Lemmon luola.
V--n pitäjässä Satakunnassa on vesiä yltäkyllin. Vesien lomassa on
saaria -- niitä myöskin yltäkyllin. Ne kaunistavat tosin seutua; mutta
ne ovat pieniä, eikä niitä asuta. Ne eivät hyödytä omistajiaan.
Semmoinen vähäinen saari on tuo kivinen Kontio-saari, jossa tuskin
löytyy ainoatakaan puuta. Se on kumminkin enemmän kun toiset saaret
tunnettu, sillä siinä on kummallinen luola, jota kolkkoutensa tähden
nimitetään Lemmon luolaksi.
Ennen vanhaan ovat sota-aikoina ihmiset tänne turvautuneet, ja Lemmon
luola on antanut heille suojaa.
Lemmon luolaan ei osaa muu kuin se, joka siellä on käynyt. Saari ei ole
viittäkymmentä syltä pitempi, leveys ei kahtakymmentä syltä. Saari on
paljasta kivikkoa. Mutta etelärannalla on paasi kummallisesti nostettu
pystyyn. Sen luulisi kuuluvan siihen kallioon, johon se nojautuu; niin
luonnollisesti on se paikalleen sovitettu. Mutta kun sen nostaa
syrjälle, joka on aivan helppo tehdä, koska tuo paasi on varsin ohut,
näkyy vähäinen pimeä reikä, joka vie raunioiden sisälle. -- Se on Lemmon
luola.
Tätä luolaa ja luolan tähden koko saarta kammeksuu rahvas. Saaresta ja
luolasta käy, näet, kummallinen satu.
Siihen aikaan, kun kristinuskoa ruvettiin levittämään Suomeen, asui
järven rannalla, vastapäätä saarta, Ruhmo niminen mies. Hän oli nuorena
käynyt Hiiden koulussa, ja hänestä oli Hiiden avulla tullutkin
oivallinen seppä. Kerran, kun Ruhmo kävi Hiiden luona vieraisilla,
rupesi hän puhumaan miehistä, jotka saarnasivat uutta uskontoa.
«Kävivätkö sinunkin luonasi?« kysyi Hiisi. -- «Kävivät«, vastasi Ruhmo.
«Mitä he puhuivat?« kysyi taasen Hiisi. «He saarnasivat uutta Jumalaa,
joka olisi luonut maan ja taivaan ja jonka Jumalan avun osallisuuteen se
tulee, joka antaa kastaa itsensä«. -- «Noo«, sanoi Hiisi, «ja mitä sinä
vastasit?« «Minä vastasin, etten minä sitä Jumalaa tarvitse«. -- oikein,
Ruhmo! Tiedä, että jos olisit antanut noiden kastaa itsesi, et ikinä
olisi nähnyt kotoasi enää«.
-- Kun Ruhmo illalla palasi taloonsa, näki hän miten pappi rannalla
kastoi hänen poikaansa. Hän julmistui ja huusi: «Lempo vieköön teidät
kaikki!« -- Ja tuskin oli hän saanut huudetuksi nuo sanat, kun jo Lempo
seisoi rannalla ja vei, ei kastajaa, mutta Ruhmon nuorimman pojan -- ja
tuo tuli siitä, että pappi ei ollut ennättänyt sanoa mitään valaessaan
vettä pojan päähän. -- Lempo vei nyt pojan saarelle, etemmäs hän ei
jaksanut. Vesipisara pyhää vettä oli pudonnut Lemmon kädelle ja poltti
nyt sitä niin, että täytyi päästää poika ja karata itse luolaan. Mutta
pappi sanoi rannalla, kun näki Lemmon vievän lasta: «Nimeen isän« -- ja
poika seisoi elävänä saarella, josta pappi hänen nouti ja kastoi myös
Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mutta niinkauan kuin vesipisara polttaa
Lemmon kättä, ei hän luolasta pääse. --
Kun ei ole saarella mitään arvoa ja kun siitä niin julma taru käy, ei
tee sinne mieli kenenkään mennä.
