* * * * *
Miina ja minä olimme lehdon laidassa kerppuja tekemässä, kun pihaan
näkyi menevän kaksi miestä. Me läksimme molemmat niiden perästä ja
jouduimme jo ennen niitä pirttiin.
»Isä, isä! Vieraita tulee!» huusin minä isälle, joka makasi peräpenkillä
pöydän takana.
Isä hyppäsi pystyyn ja ryntäsi lattialle, mutta samassa miehet astuivat
sisään.
»Päivää taloon!» sanoi pitempi mies.
»Jumal' antakoon!» vastasi äiti sängystä.
Mataran muori liikutti kiivaasti kätkyttä ja kummi askaroi liedellä.
»Painakaa puuta!» sanoi Matara.
»Emme tiedä lienemmekö tervetulleita vieraita», sanoi pitkä mies ja
astui isän luo. »Minä lain nimessä vangitsen sinut Aatu Pietinen
epäiltynä varkaudesta ja murhapoltosta!»
»Perkele!» kirosi isä.
»Syyttömän vangitsitte!» huusi Mataran muori. »Minä olen todistaja, että
syyttömän vangitsitte! Tuolla saunassa makasi mies koko yön silloin kun
Mattilan puotirakennus paloi. Katsokaa sen nuttua. Vielä on verinen.
Oman akan veressä on. Minä akkaa illalla kuppasin -- katsokaa tuossa
vielä henki horeissa makaa -- minä akkaa illalla kuppasin, pahaa verta
saunan lattialle laskin; ukko heti kuppauksen perästä saunaan maata
meni. Katsokaa nuttua! Totisesti! Eikö ole veressä? Ettekö näe?
Syyttömän viette, viattoman otatte. Voi maailman pahuutta! Vihamiehet
ovat väärin kannelleet, vainomiehet väärin todistaneet.»
»Syyttömiä me olemme. Lainpalvelioita olemme. Käskyä täytämme», selitti
pitkä mies ja pani käsiraudat isän käsiin.
»Väärin teette!» huusi Mataran muori ja heristi nyrkkiään. »Katua
saatte, katkerasti katua!»
»Jos on syytön, niin puhdistaa itsensä oikeuden edessä, jos syyllinen,
niin tuomitaan. Ei esivalta miekkaa turhaan kanna», sanoi pitkä mies.
»Toisin tekisin, jos olisin teidän housuissanne. Toisin tekisin ja
paremman palkan saisin!» huusi muori.
»Lähdetään!» sanoi mies ja näytti ovea.
Äänettömänä läksi isä miesten edellä. Mutta Mataran muori kiroili
miehiä heidän ovesta mennessään.
* * * * *
Kummi oli seisonut koko ajan äänetönnä pankon nurkalla. Kun ovi oli
suljettu, pyörähti hän kiivaasti äidin sängyn luo.
»Herra Jumala! Loviisa kuolee! Joutukaa apuun! Silmät on jo nurin
päässä!»
Kaisu alkoi kätkyessä kimakasti huutaa; Miina rupesi itkemään.
Mataran muori otti nyytistään pienen pullon ja piti sitä äidin nenän
alla.
»Älä huuda tyhjiä. Kyllä se siitä virkistyy», sanoi hän ja painoi äidin
silmäluomia kiinni.
Hetken perästä alkoi hän kopeloida äidin jalkoja, pani sitte peitettä
enemmän päälle ja kohensi pään alusta.
»Jumalan tähden! Se kuolee, uskokaa minua!» hätäili kummi.
»Taidat olla oikeassa. Suonet eivät enää lyö. Jo nyt tuli kumma, kun
aivan käsiin kuolee.»
Äiti ei enää koskaan silmiään avannut.
Äidin kuoleman jälkeen muutti Mataran mummo meille. Kummi läksi pois
heti kun oli saanut meille lapsille sen verran vaatetta laitetuksi, että
toimeen tulimme.
Nyt alkoi kotona ikävä ja pitkä aika. Äitiä oli ikävä ja työtä oli
paljo. Aamusta iltaan sai olla liikkeessä. Mataran mummo ei antanut
joutilaana olla. Vaikka olin vasta 10 vuotias, sain jo tehdä aikuisten
töitä. Hoidin lehmän ja lypsin sen, siivosin ja lämmitin saunan, lakasin
ja pesin lattiat, tein törkyä minkä ennätin ja väliajoilla hoidin
Kaisua.
Alituisena huolenani oli myöskin isän kohtalo.
Eräänä aamuna kun juuri istuimme aamiaista syömässä, kävi lautamies
manaamassa Mataran mummon todistajaksi Mattilan riitajutussa.
Seuraavat viikot oli mummo hyvin äänetön. Kun käräjäpäivä lähestyi, tuli
kummi meille kotimieheksi. Mutta määrättynä päivänä puki mummo parhaat
vaatteet päällensä ja läksi käräjäpaikkaan.
»Älkää vaan väärää valaa tehkö!» sanoi kummi hänelle lähtiessä.
»Olen jo monta tuulta elämässäni soutanut», sanoi mummo. »Ehkäpä tuota
osaan onnella luovia tämänkin myrskyn läpi!»
»Uusi myrsky tuo aina uuden vaaran», sanoi kummi miettiväisenä.
»Paraskin pursi joskus pettää.»
»Koetella täytyy. Parhaintansa kukin tuskan hetkessä esiin työntää!»
Rapun edessä pyyhki mummo jalkansa oikein puhtaaksi havuihin, koetti
kädellään nurmea, viittasi sormellaan tuvan ikkunaan, kokosi hameen
helmansa ylös kouraansa ja läksi hyvää kyytiä kylätielle päin.
Mirri juoksi mummon jälestä veräjälle asti, kääntyi siitä ympäri ja
laukkasi häntä ojona takaisin pirtin porstuvaan.
Aurinko paistoi täydeltä terältä. Marjat metsässä olivat kypsiä,
puolukat olivat parhaallaan. Kummi otti Kaisun kätkyestä syliinsä ja
sanoi meille tytöille, että nyt lähdemme kaikki marjaan.
Mikä ilo! Sellaista emme olleet tunteneet koko kesänä. Kevyesti
hypähdellen juoksimme niemellä olevalle aholle. Se oli punanaan
puolukoita. Niitä oli niin paljo, ettei tahtonut malttaa mistään
poimia, hyvästä paikasta muutti aina parempaan ja paremmasta yhä
parempaan.
Päivä kului niin nopeasti, ettemme huomanneetkaan ennenkuin ilta oli
käsissä. Lehmä oli lypsetty, askareet oli tehty ja nyt istuimme kaikki
tuvassa ja odotimme Mataran mummon tuloa. Kummi kertoi meille pojasta,
joka oli repinyt siivet kärpäsiltä pienenä ollessaan ja suureksi
tultuaan oli saanut sellaisen rangaistuksen Jumalalta, että hänen omalla
pikku tytöllään ei ollut käsiä.
»Jumala rankaisee», sanoi Miina.
»Niin, Jumala rankaisee, jos kiduttaa ja kiusaa viattomia olentoja»,
sanoi kummi.
»Ketkä ovat viattomia?» kysyin.
»Sellaiset, jotka eivät tee meille pahaa eivätkä meitä vahingoita»,
selitti kummi.
Mutta ilta pimeni pimenemistään. Mataran mummoa ei näkynyt.
Vihdoin me panimme nukkumaan.
* * * * *
Seuraavana iltana olimme lämmittäneet saunan ja hakeneet hyvät vastat
metsästä, sillä nyt täytyi mummon tulla.
Iltahämärässä hän tulikin ja hänen mukanaan tuli isä. Mataran mummo
astui tupaan, teki hyvän illan ja alkoi riisuutua. Isä meni suoraan
saunaan.
»Kauanpa siellä viivyttiin?» sanoi kummi kätkyen luota.
»Kauanpa kauan!» vastasi Mataran mummo.
»Oliko tuolla väkeä?»
»Olihan tuolla joutilasta kuin helluntain epistolassa», vastasi Matara.
»No, Pietinen taisi vapaaksi päästä?» kysyi kummi.
»Vapaaksi pääsi, vapaaksi pääsi!» vastasi Matara.
»Syyttömäksi julistettiin?»
»Syyttömäksi, syyttömäksi!» sanoi mummo.
»Eivätkö panneet toiset vastaan?»
»Ei ollut vastaanpanijoita.»
»Eikö ollut ketään?»
»Olihan muuan puolihassu poika, joka sanoi nähneensä yöllä Pietisen
tulevan puodin ikkunasta. Mutta kukas hassua uskoo», puheli Matara ja
käänsi pyhähuiviansa laskoksille.
»Hyvähän tuo oli, että lapset saivat isän, joka heistä huolta pitää»,
sanoi kummi.
»Hyvä oli, hyvä oli!» sanoi mummo.
»Pitäisiköhän sitä kahvia turauttaa?» kysyi kummi.
»Ka, hyvähän se on. Turauta vaan. Mieleenhän se on», sanoi mummo aukoen
hameitaan.
