I.

Lemmon luola.

V--n pitäjässä Satakunnassa on vesiä yltäkyllin. Vesien lomassa on

saaria -- niitä myöskin yltäkyllin. Ne kaunistavat tosin seutua; mutta

ne ovat pieniä, eikä niitä asuta. Ne eivät hyödytä omistajiaan.

Semmoinen vähäinen saari on tuo kivinen Kontio-saari, jossa tuskin

löytyy ainoatakaan puuta. Se on kumminkin enemmän kun toiset saaret

tunnettu, sillä siinä on kummallinen luola, jota kolkkoutensa tähden

nimitetään Lemmon luolaksi.

Ennen vanhaan ovat sota-aikoina ihmiset tänne turvautuneet, ja Lemmon

luola on antanut heille suojaa.

Lemmon luolaan ei osaa muu kuin se, joka siellä on käynyt. Saari ei ole

viittäkymmentä syltä pitempi, leveys ei kahtakymmentä syltä. Saari on

paljasta kivikkoa. Mutta etelärannalla on paasi kummallisesti nostettu

pystyyn. Sen luulisi kuuluvan siihen kallioon, johon se nojautuu; niin

luonnollisesti on se paikalleen sovitettu. Mutta kun sen nostaa

syrjälle, joka on aivan helppo tehdä, koska tuo paasi on varsin ohut,

näkyy vähäinen pimeä reikä, joka vie raunioiden sisälle. -- Se on Lemmon

luola.

Tätä luolaa ja luolan tähden koko saarta kammeksuu rahvas. Saaresta ja

luolasta käy, näet, kummallinen satu.

Siihen aikaan, kun kristinuskoa ruvettiin levittämään Suomeen, asui

järven rannalla, vastapäätä saarta, Ruhmo niminen mies. Hän oli nuorena

käynyt Hiiden koulussa, ja hänestä oli Hiiden avulla tullutkin

oivallinen seppä. Kerran, kun Ruhmo kävi Hiiden luona vieraisilla,

rupesi hän puhumaan miehistä, jotka saarnasivat uutta uskontoa.

«Kävivätkö sinunkin luonasi?« kysyi Hiisi. -- «Kävivät«, vastasi Ruhmo.

«Mitä he puhuivat?« kysyi taasen Hiisi. «He saarnasivat uutta Jumalaa,

joka olisi luonut maan ja taivaan ja jonka Jumalan avun osallisuuteen se

tulee, joka antaa kastaa itsensä«. -- «Noo«, sanoi Hiisi, «ja mitä sinä

vastasit?« «Minä vastasin, etten minä sitä Jumalaa tarvitse«. -- oikein,

Ruhmo! Tiedä, että jos olisit antanut noiden kastaa itsesi, et ikinä

olisi nähnyt kotoasi enää«.

-- Kun Ruhmo illalla palasi taloonsa, näki hän miten pappi rannalla

kastoi hänen poikaansa. Hän julmistui ja huusi: «Lempo vieköön teidät

kaikki!« -- Ja tuskin oli hän saanut huudetuksi nuo sanat, kun jo Lempo

seisoi rannalla ja vei, ei kastajaa, mutta Ruhmon nuorimman pojan -- ja

tuo tuli siitä, että pappi ei ollut ennättänyt sanoa mitään valaessaan

vettä pojan päähän. -- Lempo vei nyt pojan saarelle, etemmäs hän ei

jaksanut. Vesipisara pyhää vettä oli pudonnut Lemmon kädelle ja poltti

nyt sitä niin, että täytyi päästää poika ja karata itse luolaan. Mutta

pappi sanoi rannalla, kun näki Lemmon vievän lasta: «Nimeen isän« -- ja

poika seisoi elävänä saarella, josta pappi hänen nouti ja kastoi myös

Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mutta niinkauan kuin vesipisara polttaa

Lemmon kättä, ei hän luolasta pääse. --

Kun ei ole saarella mitään arvoa ja kun siitä niin julma taru käy, ei

tee sinne mieli kenenkään mennä.

