_Neiti Kortman_
(tytöille.)
No, mitä te muut täällä töllistelette! Mars luokalle! (Tytöt menevät.)
Niin, hyvä herrasväki, iloitkaa nyt. Nythän teillä on oivallinen syy
protesteerata. Onnea ja menestystä vaan!
_Neiti Kauppila_
(joka viimeisenä lähtee ulos.)
Se on tarpeetonta. Te protesteeraatte itse kylliksi itseänne vastaan.
Kahdeksas kohtaus.
_Neiti Kortman_. _Pölkkynen_.
_Neiti Kortman_
(kävelee muutamia askeleita edes takaisin, sanoo sitten.)
No, herra pastori, mitä te tähän sanotte? Kun sekä opettajat että
oppilaat nousevat minua vastaan! Eikö asemani ole kadehdittava, vai
kuinka?
_Pölkkynen_.
Kunnioitettava neiti, minä olen aivan kuin puusta pudonnut. (itsekseen.)
Nythän olisi pitänyt puhua tuosta asiasta, mutta tämän häiriön perästä
-- --? Mutta jos kumminkin koettaisin.
_Neiti Kortman_
(vilvottelee kasvojansa viuhkalla.)
Ja tätä minun on täytynyt kestää jo niin monta vuotta. Ja sillä ajalla
olen tullut tämmöiseksi »vanhaksi harpuksi» kuin tuossa kirjeessä
sanottiin. Ettekö te sentään vähän surkuttele minua, herra pastori?
_Pölkkynen_.
Mutta hyvä neiti, te saatatte minut todellakin hämilleni -- kuinka te
noin voitte puhua? Te joka olette niin nuorekas, niin täysissä sekä
sielun että ruumiin voimissa. Minun tapani ei ole koristella ja
imarrella, mutta jos saisin sanoa ajatukseni, niin -- --
_Neiti Kortman_.
Ei ei, sitä te ette saa, ei ollenkaan. Se on vaan teidän hyvä
sydämmenne, joka silloin puhuu. Kun näette kuinka sorrettu ja poljettu
minä olen, niin teidän ritarillinen luonteenne siitä kärsii ja te
tahdotte minua lohduttaa. Mutta sallikaa minun kumminkin teitä kiittää
hyvästä aikomuksestanne. Kiitos, herra pastori.
_Pölkkynen_.
Ooh, hyvä neiti, minun puoleltanihan se vasta kiitos on. Yhden termiinan
vaan olen täällä ollut, mutta kuinka te ette sillaikaa ole rikastuttanut
sieluelämääni ja maallisissakin asioissa ollut minulle niin antelias.
Eilen juuri sain taas sieltä Hyrynsalmelta kirjeen, jossa mummu raiska,
isoäitini parka, niin sydämmellisesti kiittää siitä minun viimeisestä
rahalähetyksestäni, josta kiitos teille -- --
_Neiti Kortman_.
Joutavata! Mitä niistä pienistä etumaksuista. Enhän minä ole niin köyhä
etten minä ystäviäni voi joskus auttaa. (lempeästi.) Ja tehän olette
minun ystäväni, eikö totta?
_Pölkkynen_.
Minä olen ylpeä siitä. Mutta -- mutta jos nyt en vielä kaikkeen tähän
tyytyisi, jos olisin kiittämätön kyllä että vaatisin vielä enemmän --
jos esim. kysyisin teiltä jos te tahtoisitte -- -- En, en voi sitä sanoa
-- --
_Neiti Kortman_.
Mutta miks'ei, herra pastori? Olenko minä niin vaarallisen näköinen?
_Pölkkynen_.
Ei suinkaan, tehän olette herttainen kuin aina, mutta minä pelkään, että
jos teen tuon kysymyksen, niin te annatte siihen kieltävän vastauksen.
Ja sehän olisi ikävää meille molemmille.
_Neiti Kortman_.
Te pidätte sitä siis niin tärkeänä ettei tuo hyvä sopu meidän kesken
millään tavalla rikkoutuisi. Niinkö?
_Pölkkynen_.
Aivan oikein, aivan oikein. Sillä kun ette voisi täyttää minun
toivomustani, niin suuttuisitte minuun että olen tehnyt niin tyhmän
kysymyksen ja minä taas en voisi antaa anteeksi itselleni etten ole
pitänyt suutani kiini. Sen vuoksi taitaa olla parasta etten minä mitään
puhu, vaikka niin monta kertaa jo olen sitä yrittänyt -- --
_Neiti Kortman_
(keikailevasti.)
Jaa, mitä me nyt sitten siihen voimme! Salaisuus on teidän ja se jää
salaisuudeksi, vaikka sen paljastaminen aivan varmaan tekisi ainakin
erään naisen hyvin onnelliseksi ja iloiseksi. Mutta te miehet, te olette
aina samanlaisia!
_Pölkkynen_.