Vuonna 1856 tekivät muutamat työmiehet, jotka työskentelivät eräässä
luolassa Neanderthalissa lähellä Düsseldorfia, erinomaisen kiintoisan
löydön, jonka ansiosta tiede pääsi esihistoriallisen ihmisrodun
jäljille. Luolassa oli, soraan ja saveen peittyneenä, muutamia
luurangon osia, jotka lähemmin tarkastettaessa osoittautuivat jätteiksi
ihmisolennosta, joka oli ollut paljon alempana sellaisiakin rotuja kuin
Australian kannibaaleja ja tulimaalaisia. Itse aivokoppa oli nimittäin
melkoista matalampi kuin meidän aikamme alimmalla tasolla olevilla
ihmisillä. Otsa oli matala ja taaksepäin kalteva; se muistutti pikemmin
apinan kuin nykyajan ihmisen otsaa. Myöskin paksut, silmiä kattavat,
ulkonevat luuharjat, jotka olivat näiden elinten hyvänä suojana
luolaihmisten taisteluissa villipetojen tai kaltaistensa kanssa, olivat
omiaan osaltansa tekemään hänet »eläimen» näköiseksi.
Yhä enemmän alkoi päästä vallalle käsitys, että nyt oli löytynyt
vanhimman maailmassa eläneen ihmisen luurangon osia, ihmisen, joka
edusti nykyisin sukupuuttoon kuollutta rotua. Tämä rotu on löytöpaikan
mukaan saanut nimen Neanderthalin rotu. Todennäköisesti tämä ihminen
on elänyt ennen jääkautta ja sen kestäessä, samaan aikaan kuin
sellaiset sukupuuttoon kuolleet eläimet kuin villakarvainen sarvikuono,
luolakarhu ja luolahyeena. Myöhemmin löytyi nimittäin aivan läheltä
Neanderthalin luolaa näiden eläinten luurangon osia. Samalla ajalla
elivät luolaleijona[1], alkuhärkä[2], villihevonen[3], mammutti, joka
oli kokonaista metriä korkeampi intialaista elefanttia ja jolla oli
suunnattoman suuret torahampaat[4].
Kaikki mainitut esihistoriallisen ajan petoeläimet olivat suurempia ja
voimakkaampia kuin niiden nykyisin elävät sukulaiset. Luolaihmisen oli
siis olemassaolonsa puolesta käytävä joka suhteessa kovempaa taistelua
kuin myöhemmän ajan ihmisten.
Neanderthalin löydön arvosta oltiin kauan hyvin eri mieltä,
varsinkin kun löytö oli hyvin vaillinainen. Monen todellakin
etevän luonnontutkijan mielestä löytyneen pääkallon osat olivat
yksinkertaisesti jonkun myöhempänä aikana kuolleen idiootin taikka
nykyajan ihmisen, joka lapsuudessaan oli potenut riisitautia ja sitten
saanut päähänsä pahoja vammoja ja lopuksi vanhuuden päivinään joutunut
luuvalon runtelemaksi. Toiset pitivät pääkallon ent. omistajaa vanhana
kelttiläisenä tai hollantilaisena; arvelipa eräs tutkija, että jätteet
olivat kasakan, joka Napoleonin sotien aikana oli eksynyt luolaan ja
siellä kuollut.