Vähän ajan perästä tuli isä alusvaatteissaan pirttiin; äänetöinnä meni
hän pöydän päähän istumaan. Pirtissä tuntui hieno viinan löyhkä. --
Ennen kahvin valmistumista oli isä jo nukkunut peräpenkille.
Mataran mummo ja kummi joivat kahvit hiljaa keskenään puhellen.
Lautaselle pantiin meille kahvia; kummi pani siihen sokeria ja kermaa ja
me joimme sen Miinan kanssa tasan.
* * * * *
Senjälkeen kun rakas kummi kevättalvella läksi Amerikkaan ja kävi meille
lapsille viimeiset hyvästit sanomassa, oli onnellinen lapsuudenaika
ohitse. Kaikki me itkimme katkerasti. Minun mielestäni oli koko elämä
nyt lopussa. Kaikki näytti pimeää pimeämmälle. -- Vielä kesällä valvoin
vuoteellani monet illat itkien ja kaivaten.
Elämä kodissa oli paljo muuttunut. Isä oli koko kevään kulkenut
tukkitöissä ja kun hän joskus tuli kotona käymään, oli hän aina
humalassa. Meille lapsille ei hän koskaan mitään puhunut, mutta joskus
kuulimme, kun hän Mataran mummon kanssa puheli meistä.
Tavallisesti meni hän illalla yöksi saunaan maata. Kun Mataran mummo oli
meidät maata asettanut ja jonkun aikaa itsekin köllötellyt äidin
sängyssä, nousi hän aina hiljaa ja hiipi ulos tuvasta. Kerran nousin
ikkunaan ja katsoin. Hän meni nopein askelin saunaan.
Odotin kauan, hyvin kauan ikkunassa; menin vuoteelleni lattialle ja
odotin; nousin ikkunaan ja odotin; menin taas vuoteelleni ja siihen
vihdoin nukuin. Heräsin aamulla lintujen lauluun ja katsoin äidin
sänkyyn. Sänky oli tyhjä...
* * * * *
Eräänä aamuna varhain heräsin siitä, että Muurikki ammui ikkunan alla.
Hyppäsin ikkunaan. Näin miten Mataran mummo silitteli Muurikin selkää ja
puheli sille. Samassa tuli isä ladosta paksu nuora kädessään. Hän sitoi
nuoran Muurikin sarviin ja vähän aikaa hiljaa puheltuaan mummon kanssa
läksi hän taluttamaan Muurikkia kylätielle päin.
Minä juoksin paitasillani pihalle. »Isä, isä», huusin minä, »minne te
viette Muurikkia?»
Muurikki ynähti ja katsoi taakseen, mutta isä ei kääntänyt päätänsäkään.
»Tokkos pääset pirttiin! Kun tuolla lailla paitasillaan pihalle töytää!
Iso tyttö! Häpeäisit vähän!» huusi kiivaasti Mataran mummo.
»Mutta minnekä isä Muurikkia vie?» sanoin itkukurkussa.
»Näethän sen itse. Kylään vie. Siellä on karjamarkkinat», sanoi mummo
mennen vihasen näköisenä pirttiin ja paiskasi oven kiinni.
»Karjamarkkinat!»
Vaivuin tuvankynnykselle ja puhkesin hillittömään itkuun.
»Karjamarkkinat!»
Elämä kodissa kävi yhä surullisemmaksi. Myöhään syksyllä, kun ilma jo
oli viiltävän kylmä, lähetti Mataran muori Miinan ja minun
kerjuumatkalle kylään. Kolmen päivän perästä palasimme kotiin pikku vasu
täynnä leivänpalasia. Nyytissä meillä oli yksi kokonainen ruisleipä ja
yksi rieskan puolikas. Ne oli Niemelän emäntä antanut, hän, jonka luona
äiti oli nuorena ollut palveluksessa.
Niemelässä olimme myöskin olleet kaksi yötä ja kokonaisen päivän. Sillä
emäntä käski.
Kun olimme kotiin tultuamme vähän aikaa pirtissä lämmitelleet, sanoi
Mataran muori:
»Miltäs tuntui vieraan ovelle kolkuttaminen? Oliko lystiä?»
Miina ja minä olimme vaiti. Emme ymmärtäneet vastata.
»No, jokos Miinalta kieli kuivui! Ei siltä muutoin vastausta puutu»,
sanoi hän.
»Minua nukuttaa», sanoi Miina.
»Onhan tuossa siltapalkit», sanoi Matara ja polkasi lattiaan.
Miina meni uunin kupeelle lattialle, otti huivin päästänsä, kääräsi sen
kokoon päänaluseksi ja pani maata. Vähän ajan perästä nukkui hän
raskaasti.
* * * * *
Isä ei ollut moneen viikkoon kotona käynyt. Mutta eräänä kylmänä iltana
hän tuli illan hämyssä hieman liikutettuna ja hattu takaraivolla.
»Nyt on pahus merrassa», hän sanoi pirttiin astuttuaan; »tästä pitää
lähteä muualta kattoa pään päälle hakemaan. Tähän tulee uudet asukkaat.»
»Vai uudet tähän tulee», toisti Matara.
»Uudet, uudet. Ei auta mikään. Ensi viikolla pitää pöksien olla
tyhjänä», hän sanoi.
»Vai ensi viikolla», sanoi Matara ja nosti Kaisun lattialta syliinsä.
»Miinan panen »huudolle» ja Tellu saa mennä lapsenpiiaksi Ounaskylän
Mähöselle. Tapasin Mähösen viime pyhänä kirkolla. Hänen lapsensa
kuuluvat sairastavan, niin tarvitsevat »lapsen likan» hän sanoi. Näistä
isoista tytöistä ei siis hätää. Ne kyllä jo itsensä elättää. Mutta Kaisu
täytyy pitää vielä »völjyssä», kuten tukkipatruuna sanoo,» ja isä
tuuppasi lakkiaan kauemmas niskaan.
»Keittäsin kahvia, mutta pavut ovat loppuneet», sanoi Matara
hiusmartoaan raapustellen.
Isä kaivoi nahkalaukustaan esiin kahvipussin ja sokeria.
»Onhan niitä tässä», hän sanoi.
Kun Mataran mummo tulta liedelle sytytteli, sanoi isä vielä:
»Niin tuota, sinä Matara saat sitte lähteä Kaisun kanssa minun mukaani
sinne joelle päin.»
»Ka, sama minulle on. Mutta minä ajattelin, että sinä Kaisun sinne
völjyyn veisit. Luulin ettei minua enää tarvita», ja hän hymyili
tyytyväisenä.
»Saapi Tellu pestä silmänsä ja kätensä huomenna, pääsee minun kanssani
kirkolle; Mähönen lupasi tulla kirkolle vastaan», ja hän ruiskautti
pitkän syljen pirtin lattialle.
»Vaan mitenkäs Miinan?» uskalsin arasti kysyä.
»Miinasta kyllä huoli pidetään, kunhan sinusta ensin päästään», sanoi
isä kylmästi.
»Kylläkai minusta pääsee! Voin vaikka tappaa itseni, niin pääsevät!»
kuohahti sisässäni, mutta ääneen en sanonut mitään.
Musta murhe täytti mieleni. Nyt tiesin, ettei minulla maailmassa ollut
yhtään ihmistä, joka minusta välittäisi. Olin yksin koko maailmassa ja
maailma oli täynnä vihollisia. Olisin tahtonut lähteä kerjuulle ja mennä
kertomaan Niemelän emännälle kaikki. Yöllä valvoin kauan ja mietin, jos
karkaisin pimeään yöhön. Mutta en uskaltanut. Pelkäsin jos Matara ja isä
minut saunasta näkevät, ja isä kuoliaaksi lyö.
Kummi olisi minulla ollut, mutta hän oli Amerikassa. Ja sinne oli liian
pitkä matka; en edes tiennyt, missä talossa hän siellä asui.
Nukuin vihdoin sydän täynnä katkeruutta. Yöllä näin pahoja unia; kun
sudet minua metsässä ahdistivat, koetin huutaa ja juosta pakoon. Kukaan
ei huutoani kuullut, eikä auttamaan tullut. Vihdoin näin äidin, joka
hameen helmat käsiin koottuna, juoksi metsästä apuun. Silloin heräsin
tuskan hiestä märkänä paljaalla lattialla. Yö oli vielä pimeä. Hiivin
vuoteelleni vavisten. Painuin rieputäkin alle umpipeittoon ja siihen
nukuin. Oli valoisa aamu kun heräsin.
»Alappas joutua jalkeillesi», sanoi Matara, joka keitti kahvia liedellä.
-- Hyppäsin pystyyn, kokosin ryysyni lattialta, juoksutin ne porstuvan
nurkkaan ja livistin aika vauhtia rantaan silmiäni pesemään. Aamu oli
kaunis, järvi tyyni. Rauhallisena uiskenteli ruohokossa yksinäinen
sorsa.
Elämä ei ehkä ollutkaan niin ikävätä kuin miltä se eilen illalla
tuntui...
Pirttiin tultuani panin kummilta saadun paidan ja hameen päälleni.
Toinenkin ehyt paita minulla oli. Se oli äidin ompelema. Sen käänsin
kauniisti laskoksille ja panin nyyttiin. Ja sen päälle asetin sitte
aapisen, katkismuksen ja äidin virsikirjan.
