Tammik. 19 p. 1831 Puolan valtiopäivät alkoivat ja, niinkuin arvata
sopi, ei kauan viipynyt, ennenkuin hurjimmat hankkeet pääsivät
valtaan. Nostettiin edustajakamarissa kysymys, että Nikolai ja koko
Romanov'in suku oli hylättävä. Ehdotuksen alkuunpanija kuuluu olleen
"Puolan Robespierre", vaikka eräs kreivi Soltyk toi sen esiin.
Tammik. 25 p. päätös hätäisesti tehtiin ja Niemcewitz'in taitavalla
kädellä se heti pantiin paperille. Oli tosin järkeviäkin ihmisiä,
jotka käsittivät, että tämä oli hulluuden huippu; mutta yleisen
mielipiteen pakoituksesta he vaikenivat. Kun valtiopäiväin päätös
tuotiin ruhtinas Czartoryski'lle, hän huudahti: "olette Puolanmaan
saattaneet perikatoon!" — Yhtä hyvin hänkin allekirjoitti. Ulkomaisissa
hallituksissa päätös teki kovin huonon vaikutuksen. Lord Palmerston
antoi Puolalaisten asiamiehelle Lontoossa suoraan tiedoksi, että he
tällä tavoin itse olivat rikkoneet sen sopimuksen, jonka suurvallat
Wien'in kongressissa olivat Puolan hyväksi tehneet, ja että jos Venäjän
keisari ei ollut tarkasti noudattanut Puolalle antamaansa "karttaa", ei
se ole hänen ja Puolalaisten välinen asia.
Sota oli nyt alkanut. Marsalkka Diebitsh, joka äskeisessä Turkin
sodassa oli saanut kunnianimen "Sabalkanski" (Balkan'in poikki menijä),
marssi rajan yli, tuoden 130,000 miestä ja 400 tykkiä. Puolalaisten
armeija, jonka pääkomentaja oli kenraali Chlopicki, ei noussut
paljon yli 70,000:n, varustettuna 130:llä tykillä; mutta suuri osa
puolalaista jalkaväkeä oli kehnosti asestettuja ja vaillinaisesti
harjoitettuja "viikatemiehiä"; ratsuväeltä puuttui hevosia ja
tykistöltä harjaantunutta tykkikuntaa. Tästä heikommuudestaan
huolimatta Puolalaiset ensialussa saivat muutamia etuja Venäläisistä,
joiden päävoima oli lähestynyt Varsovaa. Helmik. 19 — 25 pp. välillä
kesti verisiä taisteluita Grochov'in tienoilla (noin 5 kilometriä
kaakkoon Varsovasta). Diebitch oli kadottanut paljon väkeä ja
vetäytyi takaisin. Mutta kun Chlopicki oli pahasti haavoittunut ja
poistui Krakovaan, tuli pääkomento ruhtinas Radziwill'ille, joka vei
puolalaisen armeijan Varsovan varustusten suojaan. Kaupungissa oli
hämmästys ja sekasorto suuri. Valtiopäivien jäsenistä jäi ainoastaan
kolme-neljättä osaa paikoilleen. Asetettiin sotaneuvosto ja ruhtinas
Radzivill'in sijaan pantiin nuori kenraali Skrzynecki pääkomentajaksi.
Tämä, joka aivan hyvin ymmärsi, että jatkettu taistelu ei olisi kuin
turmioksi, nosti Diebitsh'in kanssa kysymystä sovinnon teosta. Siihen
vastattiin, että ensimäinen ehto oli sen päätöksen peruuttaminen, jolla
keisari Nikolai oli julistettu Puolan valta-istuimelta hylätyksi.
Mutta valtiopäivät, jotka yhä elivät siinä turhassa luulossa, että
ulkovallat, etupäässä Ranska ja kenties Itävaltakin, olivat valmiit
aseelliseen sekaannukseen, eivät ottaneet asiaa kuuleviin korviin
ja päättivät pitkittää taistelua. Muutoin oli jo yleinen hajaannus
ja sekasorto vallalla. Hallituskunnassa Lelevel, jyrkimmän kannan
edustaja, harjoitti enintä vaikutusta; pari jäsentä kokonaan erosi, ja
Czartoryski, jolla oli se arvo, että hän olisi voinut kaikkia johtaa,
ei osannut muuta kuin seurata virtaa. Itse armeijassa oli eripuraisuus
yleinen, ja eduskunta, sekaantumalla sekä hallituksen että kenraalien
tehtäviin, hämmensi kaiken.
Sotatoimet tällä välin saivat uuden vauhdin. Loppupuolella Maaliskuuta
Skrzynecki onnistui kukistamaan muutamat venäläiset osastot Varsovan
itäpuolella. Huonommin menestyi kenraali Dvernicki'n retki Volhyniaan
Huhtikuulla. Joutuen ahtaalle ylivoimaisten vihollisjoukkojen väliin,
hänen täytyi vetäytyä Galitsian alueelle, jossa Itävaltalaiset
riisuivat häneltä aseet ja ottivat hänet itsensä talteen. Sillä välin
puolalaiset ainekset Litvassa kyllä nousivat aseisiin ja Varsovan
valtiopäivät katsoivat asiakseen julistaa senpuolisten maakuntain
yhdistämistä Puolaan; mutta siitä ei muuta tulosta ollut, kuin että
sitä pikaisempi ja ankarampi loppu tehtiin senpuolisesta kapinasta.
Toukok. 26 p. itse Puolan armeija kärsi kovan tappion Ostralenkan
luona Narev'in varrella. Tämä onnettomuus olisi saattanut tuottaa
pikaisen turmion, ellei juuri siihen aikaan Venäläisille olisi
ilmaantunut toinen vihollinen, joka heidän joukkoihinsa levitti
tuhoa ja alakuloisuutta. Se oli tuo Aasiasta tullut uusi ruttotauti,
kolera, joka Moskovassa ja Pietarissa sekä muuallakin Venäjällä nyt
oli ruvennut ankarasti raivoamaan ja venäläisessä armeijassa näkyy
tehneen enemmän tuhoa kuin puolalaisessa. Kesäkuulla kuoli siihen
tautiin sotamarsalkka Diebitsh ja vähäistä myöhemmin sekä suuriruhtinas
Konstantino että tämän puoliso. Joku pysähdys sotaliikkeissä seurasi ja
Puolan sotavoima ennätti tointua tappiostaan.
Vaan eripuraisuus ja kurin puute Puolalaisten sodanjohdossa oli
pahempi tauti kuin itse kolera. Venäjän armeijalle taas tuli uusi,
entistä jäntevämpi ylipäällikkö, sotamarsalkka Paskewitsh, joka päätti
muuttaa sotasuunnitelman, ahdistaaksensa Varsovaa lännen puolelta,
jossa kaupunki oli heikommin varustettu. Venäjän armeija vietiin,
matkan päässä kaupungin alapuolelta, Veikselin yli, ja kun Preussista
auliisti saatiin sekä ruokavaroja että muita tarpeita, seisoi
Venäjän voima vihdoin pelättävässä kunnossa kaupungin länsipuolella,
missä virta ei ollut suojaamassa. Skrzynecki, joka todellakin liian
heikosti oli koettanut estää Venäläisten liikkeitä, luovutettiin
ylipäällikkyydestä ja sijaan asetettiin kenraali Dembinski. Tämä
oli kyllä jäntevä mies; mutta pontevien tointen aika oli jo mennyt.
Varsovassa sillä välin epäjärjestys kasvoi äärimmilleen. Elok. 15 p.
Jakobiinein klubi tunkeutui hallintoneuvostoon, joka hajosi. Ruhtinas
Czartoryski pakeni erään armeijan-osaston leiriin eikä enää palannut.
Väkijoukko, joka huusi että isänmaa oli myyty, surmasi ne vangit,
jotka epäluulonalaisina oli ennen talteen otettu. Ulkonainen järjestys
saatiin mitenkuten toimeen, kun valtiopäivät, jotka nyt olivat ainoana
hallituskuntana, asettivat kenraali Krukoviecki’n hallituksen ja
komennon esimieheksi.
Syysk. 4 p. Paskevitsh tarjosi seuraavat heittämysehdot: Puolalaiset
tunnustakoot keisarin esivaltaa, mutta saavat kapinansa anteeksi;
heille luvataan hallitusmuodon tarkkaa noudattamista; venäläinen
varustusväki viedään pois maasta ja puolalaiset soturit saavat
säilyttää ne sotilas-arvot, mitkä ovat kapinan aikana ansainneet.
Tarjous oli odottamattoman edullinen ja kenraalit olisivat tahtoneet
suostua. Mutta politikoitsijat panivat vastaan. Koko tarjous, niin
arveltiin, on vain moskovalaista viekkautta; Puola on muka tarttunut
aseisin itsenäisyytensä ja ikivanhain rajainsa saavuttamiseksi; "siinä
viimeinen sanamme". Seuraavana päivänä Venäläiset alkoivat pommittaa
esikaupunkeja, jotka olivat ainoastaan multavallituksilla suojeltuina.