Keskustelu sai kumminkin vuonna 1886 toisen suunnan uuden löydön
johdosta, joka tehtiin erään luolan suulla Spyssä, Belgiassa, lähellä
Namurin kaupunkia. Täältä löytyi kaksi luurankoa, jotka kuuluivat
samalle ihmistyypille kuin Neanderthalin löytö. Tosin nämäkin jätteet
olivat pahoin vahingoittuneet ja epätäydelliset, mutta Neanderthalin
luurankoa paremmin ne kumminkin olivat säilyneet. Täällä oli toisen
luurangon leukaosa osittain tallella. Tämä kasvojen osa vahvistaa
osaltaan luolaihmisten ulkonäön eläimellistä vaikutusta. Yläleuka
on nimittäin hyvin eteenpäin työntynyt ja hampaat voimakkaasti
muodostuneet, kun sitävastoin alaleuasta, joka on nykyisen ihmisen
»aatelismerkkejä», puuttuu n.s. _uloke_. Alaleuka on erittäin tärkeä
ruumiinosa sen vuoksi, että osa niistä lihaksista, jotka liikuttavat
tärkeintä puhe-elintämme, kieltä, ovat juuri kiinnittyneet leuankärjen
sisäpintaan. Koska nyt neanderthalilaisella ei ole alaleuan uloketta,
on siitä katsottu voitavan päätellä, että tämä ihmisrotu oli paljon
vähemmän puhekykyinen kuin nykyinen ihminen, mikä selviää myös
molempien ihmislajien aivojen vertailusta. Muutoin luolaihmisen
luuranko on kaikessa oleellisessa täysin ihmismäinen nykyaikaisen
käsityksen mukaan. Hänen karkea luurakenteensa todistaa, että hän on
ollut hyvin voimakas huolimatta siitä, että hän pituudeltaan näyttää
olleen jonkin verran nykyaikaisen eurooppalaisen keskimittaa lyhyempi.
Samassa maakerroksessa kuin luolaihmisen oli myöskin mammutin,
villakarvaisen sarvikuonon, alkuhärän, villihevosen, luolakarhun,
luolahyeenan ja luolaleijonan luita. Useimpia näistä eläimistä
luolaihmiset olivat käyttäneet ravinnokseen, mikä ilmenee siitä, että
joukko luita oli murrettu melkein samalla tavalla. Sen oli ilmeisesti
tehnyt ihminen, joka halusi päästä käsiksi ytimeen. Luolaihmisten
työkalut olivat karkeasti hakattuja piikivestä ja luusta, sellaisia,
jotka ovat n.s. vanhemmalle kivikaudelle ominaisia. Muutoin tiedetään,
että nämä ihmiset tunsivat tulentekotaidon. Luurankojen lisäksi samassa
maakerroksessa oli nimittäin myös hiiltyneitä puun kappaleita.
Vuonna 1899 hämmästytti maailmaa tieto, että Pohjois-Kroatiassa
oli eräästä luolasta löytynyt joukko luurangon jätteitä, jotka
olivat kuuluneet Neanderthal-tyyppisille ihmisille, joiden ikä oli
vaihdellut noin 6:sta 30:een vuoteen tai sen yli. Lisäksi oli löytynyt
yksinkertaisia kiviaseita, hiiltyneitä puun kappaleita ja sarvikuonon,
luolakarhun sekä alkuhärän poltettuja luita. Uusi huomiota herättävä
löytö tehtiin vuonna 1907 lähellä Heidelbergiä valtavan 20 metriä syvän
sorakuopan pohjalta. Löytyi hyvin primitiivinen Neanderthal-tyyppinen
alaleuka peittyneenä geologiseen kerrokseen, joka oli vanhempi kuin
mitkään muut kerrostumat, joista tähän saakka oli tavattu kivettyneitä
ihmisluita. Muodoltaan tämä leuka on myöskin ihmisen alkutilaa
lähempänä kuin mikään aikaisemmin löytyneistä pääkallon osista.
Tähän aikaan ihmisen alkuhistorian tutkijat olivat mielestään
saaneet jalkainsa alle niin lujan maaperän, että voitiin alkaa
_järjestelmälliset_ kaivaukset. Niihin ryhdyttiin tieteellisen johdon
alaisena Ranskan Dordogne'in maakunnassa Vézére'in laaksossa, joka
on tunnettu nykyisin sukupuuttoon kuolleiden eläinten lukuisista
jätteistä. Ja vuonna 1908 vaivat palkittiin, kun löytyi tyypillisen
Neanderthal-mallisen ihmisen pääkoppa ja muita luurangon osia.