Matara tuli katsomaan, mitä minulla oli nyytissä.
»No», sanoi hän, »Loviisa-vainaan virsikirjan olet ottanut. Saathan tuon
pitää. Ei sitä kukaan kaipaa.» Sitte veti hän taskustaan puhtaan
riepumytyn esiin, antoi sen minulle ja sanoi:
»Tuossa on sinulle, mutta älä näytä isällesi! Pane lakkariisi!»
Kiitin ja katsoin: kaksi kulmaa oli solmussa. Avasin. Toisesta kulmasta
löysin kaksi sokeripalaa, toisesta kymmenpennisen. Kätkin mytyn
nyyttiini.
Ilo valtasi mieleni. Minulla oli rahaa. Nyt en lähtenytkään tyhjin käsin
maailmaan.
Annoin kaikki Mataralle anteeksi.
Kaikissa taloissa, joiden ohi kuljettiin, nukkuivat vielä ihmiset.
Joskus haukahti pihan vartija ohikulkijoita, mutta ei näyttänyt maksavan
vaivaa lähteä niitä seuraamaan. Muutamissa tarhoissa tienvarrella
heräsivät lehmät, nousivat toinen toisensa jälkeen raukeina ja
kömpelöinä vuoteeltaan, oikasivat häntäänsä ja lähtivät hiljoilleen
liikkeelle. Vesakossa tienvarrella kalkatti hevosen kello ja muutamalla
varjoisalla mäen rinteellä keskellä yleistä maantietä, makasi suuri
lammaslauma. Kun kulkijat lähestyivät, pakeni lauma määkyen metsään.
Suuri varisparvi lensi vaakkuen rannalla olevilta niityiltä ylempänä
oleville pelloille päin aivan maantien poikki.
»Katsos hylkiöitä», sanoi isä. »Ne ovat ryökäleet pahan onnen lintuja»,
ja hän sylkäsi heidän peräänsä.
Olimme jo kulkeneet pitkältä ja jalkani alkoivat väsyä. Minulla oli
myöskin kova jano.
Metsänrinteessä kaukana näkyi pikkunen mökki. Ajattelin juosta sinne
juomaan, kun ohi mennään. Mutta tie ei mennytkään sen ohitse. Se painui
synkkään korpeen. Jano tuli viimein yhä kovemmaksi. Uskalsin sanoa
isälle:
»Isä, minulla on kova jano.»
»Täällä on salon takana lähde tien vieressä. Siinä saat levätä. Minä
pistäyn vähän asialla Pisaran mökissä siinä vieressä», sanoi isä
ystävällisesti. Niin ystävällisesti ei hän ollut koskaan minulle
puhunut.
Pisaran mökki oli vähän matkan päässä lähteeltä. Minä jäin lähteelle
istumaan ja aluksi siinä olikin hyvin lysti tuuheiden lehtipuiden
varjossa. Mutta kun isä alkoi viipyä, tulin yhä levottomammaksi, sillä
pelkäsin ettemme joutuisi ajoissa kirkolle. Ja kuta kauemmin odotin,
sitä pitemmältä tuntui aika. Viimeinkin isä tuli, mutta hän ei ollut
yksin. Hänen mukanaan oli nuori, pitkä nainen, joka puhui kovalla
äänellä ja nauroi koko ajan.
»Holoi Tellu! Tule Marille kättä antamaan. -- No, mitä siinä ujostelet
-- »viska pokka aartika» -- sanoi tukkiherra», ja isä nauroi kovalla
äänellä.
»Ja nyt töppösen merkkiä maantiehen pistelemään, sanoi Muttilainen
muorilleen», jatkoi isä samalla äänellä ja alkoi kulkea hoiputellen
tietä pitkin. Mari kulki aika-ajoin hänen rinnallaan, aika-ajoin jäi
jälemmäs.
Kirkonmäkeä ylösnoustessa alkoivat kirkonkellot soida. Ihmisiä käveli
hautuumaalla ristien ja taulujen välissä. Täällä lepäsi minunkin äitini,
mutta en tiennyt missä. Mahtoiko isä tietää. Olisin mielelläni kysynyt,
mutta en uskaltanut. -- Kun oli vähän aikaa kirkonmäellä kävelty, vei
isä minut istumaan penkille kiviaidan viereen, käski siinä odottaa ja
sanoi menevänsä etsimään Mähöstä.
Kirkosta alkoi kuulua virren veisuu. Samaa virttä oli äiti usein illalla
askareita tehdessään veisannut. Menin kirkon rappusille paremmin
kuullakseni. Mutta siinä istui pieniä poikia juttelemassa. En voinut
siinä mitään kuulla, senvuoksi menin kirkkoon.
Virren loputtua juoksin taas penkille isää odottamaan. Avaisin nyyttini
aikani kuluksi ja katselin tavaroitani. Avasin riepukäärön. Toinen
sokeripala oli toista suurempi. Haukkasin vähän suuremmasta ja solmitsin
taas palaset rievun kulmaan. Sitte kätkin ne taskuuni. -- Ennätin jo
päätellä, että isä oli minut kokonaan jättänyt ja karannut luotani, kun
isä tuli pitäjän tuvalta päin hyvin puetun miehen kanssa. He tulivat
suoraa päätä luokseni ja isä sanoi:
»Tämmöinenhän tämä on Tellu. Kah, tokko älyät kätellä! Kas, mitä se
tollottaa. Tämähän se on, Tellu. Kurissa se on pidettävä. »Ruokaa ja
ruoskaa» sanoi herra hevosestaan. Ja sen sanon minäkin. »Vatsa täyteen,
että napa kiiltää, työtä eteen, että mieltä viiltää!» Ei tarvitse
säästää, sen luvan annan isän kädestä!» puheli isä Mähöselle.
»No ei pidä rynnäten rukiin leikkuuseen mennä, kauniisti on kasvu
kaadettava», sanoi Mähönen naurahtaen.
»Ota ja pidä omanas; lykkyä tykö!» sanoi isä Mähöselle.
Sitte kääntyi hän minuun, ojensi kätensä ja sanoi hyvästit. Näin hänen
katoavan kirkon ovesta.
Silloin näin isäni viimeisen kerran. Seuraavana kevännä hän tulvavesien
aikana hukkui Uhattoman koskeen, kun oli sieltä vanhoja jättötukkeja
toisen miehen kanssa nostamassa.
* * * * *
Mähönen vei minut mukanaan kirkkoon. Kun kuulutukset oli luettu ja
Mähönen parin isännän kanssa puhunut jauhojen hinnasta, mentiin
nopeasti pitäjän tuvan pihaan. Siellä seisoi harmaat korikärryt ja
musta hevonen. Mähönen istui laudalle kärryjen keskellä ja käski minun
istua taakse korin pohjalle. Ja niin lähdettiin kovaa vauhtia ajamaan,
että puut ohimennessä molemmilla puolin vilahtelivat. Aina kun joku
ajaja ilmestyi eteen, löi Mähönen hevostaan ja niin lennettiin kaikkien
ajajien ohitse, jotka tiellä eteen sattuivat.
Mähösen mökki oli maantien vieressä rantaan kallistuvalla rinteellä.
Pirtin päässä kasvoi iso koivu ja pihalla kaivon vieressä vanha pihlaja.
Maantien puolella oli kaksi aittaa ja pihamaan kahden puolen
pirttirakennus ja navettaa ja tallirakennus. Rannan puolella oli iso
liiteri, jonka ovet olivat selällään.
Tämän kaiken ennätin nähdä jo kärrissä istuessani, sillä Mähönen tapasi
juuri pihaan ajaessa erään miehen, jota hän puhutteli hevostaan
pidättäen.
Kuului oven avaaminen ja lapsen itku. Pirtin portaille ilmestyi pitkä,
laiha nainen avojaloin.
»Anna tulla tytön pois kärrystä. Mitä sitä siinä istutat!» hän huusi.
»Ka, saapikai se. Enhän minä ole sitä muistanutkaan», sanoi Mähönen ja
jatkoi puhettaan miehen kanssa, joka nyt seisoi käsivarsin kärryyn
nojautuneena.
»Ja riisu hevonen syömään. Kyllä sitten ennättää latikkata laskea!»
sanoi hän kiukkuisesti.
»No, saattaapa tämän riisuakkin», sanoi Mähönen. »Tule Miettinen pihaan,
niin päätetään täällä», ja hän ajoi liiterin eteen.
Vaimo katosi pirttiin.
»Mene huoneeseen!» sanoi Mähönen minulle.
Pirtti oli iso ja valoisa, seinillä riippui vaatteita ja työkaluja;
peräseinällä käydä kalkutteli iso kello, jonka tauluun oli maalattu
kauniita punasia kukkia.
Tein hyvänillan ja istuin nyytteineni ovensuupenkille.
»Tule peremmäs ja jätä vierastelu. Täällähän se sinun työsi on», sanoi
hän jalallaan kätkyttä heilutellen.
Menin kätkyen luo. Siinä makasi kaksi lasta; toinen isompi, toinen aivan
pieni.