Ennen muinoin kävi V--n pitäjässä mies, joka uskalsi soutaa saarelle ja
mennä Lemmon luolaan. Mutta hän palasi sieltä hirmustuneena ja
läähättäen, ja päästyään maalle puhui hän, miten melkein luolan suussa
Lempo istui, että jos hän olisi askeleen lähemmälle mennyt, olisi Lempo
saanut hänet käsiinsä. -- Viisaammat eivät tosin uskoneet tätä miehen
puhetta, mutta kun eivät itse uskaltaneet mennä Lemmon luolaan, tuli se
puhe vallalle, että joka luolaan menee, on Lemmon oma. -- Ja tämä puhe
yltyi, kun väliin öisin kuka milloinkin näki savua nousevan törmästä ja
miehiä kulkevan rannoilla. -- --
On yö keskellä toukokuuta. Jäät ovat muutamia päiviä sitten sulaneet.
Vesi on korkeimmillaan ja ulottuu pian luolan suuhun saakka. Nyt on
paasi syrjällänsä, ja vähäinen vene, jonka tuskin luulisi ihmistä
kannattavan, on köydellä sidottu kiini rantaan. --
Kahdeksan vuotta on kulunut niistä tapauksista, joista viimeksi
puhuimme.
Vuosi saa jo paljon ihmisten elämässä muuttumaan, mitä sitten kahdeksan?
-- Kuka voipi aavistaa, miten asiat, jotka tänä päivänä ovat näin,
kahdeksan vuoden kuluttua ovat? Ja kumminkin löytyy jo tänään juuret
niihin tapauksiin, jotka kahdeksan vuoden kuluttua saavat matkaan mitä
nyt emme osaa ajatellakaan. Aika muuttaa kaikki; ajan kuluessa muutumme
itsekin.
Silmäilkäämme luolaan! Siinä istuu tänä mainittuna kevät-yönä mies ja
vaimo. -- Miehen me jo ennestään tunnemme, mutta vaimosta emme ole
puhuneet. Hän oli kahdeksan vuotta takaperin kaunis, nuori
palvelustyttö, joka silloin rehellisesti palveli isäntäväkeään. Kaksi
vuotta takaperin tuli hän tutuksi tuon miehen kanssa, jonka vieressä hän
nyt istuu. Heissä liikkui silloin samat tunteet. He alkoivat kulkea
samaa tietä; se tie on tänään vienyt heidät Lemmon luolaan. --
Että tämä tie ei ollut päivän, rehellisyyden, lienee jo lukiani
arvannut. Hän on jo ehkä arvannut, kuka tämä mies on, jos hän muuten
muistaa, että pahat ajatukset, kun ne vallan ovat ihmisessä saaneet,
eivät anna tukehuttaa itseään; että pahat ajatukset vähitellen kypsyvät
työksi ja vaativat työstä työhön, josta jälkimäinen aina on edellistä
julmempi ja vie tekiänsä vielä etemmäs pois oikealta.
Tämä mies, joka näkyy olevan neljän ja viidenkymmenen välillä, on
Metsämaan Jaakon ja Eevan vanhin poika -- Kyösti.
Hän on nyt eronnut ihmiskunnasta. -- Me olemme nähneet hänen valmiina
työhön, josta sattuma sai hänen pelastetuksi. Mutta sattuma ei voinut
kumota hänen sydämensä himoja. -- --
«Katri! Laita valkea!« huusi hän luolasta vaimolle, joka syömään arveli
ruveta.
«Laita itse, laiska; vai pitääkö minun aina sinua palvella!« --
«Laita valkea tahi... Lempo vieköön...«
«Tuo puut tänne veneestä!« sanoi vaimo hiljemmällä äänellä. -- «Älä nyt
ole kärtyinen! Mitä toki siitä, ettemme onnistuneet, että Kärmälä hakee
sinua ja pelossaan hukuttaa rahaa sinua takaa ajaen«...