Ennen muinoin kävi V--n pitäjässä mies, joka uskalsi soutaa saarelle ja

mennä Lemmon luolaan. Mutta hän palasi sieltä hirmustuneena ja

läähättäen, ja päästyään maalle puhui hän, miten melkein luolan suussa

Lempo istui, että jos hän olisi askeleen lähemmälle mennyt, olisi Lempo

saanut hänet käsiinsä. -- Viisaammat eivät tosin uskoneet tätä miehen

puhetta, mutta kun eivät itse uskaltaneet mennä Lemmon luolaan, tuli se

puhe vallalle, että joka luolaan menee, on Lemmon oma. -- Ja tämä puhe

yltyi, kun väliin öisin kuka milloinkin näki savua nousevan törmästä ja

miehiä kulkevan rannoilla. -- --

On yö keskellä toukokuuta. Jäät ovat muutamia päiviä sitten sulaneet.

Vesi on korkeimmillaan ja ulottuu pian luolan suuhun saakka. Nyt on

paasi syrjällänsä, ja vähäinen vene, jonka tuskin luulisi ihmistä

kannattavan, on köydellä sidottu kiini rantaan. --

Kahdeksan vuotta on kulunut niistä tapauksista, joista viimeksi

puhuimme.

Vuosi saa jo paljon ihmisten elämässä muuttumaan, mitä sitten kahdeksan?

-- Kuka voipi aavistaa, miten asiat, jotka tänä päivänä ovat näin,

kahdeksan vuoden kuluttua ovat? Ja kumminkin löytyy jo tänään juuret

niihin tapauksiin, jotka kahdeksan vuoden kuluttua saavat matkaan mitä

nyt emme osaa ajatellakaan. Aika muuttaa kaikki; ajan kuluessa muutumme

itsekin.

Silmäilkäämme luolaan! Siinä istuu tänä mainittuna kevät-yönä mies ja

vaimo. -- Miehen me jo ennestään tunnemme, mutta vaimosta emme ole

puhuneet. Hän oli kahdeksan vuotta takaperin kaunis, nuori

palvelustyttö, joka silloin rehellisesti palveli isäntäväkeään. Kaksi

vuotta takaperin tuli hän tutuksi tuon miehen kanssa, jonka vieressä hän

nyt istuu. Heissä liikkui silloin samat tunteet. He alkoivat kulkea

samaa tietä; se tie on tänään vienyt heidät Lemmon luolaan. --

Että tämä tie ei ollut päivän, rehellisyyden, lienee jo lukiani

arvannut. Hän on jo ehkä arvannut, kuka tämä mies on, jos hän muuten

muistaa, että pahat ajatukset, kun ne vallan ovat ihmisessä saaneet,

eivät anna tukehuttaa itseään; että pahat ajatukset vähitellen kypsyvät

työksi ja vaativat työstä työhön, josta jälkimäinen aina on edellistä

julmempi ja vie tekiänsä vielä etemmäs pois oikealta.

Tämä mies, joka näkyy olevan neljän ja viidenkymmenen välillä, on

Metsämaan Jaakon ja Eevan vanhin poika -- Kyösti.

Hän on nyt eronnut ihmiskunnasta. -- Me olemme nähneet hänen valmiina

työhön, josta sattuma sai hänen pelastetuksi. Mutta sattuma ei voinut

kumota hänen sydämensä himoja. -- --

«Katri! Laita valkea!« huusi hän luolasta vaimolle, joka syömään arveli

ruveta.

«Laita itse, laiska; vai pitääkö minun aina sinua palvella!« --

«Laita valkea tahi... Lempo vieköön...«

«Tuo puut tänne veneestä!« sanoi vaimo hiljemmällä äänellä. -- «Älä nyt

ole kärtyinen! Mitä toki siitä, ettemme onnistuneet, että Kärmälä hakee

sinua ja pelossaan hukuttaa rahaa sinua takaa ajaen«...

