Yö on tyyni, vienoin tuulikin
Metsän uinailevan lehväsissä
Nukkuu rauhallisna, mainingin
Kuvastin ei läiky värehissä.
Lehdon siivekkäiset laulajat,
Kukin pesässänsä, nukkuvat
Luona armahan; he siivillään
Hellään suojailevat pieniään.
Taivaan kuulaan siinnon päärmettää
Pohjaisessa vyöhyt purppurainen,
Senpä hohteess' yksin väikkyää
Villankarva pilven hahtuvainen.
Länness' illan tähti tuikkaen
Vielä vilkuttelee, hymyten
Katselee se sieltä alas; vaan
Meri kuvan kantaa kalvossaan.
Kaikkialla sointu vallan saa:
Hetkeks herjennyt on luonnon riita
Ikuinen, nyt rauhaa huokuaa
Kunnaan jylhä metsä, laakson viita.
Ilon kyyneleitä kuvussaan
Uinaileva kukka kantaa. — Vaan
Näinkö viihtyy kaikki haltiat,
Tyyntä rauhaa näinkö nauttivat?
Yks ei nauti. Rauhaan, lepohon
Ei se viihdy, viihtyä ei koita;
Aina vaan se valvehilla on,
Mieli mietiskelee turmioita.
Nähden luonnon rauhan, vimmahan
Kiihtyy kohta mieli haltian,
Kiihtyy vimmaan, joutuu raivohon. —
Hänpä koston hurja immyt on.
Pitkin uumentoja liehuu hän
Käheästi kuiskain: »Nyt on aika!»
Liike, rapse oitis metsähän
Syntyy, niinkuin nostattais sen taika.
Kohta kulkee synkän siimehen
Alta rantaan parvi haamujen,
Hiljaan hiipivät he Käärmeen luo —
Kostotar ei heille rauhaa suo.
Unotar nyt Svean urhoja
Virkistyttäin tuutii helmassansa,
Kalvan sankartöitä uljaita
Kuvailee hän heille parhaillansa.
He Einherioina (10) kamppaavat,
Simaa tarjoilee Valkyriat; (11)
Shrimneria (12) paistetahan, mut
Taas se uudestaan on toipunut.
Oden (13) Sleipnerillä (14) ratsastaa,
Megingjardin urho (15) jättiläitä
Uhkaa, näyttäin heille, vasaraa,
Frey (16) se täydentelee tähkäpäitä.
Frigg (17) vaan kohtaloita ihmisten
Miettii, Baldur (18) keltahapsinen
Kuultelee, kun Brage kanneltaan
Soittaa; kultaa itkee Freya (19) vaan.
Vait! nyt kuule, Gjallartorvi (20) soi —
Aasat järjestää Einherioita —
Loke (21) irt' on päässyt, Surtur (22) toi
Hel'in veljet (22) vastaan jumaloita —
Tähdet tippuu, kuu ja aurinko
Sammuvat, maa vankkuu, Bifrost (23) jo
Mustuu: viimeisen jo taistelen,
Ragnarok'in päivä (24) tullut on!
Mimerlähde (25) kuivuu — Odenin
Voi! jo surma saa, vaan vanhempansa
Kuolon Vidar (26) kostaa, Midgaardin
Käärme (27) painiskelee Torin kanssa.
Heimdal (28) torjuu luotaan Lokea,
Kaikkialle tulta, lieskoja
Surtur viskoo ympär — ammottaap'
Alla kauhea Ginungagap. (29)
Nytpä Svean urhot heräjää
Äkki, rynnähtävät vuoteiltansa —
Ragnarok'in päivä onko tää?
Kas kuin liekit lieskoo leimujansa!
Hulpeisinsa miesten majasen
Kietoilevat lieskat räiskyen —
Nauru kolkko kuuluu ulkoa —
Urhot hapuilevat aseita.
Ulos syöksähtävät. Riehuvan
Liekin voim' ei miesten tietä estä —
Nuolituisku kohta vastahan
Lentää metsän mustan rintehestä.
Siellä koston impi kiihoittaa
Joukkoansa — silmät linkoaa
Vihan paateroita. — Tänne jo
Ryntää lieskain alta joukkio.
Kuule ryskettä ja räikinää!
Lounaan viima, koillistuisku tuima
Vastakkainko siellä rynnistää?
Ei! on kalvan, peitsen leikki huima.
Kainun miehet, urhot Svean maan
Koittelevat siellä voimiaan —
Maassa pulppuilee jo hurmevuo,
Janoisena sitä hieta juo.
Näin kun kestänyt on hetkisen
Tuima leikki, Voitotar jo luopi
Katseen Kainun parven puolehen,
Suosionsa tälle hän jo suopi.
Epätoivoin vielä kohoaa
Svealaisen kalpa, vielä saa
Hurmeriimun airut Tuonelan
Leikatuksi rintaan voittajan.
