Oli niitä, jotka Puolan kukistumisen jälkeen sekä tahtoivat että saivat
palata takaisin perintötiloillensa, vaikka heidän yhteiskunnallinen
toimintansa jäi kireän valvonnan alaiseksi. Mutta oli niitäkin,
joita, jos maahan olivat jääneet, kohtasi säälimätön vaino, — vankeus
ja Siperiaan kuljetus. Olot pahenivat tuntuvasti, kun Pariisissa
perustettu "kansalliskomitea", jonka esimiehenä oli Lelevel, oli
alkanut Puolassa perustella salaliittoja, tehdäksensä muka Venäläisten
hallituksen mahdottomaksi. Keväällä 1833 Lelevel ja hänen ystävänsä
lähettivät liikkeelle aseellisen retkikunnan, joka 80-miehisenä
tunkeutui Galitsian puolelta Lublin'in tienoille, nostaaksensa muka
kansan kapinaan. Yritys sai kurjan lopun ja parikymmentä vangittiin
ja rangaistiin. Mutta samalla koko maa julistettiin piiritystilaan,
ja tämä laki, joka asetti kaikki kansalaiset sotilas-tuomio-istuinten
alle, jäi kolmatta vuosikymmentä maata ja kansaa rasittamaan.
Paskewitz, nyt nimitetty "Varsovan ruhtinaaksi", oli kelpo soturi,
mutta kehno hallintomies. Oikeastaan ei jäänyt lopulta muuta hallintoa
kuin poliisitoimi. Sensuuri tukehutti kaiken keskustelun semmoisistakin
asioista, jotka tarkoittivat taloudellista, opillista tai siveellistä
edistystä; sillä kaikessa vainuttiin valtiollisia hankkeita. Varsovan
yliopisto ja tieteellinen seura hävitettiin ja kirjastot vietiin
sotasaaliina Pietariin. Koulut laskettiin v. 1839 keisarikunnan
valistusministerion alle. V. 1846 tulliraja kuningaskunnan ja
keisarikunnan väliltä poistettiin. Lopullisena tarkoituksena oli
epäilemättä sulattaa Puola kokonaan Venäjän yhteyteen, vaikka
Paskevitsh'in arkuus omasta arvostaan esti viemästä asiaa viimeisille
perille.
Sotamarsalkan hallituksen laatu ei riippunut yksistään hänen
persoonallisesta luonteestaan, vaan oli täydessä sopusoinnussa keisari
Nikolain oman tahdon kanssa. Suora ja rehellinen kuten aina, keisari
selvästi ilmoitti katsantokantansa, kun hän syksyllä 1835, ensi kerran
kapinan jälkeen Varsovassa käydessään, vastaanotti kaupunginhallituksen
jäsenet. "Tiedän, hyvät herrat", kuului hallitsijan sanat, "mitä
olette aikoneet minulle puhua, ja säästääkseni teiltä valeen, en
tahdo että puheenne lausutaan. Samat lauselmat uskollisuudesta
te viisi vuotta takaperin toitte eteeni vähäistä ennen kapinaa.
Muutamia päiviä sen jälkeen olette valanne rikkoneet ja harjoittaneet
hirveitä tekoja. Keisari Aleksanteri, joka oli hyväksenne tehnyt
enemmän kuin mitä venäläisen keisarin olisi pitänyt tehdä, suosien
teitä enemmän kuin omia alamaisiaan ja tehden teistä kukoistavimman
ja onnellisimman kansakunnan, — keisari Aleksanteri sai palkakseen
mustimman kiittämättömyyden. Te ette milloinkaan ole voineet tytyä mitä
edullisimpaan asemaan ja olette lopulta itse särkeneet onnenne. — —
— Jos itsepintaisesti pysytte unelmissanne erikois-kansallisuudesta,
itsenäisestä Puolasta ja muista houreista, ette voi muuta kuin vetää
ylitsenne suuria onnettomuuksia. Olen tänne rakennuttanut linnan,
ja jos vähinkin meteli nousee, annan ampua kaupungin raunioksi, ja
totta tosiaan minäpä en aio sitä uudesta rakentaa. — — — Minä tiedän,
että ollaan kirjevaihdossa ulkomaiden kanssa ja että tänne lähetetään
yllyttäviä kirjoituksia, eikä mikään poliisi maailmassa voi estää
salaisia suhteita; teidän oma asianne on suorittaa poliisi-valvonta
ja poistaa paha. — — — Jos käyttäydytte hyvin, jos täytätte kaikki
velvollisuutenne, on isällinen huolenpitoni tuleva teille kaikille
osaksi, ja hallitukseni, huolimatta siitä mitä on tapahtunut, on
ajatteleva teidän parastanne."