»Heikki on toisella vuodella ja Manta on kahden kuukauden», sanoi vaimo.
»Vai niin.»
»Sairastaneet ovat jo neljättä viikkoa kumpanenkin. Tohtorissakin jo
käytin ja toista putelia jo rohtoja juovat, mutta eipä näy tahtovan
parata», puheli vaimo.
»Vai niin.»
»Pane nyyttisi tuonne hyllylle ja tule souvattamaan, että tästä
asioilleni pääsen», sanoi hän. »Mikä sinun nimesi on?» kysyi hän sitte.
»Telluksihan ne kotona pienenä sanoivat, mutta Leenahan minä oikeastaan
olen.»
»No, Leena meillä olla saat. Tellu on täällä päin maailmata koiran
nimi», sanoi hän ja meni tuvasta.
Heilutin kätkyttä. Manta valvoi, mutta Heikki nukkui. Peitto oli
punakukkaista karttuunia, kätkyt oli punaseksi maalattu. Pirtin pöytä ja
penkit olivat myöskin punaset. Puhelua kuului pihalta ja hevonen hirnui.
Teki mieleni menemään lasista katsomaan. Kaikki oli niin uutta. Joku ovi
viskattiin kiinni, niin että koko pirtti tärisi.
Heikki alkoi itkeä ja kun hän minun näki, alkoi hän huutaa kohtikurkkua.
Koetin heiluttaa kätkyttä kovemmin, mutta hän huusi niin, että tuli
aivan mustaksi. Silloin nostin hänet syliini ja aloin huiskutella ja
kävellä lattialla. Hän alkoi asettua, mutta silloin rupesi Manta
huutamaan. Juoksin kätkyttä heiluttamaan; panin Heikin kätkyeen ja
peittelin.
En voinut mitään; lapset itkivät molemmat. Olin onneton. Kun emäntä
tulisi...
Hän tulikin, toi minulle voileivän ja käski syömään; heilautti kätkyttä
jalallaan ja lapset asettuivat heti.
Kova koti-ikävä vaivasi minua ensimäisinä päivinä. Joskus olin
senvuoksi päiväkauden syömätöinnä. Ajattelin jo karatakkin, mutta sitte
aikomukseni aina jäi.
Kaikista ikävintä oli, kun en pirtistä minnekään päässyt, en edes saunaa
lämmittämään. Kadehtien katselin tuvan ikkunasta tyttöjä ja poikia,
jotka kulkivat ohitse maantietä pitkin. Noin olisin minäkin tahtonut
kulkea. Ennen olisin kerjännytkin, kuin hoitanut kahta sairasta lasta.
Kun lapset alkoivat minuun tottua, jätti emäntä minut yhä enempi niiden
kanssa. Hän meni asijoille naapuriin ja myöhemmin kirkkoonkin.
»Muista, että et heitä lapsia yksin», hän varoitti.
Joskus minua nukutti, niin että olin pyörtyä. Heittäysin silloin pirtin
lattialle ja nukuin heti. Mutta hetken perästä heräsin lasten
parkumiseen. Nostin Mantan syliini ja keinutin Heikkiä, panin Mantan
kätkyeen ja nostin Heikin syliini. Jolleivät siten asettuneet, panin
lusikalla maitoa vuoroon molempien suuhun. Kun toiselle muutin kuivia
riepuja, oli toinen jo märkä, kun toisen oksennusta korjasin, alkoi
toinen oksentaa.
Monta kertaa olin kuin pyörryksissä. Ajattelin menisinkö järveen tahi
hirttäisinkö itseni liiterissä.
Mutta kun emäntä taas tuli ja auttoi, sain jälleen rohkeutta koettaa
uudelleen.
* * * * *
Onnettomuudeksi huonontui lasten tila yhä. Nyt eivät ne edes yölläkään
nukkuneet. Alituisesti ne itkivät ja vääntelivät pieniä ruumiitaan.
»Minä en jaksa enää», sanoin eräänä iltana emännälle. »Emäntä on hyvä ja
hankkii toisen lapsenlikan.»
»Sinäkö et jaksa? Jopa tässä jotakin kuulla pitää! Mikä tässä on hätänä
sinulla. On leipää ja lämmintä -- ja talvi on tulossa», hän sanoi.
»Minua niin pyörryttää. Pudotan ehkä lapset».
»Mitä vielä. Pidä vaan lujasti kiinni. -- Isäsikin oli varoittanut,
ettei saa sinua päästää, vaikka pyrkisit.»
»Vai oli isä varoittanut», ajattelin, mutta en sanonut mitään.
* * * * *
Eräänä aamuna kun emäntä oli mennyt kylään voita myymään, laskeutui
tieltä tupaan eräs mies. Hänellä oli musta nahkalaukku, jonka hän laski
ovensuupenkille. Hyvänpäivän tehtyään kysyi hän:
»Missä on talon väki?»
»Isäntä on metsässä työssä ja emäntä läksi kylään.»
»Sepä vahinko», sanoi hän. »Olisi minulla ollut niin tarpeellista
tavarata: russakan myrkkyä, lutikan myrkkyä, kärpäspaperia, ihorasvaa,
vinnivoidetta, haavapalsamia, vetolaastaria ja kaikkea talossa
tarpeellista.»
»Kun eivät ole kotona», sanoin.
»Eikö pikku neiti voisi jotain ostaa?» hän kysyi.
»Mitä kärpäspaperi maksaa?»
»Kymmenenpenniä levy.»
»Saisinko minä yhden levyn», sanoin ja kaivoin esiin ainoan rahani.
Kun punanen paperi oli kädessäni, kysyin: »Mitenkä tällä kärpäset
kuolevat?»
»Paperi liotetaan veteen ja pannaan sokerin murusia päälle; se maistuu
silloin hyvältä ja kuolema tulee kauniissa muodossa», sanoi mies
laukkuaan kiinni sitoen. Kiitellen ja hyvästellen lähti hän sitte
tuvasta.
Minä katselin paperia, jossa oli keskellä kärpäsen kuva; luin sanat:
»Kärpäspaperia», käänsin paperin kauniisti laskoksille ja kätkin sen
rievun sisään lakkariini.
Sitte aloin hoidella lapsia, jotka hiljaa kätkyessä kitisivät.
Laihtuneet he olivat molemmat. Heikki oli kalpea kuin kuolema ja Mantan
kasvot olivat ryyhelmässä. Pirtti oli lämmin ja minua alkoi kovin
raukasta. Panin penkille pitkäkseni ja heiluttelin kätkyttä. Ja siihen
nukuin, nukuin niin raskaasti, että en herännytkään lasten itkuun, enkä
edes emännän kotia tuloon. En herännyt ennenkuin emäntä minua kylkeen
tuuppasi ja huusi:
»Tokko heräät, senkin lunttu! Sairaita lapsia hoitamaan sinut heitetään,
ja äläpäs tätä! Maata panee röökinä ja vetelee kuorsausvirsiä niinkuin
pitkiä seinähirsiä. Lapset henkihieverissä huutavat. Aivan oli sydämeni
pelosta haleta, kun mäkeä alas laskeuduin. Kuului huuto aivan kuin sikaa
olisi tapettu», ärjyi emäntä ja hoiteli lapsia.
Minä olin ääneti. Minkäs minä sille voin, kun niin raukasi.
Seuraavana yönä hoiti emäntä itse lapsia ja vasta aamusilla lypsämään
lähtiessä hän minut herätti. Niin hyvin en ollut vielä yhtenäkään yönä
saanut nukkua.
Koettelin taskuani. Kärpäsen myrkky oli tallella. Muutamia päiviä aijoin
vielä elää, mutta sitte...
Syysmarkkinain aika oli tullut. Jo kauan edeltäpäin oli emäntä sanonut
silloin menevänsä markkinoille ja olevansa koko päivän poissa. Samalla
retkellä lupasi hän myöskin poiketa lääkärissä puhumassa sairaista
lapsistaan.
Heikki olikin nyt jonkun verran parempi. Hänet oli nostettu kätkyestä
pirtin ovensuussa olevaan sänkyyn, jossa emäntä joskus yöllä makasi.
Isäntä oli iloinen Heikin paranemisesta ja sanoi ottavansa hänet
kevätmarkkinoille mukaan ja ostavansa siellä Heikin kaulaan
rinkelinauhan. Silloin näin Heikin ensi kerran hymyilevän.
Paljosta valvomisesta olin minä taaskin tullut aivan kuin höperöksi. En
tahtonut muistaa mitään ja pelästyin pienimmästäkin kovasta sanasta.
Käsivarteni ja hartiani olivat kauhean kipeät alituisesta sairasten
lasten kantelemisesta ja nostelemisesta. Olisin mielelläni siitä
emännälle sanonut, mutta hän ei sietänyt valittamista, päinvastoin hän
usein puhui siitä, että minulla oli liian helppo ja hyvä olla. Jos olisi
edes sisar Miina ollut, jonka kanssa olisi saanut puhua jonkun sanan,
olisi elämä tuntunut huokeammalta.
Usein ajattelin Miinaa ja Kaisua, missä ne nyt mahtoivat olla. Ja
minnekähän joutui Mirri, kun kaikki läksivät talosta. Kuinka hauskaa
elämä kodissa oli sentään ollut! Siellä oli hauska ajatuksin vaeltaa.
Pääni oli hirveän kipeä markkinapäivän aamuna. Kun emäntä sanoi: »Muista
katsoa lapsia! Et saa mennä pirtistä ulos. Tulta et saa sytyttää; siinä
on liedellä hiiliä, niin paljo kuin maidon ja veden lämmittämiseen
tarvitset. Tuossa on sokerijauhoja, tuossa lääkepullo, tuossa puhtaita
riepuja, tuossa kiulu likasille vaatteille», kuulin sen kuin
puolihorroksissa.
Emäntä meni pihalle, mutta tuli takaisin pirttiin ja sanoi: »Heikkiä ei
saa panna Mantan viereen. Muista hoitaa molempia. Ei saa antaa lasten
itkeä, että menehtyvät!»
»Jos minä vaan jaksaisin», uskalsin sanoa.
»Kas tätä nyt! Joko taas laiskuus tapasi. Tämän kaikki kerron isällesi
markkinoilla. Niin totisesti kerronkin», ja hän paiskasi oven kiinni.
Kun hevonen oli pihasta lähtenyt ja kärrien kolina ei enää tieltä
kuulunut, menin koettelemaan tuvan ovea, sillä pelkäsin emännän panneen
sen salpaan. Mutta onneksi se oli auki.
Mitä oli tehtävä? Elämä näytti mustaa mustemmalta. Mitä oli tehtävä?
Molemmat lapset nukkuivat vielä. Oli siis sopiva aika ajatella...
Kaivoin taskustani esille kärpäsen myrkyn, otin hyllyltä kahvikupin,
kaappasin siihen padasta lämmintä vettä ja sipultelin paperin pieninä
palasina kuppiin. Tikulla sekoittelin hiljaa paperimöyhyä ja panin
lusikalla sokerijauhoja sekaan.
»Muuta neuvoa ei ole; minä en jaksa enää elää», puhelin itsekseni. »Ei
kukaan välitä minusta vaikka kuolenkin; siis kuolen mielelläni. Kun en
voi kellekään iloksi olla, on parasta kuolla», sanelin ääneen myrkkyä
sekoitellen.
Heikki alkoi itkeä. Pistin kupin hyllylle ja juoksin häntä auttamaan.
Samassa parkasi Manta huutamaan kauheimman tuskan huudon. Hyppäsin hänen
luokseen, avasin kapalot ja aikomukseni oli muuttaa puhtaita riepuja.
Mutta voi kuinka hänen ruumiinsa oli punanen! Ja mitkä tuskanhuudot
pääsivätkään hänen pienestä kurkustaan.
Nostin hänet ylös syliini, koetin panna maitoa lusikalla suuhun,
tarjosin sokerivettä, tyrkytin lääkettä -- kaikki tuli heti ulos.
Huiskutin häntä käsivarsillani, kävelin edes ja takaisin -- ei mikään
auttanut. Panin hänet uudelleen kätkyeen, käärin puhtaat rievut hänen
ympärilleen ja aloin keinuttaa. Hetkeksi hän vaikeni, hengittäen lyhyeen
ja kuumeisesti.
Menin Heikkiä hoitelemaan, puhelin hänelle, panin puhdasta päälle,
kouhottelin ja kääntelin vuoteen ja nostin hänet siihen. Hän joi vähän
maitoa, mutta ei huolinut voileivästä. Annoin lääkettä, jonka hän
mielellään otti. Hän katsoi minuun pitkään, silmäsi ovelle päin ja
sanoi:
»Äiti!»
»Äiti ja isä menivät markkinoille ja tuovat sieltä Heikille tuomisia.»
Silloin hymyili hän, pani kätensä ristiin ja silmänsä kiinni.
Manta valitti hiljaa kätkyessä ja väänteli pientä ruumistaan. En
ymmärtänyt, miten lapsen tuskia lieventäisin. Yhä nostin sitä syliini ja
yhä kätkyeen laskin. Hädässä ja tuskassa kului minulta koko päivä. Oma
leipäpalani ei ollenkaan kulunut.
Mutta tuskani muuttui hirvittäväksi iltapuoleen. Ei ole kielessä sanoja
hädälleni. Molemmat lapset tulivat tuskaisiksi, molemmat valittivat ja
itkivät. Mantan ruumis oli sinipunanen ja luulin hänen jo moneen kertaan
menehtyvän. Hädissäni painoin häntä kerran suullekin, että lakkaisi
huutamasta. Mutta hätähuutona kuului valitus sen jälkeen.
Nyt tapan itseni, ajattelin. Nyt en enää jaksa, ajatukseni menivät
sekasin. Juoksin tuvan toiselle puolelle ja otin kahvikupin, jossa
minulla oli myrkky. Mantan huuto kuului korviini ja samassa palasin
lusikka kädessä. Kumarruin kätkyen yli ja aloin lusikalla antaa kupissa
olevaa myrkkyä lapselle.
Koko päivänä ei hän ollut mitään syönyt, ei mitään suuhunsa ottanut.
Tätä söi hän mielellään. Kun lusikallinen oli suuhun kadonnut, panin
sinne yhä lisää.
»Anna, anna, anna!» itki Heikki sängyssään. Hänkin tahtoi kupista. Menin
ja annoin hänellekin. Mutta hän otti vaan pari lusikallista. Kupin
pohjalle jäi vielä vähäsen. Sen söin itse.
* * * * *
Myöhään illalla tuli isäntä ja emäntä kotiin. Heikki odotti tuomisia ja
valitti hiljaa sängyssään. Isäntä pani sänkyyn markkinarinkilän.
Emäntä riisui vaatteensa ja meni kätkyen luo, jossa Manta äänetöinnä
makasi.
»Herra tule ja siunaa!» sanoi hän ja nosti lapsen ylös. »Tämä lapsihan
on ihan kylmä. Joko tälle nyt tulee lähtö.»
Hän irroitti rievut lapsen ympäriltä ja katseli sitä joka puolelta.
»Vielä tämä on hengissä, mutta ei taida tästä enää ihmistä tulla.»
Mähönen meni katsomaan. »Annapas rintaa!» sanoi hän.
»Ei ota, ei ota!» sanoi äiti itku kurkussa. »Kyllä tämä nyt kuolee!
Kyllä tämä nyt kuolee!»
Vähän ajan perästä erosi pikku Mantan henki ruumiista. Puhdas lakana
pantiin kätkyeen ja lapsi ummistettiin yöksi siihen.
Isäntä, emäntä ja Heikki menivät kamariin maata. Manta ja minä jäimme
pirttiin. Kun olin astiat pessyt ja kaikki likavedet tunkiolle vienyt,
heittäysin ovensuusänkyyn ja nukuin siihen heti. Nukuin niin uuvuttavan
raskaaseen uneen, ettei mikään olisi minua siitä voinut herättää.
Kun seuraavana aamuna heräsin ja raotin silmiäni, näin emännän seisovan
keskellä pirtin lattiata ja kuulin seuraavan keskustelun:
»Niin pahan näköistä se ylenantoi, että minua ihan puistatti. Ja kakoi
niin pahasti, että luulin kaikkien sisälmysten tulevan ulos. Kyllä siinä
tuli jos jotakin, mutta maksaa siinä ihan varmaan tuli; sen oli
näköistä. Mutta nyt se raukka nukkuu», sanoi emäntä.
»Eiköpä se tauti sillä lailla lähtene ihmisruumiista. Kyllähän se kovaa
oli, mutta ehkäpä siitä nyt parempi puoli päälle pyörähtää», sanoi
isäntä.
»Jos tänäpäivänä huononee, pitää viedä lääkäriin.»
»No, lääkäriinpä, lääkäriin...»
Emäntä meni liedelle askaroimaan ja sanoi vähän ajan perästä:
»Saisi tuo Leenakin jo nousta kuolinriepuja pesemään.»
»Antaa tuon raukan nyt nukkua. Kovahan tuolla on lapsella ollut
työpäivä», sanoi isäntä.
Kyyneleet pulpahtivat silmiini ja valuivat pitkin kuumia poskiani, mutta
koetin maata hiljaa.
»Ei meidän passaa sitä talven yli tässä pitää. Hakekoon paikan muualta
itselleen. Kyllä niitä aina sitte kesäksi tuommoisia saa», sanoi emäntä.
»Saapihan tuo nyt muutaman päivän olla», sanoi isäntä.
»Olkoon hautajaisten yli. Mutta sitte saa mennä. Menköön kirkonkylälle.
Siellä aina tuommoiset tytöt työtä saavat.»
»No, eipä tuolle muuta taida osata», sanoi isäntä ja läksi pirtistä.
Vähän ajan perästä nousin ylös, laitoin sängyn kuntoon, kokosin likaset
rievut kiuluun, ja menin katsomaan kätkyeen. Kätkyt oli tyhjä.
»Manta vietiin aittaan ja pantiin laudalle. Saat mennä katsomaan jos
tahdot. Se on niin kaunis», sanoi emäntä.
Otin lakanan kätkyestä kainalooni, kokosin kaikki Mantan pikku vaatteet
penkeiltä ja läksin rantaan. Kun siellä vaatteita likoon asettelin,
rupesi sydänalani alla vääntämään pahasti.
Heittäysin rannalle pitkälleni ja purskahdin katkeraan itkuun.
Talveksi sain paikan kirkonkylän postineidin luona. Suurempaa onnea
minulle ei olisi voinut tapahtua. Enkä ymmärrä, kuinka saatoinkaan niin
onnelliseksi tulla. Joka ilta maata mennessäni ajattelin, ettei tämä
onni mitenkään voinut pysyväistä olla, mutta seuraava päivä meni taas
samoin kuin edellinen.
Postineidillä, jota johtajattareksi sanottiin, oli vanha palvelija,
jonka jalat olivat leinin turmelemat. Hänen avukseen oli minut taloon
otettu. Tämä vanha Loviisa oli maailman paras ihminen, hän oli minulle
kuin äiti. En koskaan kuullut hänen suustaan kovaa sanaa, en
kärsimätöntä puhetta. Ystävällisesti hän neuvoi, hellästi opasti. Hän
oli itse johtajattarenkin sylissään pienenä kantanut, maailmaan hoitanut
ja kasvattanut.
Eräänä aamuna askareiden päätyttyä, kun kaikki huoneetkin jo oli
lämmitetty ja pellit sulettu, pesi Loviisa sanomattoman huolellisesti
kätensä, silitti tukkansa ja astui hiljaa ruokasaliin, jossa johtajatar
istui. Ovi jäi auki hänen jälkeensä ja helposti voin kuulla joka sanan,
jonka hän sisällä puhui.
»Kuulkaapas, eiköhän meidän pitäisi panna tuo Leena kansakouluun. Hyvin
se askareilta joutuisi; tekisi aamulla ennen menoaan ja sitte tultua»,
hän sanoi.
Johtajatar suostui heti, jos vaan työt siten saataisiin sopimaan, eikä
Loviisa rasittuisi.
Vähän ajan perästä tuli Loviisa kyökkiin ja istuutui tuolille hellan
viereen. Ennenkuin hän ehti mitään sanoa, lankesin polvilleni hänen
eteensä, painoin pääni hänen syliinsä ja purskahdin itkuun.
»Lapsi raukka, lapsi raukka», hän sanoi ja silitti päätäni.
Olisin tahtonut sanoa hänelle, millainen olin ja mitä olin tehnyt, mutta
en saanut sitä suustani. Sydämeni oli pakahtua, päätäni pyörrytti.
»Huomenna jo pääset kansakouluun; parin minutin matka sinne vaan on;
huomenna jo, huomenna jo. Älä itke, lapsi rukka, älä itke! Jumala kuulee
orpojen huokaukset!»
Olisin tahtonut sanoa, että en sitä itke; olisin tahtonut tunnustaa,
minkä rikoksen olen tehnyt, mutta kurkkuni kuristui kiinni, en saanut
sanaa suustani.
»Nouse nyt ylös, pyyhi kyyneleesi, pese silmäsi ja kiitä Jumalaa, joka
sinustakin murheen pitää!» ja hän auttoi minut ylös.
Mutta enemmän kuin ennen, vaivasi rikokseni minua tästä päivästä
lähtien.
* * * * *
Eräänä päivänä ennen pääsiäistä selitti opettaja meille viidettä käskyä.
Minä olin kuin kuumeessa, vereni kiehuivat niin että helposti sen omilla
korvillani kuulin.
»Jumala on antanut meille jokaiselle hengen, osan omasta hengestään.
Henki on ylevätä, jumalallista ja pyhää. Ja kauhein rikos, jonka ihminen
voi tehdä, on hengen riistäminen Jumalan luomalta ihmiseltä», puheli
opettaja.
»Mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt!» löivät suoneni.
»Kiusaukset astuvat elämässä meitä vastaan; joskus tulee niinkin kova
kiusaus, että tahtoisi murhata. Mutta rukouksen avulla on kiusaus
voitettava», puheli opettaja.
»Mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt», löivät suonet
korvani juuressa.
»Te nuoret tytöt, pankaa mieleenne opettajanne neuvo. Sillä minä
rakastan teitä kaikkia ja toivon teidän onneanne. Pankaa mieleenne
opettajanne neuvo: älkää jääkö kiusauksen uhriksi. Kuulkaa: eilisiltana
vangittiin meidän omassa kylässämme, aivan koulutalon läheisyydessä
seitsemäntoista vuotias tyttö, joka oli oman lapsensa surmannut;
surmannut pienen, avuttoman ihmiselämän, jonka Jumala oli luonut
maailmaan»...
»Opettaja», huusi vierustoverini, »Leena voi pahoin, Leena pyörtyy...»
Maailma musteni silmissäni, maa vajosi allani...
* * * * *
Tytöt olivat kantaneet minut pirtinpuolelle, sillä siellä oli joutilas
leveä sänky, jota sai tällaisissa tapauksissa käyttää. Siivooja asetteli
juuri kylmää käärettä otsalleni, kun heräsin.
»Taisi siellä olla vähän häkää», hän sanoi.
»Lienee ollut», vastasin ja pyysin vettä.
»Se ovensuunpuoleinen uuni tahtoo aina häkää työntää, vaikka sen antaisi
kuinka kauan riittyä», hän puheli vettä tuodessaan. »Olen siitä monta
kertaa muurarille sanonut, mutta hän ei usko.»
»Vai ei usko», vastasin, mutta ajatukseni askaroivat aivan toisaalla.
-- Mitähän tytöt ajattelivat? Mahtoivatko tytöt arvata? Kuulivatko ne
kuinka vereni löivät? Ja mitä ajatteli opettaja? Hän varmaankin arvasi.
Hän näki katseeni, huomasi hätäni.
»Muutanko minä vielä tähän käärettä?» kysyi siivooja. »Mitä? Miltä
tuntuu? Tuntuuko paremmalta?»
»Tuntuuhan tuo», vastasin.
»Ehkä panen vielä», hän sanoi.
»Pankaa», vastasin.
-- Mutta mitähän ne puhuivat, kun olin pyörtynyt? Mitähän sanoi
opettaja? Kysyyköhän se, mitä olen tehnyt? Kyllä se varmaan kuuli,
kuinka vereni löivät.
Ja minulle tuli polttava hätä päästä Loviisan luo. Heitin kääreen
otsaltani ja horjuvin askelin saavuin kotiin.
»Olen sairas», sanoin sisään astuttuani.
»Johan sen näen sanomattakin. Avaa vaatteesi, heitä pois kenkäsi», sanoi
hän ja veti päällyspeiton pois sängyltäni. »Mikä sinulle nyt tuli?
Tervehän sinä aamulla olit.»
»Häkää oli», sanoin riisuen kenkiäni.
»Vai häkää. Ja sellaisessa lapsia pidetään, joilla on kallis, Jumalan
antama henki», hän sanoi.
»Niin, niin ... ja minulla on sitte Loviisalle puhuttavaa...»
»No, kyllähän meillä on aikaa aina puhella. Panehan nyt pitkällesi,
panehan nyt pitkällesi», ja hän peitteli minut huolellisesti molemmilta
kupeilta.
* * * * *
»Jos ihminen on tehnyt jotain pahaa ja omatunto siitä häntä muistuttaa,
silloin on ihmisen aina kuultava omantunnon ääntä ja koetettava parantaa
mikä parannettavissa on», selitti opettaja.
»Ja jos ihminen on tehnyt jonkun rikoksen, tulee hänen tunnustaa ja
koettaa sovittaa», jatkoi hän. »Sillä Jumalan kaikki viisas laki on,
että pahanteosta aina tulee palkka...»
Tunsin koko ajan, että opettajan katse lepäsi kaikkea tätä sanoessa
tyynenä minun kasvoillani. Laskin silmäni alas, mutta kuitenkin tunki se
sydämeeni.
* * * * *
Koko talven oli omatuntoni puhunut minulle. Varsinkin yöt olivat
kauheat. Näin Mantan pienen suun avautuvan ja lusikalla pistin minä
sinne myrkkyä...
Eräänä yönä kevättalvella herätin minä Loviisan.
»Mitä sinä tahdot? Mikä sinulla on?» hän sanoi.
»En voi nukkua. Omatunto soimaa minua», puhkesin.
»Olen sen nähnyt sinusta jo kauan», sanoi Loviisa ja nousi ylös
vuoteessaan.
Istuin hänen viereensä sängyn reunalle. Kalpea kuu loi valonsa poikki
lattian, pitkien mattojen valkoisille raidoille.
»En saa rauhaa enää, omatunto minua nuhtelee...»
»Lapseni, mikä vaivaa omaatuntoasi? Kerro minulle, vanhalle ystävällesi,
niin tulee helpompi ollaksesi»; Loviisa nousi sängystä ja sitasi
alushameen vyötäisilleen.
Istuimme molemmat sängyn reunalla kuun kalpeassa valossa. Ikkunan edessä
olevan koivun oksat huojuivat hiljaisessa tuulessa.
