Uno von Schrowe
Helmi
Kesäaamuna
Morsian
Orja
Neito
Viimeinen yö
Pesijä
Pieni mierolainen
Mierolais-äijä
Kuusi
Sukkamielen kosto
Kaks kaunotarta
Päivä nousi
Vainiolla
Kehrääjä
Lintu lauloi
Anund I—III
Onkija (Goethe)
Laulaja (Goethe)
Orvon kukka (Goethe)
Tyly (Goethe)
Hellä (Goethe)
Toggenburgin ritari (Schiller)
Hektorin jäähyväiset (Schiller)
Virta (Tegnér)
Lintu ja immyt (Preradovic)
Hämeen maa
Oi terve Magyar!
Efialteen rangaistus
Herätys (Wörösmarty)
Kansallishymni (Köllczey)
Vapaus ja lempi (Petöfi)
Elämä, kuolema (Petöfi)
Ulkomaan magyareille (Petöfi)
Koirien laulu (Petöfi)
Susien laulu (Petöfi)
Kansallislaulu (Petöfi)
Onnela (Kellgren)
Kuolohon asti (Emajõe Ööpik).
Suven impi
Sonetteja I—III
Päivä nousi
Syksyllä
Sonetteja I—II
Kevätlaulu
Kukan kiitos
Kukka ja multa
Suvella
Aamun sarastaessa
Unelma
Ensi kerran
Takkavalkealla
Turha ois matkani
Sotilas kullalleen
Kullan luo kulkeissa
Lauluja Selmalle I—VI
Kuink' aina sua lemmin
Kaikenlaisia kaikuja I—XXII
Pegasoni
Muistopatsas
Vaikea vaali
Vihamieheni
Vaarallinen marja
Lemmenkukka
Siljulle
Siljun silmät
Siljuni silmät
Kaksikin sydäntä
Erilaisia uhkauksia (Goethe)
Tshekkiläisiä kansanlauluja I—III
Espanjalaisia pikkurunoja I—IV.
Kehtolaulu
Syntymäpäiväkirjan säkeitä I—V
Jos pilvi öisin
Toivo
Uno von Schrowe.
Taiteen kauneimmat kukkaset eivät koskaan nouse raa'asta,
muokkaamattomasta maasta. Tämä koskee runoutta yhtä hyvin kuin
niitä taiteen haaroja, jotka käyttävät talttaa, sivellintä tai
säveleitä. Runous ei ole yhdessäkään maassa tuottanut parastansa ilman
edelläkäypää syvää hengen ja muodon viljelystä, niin vaikeata kuin
usein onkin tarkalleen tietää, mistä ajemmista kulttuurikerroksista sen
herkimmät juuret kulloinkin ovat imeneet itseensä kasvuvoimaa ja mehua.
Mitä huolta ja vaivaa onkaan suomenkieli uutisviljelijöiltään vaatinut,
ennenkuin se on ottanut luontuakseen nykyaikaisiin runomittoihin ja
sointuihin tulkitsemaan herkkiä sielunliikkeitä, arkoja aavisteluja
ja kirkastuneita ajatuksia! Siitä kulttuurityöstä on nykypolvi —
tietämättäänkin — kiitollisuuden velassa noille varhaisemmille
runousopille, jotka uupumattomalla hartaudella taivuttelivat "suomen
soukkia sanoja" niiden luonteelle monasti sangen vastahakoisiin
muotoihin.
Ne miehet, jotka 1860-luvulla nousivat kaiuttamaan suomalaista kannelta
europpalaisten esikuvien mukaan, olivat valtavien aatteiden ja uhkuvan
isänmaallisuuden innostamia. Heidän tuotteissaan tulvii kuuluville
tämän kansallisen nousukauden mahtava sävel: varsinkin Ahlqvistissa
ja Suoniossa, mutta tavallaan myös Kivessä, joka kulkee omia teitään
syrjässä muista, kuunnellen oman rintansa kaikuja ja välittämättä
"kansallisista" tunnussanoista. Heidän jälkeensä tulee 1870 luvun nuori
polvi jo osaksi toisenlaisilla edellytyksillä. Sillä on edeltäjien
suuri perintö käytettävänä, ja se vie runoutta puolestaan hyvän
askeleen eteenpäin, ei tosin ehkä aina niin paljon aatteellisesti ja
sisällyksellisesti kuin kielellisesti ja muodollisesti. Edeltäjien
isänmaallinen innostus ja mahtiponsi on jonkun verran laimentunut.
Useimmat nuoret laulelevat vaatimattomammin omia hiljaisia mielialojaan
ja tunnelmiaan, mutta tekevät sen entistä suuremmalla helppoudella
ja muototaituruudella. Ainoastaan Kaarlo Kramsun runoudessa puhuu
aatteellisuus vielä yhtä väkevänä, vaikka jyrkästi kielteisenä: syvästi
tunnettuna persoonallisena inhona ajan keskinkertaisuutta ja laimeutta
kohtaan. Ja ainoastaan Paavo Cajanderilla tapaa yhä edelleenkin
isänmaallisuuden miehekkäitä, myönteisiä vakuutuksia.
Uno von Schrowe kuului tuohon seitsenkymmenluvun jälkipolveen samaten
kuin hänen hämäläiset maakuntatoverinsa Tuokko, Fr.F. Brummer ja Oskari
Uotila, muita sen ajan monista "albumirunoilijoista" mainitsematta.
Hänessä ei paisu enää se suomalainen voimantunto ja tulevaisuuden
usko, joka antoi Ahlqvistin isänmaallisille runoille niin miehekkään,
sytyttävän kaiun. Hänessä ei syki se avartuva yhteishenki, mikä Julius
Krohnin lempeässä, puhdassydämisessä runoudessa liittyi uskonnollisen
mielen kanssa kantavaksi yhteissoinnuksi. Eikä hän myöskään kohoa
Kiven tavoin alkuperäisiin mahtaviin luonnonnäkyihin tai vaivu syvästi
ikävöiviin yksinäisyystunnelmiin. Hän soittaa hentoa ruokopilliä.
Mutta loihtii sillä esille idyllisiä, päivänpaisteisia kuvia Hämeen
viljavilta vainioilta ja tyyniltä rantamilta tai kuiskii oman
herttaisen nuorukaissydämensä hiljaisia kaipuita ja onnenunelmia. Jos
tähän onnen kirkkauteen välistä eksyy joku tummempi sävel, tyylittyy
se kernaasti satumaisen kaukaiseksi. Ja itse tuska ja kärsimys
verhoutuu hänellä tavallisesti kevyen sanamusiikin autereeseen. Hän on
sanalla sanoen kevyempää metallia kuin edelläkävijäpolvi, mutta siltä
inhimillisesti mieltäkiinnittävä sekä oman aikakautensa edustajana että
yksilönä.
Schrowen suku on saksalaista alkuperää, niinkuin jo nimestä voi
päättää. Joku sen esi-isistä siirtyi Westfalista Ruotsiin, jossa hänet
sotaisten ansioittensa vuoksi aateloitiin vuonna 1650. Sotilaita olivat
sitten hänen jälkeläisensäkin monessa sukupolvessa aina 1800-luvun
alkuun asti. He omistivat Putkijärven tilan Hartolan pitäjässä
sisä-Hämeessä. Tällä vanhalla sukutilalla syntyi runoilija Uno Gabriel
von Schrowe tammikuun 28 päivänä 1853. Hänen isänsä, Johan Henrik, oli
suvussaan ensimmäinen, joka antautui siviiliuralle. Hän möi Putkijärven
ja muutti Joutsaan nimismieheksi Unon ollessa noin vuoden vanha. Perhe
oli lapsirikas: neljä tyttöä ja kahdeksan poikaa, Uno järjestyksessä,
kolmas sisaruksista. Uusi kotitalo, Puttola, jossa nimismies von
Schrowe asui 11 vuotta, ennenkuin (oltuaan välillä myös maakauppiaana)
muutti takaisin Hartolaan, oli kauniilla paikalla salmen rannalla. Nämä
sisä-Hämeen näköalat painuivat pysyvästi nuoren runoilijanalun herkkään
mieleen. Hänen äitinsä, Charlotta Sjöholm, oli vilkas ja lahjakas
nainen — hyvä näyttelemään ja laulamaan —, ja nähtävästi Uno peri
häneltä taiteellisia taipumuksia. Niitä ilmeni hänessä jo nuorena. Hän
ei viihtynyt muiden lasten kanssa tavallisissa leikeissä, vaan istui
mieluummin yksin miettimässä tai haaveilemassa. Omin päinsä hän oppi
käsittelemään soitinta ja kouluaikana hän innostui näytelmätaiteeseen,
niin että sepitti useita pieniä kappaleita ja näytteli niitä toveriensa
kanssa.