«Kärmälä! Se mokoma!« ärjäsi Kyösti ja heitti vaimon eteen veneestä

noudetut puut. «Ei hänellä ole hauskoja päiviä, sen sanot oikein. Mutta

piru vieköön, ei hän vielä ole havainnut, ketä hän petti!«

«Elä taasen rupea uhkaamaan! Tiedät itse, että minulla on paljon

suurempi syy kostaa, mutta minä en puhu mitään«.

«Niin sinä! Sinä olet hullu, kun saatit uskoa herroja ja semminkin

semmoista herraa. -- Kostat omaa hulluuttasi, et, peto vie, muuta«.

«Ole vaiti, et sinä ymmärrä, miten minulla on syytä kostoon. -- -- Sinä!

No, mitä siitä, ettei Kärmälä antanut sinulle mitä lupasi, etpä sinä,

vaikka kolmasti koetit surmata vanhaa vääpeliä, saanut toimeen muuta

kuin että hän kirjoitutti testamenttikirjan...«

«Ei sekään lie ollut mitään, että toista vuotta sain istua raudoissa,

että Kärmälä, jolla olisi ollut hyöty serkkunsa kuolemasta, itse syytti

minua! -- Ja hän kuitenkin lupasi vannoen kaikissa tapauksissa

kuolinpäivääni pitää minua Kärmälässä ja vielä palkaksi 200 riksiä,

vaikka en onnistuisikaan. -- En puhu mitään siitä, että hän, jos kiini

joutuisin, lupasi tehdä tyhjiksi kaikki kanteet... No, entäs Leena, sen

se peto kihlasi jo aikoja ennen kuin sillä minua rupesi houkuttelemaan«.

-- --

«Ole vaiti, heittiö, ja syö! Olet itse tunnustanut, että minä vastaan

kymmentä Leenaa«. --

«Ha, haa!« --

«Älä naura! Vai jo olet unhottanut miten viime syksynä pelastin sinun

Antintalon jyväaitasta, jossa minutta olisit saanut jauholaarissa

odottaa aamua ja kiinitulemistasi niinkuin kala verkossa«. --

«Niin! Mutta kuka sanoi, kun olin katon repinyt: heittäydy alas! --

kuka, häh!«

«No, mitä turhia nyt puhumme! -- Sano mitä nyt aiot tehdä!«

«Kostaa, jos vaan olisin varma siitä, että tämä paikka on turvallinen«.«

--

«Ja lupaatko oman henkesikin vaaralla auttaa minua, jos minä nyt autan

sinua?«

«Senhän olet kuullut tuhansia kertoja, sorkkaluu, vai pitäisikö minun

taasen vannoa?«

«No, no! Minä uskon sinua, minä autan sinua, sinä sitten minua. Mutta

jos petät, niin! Sinä tunnet jo Katrin!« -- --

«Tunnen. Sinä olet pirua pahempi, sen olen nähnyt, vaikka leppyinen olet

olevinasi«.

Katri nauroi: «Sinä olet havainnut sen, se hyvä! -- Sinä voinet arvata,

ettei minun kostoni ole turhanpäiväinen. -- No, sano, mitä nyt aiot?«

«Minä! -- Minä en sitä sinulle sano; minä olen oppinut sinusta olemaan

vaiti. -- Mutta nyt vene on luolaan vedettävä, ja sitten tarvitsee

päivämies lepoa -- oli Kärmälän tapa sanoa, hä, hä!«

Tuntia myöhemmin astumme, lukiani, Lemmon luolaan.

Kuka on tuo nainen, joka siinä lepää, joka nukkuu rauhallisesti, kuin

olisi unensa viattomuuden? -- Kuule, minä tahdon sinulle kertoa hänen

elämänsä. Surkuttele häntä, mutta hänen työnsä, ne jätä Lemmon luolaan.

--

Sanoimme Katrin kahdeksan vuotta ennen olleen rehellisen ihmisen. Hän

lankesi siis, koska hän nyt on Lemmon luolassa. --

Ylhäiset ja alhaiset · 第 50 / 83 题