Näkymätön vieras.
Korvessa oli kotomme,
Maantiellä majasijamme:
Karhut kanssa-kumppanimme.
Ei mieli mesiä tehnyt,
Kylki kuuta kasvattanut
Pahan pakkasen käsissä,
Kovan ilman kouratessa,
Hengen hädäss', heltehessä.
Vanha runo.
Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, jonka pellot
kertomuksemme alkaessa halla viisi vuotta oli peräksyttäin typi tyhjäksi
pannut. Kuudes kesä oli tullut, oli kulunut puoleksi.
Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä metsän korvessa, kaukana muista
ihmisistä. Tölli itse ei ollut mikään eriskummallinen; ei, päin vastoin
oli se aivan tavallinen. Tölli oli sisustansa puolesta semmoinen kuin
useat muut töllit siihen aikaan olivat; se on: huone, jonka ovinurkassa
oli takka, katon keskellä lakeinen eli räppänä, josta savu pääsi
kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiini isketyt; peräseinän
vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä -- siinä oli kaikki,
ainakin Metsämaassa.
Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän korvessa, siitä sen nimi:
Metsämaa.
Pane tähän lisäksi pari arkkua, muutama puinen lusikka, pata, härkin,
ruhmo ja pari kirvestä, niin on siinä kaikki huonekalut, ellet lehmää,
joka oven suussa seisoo, ja porsasta, joka kaadetun kätkyen alle
nuuskii, tahi päreitä orrella taikka apeastiata ja petäjäammetta lue
huonekaluiksi.
Metsämaata nimitettiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin
vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa
kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmästä kirkkoherralle
ja päivätyö kirkkoherran ruuassa pappilaan. Tuohon lisäksi maksettiin
isännältä, emännältä ja appiukolta henkiraha kruunulle. Lapsia oli
Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18, nuorin 7
vuotinen.
Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puolen tynnyriä ja kaksi
kappaa, ja kaskeen kappaa neljätoista. Nyt kylvettiin viisi kappaa,
väliin kahdeksan kaikestaan.
Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt
kuorittiin petäjät pellon ympärillä leiväksi.
Hallalla on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrista ja kauroista.
Jos se ennen viljeliää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla
rakastaa ylöllisyyttä; se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori
myllyssä käytetään, kuori jauhona leivotaan: mutta tämä jauho, jos
toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa,
imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei
sydämen.
Niin kuin jo sanoimme, on peräksyttäin viisi vuotta halla sirppiä ennen
Metsämaan pelloille ennättänyt. Se on kovaa!
Nyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivovat Metsämaan asukkaat.
«Jumala on viimoin hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai
onko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on
rukoillut: Varjele, O Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, näljästä
ja kalliista ajasta?«
Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viime vuonna
näki otsansa hiessä tehdyn työnsä turhaksi, toivoo jo tämän vuoden
runsaasta saaliista maksavansa velkansa ja silmäilee iloiten Jumalan
taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta luullen saavansa vielä
kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät
kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen
vankkoja sirppejä.
Viikon päivät vielä, ja kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei
ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata, jyvät!
Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilvenhattaraa näkynyt. Ilta
ehtii.
Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä,
jolla hän on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona
katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli
alkaisi puhaltaa.
Turhaan!
Taivas on selkeä, tuuli uneksii.
«Jo on toivomme hukassa!« sanoo vanhus huoaten. Nyt lentää pitkän
tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin edessä. Kaikki ovat
tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät
valehtele. Vanhus on vankka ennustaja.
Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin.
Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö
kuluu, siten valitus kuuluu.
Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo
nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka
illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina.