Kun Aleksanteri II astui hallitus-istuimelle, heräsi niin Puolassa kuin
Venäjällä ja Suomessakin toivo paremmista, vapaamielisemmistä aioista.
Kysymys oli vain, millä maltilla osattaisiin odottaa toivottujen
parannusten kehitystä. Käydessään Varsovassa keväällä 1856, keisari
lausui varoittavat sanat: "hyvät herrat, ei mitään unelmia!" Suotiin
laaja anteeksi-antamus, josta kuitenkin puolalaiset siirtokunnat
ulkomailla, etupäässä Czartoryski't ja heidän seuralaisensa, olivat
ulos-suljetut. Varma onkin, että Aleksanteri aikoi täyttää Puolalaisten
kohtuullisia vaatimuksia, ja se vapaampi tuulahdus, joka Venäjällä
alkoi päästä valtaan, oli ylipäänsä Puolalaisille suosiollinen.
Mutta juuri tuo ulkomailla vaikuttava pakolaiskunta, jonka ohjelmana
oli: "kaikki taikka ei mitään", oli heti alusta sovinnollisille
tarkoituksille suureksi haitaksi. Pahaksi onneksi pakolaiskunta
ylläpiti salaista yhteyttä kotimaan kanssa ja johti laveissa piireissä,
varsinkin Varsovassa, salahankkeiden toimeenpanoa. Tarkoituksena
ei suinkaan ollut heti nostaa ilmikapinaa; tahdottiin vain
mielen-osoituksilla herättää muun maailman huomiota ja passiivisella
vastarinnalla vaikeuttaa venäläisen hallituksen toimenpiteitä.
Oli näet ulkomaisessa pakolaiskunnassa muodostunut jonkinlainen
uskonnollis-runollinen ohjelma, joka levisi emämaahan ja painoi
leimansa seuraaviin tapauksiin. Puolan kansa oli muka "kansakuntain
Kristus", jonka piti kärsimyksillänsä lunastaa ja vapauttaa koko
ihmiskunta; niin lauloi Geneve-järven rannalla runoilija Krasinski, ja
tämä sairaaloinen huumaus, joka koetti peittää nuo syvyydessä riehuvat
kostontunteet, tunkeutui lumoavana myrkkynä läpi koko kansakunnan.
Näin alkoivat jo kesällä 1860 Varsovassa isänmaallis-uskonnolliset
mielen-osoitukset, jotka yhä kiihtyneinä lopulta veivät surkuteltaviin
seurauksiin.
Syystä on väitetty, että keisari Aleksanteri II:n hallitus
teki valtiollisen erehdyksen, kun ei ulotuttanut myönnettyä
anteeksi-antamusta kaikkiin pakolaisiin, vieläpä itse Czartoryskeihin
ja heidän ystäviinsä. Kotimaahansa palanneina niiden olisi täytynyt
alistua oleviin oloihin. Jos taas eivät olisi kutsumusta noudattaneet,
mikä useimpien suhteen kyllä on luultavaa, he nähtävästi kumminkin
olisivat suuressa määrin kadottaneet vaikutusvaltaansa kotona-oleviin
maanmiehiinsä ja sillä tavoin tulleet vaarattomiksi. Nyt sitä vastoin
he saattoivat esiintyä marttiiroina ja Puolan tulevaisuuden oikeina
edusmiehinä. Mutta oikeastaan näiden pakolaisten varsinaiseksi
isänmaaksi tuli yleis-eurooppalainen vallankumouspuuha, jonka
pyörteesen koettivat vetää rikkirevityn Puolan kansan.
Oli kuitenkin vireillä eräs käytännöllisempi suunta, joka tarkoitti
maan taloudellisten olojen, varsinkin maanviljelyksen, parantamista
ja talonpoikaisen maalaiskansan kohottamista Puolanmaalla. V. 1857
oli saatu lupa perustaa yleinen Maanviljelysseura. Yrityksen johdossa
seisoi kreivi Andreas Zamoiski, Pariisissa oleskelevan Wladislav'in
veli ja siis hänkin Adam Czartoryski’n sisarenpoika. Maanviljelysseura
sai pian 3000 jäsentä ympäri maan, mutta johto oli tietysti Varsovassa,
jossa yleinen vuosikokous pidettiin Helmikuussa. V. 1859 seura sai
tärkeän yhteiskunnallisen kysymyksen pohtiaksensa. Venäjällä par'aikaa
valmistettiin tuota suurta talonpoikais-kysymystä, minkä tuloksena
vihdoin oli keisarillinen julistus Maalisk. 3 p. (Helmik. 19 p.) 1861,
joka antoi kaikille maaorjille keisarikunnassa vapauden sekä soveliaan
alan maata lunastettavaksi omaisuudeksi. Puolan kuningaskunnassa
oli tämä kysymys sen vuoksi helpompi ratkaista, että jo Napoleon
I, perustaessaan Varsovan herttuakunnan, oli julistanut talonpojat
persoonallisesti vapaiksi; nyt oli vain säädettävä, millä tavoin
saisivat viljelemänsä maan omaksensa. Siinä kohden hallitus oli
määrännyt, että päivätyöt olivat muutettavat ikuiseksi vuokramaksuksi;
tarkemmat määräykset jätettiin Maanviljelysseuran harkittaviksi.