Näissä ankaroissa sanoissa oli epäilemättä varsin paljon perää, mutta
niistä puuttui se ylevämpi käsitys Puolan kärsimästä taudista, joka
yksin olisi voinut parantaa sen vanhat ja nykyiset vammat, — puuttui se
käsitys, ett'ei kidutus te'e ketään sairasta terveeksi. Itse asiassa
Puolan parasta ajateltiin varsin vähän; päin vastoin sen laitokset yhä
enemmän joutuivat epäkuntoon, sen oppilaitokset, joihin koetettiin,
vaikka huonolla menestyksellä, asettaa venäjänkieli vallitsevaksi,
huononivat huononemistaan, ja kirkon asiat saatettiin surkeaan
sekasortoon. Ensiksikin uneerattu kirkko, joka v. 1596 oli väkinäisesti
yhdistetty Paavin alaisuuteen, temmattiin v. 1839 yhtä väkinäisesti
irti paavikunnasta. Tämä koski pääasiallisesti noita irroitettuja
maakuntia, Volhyniaa ja Podoliaa. Mutta itse kuningaskunnassa
Romalais-katholista kirkkoa kohdeltiin masentavalla ynseydellä ja se
konkordaatti-sopimus, joka v. 1842 saatiin Paavin kanssa toimeen, ei
milloinkaan tullut käytäntöön pannuksi. Seurauksena oli, että kirkkokin
vähitellen vedettiin valtiollisen yllytyksen pyörteesen.
Ulkomaan tapaukset sen neljänneksen vuosisadan aikana, jona
sotamarsalkka Paskewitsh Puolaa hallitsi, eivät maan rauhaa häirinneet,
mutta ylläpitivät kuitenkin mielten jännitystä. V. 1846 tuo surkea
Krakovan pieni tasavalta kukistettiin ja liitettiin Itävallan
alueesen. Samana vuonna nousi itäisessä Galitsiassa itävaltalaisten
viran-omaisten myötävaikutuksella talonpoikaismeteli puolalaisia
maanomistajia vastaan; mutta Paskewitsh piti huolta siitä, ett'ei
tämä mellakka saanut levitä Puolan kuningaskunnan alueelle. Ranskan
Helmikuun vallankumous v. 1848 pani suuren osan Eurooppaa kuohuksiin.
Itävallassa, Böhmissä ja vihdoin Unkarissa syntyi aseellinen
taistelu, ja viimemainitussa maassa joku määrä Puolalaisiakin
taisteli Unkarilaisten riveissä, paeten sitten Turkin puolelle, kun
Paskewitsh venäläisen armeijan kanssa oli kukistanut Unkarilaisten
vastarinnan. Mutta Puolassa tällä välin vallitsi kuolon hiljaisuus.
Napoleon III:n nousu Ranskan keisarilliselle valtaistuimelle tietysti
viritti Puolalaisissa vanhat napoleonilaiset muistot, vaan kovaan
todellisuuteen ei siitä ollut mitään vaikutusta, ei sittenkään vaikka
Ranska, Englanti ja Turkki vv. 1853 — 1856 tekivät yhteisen rynnäkön
Venäjää vastaan. Sodan aikana ja Pariisissa solmitussa lopullisessa
rauhanteossa kyllä valtiomiesten kesken joskus mainittiin Puolan nimeä,
mutta ilman vakavampaa tarkoitusta.
Puolalainen siirtokunta, jonka pesäpaikkana oli Pariisi, oli
jakaantuneena kahteen leiriin, jotka eivät aina noudattaneet samaa
menettelytapaa, vaikka molemmat pyrkivät pitämään itsenäisyystoiveet
vireillä. Tasavaltalaisen osaston päänä oli ollut Lelevel, joka v. 1861
kuoli Brysselissä. Lelevel ja hänen seuralaisensa asettivat toiveensa
kaikkien maiden kumouspuolueisin ja valmistelivat, miten jaksoivat,
uutta retkikuntaa Puolaan kapinan nostoa varten. Toimeliain mies
siinä joukossa oli kenraali Mieroslavski, joka v. 1846 oli Posen'issa
tehnyt onnistumattoman kapinan-yrityksen ja v. 1849 Baden'issa yhtä
huonolla menestyksellä johtanut saksalaisen vallankumous-kapinan.
Ylimyspuolueen etupäässä taas seisoi tuo ennen usein mainittu
ruhtinas Adam Czartoryski, vapaan Puolan toivottu kuningas, joka
asumastaan Hôtel-Lambert’ista Pariisissa ylläpiti diplomaatillista
väliä sekä paavin että useiden hovien kanssa. Hänen pääministerinänsä
ja diplomaattisten tointen johtajana oli hänen sisarensa poika,
kreivi Ladislao eli Wladislav Zamoiski, hänkin osallisena edellisissä
tapauksissa. Kun Adam Czartoryski v. 1861 kuoli 91 vuoden vanhana,
astui hänen poikansa Wladislav Czartoryski puolalaisen pakolaiskunnan
tunnustetuksi pääksi. Alituisena silmämääränä tälläkin puolueella oli
synnyttää valtiollisia selkkauksia Venäjää vastaan ja sillä tavoin
valmistaa Puolan itsenäisyyttä. Mutta, niinkuin pakolaisten aina käypi,
hekin katselivat oloja ainoastaan omien toiveidensa silmälaseilla ja
pettyivät surkeasti käytettävien keinojen suhteen. Näin tapahtui, että
puolalaisen Emigrationin vaikutus seuraaviin tapauksiin ja Puolan
kansan koko kohtaloon tuli olemaan mitä turmiollisin.