Myöhemmin samana vuonna tehtiin samankaltainen löytö eräästä Vézére'in
laaksoa lähellä olevasta luolasta. Pääkopassa esiintyivät nuo
»puhtaasti petomaiset» silmärystyt, jotka ovat neanderthalilaisille
tunnusmerkilliset.
Espanjastakin on löytynyt Neanderthal-ihmisen tyyppiä olevia
pääkalloja, ja äskettäin on tehty samanlainen löytö Palestiinasta.
Vielä kiintoisampaa on, että niin kaukaa kuin Rhodesiasta
Etelä-Afrikasta vuonna 1921 löytyi kivettynyt ihmiskallo —
kumminkin alaleuaton[5] —, joka hämmästyttävällä tavalla muistutti
neanderthalilaisten pääkoppaa. Tämä huomio sen yhteydessä,
että vuonna 1917 eräästä Maltan saaren luolasta löytyi pari
tyypillistä Neanderthal-hammasta, tukee suuresti sitä teoriaa, että
Neanderthal-rotu on peräisin Afrikasta.
Niin toivehikkaita ovat nyt tiedemiesten odotukset, että mahdollisena
pidetään täydellisen esihistoriallisen ihmisen ruumiin, eikä, kuten
tähän asti, vain luurangon osien löytymistä. Ja miksikä ei? Onhan
Siperian jäätynyt maa monia tuhansia vuosia säilyttänyt meille mammutin
ja villakarvaisen sarvikuonon ruumiita kokonaisina. Miksi ei niin ollen
uskaltaisi toivoa sieltä löytyvän säilyneinä ihmisolentojakin, jotka
ovat eläneet samaan aikaan kuin nuo eläimet? Joka elää, se näkee.
Kenties sellaiset löydöt selvittäisivät meille kysymyksen, olivatko
Neanderthal-rodun ihmiset meidän esi-isiämme, vai onko sekä nykyinen
eurooppalainen että Neanderthal-rotu kehittynyt tätäkin vanhemmasta
ihmistyypistä. Neanderthal-rodun sukupuuttoon kuoleminen toisten
rotujen saadessa elää ja täyttää maan olisi siinä tapauksessa
riippunut siitä, että jälkimmäiset olivat paremmin varustettuja
olemassaolotaisteluun.
Todennäköistä on, että nykyajan eurooppalaiset _eivät_ polveudu
suoraan Neanderthal-rodusta. On nimittäin löytynyt myöskin toisten
jääkauden asukkaiden luurankoja ja luurangon osia, ihmisten, jotka
ovat olleet neanderthalilaisia melkoista korkeammalla ja osoittautuvat
niin toisenlaisiksi kuin tämä rotu, että on mahdotonta olettaa niiden
läheistä sukulaisuutta. _Jos_ Neanderthal-rodulla ja tuolla toisella
jääkauden rodulla on ollut samat esi-isät, on niiden täytynyt elää
suunnattomia ajanjaksoja varhemmin.
Tuon korkeammalla tasolla olleen jääkauden-ihmisen jäljille
päästiin Dordogne'in departementissa. Vuonna 1909 löytyi sieltä
jääkauden-ihmisen luuranko, jonka omistaja kaikista merkeistä päättäen
ei ollut ainoastaan kuollut siihen luolaan, jossa nyt lepäsi, vaan että
hänet oli sinne oikein _haudattu_. Kuollutta koristi lävistetyistä
merisimpukoista tehty kaulanauha, ja luurangon pään ja rinnan
läheisyydessä oli kauniisti valmistettuja kiviaseita, jotka osoittavat
verraten kehittynyttä kulttuuria ja määrätynlaista kauneusaistia.
Vainajan jäsenet ovat silmäänpistävän hienorakenteiset, otsa on korkea
ja kauniisti kaartuva ja aivokoppa suhteellisesti melkoista pitempi ja
kapeampi kuin neanderthalilaisten. Alaleuan etukulma ei kylläkään ole
niin ulkoneva kuin nykyisillä eurooppalaisilla, mutta ei myöskään niin
»pakeneva» kuin neanderthalilaisilla ja ihmisenmuotoisilla apinoilla,
vaan suoraan alaspäin suuntautuva.
Uusi löytö teki mahdolliseksi systemaattisesti järjestää joukon
vanhempia, korkeammalla kannalla olleiden jääkauden ihmisten
luuranko-osien löytöjä, joita varhemmin ei oltu kyetty luokittelemaan.
Löytöpaikkoja on useita, yksi Lontoon, yksi Pariisin lähellä, yksi
Määrissä ja yksi Kroatiassa.
Tätä korkeammalla tasolla ollutta ihmistä on ruvettu sanomaan
Aurignac-ihmiseksi etelä-ranskalaisen Aurignacin [Lausutaan: Orinjak.]
kaupungin mukaan. Otaksutaan, että tämä rotu on vaeltanut Eurooppaan
Aasiasta jääkaudella ja seurannut sulavan suuren maajään eteläistä
rajaa pohjoista kohti. Monet merkit viittaavat siihen, että Aurignac-
ja Neanderthal-ihmiset ovat joutuneet taisteluun keskenänsä, mutta
lopuksi sopineet ja sekaantuneet toisiinsa. Tämän rotusekoituksen
tuloksena pidetään niitä kivettyneen ihmistyypin luurankoja,
joita on löytynyt Italian Rivieran kuuluisista luolista Montonen
kaupungin läheltä, Saksassa Bonnin läheltä sekä Määristä. Luurangot
ovat tavattoman suuria ja voimakkaita, kuten usein sekakansoilla —
muutamain yksilöiden pituus on ollut kaksikin metriä ja ylikin sen.
Muutoin esiintyy niin kalloissa kuin muissakin luurangon osissa monia
piirteitä, jotka ovat yhteisiä molemmille niille roduille, joista
näiden luolaihmisten otaksutaan syntyneen. Näiden ihmiskivettymäin
löytö on asetettu vanhimpien tunnettujen taideteosten yhteyteen. Eri
osista Etelä- ja Keski-Eurooppaa on nimittäin löydetty muutamia enemmän
tai vähemmän rikkoutuneita, äärimmäisen naturalistisia pystykuvia,
toiset hiekkakivisiä toiset norsunluisia.[6] Kuvat esittävät
naisvartaloita, jotka valtavine utarerintoineen ja muodottomine
peräosineen muistuttavat eräiden neekerikansojen, kuten bushmannien
ja somalineekerien naisihannetta. Todennäköisesti niitä on pidettävä
siitoskyvyn ja hedelmällisyyden jumalattarina.
Erinomaisen kiinnostavia ovat osaltaan myöskin ne piirustukset ja
maalaukset, joilla Aurignac-rotuiset samoin kuin toisenkin korkeammalla
tasolla olevan esihistoriallisen rodun luolaihmiset ovat koristaneet
asumustensa kattoa ja seiniä. Pohjois-Espanjassa ja Etelä-Ranskassa
on löytynyt paljon tällaisia luolamaalauksia. Suuri osa näistä 10—30
000 vuotta vanhoista taideteoksista on todellista taidetta nykyajankin
käsityksen mukaan, varsinkin jos katsomme niitä uudenaikaisen,
yksinkertaistuttamista tavoittelevan taiteen näkökulmasta. Mikä
notkeus ja voima ilmeneekään keskenänsä taistelevissa jousimiehissä,
joita eräästä Espanjan Välimeren rannikon vuorenrotkosta tavattu kuva
esittää. Tuntematon taiteilija on siinä ottanut ratkaistakseen kaikkein
nykypäiväisimmän probleeman, nimittäin liikkeen, ja suorittanut
tehtävänsä tavalla, joka muistuttaa nykyajan futuristien kaikkein
rohkeimpia samansuuntaisia yrityksiä. Usein esiintyvät porojen kuvat
samoinkuin monet näiden eläinten luurangon osien löydöt osoittavat,
että suuria poroparvia kerran on käynyt laitumella Alpeilla ja
Pyreneillä. Nykyisin tunnetaan jo yli viisikymmentä luolaa, missä on
tuhansittain tuollaisia piirustuksia ja maalauksia.
