Oottako kuullu jotta Klihta-Siukun Hermannista on ny kans tullu
pankinjohtaja?
— Klihta-Siukun Hermannista?
— Onko se sen Klihta-Siukun suarajalkaane poika, se poika, jok’ei oo
ikänä mihkää kelvannu? Siinä isänsä joukos vaan lurvaallu.
— No kuinka, herrahallikkoho, siitä ny pankinjontaja on tullu? Eihä se
osaa eres oikee nimiänsä kirjoottaa! Ja sellaane venales ja ihmisten
risti ku se on ollu. Ei kukaa oo sitä ikänä oikee toresta ottanu.
Eikö sit’ oo piretty nuan salaasin-pualin vähä hassahtanehena? Ja ny
pankinjohtaja! No kaikkia sitä kuuloo. Jo on mailina mullin mallin kun
Klihta-Siukun poijastaki pankinjohtaja! Minkä pankinjohtaja se ny sitte
on?
— Sen uuren pankin, joka hiljan aukaastihin kirkolla. Oikee
pankkiherrana se ny pröystäälöö. Ja kyselöö jotta:
— Tarttiskos poijat rahoja laihnata?
— Eikö ne ny parempaa miästä niistää saanehet ku Klihta-Siukun
Hermannia? Kuinka ne sen rookasivat?
— No sen isä oli pannu sen Hermannin viämähä heinäkuarmaa asemalle ja
siäl’ oli yks herra kyselty ihmisiltä, eikö kukaa rupiaasi haarapankin
johtajaksi. Oli siin’ ollu miähiä aikalailla, oli vankkojaki taloon
isäntiä, mutta olivat vain tuumannehet, ettei täs olla pikkurahan
puuttehes. Mutta yks koiranleuka oli äkänny sen Klihta-Siukun poijan ja
sanonu jotta:
— Tuas olis joutilas ja oikee passeli pankinjohtaja.
Herr’ oli menny juoksujalkaa sen puheelle ja kun oli aikansa pyyrelly
ja rukoollu niin oliki se Klihta-Siukun Hermanni viimmee ruvennu.
Mutta kun s’oli kotia tullu ja jutellu isällensä kuinka sen oli
käyny, niin kyll’oli Klihta-Sinkku raimaantunu. S’oli hairannu poikaa
niskakarvoosta ja mukiloonu aikalailla kun:
— Tuallaasia kölöntöitä teköö ja häpääsöö täs viälä joutesnansa
kunniallisen Klihta-Siukun nimen.
— Pankinjohtaja! — oli Sinkku jahkaassu ja sukaassu poikaa viälä
toisellekki korvalle.