Oli vaikea alkaa; en saanut sanaa suustani; purskahdin itkuun ja
heittäysin Loviisan syliin.
»Lapsiparka, lapsiparka», Loviisa silitti päätäni. Valuin polvilleni
lattialle hänen eteensä ja kerroin hänelle kaikki, kerroin koko
rikokseni peittelemättä mitään.
Muutamissa paikoin Loviisa kysyi saadakseen tarkemman tiedon, muutamissa
paikoin huomasin hänen silmäinsä kyyneltyvän. Kuinka kauan kertomukseni
lienee kestänyt, en tiedä. Mutta aamu valkeni kun se oli lopussa.
»Mitä tulee minun nyt tehdä?»
Loviisa ei vastannut.
»Menenkö etsimään Mantan vanhemmat ja kerron heille kaikki?»
Loviisa oli ääneti.
»Vai menenkö ilmoittamaan tekoni nimismiehelle?»
»Rakas lapsi. Olet tunnustanut minulle teon, jonka olet lapsellisuudessa
tehnyt. Rikos on tehty, mutta Jumala on sen sinulle anteeksi antava, kun
rukoilet. Rukoilkaamme yhdessä ja Jumala on meitä kuuleva», sanoi
Loviisa.
»Mutta Mantan vanhemmille...»
»Heille tuottaisit vaan moninkertaisen surun. Parempi on antaa asian
olla hiljaisuudessa. Se on vanhan neuvo.»
»Jos vaan Jumala minulle anteeksi antaisi.»
»Hän antaa, kun oikein kadut.»
Molemmat lankesimme nyt polvillemme ja Loviisa rukoili ääneen ja
hartaasti pikku Mantan puolesta ja minun puolestani, joka olin hänet
murhannut. Sitte vei Loviisa minut vuoteelleni, johon heti nukuin.
* * * * *
Olin saavuttanut sisällisen rauhan. Minulla oli uskollinen ystävä, joka
tunsi minut, joka tiesi synkän salaisuuteni. Rikoksen paino oli
keventynyt, kun kaksi oli sitä kantamassa.
Iloisena tein tehtäviäni. Ne lisääntyivät vuosi vuodelta, sillä Loviisan
voimat vähenivät vanhetessa. Jokainen uusi velvollisuus tuntui minusta
mieluisalta. Ja voin sanoa, vaikka se kentiesi ikävältä kuuluu itse
sanottuna, että emäntäni minusta paljo piti. Kun sen huomasin, koetin
yhä uskollisemmalla työllä yhä suurempaa luottamusta ansaita.
Muutamia vuosia palveltuani tapahtui kirkonkylässä merkkitapaus:
perustettiin kansanopisto. Suuri innostus valtasi ihmisten mielet.
Nuoret ja vanhat riensivät sinne oppia saamaan. Minun emäntänikin kuului
kansanopiston perustajiin ja kannattajiin.
Koko ensimäisen talven, kun kansanopisto oli toiminnassa, uneksin kerran
pääseväni sinne. Mutta en uskaltanut toivoa, että unelmani niin pian
toteusi, kun se toteutui.
Kun emäntäni huomasi, miten kova opinhalu minulla oli, antoi hän minun
seuraavana talvena käydä kansanopistossa. Tämä aika oli minulle suuren
onnen ja riemun aika. Uusi elämä avaus tui minulle siellä. Ajatukseni
kehittyivät, henkeni rikastui; opin tietoja vastaanottamaan ja niitä
omistamaan.
Onnellisimpia muistojani ovat kansanopiston toveri-illat, joissa
opettajatkin olivat läsnä. Pidimme siellä pieniä esitelmiä ja puheita,
lausuimme runoja ja keskustelimme erilaisista valtiollisista ja
yhteiskunnallisista kysymyksistä. Meillä oli oma sanomalehti »Kyntäjä»,
johon salanimellä kirjoittelimme. -- Kun ensimäisen kirjoitukseni sinne
lähetin, olin kuumeessa. Kirjoituksen nimi oli »Salaoja» ja nimekseni
olin ottanut »Taikuri». Kun toveri-ilta tuli, menin sinne jännitetyin
mielin. Keskustelut ja puheet menivät minulta sinä iltana aivan hukkaan.
Odotin vaan, olisiko kirjoitukseni Kyntäjässä.
Vihdoinkin teeloman jälkeen, tuli Kyntäjän vuoro. Kun kertomustani
luettiin, koetin olla muotoa muuttamatta. Mutta jos joku tovereista
olisi minuun silmännyt, olisi kasvoistani ja olennostani heti
läpikuultanut, että minä se tämän kertomuksen tekijä olin.
Kansanopistossa oli minulla monta hyvää toveria. Mutta yhteenkään en
päässyt enemmän kiintymään, kun aikani aina oli hiukan täperällä.
Tuntien päätyttyä täytyi aina rientää kotiaskareihin. Mutta enpä ystävää
kaivannutkaan; olihan minulla Loviisa, luja ja uskollinen ystävä.
Jo ennen Kansanopistoon pääsyäni luin mielelläni kaikkia
kertomuskirjoja, mitä käsiini sattui. Mutta Kansanopistossa ollessani
heräsi minussa vielä suurempi lukemisen halu. Vapaita aikojani käytin
aina lukemiseen. Emännältäni sain paljo hyviä kirjoja lukeakseni ja
myöhemmin hankin niitä itselleni kylän lainakirjastosta.
* * * * *
Vuodet vierivät ohitseni. Työn tekeminen, velvollisuuksien täyttäminen
vei aikani sangen tarkkaan. Harvoin oli minulla vapaita hetkiä, ja mikä
niitä oli, käytin ne askarteluun kotosalla. Viihdyin kotona hyvin, ei
tehnyt mieli minnekään.
Niinkauan kuin Loviisa oli toverinani, menivät iltani hauskasti.
Askareiden loputtua puhelimme kauan ja usein luin minä ääneen hänelle.
Mutta elämäni muuttui paljo Loviisan kuoltua. Illat olivat ikävät ja
yksinäiset. Kaipasin toveria, jonka kanssa olisin puhunut; kaipasin
ystävää, joka olisi suruni jakanut. Sillä vanha polttava tuska oli
jälleen ruvennut sydäntäni ahdistamaan.
Muistan eräänkin illan, jolloin olin kauheassa epätoivossa ja jo
kahdesti seisoin emäntäni oven takana menossa tunnustamaan hänelle
rikokseni. Mutta minä en jaksanut astua sisälle. En voinut avata
sydäntäni emännälleni. Hän oli kyllä minulle hyvä, mutta hän oli niin
kaukana minun sisällisestä olennostani. Lankesin polvilleni hänen
ovensa eteen ja rukoilin Jumalalta apua. Ja hän minua sillä kerralla
auttoikin, että rauhan sain ja voin palata vuoteelleni.
* * * * *
Kuta enemmän ikäni lisääntyi, sitä enemmän rupesi oman kodin kaipaus
minulle selvenemään. Olihan kyökki, jossa asuin lämmin ja valoisa,
olihan minulla ruokaa ja vaatetta, olihan minulla hyvä palkka ja hyvä
emäntä, mutta jotain siitä puuttui. Yöllä valvoessani mietin mielessäni,
millaista olisi, jos minulla olisi oma koti. Ja melkein aina kuvittelin
sitä sellaiseksi, kuin lapsuuteni koti oli ollut. Samanlainen sänky,
samanlainen pöytä ja hylly. Ja unelmissani kuljin kotipolkuja ja
katselin veräjästä tielle, jota pitkin olin kodista isän kanssa
lähtenyt.
Se tie, se tie se minut onnettomuuteen vei...
En koskaan saisi omaa kotia, en koskaan. Minä rikoksen tekijä, minä
pahantekijä en ole sitä ansainnut.
Mutta jos kodin saisin, voi kuinka sitä rakastaisin! Jokainen paikka
siellä olisi minulle pyhä paikka; jokaisen oven kautta astuessani
tahtoisin tuoda siunausta sisälle ja ovesta ulos tullessani lämpöä ja
onnea talon ympärille.
Yhä useammin ja useammin valtasivat nämä ajatukset mieleni yksinäisinä
hetkinä. Kerran yöllä nousin istualleni sängyssäni ja rupesin
tarkastamaan omaa itseäni. Mistä nämä ajatukset tulivat? Kuinka ne yhä
useammin syöksyivät mieleeni?
Niin -- selvenihän se minulle. Minä olin mieltynyt nuoreen talonpojan
poikaan, joka usein kävi meillä tuoden maalaistavaraa emännälleni.
Hupsua se oli itsestänikin, mutta sellaista se kumminkin oli. Usein
minusta tuntui kuin nuori isäntä olisi minuun katsellut miettivästi alta
kulmain. Mutta hän oli hiljainen ja vaitelias, ei puhunut juuri muuta
kuin ilman laadusta ja kelistä; kun emäntäni käskystä hänelle kahvia
keitin, olin näkevinäni että hän minua katseli; koetin puhella jotain,
mutta puhe ei juossut. Hän istui äänetönnä ja allapäin. -- En tiedä,
mikä siinä miehessä minua miellytti.
