Oottako kuullu kuinka yhren viinapoliisin on käyny?
Kun on paleltunu varpahat ja viälä saanu selaasen ryypyn, jotta
muistaaki ensin haistaa ennenku maistaa.
On oikeen murheellista ku mones pitäjäs on asiat sillä lailla, ettei
viinapoliisiksi oo panna raitthia miähiä, kun pitää siihe virkahan
ottaa vanhoja juappoja. Jokku pahimmat pitäjän juapoot ovakkin
hoksannehet, että parahite nahkansa pitää ja viinoos pysyy, kun rupiaa
viinapoliisiksi.
Niinkun tämäkin viinapoliisi, jost’on ny puhet. Koko pitäjäs tiätää,
jotta s’oon koko elämänsä hissuksensa keittäny viinaa. Ja jotta s’oon
justhin sama miäs, joka täs, kun viina tuli lujahan, opetti polttamisen
konstin nurkkapualen miähille.
Ja kun sitte sai kaverinsa oppimhan, niin ny on ruvennu knoppimhan.
Rupes peijakas viinapoliisiksi ja keljuuli ittensä frii viinoohi. Kun
hyvin tiätää miähet ja paikat, niin konstikos sen on tulla justhin aina
oikiahan aikahan paikalle ja esivallan nimes korjata toisten hikisen
tyän herelmä omhin pottuuhin.
Mutta paha ittensä maksaa ja oikeus maan perii. Eikä s’oo turhaa
puhetta.
Sen tuntoo tämäki viinapoliisi ny varpahisnansa. Sill’oli täs hiljan
taas viina loppunu ja lähti yhren Jussin prännille vahtaamhan. Jussi
keittää poruutti ja oli ahkeraa ja kun sai valmista, niin eikös tua
peijakas tuukkin puskan takaa kun käsketty.
— Vai viinoja täälä värkätähän! — kiljaasi.
S’oen selvää, jotta siihen jätti prännäri leilinsä ja meni n’otta
puskat krapaji.
Viinapoliisi naureskeli partoohinsa, korjas viinat haltuhunsa ja otti
tukevia ryyppyjä. Istuskeli kannon nenäs ja kallisteli.
Mutta rupes tuumaamahan, jotta jos menis saman tiän toisenkin Jussin
pankoolle. Ja lähti kans.
Mutta kun tämän Jussin pannust’ ei viälä nokkunukkaa, niin paiskas
puskan taa maata ja tuumas että:
— Sopiihan täs orottaakki. Eip’oo kiirusta.
Mammuskeli vain puskan juurella ja otti ryyppyjä sen toisen Jussin
leilistä. Sattuu olohon pakkaanen ja sitä varte piti useen klunahuttaa.
Niin useen, jotta lopuksi tuli aika pönttyrähän ja mässähti leilin
viärehen.
Se olikin onni sille Jussille, joka siinä keitteli, eikä tiänny
viinapoliisista mitään. Jussi sai viinansa valmihiksi, sammutti
valkian, piilootti vehkehet riskukasahan ja lähti viinoonensa kotia.
Mutta kyllä se säikähti, jotta leili kärestä putos, kun se tuli sen
puskan äärehen, jonka takana viinapoliisi makas.
— Sus siunakkoon! — pääsi Jussilta.
Mutta kun viinapoliisi makas vain kun lehmä nevas eikä mitää puhunu,
niin silloon rupes Jussiaki naurattohon.
— Ähä rumaanen! — Makaa ny siinä ja verä henkhes — tuumas Jussi ja
hairas viälä viinapoliisinkin leilin ja sitte paineli oikeen niskat
kryhys kotia ja nauraa pihisteli partoohinsa.
Vasta aamuyästä heräs viinapoliisi aivan turtana ja silloon oli kans
varphat paleltunehet. Ei tahtonu kotiansa päästä. Ja manas ja noituu
Jussia ja varpahiansa.
Mutta niin oli sinnikäs se viinapoliisi ja niin sen pisti vihaksi se,
kun Jussi oli viäny senkin leilin, jotta heti aamuvarahasta lähti
Jussin mökille niillä paleltumisilla varpahillansa kompuroomahan.
Mökin emäntä äkkäs klasista jotta:
— No nyt se peijakas taas tuloo tänne tonkimahan. Mutta kyllä mä annan
sille sellaasen ryypyn jotta tiätääki saanehensa.
Emäntä hairas nurkkakaapista halstoopin potun, reisuusti vaan pyärähti
nurkkapuales ja — — — nopiaa piilootti sitte sen potun sängyn olkihin.
Viinapoliisi tuli ja rupes heti krotaamahan. Syynäs kaikki paikat ja
löytikin potun sängystä.
— Mitäs täm’on! — kysyy poliisi.
— Mitähän se ny on! — tiuskaasi emäntä.
— Justhin on prännistä tuatu kun on viälä oikeen lämmintäki — ihaali
viinapoliisi. — Olihan se Jussi mennyt yänä taas poruuttamas. Pitääpä
maistaa, minkälaasta tuli.
Ja holppas aika lailla.
Mutta kyllä kans sylki ja pärmänttäs eri lailla!
Ja kyllä vissisti muistaa se miäs vasteres ensin haistaa ennenku
maistaa.