Äiti oli innokas suomenmielinen ja hänen toimestaan pantiin Uno v.
1863 Jyväskylän suomalaiseen alkeisopistoon. Poika kävi sitä ensin
jonkun vuoden, mutta sitten hän erosi koulusta ja häntä aiottiin
käytännölliselle alalle. Siinä tarkoituksessa hänet lähetettiin
Porvooseen kauppias Steniuksen sekatavarakauppaan harjoittelemaan.
Tuo toimi ei kuitenkaan miellyttänyt häntä, vaan paleltuansa yhden
talvikauden puodissa ja makasiinissa hän pyysi päästä takaisin
kotiin tai kouluun. Hänet vietiinkin nyt uudelleen Jyväskylään
ja siellä hän luki erään opettajan johdolla yhden luokan yli ja
menestyi hyvin. Ylioppilaaksi hän valmistui keväällä 1872 arvosanalla
"laudatur". Ystävälliset tädit, joiden suosiossa Uno oli läpi
elämänsä, auttoivat häntä Helsinkiin kokoamalla ensi retkelle
tarvittavat matkarahat. Hän kirjoittautui ensin jumaluusopilliseen
tiedekuntaan aikoen papiksi, mutta hylkäsi sen pian ja ryhtyi lukemaan
filosofiankandidaattitutkintoa varten.
Hän otti innokkaasti osaa Hämäläisen ylioppilas-osakunnan elämään,
kuuluen m.m. "Hälläpyörän" toimittajakuntaan ja ollen pöytäkirjurina
vuonna 1873. Pian Uno von Schrowe tuli tunnetuksi taitavana
kynänkäyttäjänä ja alkoi saada tointa sanomalehdissä. Hän julkaisi
runoja Hämäläis-osakunnan albumissa ja Kirjallisessa Kuukauslehdessä,
kirjoitteli Uuteen Suomettareen, Viralliseen lehteen ja Julius Krohnin
toimittamaan Suomen Kuvalehteen, jonka aputoimittajana hän oli vuosina
1876—1880.
Hänen runojansa on seuraavissa julkaisuissa:
Kaikuja Hämeestä I (v. 1872) 2 runoa
" " II (v. 1874) 13 "
" " III (v. 1878) 25 "
" " IV (v. 1886) 4 "
Suomen Kuvalehdessä (v. 1876—1880) 5 runoa.
Kirjallisessa Kuukauslehdessä (1875—1876) 2 runoa.
"Haltia"-nimisessä vihkosessa (11.2.1881) 2 "
Kansanvalistusseuran Kalenterissa (v. 1881) 1 "
"Keri"-nimisessä julkaisussa (1876) 3 runoa.
Unkarin albumissa (1881) 6 runosuomennosta.
Syntymäpäiväkirjassa (v. 1885) 5 runopätkää
Hän sai Hämäläis-osakunnalta 1875 palkinnon runokokoelmasta, jossa
oli m.m. ballaadi "Morsian". Lisäksi mainittakoon Uno von Schrowen
kirjallisista toimista, että hän on v. 1875 (tarkastanut tai) kääntänyt
Suomalaiselle teatterille L'Arrongen nelinäytöksisen huvinäytelmän
"Oma toivoni", v. 1885 julkaissut suomentamansa (ja ensin Suom.
Virall. lehdessä painetun) L. Dillingin "Jutelmia" sekä toimittanut
samana vuonna muistovärsyillä varustetun "Syntymäpäiväkirjan". Eräitä
alkuperäisiä ja suomennettuja suoranaisia kirjoitelmia tavataan häneltä
myös Suomen Kuvalehdessä, esim. "Viikkokausi Tartossa", matkamuistelma
Viron laulujuhlilta v. 1879.
