Vapaaherratar Elisabet Clodt von Jürgensburg elää tätä nykyä (1928)
sangen vaatimattomissa olosuhteissa vanhimman poikansa kanssa Helsingin
kaupungin laitaosassa.
Hän täyttää ensi talvena yhdeksänkymmentä ikävuotta.
Ruumiillisilta voimiltaan hän kyllä alkaa olla heikko. Keittiössä
puuhaillessaan ja huoneesta toiseen siirtyessään hänen täytyy pystyssä
pysyäkseen käsin tunnustella seiniä. Mutta henkisiltä voimiltaan hän on
erinomaisen ripeä, ja jos puhe on henkisyydestä, voi sanoa hänen olevan
kehityksensä huipulla.
Moni on aikonut kirjoittaa ja joku on kirjoittanutkin hänen kertomiaan
nuoruudenmuistelmia. Vihdoin minäkin, yksi hänen pojistaan, olen asiaan
ryhtynyt tämän "vanhempieni romaanin" yhteydessä.
Kun tositeossa tuli kysymys hänen muistelmiensa paperille panemisesta,
tuntui tehtävä meistä kummastakin keveän helpolta. Otin vain puhtaat
arkit esille, kynän käteeni, istuuduimme pöydän ääreen ja alkajaisiksi
pyysin kertomaan jotakin hänen sukunsa esi-isistä, sillä niinhän
elämäkerralliset muistelmat on aina tapana aloittaa.
Tuopa vaatimus näytti hänestä olevan sentään peräti odottamatonta. Hän
kävi varsin huolestuneen näköiseksi, — jolloin hän tapansa mukaan
rupesi silittämään pöytää, niinkuin pyyhkiäkseen pois murusia, joita
siinä ei kuitenkaan ollut.
Summa oli, että hän ei osannut sukunsa kantaisistä sanoa muuta kuin
että ne "taisivat olla joitakin liiviläisiä paroneja".
Hyvän aikaa mietittyään hän virkahti päättävästi:
— Suoraan sanoen, minä en tuosta asiasta tiedä yhtään mitään.
Näin meidän yrityksemme oli tyrehtyä kohta ensimmäiseen alkuunsa.
Kun kovin ihmettelin tätä hänen tietämättömyyttään ja hän puolestaan
lienee tuntenut siinä ihmettelyssä jotakin moitteen vihiä, sanoi hän,
yhä katsellen alas pöytään ja jatkaen olemattomien murujen
kokoilemista:
— Minusta on päinvastoin melkein ansioksi luettava, kun suvun loisto
unohtuu. Sehän on ikäänkuin vieraan synnin unohtamista, sen synnin,
että entiset sukupolvet ovat tarkoittaneet ja osanneet sysäytyä
vertaistensa, tavallisten ihmisten yläpuolelle. Kodissani suuresti
halveksittiin kaikennäköistä sukuylpeyttä, ja minusta se on ansioksi
luettava. Muistanpa erään tuttavamme, paroni von Medemin olleen kerran
päivällisillä vanhempieni luona. Hän oli narrimaisen ylpeä
paroniudestaan ja väitellessään isäni kanssa tästä asiasta tuli hän yhä
enemmän intoihinsa, kunnes lopetti siihen mahtipontiseen lausuntoon,
että aateluus on muka kirjoitettuna aatelisen otsaan. Isäni sanoi
siihen, ettei hän puolestaan voinut huomata Medemin otsassa mitään
kirjoitusta, ja kiivastui siihen määrään, että sanoi olevansa valmis
myymään oman paroniutensa vaikka ruplasta, jos vain joku hölmö siitä
niinkin paljon maksaisi. Olen varma ettei isänikään tiennyt paljon
mitään omasta suvustaan. Ja minä puolestani olen aina pitänyt vanhan
perheemme suurena ansiopuolena sitä seikkaa, että meillä ei koskaan
puhuttu eikä siis mitään tiedettykään entisyyden mahdollisesta
loistosta, siihen määrään, että kaikki lapset ja minä niiden joukossa
olemme jääneet niistä asioista melkein kokonaan osattomiksi.