Miss' on Anund? Miks ei täällä nyt
Veristytä säilää säihkyvätä?
Asalainen onko piileillyt
Kohtaloa Nornain (30) säätämätä?
Miss' on Orvar? Poiss' on peitsi tään —
Johtajaa ei ole yhtäkään. —
Jäntevyyttä vielä joutsess' ois,
Vaan sen jännittäjä katos pois!
Vielä aikaa kotvan vaan —
Svealainen kalpa viimeinenki
Vaipunut jo on, jo Valhallaan
Syösty joka Svean urhon henki.
Näin nyt muukalaiset vainoistaan
Julman koston saivat, Kainun maan
Miehet turman heille tuotti — mut
Kostotar on heitä johtanut.
Koillistaivaalla kun kohoaa
Purppuraisna aamun ensi koitto,
Vait on taasen kaikki, punertaa
Rannikolla hurmehinen voitto.
Käärmeen luona Kainun joukkion
Voittoriemun pauhu laannut on,
Mennyt miesten parv' on metsään pois. —
Kalman luona viihtyä ken vois?
Vaan ken metsän alta astuu tuo,
Rantaa kohti kulkee verkallensa?
Äkkiään hän silmäns' ylös luo —
Mitä kertoo hälle katsehensa?
Miss' on talvipirttis, Anund? — Haa!
Kekäleinä nyt se sauhuaa. —
Miss' on miehes? — Kuolon riimut vaan
Heistä kullakin on rinnassaan.
Mieles synkistyy. Tuot' aikaa kai
Muistelet sä, jolloin vielä maine
Sulle suosiota soi ja kantaa sai
Käärmettäsi Eistrasaltin (31) laine?
Kateusko Freyan mielehen
Liekin luonut on, kun kietoen
Sulopauloin sun, hän kohtalon
Julman sulle valmistanut on?
Julm' on Nornain tahto tää. Vaan ken
Kohtaloa voisi vastustella?
Heidän päätöstäänhän ihmisten,
Jumalainkin täytyy noudatella.
Miks ei sentään suotu kuolla sun
Kumppaneisi kanssa, kalvat kun
Sorjat soivat? Yksinäänkö vaan
Miehes saivat päästä Valhallaan?
Jumaloiden juoma suloisin
Vartoi heitä, sitä lakkaamatta
Maistelee he nyt. Vaan sielläkin
Yksinäänkö ovat, johtajatta?
Taisteluun ken heitä järjestäis?
Anund yksinkö vaan eloon jäis?
Yksin hänkö säästäis vertähän?
Urhot vartokaa! Jo rientää hän —
Huotrastaan nyt Anund tempoaa
Kalvan — Heloittain jo koitar hohti —
Loistehen niin oudon silmä saa,
Kärki kääntyy omaa rintaa kohti.
Hurmevirta kuuma purskahtaa
Sydämmestä ilmi, alla maa
Hietikkonsa kohta purppuroi —
Urhon korviin Gjallartorvi soi.
Aukee päivän silmä kaiheton,
Lehdot loistaa, kirmaa aallon pinta. —
Vaan nyt uljas Anund missä on?
Kuolon riimun kauniin näyttää rinta —
Geirsodd (32) puhkaissut on sydämmen.
Bragen soittoa jo kuullellen
Istuu hän, ja juomaa kuohuvaa
Aasain kanssa hän nyt juoda saa.
Rientää päivä; taasen ilta tuo
Viileyttä, tyyntä mukanansa,
Yökin joutuu, luontoon harson luo,
Metsä synkistävi katvettansa.
Ken nyt tuolla surmatanteren
Luokse hiipii puiden siimehen
Alta arkana? Se neito on;
Povi paisuilevi rauhaton.
Etsien hän pitkin kenttää käy,
Kulkee ruumiin luokse ruumiin luota —
Kadonnutta vaan ei hälle näy,
Hämäräss' ei silmä keksi tuota.
Äkkiään hän kirkas — Edessään
Anundin hän tunsi — sydän tään
Hurmehesta on jo tyhjennyt —
Armaan viereen syöksähtää hän nyt.
Yön hän viettää tässä. Vaan kun koi
Ensi hohteen heittää taivahalta,
Nousee hän, hän kuultelee — Mi soi
Kumma laulu hälle aallon alta?
Mit' on elo? — kaihoahan vaan.
Miss' on rauhaa? — Ah! niin rauhaisaan
Mainehtii nyt meri läikkyen —
Aallon all' on rauha ikuinen.
Meren aalto äkki paukahtaa —
Kaikk' on taasen vait. Vaan miss' on
nainen? —
Hän on poiss' ja hiljaan katoaa
Saaliin saanut läikkyilevä laine. —
Päivän tuo taas kirkas aurinko,
Hongat huokaa, vilpas tuuli jo
Alkaa taasen mertä vellomaan
Käärme vaan on talviteloillaan.