Hän asui jonkun lukukauden Julius Krohnin luona ja tämän miehen
vaikutus lienee ollut häneen melkoinen. Schrowe innostui
suomalais-ugrilaiseen kielentutkimukseen ja opiskeli perusteellisesti
viroa ja unkaria. Mutta kirjallisten toimien ja ansiotöiden takia — hän
oli m.m. pikakirjoittajana valtiopäivillä — hidastuivat hänen opintonsa
niin, että hän vasta vuonna 1881 suoritti opettajakandidaattitutkinnon.
Jo sitä ennen hän oli toiminut sijaisopettajana parissa koulussa.
Nyt hänet v. 1882 määrättiin luokkaopettajaksi Porin yksityiseen
suomalaiseen lyseoon ja vuonna 1885 kolleegaksi Porvooseen. Mutta
tauti tuli pian väliin ja pakotti hänen jättämään opettajauran. Uno
von Schrowe oli innostunut "jaegeriläinen" s.o. hän noudatti ankaralla
johdonmukaisuudella saksalaisen Jaegerin terveysohjeita, jotka siihen
aikaan olivat meillä suuresti muodissa ja jotka neuvoivat käymään
kesät talvet samanlaisessa villapuvussa, nukkumaan kovimmallakin
pakkasella avoimen ikkunan ääressä j.n.e. Tätä luonnotonta järjestelmää
noudattaessaan hän oli kylmettynyt ja saanut keuhkokuumeen, joka pian
muuttui kuluttavaksi rintataudiksi. Hän matkusti silloin Saksaan
Görbersdorfin parantolaan hoidettavaksi, mutta liian myöhään: kuolema
saavutti hänet siellä vieraalla maalla lokakuun 1 päivänä 1886.
Uno von Schrowe oli herkkä runoilijasielu, joka eli omaa hiljaista
mielikuvituselämäänsä arkisen ahertelun ohella. Hän oli ankara
velvollisuuksien mies, joka täytti nuhteettomasti koulu- ja
sanomalehtimiestehtävänsä, mutta palveli samalla myös runottaria. Hänen
runoutensa yleissävy on romanttissekaista ja idyllistä. Päivänpaiste,
linnunlaulu ja aallonvälke sulautuu hänen hämäläisissä maalaiskuvissaan
omituisella tavalla yhteen muodostaen maisemanä'yn, joka on kaukana
arkisesta todellisuudesta. Koitar siroittelee ruusujaan, Ahti
soittaa kanneltaan ja ilmassa liitelee perhosia kukasta kukkaan.
Tämän romanttisen luonnonympärystön kanssa soveltuvat hyvästi yhteen
runoilijan hengen haaveherkät tunnelmat, nuorekas lemmenkaipuu ja onnen
odotus, valoisat toiveet maamme tulevaisuudesta ja ehyt, sovinnollinen
mieli. Jos vertaamme hänen tuotteitansa ajan runouden yleisiin
suuntiin, emme huomaa niissä vahvasti merkittyä persoonallisuutta,
vaan pikemmin herkästi omistettuja kaikuja väkevämmistä runoniekoista.
Uno von Schrowe oli jo nuoruutensakin vuoksi vaikutuksille altis.
Suomennetuista kappaleista näemme hänen lueksineen m.m. Goetheä,
Schilleriä ja Tegnér'iä sekä tutustuneen Saksan ja Ruotsin
uusromantikkoihin. Kotimaisista ruotsinkielisistä runoilijoistamme ovat
Runeberg ja Topelius ilmeisesti jättäneet merkkejä hänen runouteensa.
Niin esim. muistuttavat monet hänen puoleksi leikilliset tyylitellyt
pikkurunonsa ("Vainiolla", "Kaksi kaunotarta", "Päivä nousi")
Runebergin idylliepigrammeja, toiset taas ("Kuusi" y.m.) vivahtavat
lähemmin Topeliuksen runolaatuun. Tuntuapa hänen lauluissaan joskus
soinnahdelmia Ahlqvistista, Suoniosta ja Kivestä.