Vihdoin Syysk. 7 p. antautui kaupunki ehdottomasti. "Herra, Varsova on
jalkainne juuressa", kirjoitti Paskewitsh keisarille. Europpalainen
diplomatiia vain lausui: järjestys vallitsee Varsovassa. Pääosa Puolan
armeijasta meni Preussin rajan yli ja riisui siellä aseet. Yksi
osasto saattoi valtiopäivämiehet ja muut hallintotoimissa osalliset
Galitsiaan, missä sitten tämäkin joukko Itävaltalaisille heitti aseensa.
* * * * *
Näin onnettoman lopun sai yritys, joka oli, ellei kokonaan
aiheettomasti, ainakin ajattelemattomasti aloitettu, hurjain
kiihkoilijain yllytyksestä, ja jonka vastustamiseen ja estämiseen
oli järkeviltä isänmaan-ystäviltä puuttunut siveellistä voimaa sekä
valtiollista älyä ja itsenäisyyttä. Tunnustaa täytyy, että Puolan
entisyys, sen kärsimät vääryydet ja sen historiallinen kasvatus, joka
oli itse kansanluonteen melkoisesti turmellut, — tämä kaikki oli
pääsyynä tuohon onnettomaan hairaukseen. Vaan onnettomuuskin saattaa
olla kasvattavainen, ja elävä kansallisuus, jommoinen Puolalaisten
oli, ei ole surma-iskuilla kuoletettava. Kysymys oli nyt, voisiko
kansallishenki vast’edes puhdistuneena elpyä uuteen elämään. Sillä
hetkellä olot eivät suinkaan näyttäneet lupaavilta.
Rankaisu, joka kohtasi Puolan maata ja kansaa, oli varsin ankara.
Kapinassa osalliset ylimykset lähtivät maanpakoon vieraille maille,
etupäässä Ranskaan, ja niiden suuret maatilat korjattiin kruunun
haltuun. Puolan kuningaskunta tosin ei lakannut olemasta. Mutta
koko hallitusmeno tehtiin venäläiseksi ja sen etupäähän tuli
"namiestnik'ina" eli varakuninkaana Paskevitsh venäläisten apumiesten ja
kuvernöörien avulla. Aleksanteri I:n aikuinen "kartta" valtiopäivineen
peruutettiin, ja sen sijaan keisarillinen julistus Helmik. 23 p.
1832 sääsi kuningaskunnalle n.k. "Organiset säännöt", joiden mukaan
luvattiin maakunnallisia säätykokouksia sekä aateliskokouksia eri
palatinaateissa, vieläpä persoonallista ja uskonnollista vapautta.
Vaan, niinkuin sopii edeltäkäsin arvatakkin, ei näitäkään lupauksia
tositoimessa noudatettu. Oikeastaan Puola ei enää ollut kuin erikseen
hallittu osa Venäjän keisarikunnasta.
Ei sovi kieltää, että keisari Nikolai aseellisena voittajana oli
tavallansa oikeutettu lakkauttamaan Puolan hallitusmuodon. Puolalaiset
itse olivat sen ehdot rikkoneet ja vedonneet väkevämmän oikeuteen,
eikä enää edes Wien'in kongressin sopimus vuodelta 1815 voinut antaa
heille kansainvälistä tukea. Toinen kysymys on, eikö kohtuus ja
todellinen valtioviisaus olisi kehoittanut leppeämpään menettelyyn.
Olihan puolalaisessa ylimyskunnassakin useita, jotka eivät olleet
kapinaan yhtyneet, ja olipa paljon ihmisiä, jotka ainoastaan pakosta
olivat totelleet johtavain henkilöiden käskyjä. Näistä aineksista
olisi voittaja voinut rakentaa uusia perustuslaillisia oloja
vanhalla pohjalla. Mutta Nikolain silmämääränä näkyy olleen antaa
eurooppalaiselle kumouspuolueelle yleensä varoittava esimerkki. Tämä
seikka ja kenties vielä enemmän se kiihkeä yllytys, jota Puolan
pakolaiset yhäti harjoittivat, pahensi kukistetun kansan kovaa
kohtaloa. Litvassa, Volhyniassa ja Podoliassa olivat toimenpiteet vielä
ratkaisevammat. Vilnan puolalainen yliopisto lakkautettiin ja kaikista
opetuslaitoksista niillä mailla Puolankieli poistettiin.