Kun hän ei moneen viikkoon meillä käynyt, oli minulla ikävä; kun hän
taas tuli, sai elämä uutta vauhtia.
Mutta aika kului entistä uraansa. Mitään uutta ei ilmestynyt;
Ala-Anttilan nuori isäntä ei suutansa avannut. Suru valtasi mieleni.
Olin jo monta kertaa kuvitellut mielessäni, mitenkä hänelle rikokseni
tunnustaisin. Häneltä en salaisi mitään; kaikki saisi hän kuulla aivan
kuin olisi itse elänyt mukana.
Turhaan oli kuvitteluni mennyt. Kaikki näytti vaipuvan ikuiseen
äänettömyyteen ja unhoon.
* * * * *
Eräänä lauantai-iltana kevättalvella rappujen eteen havuja asetellessani
näin Ala-Anttilan nuoren isännän ajavan hyvää vauhtia kirkolle päin. En
luullut hänen minua huomaavan ja askartelin senvuoksi kumarassa rappujen
edessä. Mutta hevonen pysähtyi kohdalleni. Oikasin itseni nähdäkseni.
Hän tervehti nostaen hiukan lakkia.
»Meillä on vanha isäntä kipeänä, eikö lie halvaus; tohtoria olen
hakemassa», hän sanoi.
»Sepä ikävätä», äänsin.
»Onhan se. Vaan kuka tietää. Ehkäpä siitä vielä kostuu.»
»Jospa paranisi.»
»Eihän sitä tiedä. Kyllähän se lopuksi käy, niinkuin on ylempää
määrätty.»
»Niinhän se käy.»
»No eipä muuta kuin hyvästi ja hyvää vointia», sanoi hän ja nykäsi
ohjaksia.
En ennättänyt vastata mitään. Mutta huoneeseen mentyäni tunsin
olennossani ihmeellisen vavistuksen; sisimmässä sydämessäni värähteli
hiljainen onnen tunne.
* * * * *
Mutta eräänä päivänä jäiden lähdön aikaan kuoli Ala-Anttilan vanha
isäntä. Minuakin kutsuttiin hautajaisiin ja kun olivat tämän talonjoukot
niin vanhoja tuttuja emännälleni, pääsinkin sinne.
Muistan sen päivän niinkuin eilisen, kun Ala-Anttilan pihaan ensikerran
ajoin. Nuori isäntä seisoi tallin ovella ja tuli sieltä minua vastaan.
Aurinko paistoi kirkkaasti hänen olkansa takaa minun silmiini, kun hän
minua kätteli.
»Terveeksi! Ja tervetulemaan!»
»Kiitoksia. Terveisiä sieltä kirkon kylästä päin», sanoin.
»Kiitoksia. Hyvä oli, että tulitte; täällä on odotettu. Niin että
tuota, jos tuota niinkuin tahtoisitte katsella paikkoja tässä talossa
itsellenne rukin sijaksi», hän sanoi katsellen minuun.
Olin tässä suuren talon pihalla vieraan väen keskellä ensin aivan kuin
typerryksissä. Mutta kun pääsin vähän sivulle, täytti mieleni sanomaton
onni. Sydämeni tilaa en osaa kuvata, mutta se joka on samallaista onnea
kokenut, käsittää sen parhaiten.
* * * * *
Syyskesällä tuli Mikko Ala-Anttila minua pappilaan hakemaan
kuuluutuksiin panoa varten ja marraskuulla piti olla häät.
Kun ajoimme pappilaan, tunnustin hänelle rikoksen, jonka olin lapsena
tehnyt. En tiedä, kuinka se kävikään niin helposti, ilman epäilystä,
ilman takertumista. Hän otti tunnustukseni vastaan sellaisella hellällä
vakavuudella, että tiesin taivaan hänet minulle lähettäneen.
Olin ajatellut, että tunnustukseni vaikuttaisi muutoksen hänen
olennossaan minua kohtaan. Mutta siinä olin erehtynyt. Enemmän kuin
ennen näytti hän olevan minuun kiintynyt, enemmän kuin ennen näytti hän
minulle arvoa panevan. Usein huomasin hänen vakavasti ja hellästi minua
tarkastavan.
Ja niin alkoi minulle uusi elämä uudessa kodissani.
Lapseni on sairas, kuume hohtaa hänen poskillaan, pienet jäsenet
vapisevat.
Olen valvonut koko yön hänen vuoteensa ääressä. Olen polvistunut, olen
rukoillut, olen itkenyt.
Oi onnettomuutta! Minä en saa häntä pitää. Hänet riistetään rinnoiltani.
Hänet viedään pois hellivän äidin sylistä, rakastavan äidin
käsivarsilta.
Jumalani! Anna anteeksi rikokseni! Anna syntini anteeksi! Vaadi muuta
sovitusta! Minä uhraan kaikkeni; kaikkeni annan sinulle. Älä vaan ota
lastani. Älä vaadi minun ainokaistani.
Jumalani! Jumalani kuule minua! Armahda minua!
Mutta hän ei kuule. Kuume kiihtyy yhä. Lapseni hourailee. Rakkaat silmät
vääntyvät nurin, kädet puristuvat nyrkkiin.
Minä onneton ihminen! Lapseni minun pahojen tekojeni tähden kärsii. Voi
minua! Voi kurjaa äitiä, voi onnetonta lasta!
Viidettä yötä valvon minä sairaan lapseni luona. En jätä häntä
hetkeksikään.
Keskellä yötä tulee mieheni huoneeseen. Hän kumartuu sängyn yli, jossa
lapsi makaa. Hän huokaa, silittelee päätäni ja painaa sitä kupeeseensa.
Näen kyyneleen vierivän hänen poskellaan. Purskahdan itkuun ja vaivun
hänen syliinsä.
* * * * *
Aamu valkenee. Puhallan kynttilän sammuksiin. Lapseni makaa horroksissa
silmät puoliavoimena. Heittäydyn vieressä olevalle vuoteelle ja vaivun
uneen.
Hetken perästä herään sairaan valitukseen. Hirveä hätä valtaa mieleni.
Lapsi on kovassa tuskassa. Hänen pienet jäsenensä vetäytyvät koukkuun,
kasvot ovat siniset. Ääneen hän valittaa; hätäiset katseet tuijottavat
minuun.
Minuun?
Enhän minä voi auttaa! En voi tuskaa lieventää.
Enkö voi? Mitä Jumala minulta vaatii?
Syyn sovitusta! Syyn sovitusta!
Rakas taivaallinen isä! Armahda tätä lasta! Anna hänelle terveytensä
takaisin. Anna tuskien lakata; helpoita, helpoita pienen kärsimykset!
Tahdon sovittaa. Tahdon tunnustaa tekoni koko maailman edessä. Lupaan
sen! Vannon sen sinun edessäsi elämän ja kuoleman Herra!
Auta lasta! Pelasta! Pelasta! Katso lapseni kuolee, ainoani minulta
otetaan.
Huomenna tunnustan kaikki maailmalle. Sitä sinä vaadit. Minä tiedän sen.
Jumala, kuule minua! Minä lupaan tunnustaa!
Auta lasta! Auta lasta! katso hän kuolee!
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Kun lääkäri aamupäivällä tuli sairasta katsomaan, kirkastuivat hänen
kasvonsa heti ja hän ilmoitti, että vaara nyt oli ohitse.
Jumala oli kuullut rukoukseni. Lapseni parantui taudistaan.
* * * * *
Olin selvillä itsestäni. Minun oli avattava sisäinen elämäni maailmalle.
Minun oli tunnustettava kaikki rauhaa ja onnea saavuttaakseni.
Ja toistenkin ihmisten onnen tähden olisi tunnustukseni tehtävä.
Tuhansien vanhempien tähden, tuhansien pienokaisten tähden, monien
tähden, jotka kärsivät.
Eräänä iltana kahdenkesken istuessamme, sanoin aikomukseni miehelleni.
Valvoimme kauan ja keskustelimme asiasta. Muistan kun mieheni sanoi:
»Lieneekö sellainen tunnustus enää tarpeen. Olit silloin lapsi ja aikaa
on jo siitä paljo kulunut. Turhana sitä pitää ehkä vanha tuomarimmekin.
Ei sitä todeksi uskottaisi.»
»Mutta sittenkin»...
»Mietihän nyt vielä asiata. Eihän sillä ole niin kiire,» hän sanoi.
Mutta minä en saanut rauhaa. Minua poltti tunnustukseni antaminen joka
hetki yöllä ja päivällä.
Kun mieheni sen huomasi, sanoi hän eräänä iltana minulle:
»Lienee parasta, että teet sen, josta puhuimme. On itsellesi varmaankin
parempi.»
Kuinka monta unetonta yötä olinkaan valvonut tuskani kanssa, kuinka
monta kyyneltä vuodattanut. Nyt oli vapautus tuleva, oli tuleva rauha ja
onni.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Totuus on tuotu ilmi. Olen tehnyt tehtäväni.
Tunnustukseni on samalla rukous, rukous kaikkien onnetonten ja kärsivien
puolesta.
Armahtakaa heitä!