuluu olevan runoja hevoskuormin. Kahdeksi,

kolmeksi päiväksi oli riittänyt sille helsinkiläiselle

rohvessyörillekin kirjoittaa.

_Kumpulainen_. Sinne lienevätkin runot huvenneet. Ken kaikki runonsa

laulaa, tyhjän saa hän itse iloikseen.

(Siitari on edellisen keskustelun aikana vetänyt pullon povitaskustaan

ja he ovat Virneksen kanssa naukkailleet. Toiset, varsinkin tytöt,

osoittavat heille nyrpeyttä ja vastenmielisyyttä.)

_Pari tyttöä_. Laulakaa nyt niitä runojanne. Onhan niitä vanhojakin

virsiä niin lysti kuulla.

_Kuivalainen_ (pilkallisesti). Liritelkää te vain rallatuksianne,

hieprukat! Mitäs meidän vanhojen virsistä teille!

(Tytöt peräytyvät nyrpällään.)

_Kimari_. Huomaanpa, että vanhana tullaan äreäksi.

_Kumpulainen_. Ja minä huomaan, että nuorina ollaan nokkavia. Mutta

vasta maailman ranta se neuvoo nenäänsä pitemmälle näkemään.

_Virnes_. Mitä sillä meinaatte? Saa kai sitä sanoa sanansa, vaikkei

mies olisikaan partana?

_Kuivalainen_. No, tosiaan! Ei ole haituviakaan, aivan kuin vasikan

turpa! Niin, on aivan välttämätöntä, että sinäkin sanot sanasi. Sillä

sinun ikäisesi nykymaailmassa ovat ylimpinä kukkoina tunkiolla.

_Virnes_. Mitä sillä meinaatte? Jos haluatte, kyllä minä näytän, miten

parrasta saattaa vetääkin.

_Siitari_. Hyi, Virnes! Etkö häpeä räyhätessäsi vanhalle miehelle!

(Tarjoo Kimarille pullon.)

_Kimari_. Hiljaa porsaat pussissa! Onko tämä nyt laitaa, että kun saa

tilkan suuhunsa, alkaa heti rähistä ja hosua minnepäin ennättää. Te,

vanha Kuivalainen, osaatte käyttää jumalanviljan paremmin. Eikös sopisi

kieltä vähän voidella.

_Kuivalainen_. Ei tee pahaa pitkistä ajoista. (Ottaa.) Suurkiitosta,

kostjumala!

_Kimari_. Kenties kieli alkaa vielä taipua lauluunkin?

_Kuivalainen_. Ainahan se vanha kieli tarvitsee verrytellä.

_Kimari_. Kuivalaisen kunniaksi! (Kulauttaa.) Ottakaapas vielä tästä,

ja päästäkää sitten runonpäätä kuuluviin.

_Kuivalainen_ (otettuaan). Kostjumala! No, kyllähän minä muuten, mutta

eipä tässä taida olla säestäjääkään, ja kannelkin jäi kotimökille.

_Kylän poikia_ ja _tyttöjä_. Me säestämme joukolla!

_Kuivalainen_. Liekö joukon joiunnasta? Ennen kyllä sai laulaja

säestäjänsä, missä vain oli mailla mies kielellinen. Oli meillä kuin

olikin, oli ennen siskoksilla lauluista siniset sillat, oli Viljon

veljeksillä virsistä veno punainen. Menneet alkavat olla ne ajat,

kaiholla me vanhat niitä vain muistelemme.

Laulu n:o 8.

Oli meillä kuin olikin,

oli ennen aikoinansa

siskoilla sininen silta,

veikoilla veno punainen.

Nousi tuuli tuulemahan,

ilman ranta riehkimähän,

tuuli puut havuttomiksi,

kanervat kukattomiksi.

Siitä taittoi siskon sillan,

veikoilta venon hajotti,

jätti veikot veen varahan,

siskot siirrälti salolle,

jätti sormet soutimiksi,

kämmenet käsimeloiksi,

hongan oksat huonehiksi,

katajat kamariloiksi.

(Nuorista ovat enimmät menneet istumaan penkeille puun luo. Runon

päätyttyä vallitsee kotvan harras hiljaisuus.)

_Tytöt_ ja _Pojat_ (näyttämön takana).

Yö vieno on rannalla Koitereen,

oi, Koitereen!

On aaltonen uinunut rantaan veen,

oi, Koitereen!

Koitereen rannalla · 第 23 / 26 题