«Kärmälä! Se mokoma!« ärjäsi Kyösti ja heitti vaimon eteen veneestä
noudetut puut. «Ei hänellä ole hauskoja päiviä, sen sanot oikein. Mutta
piru vieköön, ei hän vielä ole havainnut, ketä hän petti!«
«Elä taasen rupea uhkaamaan! Tiedät itse, että minulla on paljon
suurempi syy kostaa, mutta minä en puhu mitään«.
«Niin sinä! Sinä olet hullu, kun saatit uskoa herroja ja semminkin
semmoista herraa. -- Kostat omaa hulluuttasi, et, peto vie, muuta«.
«Ole vaiti, et sinä ymmärrä, miten minulla on syytä kostoon. -- -- Sinä!
No, mitä siitä, ettei Kärmälä antanut sinulle mitä lupasi, etpä sinä,
vaikka kolmasti koetit surmata vanhaa vääpeliä, saanut toimeen muuta
kuin että hän kirjoitutti testamenttikirjan...«
«Ei sekään lie ollut mitään, että toista vuotta sain istua raudoissa,
että Kärmälä, jolla olisi ollut hyöty serkkunsa kuolemasta, itse syytti
minua! -- Ja hän kuitenkin lupasi vannoen kaikissa tapauksissa
kuolinpäivääni pitää minua Kärmälässä ja vielä palkaksi 200 riksiä,
vaikka en onnistuisikaan. -- En puhu mitään siitä, että hän, jos kiini
joutuisin, lupasi tehdä tyhjiksi kaikki kanteet... No, entäs Leena, sen
se peto kihlasi jo aikoja ennen kuin sillä minua rupesi houkuttelemaan«.
-- --
«Ole vaiti, heittiö, ja syö! Olet itse tunnustanut, että minä vastaan
kymmentä Leenaa«. --
«Ha, haa!« --
«Älä naura! Vai jo olet unhottanut miten viime syksynä pelastin sinun
Antintalon jyväaitasta, jossa minutta olisit saanut jauholaarissa
odottaa aamua ja kiinitulemistasi niinkuin kala verkossa«. --
«Niin! Mutta kuka sanoi, kun olin katon repinyt: heittäydy alas! --
kuka, häh!«
«No, mitä turhia nyt puhumme! -- Sano mitä nyt aiot tehdä!«
«Kostaa, jos vaan olisin varma siitä, että tämä paikka on turvallinen«.«
--
«Ja lupaatko oman henkesikin vaaralla auttaa minua, jos minä nyt autan
sinua?«
«Senhän olet kuullut tuhansia kertoja, sorkkaluu, vai pitäisikö minun
taasen vannoa?«
«No, no! Minä uskon sinua, minä autan sinua, sinä sitten minua. Mutta
jos petät, niin! Sinä tunnet jo Katrin!« -- --
«Tunnen. Sinä olet pirua pahempi, sen olen nähnyt, vaikka leppyinen olet
olevinasi«.
Katri nauroi: «Sinä olet havainnut sen, se hyvä! -- Sinä voinet arvata,
ettei minun kostoni ole turhanpäiväinen. -- No, sano, mitä nyt aiot?«
«Minä! -- Minä en sitä sinulle sano; minä olen oppinut sinusta olemaan
vaiti. -- Mutta nyt vene on luolaan vedettävä, ja sitten tarvitsee
päivämies lepoa -- oli Kärmälän tapa sanoa, hä, hä!«
Tuntia myöhemmin astumme, lukiani, Lemmon luolaan.
Kuka on tuo nainen, joka siinä lepää, joka nukkuu rauhallisesti, kuin
olisi unensa viattomuuden? -- Kuule, minä tahdon sinulle kertoa hänen
elämänsä. Surkuttele häntä, mutta hänen työnsä, ne jätä Lemmon luolaan.
--
Sanoimme Katrin kahdeksan vuotta ennen olleen rehellisen ihmisen. Hän
lankesi siis, koska hän nyt on Lemmon luolassa. --