Asia oli luonnoltaan mitä vaikeinta ja hämmentyikin ennen pitkää
valtiollisen kiihoituksen kuohuun.
Ruhtinas Paskewitsh oli kuollut Helmikuussa 1856, ja hänen
seuraajakseen tuli Sevastopolin puolustaja, ruhtinas Mikael Gortshakov,
luonteeltaan lempeämpi mies kuin edellinen, mutta varsin vähän
luottavainen Puolalaisten suhteen, joiden kanssa hän edellisen
kapinan kukistamisessa oli tehnyt ensimäisen tuttavuutensa. Pahimpana
esteenä vapaamielisemmin suunnan voimistumiselle oli kumminkin
Paavali Muchanov, opetus-asiain johtaja ja koko siviilihallinnon
päällikkö, venäläinen sekä kansallisuudelta että uskonnolta ja muutoin
mielipiteiltään aivan Nikolain aikuinen mies. Niinpä hän osasi tyhjäksi
tehdä Puolalaisten hartaimman toivomuksen saada Varsovan yliopisto
jälleen kuntoon. Samoin keisarin suullisesti antama lupaus, että
Nikolain v. 1832 "Organisissa säännöissä" säädetyt maakunta-kokoukset
nyt vihdoin tulisivat toteutumaan, jäi kuin jäikin täyttämättä. Muutoin
hallinnon räikeimmät väärinkäytökset kyllä poistettiin ja järkevät
ihmiset kyllä huomasivat, että tällä tiellä vähitellen saatettaisiin
päästä kansallisten olojen uudistukseen.
Mutta tätä rauhallista kehitystä vastusti ja häiritsi eräs
yltiöpäinen joukkio, joka, ottaen ohjeensa ulkomailla oleskelevalta
pakolaiskunnalta, muodostui salaiseksi kumous-johtokunnaksi ja
vähitellen levitti vaikutuksensa kaikkiin maakuntiin. Kun sensuuri esti
kaiken vakaisen keskustelun maan valtiollisesta asemasta, oli salaisten
julkaisujen vaikutus, varsinkin kokemattomaan nuorisoon, erinomaisen
suuri, ja kypsyneempiäkin miehiä peloitti syytös maanpetturiudesta,
mikä leima painettiin jokaiseen, joka uskalsi olla missään tekemisissä
venäläisen hallituksen kanssa. Tarkoituksena oli tehdä Venäläisille
muka mahdottomaksi enää maata hallita ja tahdottiin sen ohessa
kääntää ulkomaiden huomiota Puolan kärsimyksiin. Viimemainittua
tarkoitusta varten pidettiin julkiset mielen-osoitukset tärkeänä
keinona. Jo kesällä 1860 pantiin toimeen kansallinen mielen osoitus,
kun erään v. 1831 kaatuneen kenraalin leski haudattiin. Marrask. 29 p.
