Oottako kuullu sitä ku yks kokkoolaane karstamaakari rookas laupiahan
samarialaase Härmän kevaris?
Menny-tiistaki illalla tuli Alahärmän kevarihi kaks ventoviarasta
miästä aiva eri haaralta, pyytivät yäkortteeria ja sen emäntä antooki
ja sanoo jotta:
— Tuala peräkamaris oli sängyt ja muut, makuukamppehet, jotta sinne
passaas niinku mennä —
Ja viarahat meniväkki, panivat hattunsa naulaha, istuuvat lavittalle ja
hetken päästä sanoo toinen jotta:
— Yhym, tuata nuan saisinko esittää itteni?
— Mitäs siin’on, esitä vain — sanoo se toinen.
— M’oon Kokkoolasta karstaporvari. — Mikäs s’oot?
— M’oon kirjaltaja Helsingistä.
Sitte otti Kokkoolaane kalossit jalaastansa, sillä kokkoolaasill’
on aina plankkisaappahat ja kiiltävät kalossit, ja pani ne nurkkaha
sylkiastian viärehe ja sanoo jotta:
— Jahas, vai kirjaltaja. No sitte me ryypäthän.
— Nyt on kialtolaki — sanoo kirjaltaja.
Kokkoolaaselta jäi suu auki jotta:
— Hoo-oh, kun en m’oo kuullukkaa! Vai kialtolaki?
— Enkä mä siksi toiseksi pruukaa ryypätäkkää — seliitti se kirjaltaja.
— Hoo-oh, soo-oh — sanoo Kokkoolaane ja se sanoo sen kaks kertaa. Sitte
se meni ja istuu keikkustualihi, kiikutteli ja kattoo aiva suu auki
sitä merkllistä kirjaltajaa, jok’ oli suuri ja friski miäs — ja kovasti
punaposkine eikä ryypänny. Ja sanoo viäläki kerran oikee pitkähänsä
jotta:
— Soo-oh, vain niin! — No saankos mä sitte ryypätä? — kysyy sitte
hetkenpäästä se karstaporvari.
— Ryypäkkää vai, ei se mua liikuta!
— No saanko mä laulaakki?
— Laulakaa vai, ei se mua liikuta — sanoo se kirjaltaja ja pisti
paperossin palamahan.
— Saankos mä häjyylläkki?
— Häjyylkää vai, ei se mua liikuta.
— Hoo-oh, soo-oh — sanoo karstamaakari ja otti takin yltänsä. — Saanko
mä lyäräkki?
— Lyäkää vai, ei se mua liikuta — tuumas se laupias samarialaane.
Silloo Kokkoolaane tilas emännältä kaffit, teki plöröjä ja ryyppäs.
Tuli pöhnähä ja sisu nousi. Tuumas jotta:
— Kyllä mä sulle näytän eikö liikuta!
Mutta se merkillinen miäs istuu vain pöyrän pääs ja poltteli, eikä ollu
tiätääksensä, vaikka karstamaakarin oli jo niskakarvat aiva oikoosna.
Viimmee se Kokkoolaanen ei saattanu enää hillitä ittiänsä, se hyppäs
pysthyn, hairas lavittan ja sukaasi sen kakluunihi aiva säpälehiksi.
Kysyy jotta:
— Eikö liikuta?
— Mitäs se mua liikuttaa! — huakaasi laupiahasti se samarialaane
kirjaltaja.
— Vai ei liikuta! — kiljaasi karstamaakari, sieppas kiikkulavittan
ja löi senkin aivan prisaksi. Sitte se hyppäs pöyrälle ja tramppas
kaffikupit ja sokurikoolin aivan rauskooksi. Ja maittilaknekan potkaasi
kirjaltajaa vasta silmiä jotta truiskii.
Mutta se samarialaane kirjaltaja antoo truiskia vai, veteli savuja,
eikä piitannu mitää.
Silloo se karstamaakari raivostuu siitä niin, jotta se särki kaikki
tyynni, mitä huanehes oli. Viimmeen nakkas oman kapsäkkinsäkki klasista
pihalle, huuti aiva oikohonsa ja repii tukkaansa.
Ja se merkillinen kirjaltaja istua könnäs vain lavittallansa, poltteli
ja funteeras omia asiootansa.
Silloo veti Kokkoolaane saappahan jalaastansa ja rupes sillä
paukuttamhan sitä samariaiaasta päähä, jotta klasit täräji.
Pläkkikoolit tuvan seinältä poukkooli laattiallen ja silloo lähti jo
emäntäki kattomhan.
Se hairas kamarin oven auki ja näki, ku se karstamaakari hakkas jotta
hiki nokkuu sitä toista miästä saaphan korkolla päähä niin tihiää, niin
tihiää ku ikänä kerkes.
Ja se vai istuu ja poltteli!
— Voi herranjutina sentähre! — huuti emäntä. — Tulkaa hyvät ihmiset
aphu!
— Ei mitää, emäntä! — Antaa sen ny vain hakata. Ei se mitää, kyllähän
viimmeen väsyy — tuumas vain se laupias kirjaltaja ja kraappas valkian
uuthen paperossihinsa.
Mutta emäntä lähti häntä hulmuten hakhon poliisia ja faltesmannia ja
huuti koko matkan.
Ja se karstaporvari huhtoo aina vai ja välistä sylki käshinsä ja taas
rupes paukuttamhan.
Ja kirjaltaja istuu vai ja poltteli. Koitti olla tyrniääki, jottei
klenkahtanu.
Kun faltesmanni ja poliisi sitte aikaan päästä tulivat häthän, niin
Kokkoolaane oli jo hakannu toisen saaphansa aiva flintallensa ja
justhin rupes toisella takomha.
Silloo kerkesivät aphun, saivat saaphan sen käsistä ja pari kertaa
kilahuttivat karstamaakarin omaha knuppihi, niin silloo talttuu.
Ja se kirjaltaja istuu vai ja poltteli kaikes rauhas, vaikk’oli
nyrkinkokoosia kuhmuja ja kupuloota aiva pää täynnä, niin että
faltesmanni sanooki sille pökörtynhelle Kokkoolaaselle jotta:
— Täm’on teille tyyristä lystiä kuulkaa — Ja sitte räknättihin, niin
lavittat ja kaffikupit maksoo 200 markkaa ja maittilaknekasta otti
emäntä 15 mk ja s’oli vähä liikaa.
— Mutta mitäs se tämä kirjaltaja ottaa kun on aivan tohjona koko
päävärkki? kysyy faltesmanni ja poliisi toristi.
— Ei se mitään maksa! — tuumas se laupias samarialaane. — Mitäs nuasta
turhista, vaivaahan sillä vain oli ja vahinkuaki ku hakkas saaphansa
rikki — — —
Eikä ottanu mitää, ei vaikka faltesmannikin tykkäs jotta:
— Kyllä siitä ny eres vähä passas ottaa, jos ei ny aivan Härmän
markkonkiakaa pitääsi, niin sais siitä ny eres 10 markkaa sivaltaa.
Mutta s’ei ottanu! Sanoo vai jotta:
— Mitäs joutavia, tuallaasesta ny kannata puhuakkaa — — —
Kiitteli vain kärestä pitään jokahista ku taloosta lähti, vaikka pää
oli niin paisuksis ja kupuloos, jottei lakki pääs pysyny.
Ja kainalohonsa se sen pistikin ku lähti.