Jos nyt meidän aikamme eurooppalaiset eivät polveudu
Neanderthal-rodusta, vaan meille ja neanderthalilaisille yhteisestä,
vielä alhaisemmalla kannalla olleesta ihmistyypistä, niin missähän
voitaisiin odottaa löytyvän joitakin jätteitä tuosta todellisesta
alkuihmisestä? Kaiketikin malaijien saaristosta, niiden nykyisin
sukupuuttoon kuolleiden nisäkkäiden luurankojen joukosta, joita
tavataan sikäläisiin maakerrostumiin peittyneinä, vastasi kerran muuan
meidän aikamme etevimmistä luonnontutkijoista. Tämän saarimaailman
otaksutaan nimittäin kerran olleen yhtenäistä maata, joka muodosti
sillan Aasian ja Australian välille. Ja kuinka hämmästyttiinkään,
kun 1890-luvun alussa saapui tieto, että muuan nuori hollantilainen
tiedemies keskellä Jaavan saarta viidentoista metrin vahvuisen,
valtavan hiekkamäärän alta oli löytänyt jätteitä olennosta, jota
hän nimitti »pystyssäkäyväksi apinaihmiseksi», ja jonka enemmän
huomionherättämishaluiset luonnontieteilijät heti julistivat niin
kauan etsityksi »puuttuvaksi renkaaksi» ihmisen ja apinain välillä.
Kivettyneen apinaihmisen löytö tehtiin erilaatuisten, enimmältä osalta
jo kauan sitten sukupuuttoon kuolleiden nisäkkäiden luujätteiden
joukosta. Valitettavasti vain oli ihmisluuranko säilynyt hyvin
vaillinaisena, mutta tärkein luurangon osa, aivokoppa, siinä oli
samoinkuin kolme poskihammasta ja reisiluu. Aivokoppa ja reisiluu
olivat kokonansa kivettyneet.
Lähemmin tarkastettaessa aivokoppaa se osoittautui matalammaksi kuin
Neanderthal-rodulla, mutta se oli korkeampi kuin kehittyneimmillä
apinoilla. Aivokopan tilavuus laskettiin noin 0.8 kuutiodesimetriksi
[1 kuutiodesimetri = litra.], kun se nykyajan eurooppalaisella on
suunnilleen 1.5 kuutiodesimetriä[7] Eihän niin pienistä aivoista
ihmisentapaisella oliolla juuri miksikään ollut, mutta ne olivat joka
tapauksessa suuremmat kuin suurimman nykyisin elävän apinan, gorillan,
jonka aivot eivät koskaan ylitä O.6 dm³ tilavuutta. Merkittävän
lisän »Jaava-ihmisen» älyperäisissä varusteissa luuli sen löytänyt
tiedemies voivansa osoittaa aivokopan sisäpuolen valujäljennöksillä.
Hän tuli niistä siihen tulokseen, että n.s. alempi otsapoimu[8] joka
on puhekykyhermojen keskus, oli tosin »Jaava-ihmisellä» kehittynyt
heikommin kuin nykyajan ihmisillä, mutta kuitenkin kaksi kertaa niin
voimakkaasti kuin millään kehittyneimmistä nykyisin elävistä apinoista.
Tästä hän teki sen johtopäätöksen, että »Jaava-ihminen» on ollut
jossakin määrin puhekykyinen.
Mitä »Jaava-ihmisen» reisiluuhun tulee, niin useimmat sitä tutkineet
tiedemiehet ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että sen omistajalla
on täytynyt olla pystykäynti, joka tunnusmerkillisesti erottaa ihmisen
kaikista muista olennoista. Ollaan sitä mieltä, että pystykäynnillä
on ollut perin ratkaiseva merkitys ihmisaivojen kehitykseen. Tämä
liikkumistavan muutos tuotti nimittäin toiselta puolen ihmisen silmille
laajemman ja monipuolisemman näköpiirin, ja toiselta puolen saivat
kädet sen kautta joukon uusia tehtäviä; ja molempain näiden muutosten
jälkeen aivojen täytyi sovittautua täyttämään ne vaatimukset, mitkä
niille täten asetettiin.