koottiin Varsovan väestö Karmeliitta-luostarin edustalla kirkolliseen
juhlakulkueesen entisen kapinan kolmenkymmenen-vuotiseksi muistoksi;
veisattiin litaniioja ja jaettiin Kosciusco'n muotokuvia, vaan ei
mitään sen pahempaa tapahtunut. Mutta seuraavana vuonna Helmik. 25
p. 1861 oli Grochov'in tappelun vuosipäivä; kaatuneiden kunniaksi
järjestettiin suurenmoinen juhlakulkue litaniioineen. Silläkään
kertaa, vaikka poliisi vihdoin hajoitti väkijoukon, ei suurempaa
onnettomuutta tapahtunut, kuin että joitakuita henkilöitä otettiin
kiini. Kaksi päivää sen jälkeen pantiin toimeen uusi, vielä suurempi
mielen-osoitus, jonka näkyväisenä tarkoituksena oli vaatia, että
toissa-päivänä vangitut päästettäisiin vapaiksi, mutta varsinaisena
silmämääränä oli pakoittaa Maanviljelysseuran silloin vuosikokousta
pitävät jäsenet yhtymään kansalliseen liikkeesen. Joku yhteentörmäys
näytti välttämättömältä. Sotaväkeä oli asetettu suojelemaan sekä
Maanviljelysseuran kokous-salia että ruhtinas Gortshakov'in asuntoa
(entisessä kuninkaallisessa palatsissa). Erästä jalkaväen joukkoa,
joka kohtasi kulkuetta, tervehdittiin vihellyksillä ja viskatuilla
kivillä; se vastasi yhdellä kiväärinlaukauksella keskelle tiheätä
ihmisjoukkoa, josta viisi miestä ammuttiin kuoliaaksi. Näin oli
ensimäinen verenpisara vuodatettu. Maanviljelysseura heti lopetti
kokouksensa ja sen etevimmät jäsenet, kreivi Zamoiski etupäässä,
lähtivät ruhtinaan luo vaatimaan hyvitystä sotaväen väkivallasta
aseetonta väkijoukkoa vastaan. Samaa asiaa ajoi myöhemmin illalla eräs
porvariston lähetyskunta. Gortshakov oli varsin hämmästynyt ja jätti
järjestyksen hoidon eräälle porvariston valitsemalle valiokunnalle.
Maalisk. 1 p. koko kaupunki vietti suurimmalla hartaudella ja
mallikelpoisessa järjestyksessä kaatuneiden hautajaiset. Samaan aikaan
valmistettiin Maanviljelysseurassa keisarille lähetettävä adressi, joka
karkeassa muodossa, mutta aivan ylimalkaisesti, esitti maan ja kansan
kärsimyksiä. Se oli protesti, eikä mikään anomus.
Tällä hetkellä astui näyttämölle eräs Puolan ylimyskuntaan kuuluva
mies, joka pitkät aiat oli mielessään kypsyttänyt täydellisen
ohjelman isänmaansa uudistamista varten laillisten ja rauhallisten
keinojen kautta. Se oli markiisi Aleksanteri Wielopolski, syntynyt
v. 1803 ja niinmuodoin tähän aikaan 58 vuoden vanha. Valtiollista
kokemusta häneltä ei kokonaan puuttunut. Loppuvuodella 1830 hän oli
silloisen väliaikaisen hallituksen asiamiehenä lähetetty Lontoosen ja
siellä saanut muutamien kuukausien kuluessa tarpeeksi kokea, kuinka
vähän läntiset suurvallat olivat taipuvaisia tekemään minkäänlaisia
uhrauksia Puolan tähden. Saatuaan sitten kapinan kukistumisen jälkeen
palata maatiloilleen läntisessä Puolassa, hän oli käyttänyt aikaansa
alustalaistensa hoitoon ja tieteellisiin harrastuksiin. Valtiollisiin
toimiin ei ollut siihen aikaan mitään tilaisuutta. Mutta nuo v.
1846 Itävallan hallituksen myötävaikutuksella tapahtuneet hirmuteot
puolalaisia herroja vastaan itäisessä Galitsiassa antoivat aihetta
ankaraan kirjeesen ruhtinas Metternich'ille, joka julkaisu painettiin
Pariisissa samana vuonna. Tässä lausuttiin suoraan, että Puolan kansan
tulevaisuus oli etsittävä sovinnollisessa yhteis-elämässä Venäjän
samansukuisen kansan kanssa. Ajatus ei ollut ihka uusi; jo Adam
Czartoryski nuoruudessaan oli Aleksanteri I:n ystävänä tätä ohjelmaa,
ainakin käytännössä, tunnustanut. Mutta se suunta, joka par'aikaa pyrki
yleistä mielipidettä vallitsemaan, ajoi ihan toisia tarkoituksia: ei
mitään alistumista, vaan Puolan entinen itsenäisyys ja sen entiset
rajat Dnieperiin asti. Se adressi keisarille, minkä Wielopolski oli
Maanviljelysseuran vuosikokoukselle ehdottanut, oli hylätty juuri siitä
syystä, että se muka oli liian alamainen, liian vähän vaativainen.
Kaksi eri ohjelmaa oli niinmuodoin olemassa Puolan olojen uudistusta
varten Aleksanteri II:n vapaamielisten taipumusten perusteella:
toinen, joka ei luullut voivansa tyytyä vähempään kuin Puolan entiseen
riippumattomuuteen ja suuruuteen; toinen, joka ei vaatinut muuta kuin
hallinnollista itsenäisyyttä ja olojen vähittäistä kehitystä. Näiden
suuntien välillä alkoi taistelu, josta maan ja kansan koko tulevaisuus
tuli riippumaan.