Uno von Schrowe on kuitenkin silloin tällöin tavannut omintakeisesti
kiinni runon päästä ja saanut yleisesti lauletusta aiheesta
houkutelluksi esiin poljennollisesti ja yleensä muodollisesti sangen
viehättäviä puolia. Hyvin luonteva ja vaikuttava on esimerkiksi
tuo tunnettu "Pieni mierolainen", joka muistuttaa jonkun verran
Aleksis Kiven runoa "Äiti ja lapsi" ja jonka aiheen von Schrowe
kuuluu saaneen kotonaan nälkävuonna 1867 todellisuudessa näkemästään
pienen kerjuripojan kohtalosta. Mieleen jääpää havainnollisuutta on
semmoisissa runoissa kuin "Pesijä" ja "Neito", hivelevää sointua
ja poljennollista tehoa runossa "Ensikerran" ja ballaadissa
"Morsian", joista viimemainittua voinee pitää von Schrowen
runotaidon mestarinäytteenä. Siinä on käsitelty samaa "rakkaus ja
kuolema"-aihetta, josta Paavo Cajander myöhemmin sepitti ballaadinsa
"Leena", mutta von Schrowe mielestäni — jos kahta niin erilaista
käsittelytapaa voi verrata — koko joukon onnistuneemmasti. Mikäli
säilynyt perintötieto on luotettava, on tälle von Schrowen ballaadille
antanut aiheen hänen lähimmässä ympäristössään sattunut tositapaus,
joka ei kuitenkaan päättynyt niin kohtalokkaasti kuin runon viime
säkeet kertovat: — esimerkki siitä, kuinka runoilijan mielikuvitus
pystyi luomaan uuden, taiteellisesti tehoisemman todellisuuden.
Mahdollista kuitenkin on, että joku syrjästä tullut kirjallinen
vaikutus on puolestaan tukenut ja ohjannut tuota mielikuvituksen
toimintaa. Niin on ainakin käynyt eräässä toisessa ballaadimaisessa
von Schrowen runossa "Neito", joka kuvaa kuinka rannalla istuva
neitonen vaipuu hukkuneen sulhonsa kuvaa tavoittaen kosken kuohuihin
suvi-iltana Ahdin soittaessa kanneltaan, jommoisia aiheita sekä Saksan
että Ruotsin uusromantikot suosivat. Hauskan näytteen von Schrowen
leikinkyvystä tarjoaa hänen runonsa "Pegasoni", mahdollisesti Petöfin
runon "Runoheponi" haltioittama. Ja hänen mielessään soivat perinnäiset
isänmaalliset kaiut ovat pukeutuneet semmoisiksi kauniiksi runoiksi
kuin "Oi terve Magyar" ja "Hämeenmaa" jotka molemmat ovat tekijälleen
sangen kuvaavia.
Se kehittynyt muodontaju, joka tulee näkyviin kaikissa von Schrowen
omintakeisissa tuotteissa, teki hänestä myös etevän runonsuomentajan.
Hän ei tosin ehtinyt tällä alalla tuottaa paljon, ainoastaan
parikymmentä pienehköä kappaletta, mutta ne ovat paraita mitä
siihen aikaan voitiin aikaansaada. Varsinkin ovat onnistuneet hänen
käännöksensä unkarilaisesta runoudesta. Esimerkiksi semmoiset kappaleet
kuin Petöfin "Kansallislaulu" ja Köllczeyn "Kansallishymni" ovat
kerrassaan loistavia näytteitä silloisesta runonsuomennostaidosta.
Yleensä täytyy tunnustaa, että vaikka von Schrowen runous ei lumoa
lukijaa voimakkaalla alkuperäisyydellään, se vaikuttaa hienosti ja
sivistyneesti sekä tyydyttää kuitenkin joltisetkin muodonvaatimukset.
Hänen esitystapansa on kauttaaltaan sujuvaa ja helppotajuista. Runo
luistaa häneltä valtoinaan, selvänä ja soinnukkaana — soinnukkaampana
kuin ehkä yhdeltäkään hänen aikalaiseltaan. Hän on rikastuttanut
suomalaisen runokielen ilmaisukykyä monilla helposti laulahtelevilla
poljennoilla ja viehättävillä runokuvilla. Jo senkin vuoksi hänen
tuotantonsa ansaitsee muistamista ja tuntemista vielä nykypäivinä,
sillä nykyisyys on menneisyyden perijä.