Ei ainoakaan apina — ei korkeimmallekaan kehittynyt — ole päässyt
siihen, että se voisi sanottavasti liikkua yksinomaan takaraajoillaan.
Siihen kykenee vain ihminen. Hän yksin myöskin voi senvuoksi käyttää
_eturaajojaan_ korkeammanlaatuisiin tehtäviin, kuten paikasta toiseen
muuttamiseen, ravinnon sieppaamiseen, hyökkäykseen ja puolustukseen.
Juuri tähän nähden »Jaava-ihmisen» löytäjä nimitti löytöänsä
_apinaihmiseksi_, kun sitävastoin osa tutkijoita on nimennyt sen
ihmisen muotoiseksi _apinaksi_ ja kolmas ryhmä luonnontieteilijöitä
näkee siinä _puuttuvan renkaan_ ihmisen ja apinan välillä.
Omantunnontarkan tutkijan täytyy kumminkin todeta, että se
tosiasia-aineisto, joka »Jaava-ihmiseen» nähden on käytettävissämme,
on vielä aivan liian pieni tullaksemme pitemmälle kuin olettamuksiin
sitä luokitellessamme. Ratkaisevampien tulosten saavuttamiseksi
tarvittaisiin ennen kaikkea tietää, minkälaiset olivat »Jaava-ihmisen»
kädet ja käsivarret. Niin kauan kuin ei tiedetä sitäkään, on toki
ennenaikaista — kuten osa antropologeja tekee — jyrkästi selittää,
että »Jaava-ihmisen» löytö _todistaa_ sen teorian, että apinain
ihmiseksi kehittyminen tapahtui siten, että alaraajat _ensiksi_ tulivat
ihmisraajain kaltaisiksi ja tämä muutos sitten vuorostaan vaikutti
aivojen kehitykseen.
Sitäkin vähemmän on syytä sellaisiin vallan varmoihin vakuutteluihin
niiden tarkkojen tutkimusten jälkeen, joita arvossapidetty
ruotsalainen anatomi Ramström äskettäin on suorittanut n.s.
Jaava-ihmisen luuranko-osiin nähden tarkoin vertaillen niitä toisiin
kivettyneiden ihmisten ja apinain löytöihin. Hän on nimittäin
tullut siihen tulokseen, että »Jaava-ihmisen» aivokoppa osoittaa
yksityiskohtaisissakin suhteissaan niin ilmeistä yhtäläisyyttä
simpanssin aivokopan kanssa, että sitä täytyy pitää _suuren simpanssin_
jätteenä. Tätä »Jaava-ihmisen» ja simpanssin pääkallojen yhtäläisyyttä
ovat esittäneet toisetkin luonnontieteilijät. »Ihmiskallojen
kanssa 'Jaava-ihmisen' pääkopalla ei sitävastoin ole pienintäkään
yhtäläisyyttä», Ramström lisää. Mitä sen väitettyyn puhekykyyn tulee
Ramström ei tahdo antaa paljon arvoa niille johtopäätöksille, joita
löytäjä on tehnyt pääkopan muodon perustalla. »Jokainen anatomi
tietää», hän sanoo, »jokapäiväisestä kokemuksesta, kuinka vaikeata
on aivokopan sisäpuolen perustalla selvittää aivopoimuja» — _niin_
selviä jälkiä ne eivät jätä pääkalloon. Mitä itse aivoihin tulee,
niin kuuluisan ruotsalaisen anatomin Gustaf Retziuksen apina-aivojen
jäljennöskokoelma osoittaa, että erilaisten simpanssiaivojen poimuissa
on paljon suurempia eroavaisuuksia, kuin mitä »Jaava-ihmisen»
löytäjä tunsi, kun hän löydölleen omisti jonkinmoisen puhumiskyvyn.
