_Kålk_ ja _Agnes_ oikealta.
_Elias Kålk_ Miksi eivät vieläkään soita papinkelloja?
_Agnes_ (surumielisesti). Niitä eivät meille soita.
_Elias Kålk_ Mutta niiden soittaman pitää. (Äänessä ärtyvä ja syyttävä
sävy.) Vai pelkäätkö kulkea rinnallani?
_Agnes_ Minne sinä menet, sinne minäkin tulen, vaikka kadotuksen
pohjaan veisit minut. (Äkkiä irtautuen, kuin parahtaen.) Mutta heitä
minut pois, sillä minä olen sinulle risti.
_Elias Kålk_ Sinä olet minulle koettelemus. Ja kun sinut alttarille
kannan, silloin suo Herra minulle voiton.
_Agnes_ (katsellen ympärilleen, äänessä kammo). Miksi on näin hiljaista
täällä? Ei ihmistä ketään — —
_Elias Kålk_ (synkän tarmokkaasti). He pelkäävät minua. Ne elukat — —
ne lymyyvät ukkosen edellä, sillä he tuntevat minun saarnani tulon, sen
myrskyn ja jylinän. Nyt on maahan nöyrryttävä! He tuntevat sen. Tule!
(Astuu portille ja koettaa sitä turhaan avata. Palaa etualalle Agneksen
luo; hiljaisella äänellä, mutta raivokkaasti.) Se oli sittenkin
lukossa. (Suuttuen ilmiliekkiin, karjahtaen.) Mutta — — sen aueta
täytyy! (Astuu taas portin luo, vihan vimmassa huutaen.) Esiin! Esiin
te, jotka väijytte salassa!