Näin puhui Elisabet Clodt von Jürgensburg pöydän toiselta puolelta.
Vaikka selostusta Clodtien suvun esi-isistä ei oikeastaan siis
saisikaan esittää hänen muistelmiensa joukossa, lienee kuitenkin
katsottava näiden muistelmain kirjoittajan ja kokoojan velvollisuudeksi
käytettävinä olevien lähteiden mukaan antaa sitä haluavalle lukijalle
jonkinlainen yleiskuva tämän vanhan, sitkeän ja monessa suhteessa
merkillisen suvun genealogiasta.
Suullisissa sukukertomuksissa tapaamme — niinkuin usein muidenkin
sukujen perinnäiskertomuksissa — ilmeistä tarunomaisuutta, joka
tietenkin on kulkeutunut entisyydestään ehkä mahtailleiden sukupolvien
keskuudessa.
Monien enojeni (äitini veljien) joukossa vanhin näistä, Mikael eli
Misha niminen, oli suuri leikinlaskija ja pilkkakirves. Kasvultaan
lyhyenläntäisenä hänellä oli tapana, jos vain häneltä näitä sukuasioita
tiedusteltiin, kohottautua niin pitkäksi kuin hänelle oli mahdollista,
pistää toinen kätensä takin rinnusnappien väliin, vetäistä tukantupsu
otsalle ja Napoleonin eleitä jäljitellen sanoa ylhäisen kolealla
äänellä:
— Polveudun roomalaisista, olen keisari Claudiuksen jälkeläinen.
Makeasti nauramaan hän tietenkin sai kuulijansa, etevä matkija ja
humoristi kun oli, mutta tämä höystetty historia ei kuitenkaan ollut
peräisin yksistään hänen omasta päästään. Monella taholla lienee suvun
jäsenien keskuudessa ja aivan tosissaan väitetty Clodtien suvun
polveutuvan alkuperäisin Italiasta. Millä perusteilla, siitä ei voine
enää saada selvää. Vieläpä on jonkinlaisena perinnäistaruna suvussa
mainittu, että Clodtien kanta-isä todella olisi ollut alkujaan Claudius
niminen herra, ei kuitenkaan keisari, vaan jokin samanniminen
lombardialainen pikkukuningas!
Jos tämmöiset sukutarut voidaankin panna keskiaikaisen sukuylpeyden
laskuun, koska niiltä tietenkin puuttuu kaikkea historiallista pohjaa,
saa itse tuo väite, että suku on peräisin Italiasta, kuitenkin
jonkinlaista mahdollisuuden tukea siitä tosiasiasta, että tässä suvussa
niin yleisesti tavataan taiteellisia taipumuksia, etenkin muovailu- ja
maalaustaiteen alalla.
Saatuani valmiiksi hyvin tarkan, ruotsalaisen historioitsijan
Elgenstiernan toimittamien sukututkimusten mukaan esitetyn Clodtien
sukuluettelon, ja vihdoin sitä lukiessani vastapäätä pöydän toisella
puolella istuvalle, v:sta 1420 asti suoraan alenevassa polvessa
jatkuvan suvun jäsenelle, vapaaherratar Elisabet Clodt von
Jürgensburgille, kuunteli hän kertomusta jotensakin haluttomasti, jopa
uneliaan kyllästyneesti, kunnes tulimme luettelon viimeksi mainittuun,
hänen isoisäänsä, Carl Gustaviin. Silloin hän elpyi. Oli niinkuin olisi
koko luettelosta vihdoinkin tavattu henkilö, jolla oli hänenkin
mieltänsä kiinnostavia ansioita. Hän otti nyt kertomuksen jatkon omiin
käsiinsä.