— Nykyistenkin simpanssien joukosta on joillakin kysymyksessä oleva
otsapoimu kaksi kertaa niin suuri kuin toisilla. Mutta puhua ne eivät
silti voi!
Mitä »Jaava-ihmisen» reisiluuhun tulee, jonka ihmisreisiluun
kaltaisuudesta kaikki tutkijat ovat huomauttaneet, se Ramströmin
mukaan _on_ ihmisen, mutta sitävastoin sillä ei ole lainkaan apinain
reisiluulle luonteenomaisia ominaisuuksia. Sen sijaan se tärkeissä
kohdin osoittaa lähes täydellistä yhtäläisyyttä puheena olleen
Aurignac-ihmisen reisiluun kanssa. Hyvin merkityksellistähän onkin,
että uudemmat tutkijat monien muiden löytöjen perustalla ovat tulleet
siihen käsitykseen, että korkeamman jääkaudenrodun kotipaikka olisi
etsittävä juuri Aasiasta. — Ramström väittää, että kallo ja reisiluu
ovat kuuluneet eri olennoille, ja torjuu jyrkästi kaiken puheen siitä,
että »Jaava-ihminen» merkitsisi siirtymämuotoa apinain ja ihmisten
välillä. Hän on vakuutettu, että jos »Jaava-ihmisen» löytäjä löytönsä
aikana olisi tuntenut Dordogne-löydön ja Aurignac-rodun, hän ei olisi
reisiluulöytöänsä asettanut tuon kuuluisan pääkallon yhteyteen.
Sitäkin vähemmän, kun _kallo ja reisiluu olivat jopa 15 metrin päässä
toisistaan_.
Huomautettava on myöskin, että löytäjä ensimmäisessä ilmoituksessaan
piti molempia luurangon osia simpanssin jätteinä ja vasta myöhemmin,
mielikuvitusrikkaampien antropologien vaikutuksesta, siirtyi siihen
huomiotaherättävään olettamukseen, että hän oli löytänyt »puuttuvan
renkaan», juuri tuon »pystyssäkäyvän apinaihmisen». Hän suggeroi nyt
itsensä uskomaan yhä lujemmin hypoteesiinsä ja ryhtyi suunnittelemaan
kokoon »Jaava-ihmisen» kalloa. Rekonstruointi tehtiin niin
»luonnonmukaisesti», että voitiin selvästi nähdä yksin kasvoluitten
liittymätkin — huolimatta siitä, että itse löydössä ei ollut pienintä
siruakaan kasvo-osasta!
Sellainen on puhdasta kuvittelua. Jaava-löydön _tieteellinen_
tulos rajoittuu siihen, että todellakin on löytynyt kallo, joka
suuruudeltaan on tähän saakka tunnettujen alimmalla asteella olevain
ihmisten ja korkeimmalla asteella olevain apinain kallojen välimailla.
Mutta huomattakoon tarkoin: vain _suuruudeltaan_, Ramström lisää.
_Suhteissaan_, muotojensa kehityksessä Jaava-kallo on kauttaaltaan
apinamainen. »Ja», hän sanoo edelleen, »kun on todettava, onko
Jaava-ihminen luettava apinamaisiin vai ihmismäisiin olentoihin,
silloin luonnollisesti ratkaisu perustuu juuri tähän _muotokehitykseen_
eikä suuruuteen.» Mikään »siirtymämuoto» apinan ja ihmisen välillä n.s.
Jaava-ihminen ei suinkaan ole.
* * * * *
Vielä vähäisemmäksi on lopuksikin kutistunut tieteellinen tulos
eräästä toisesta kivettymälöydöstä, josta aikoinaan paljon puhuttiin.
Piltdownissa eteläisimmässä Englannissa löytyi erästä hiekkakuoppaa
kaivettaessa tuon tuostakin vuosina 1911—1913 siksi monta
ihmispääkoppaan kuuluneelta näyttävää palasta, että niistä voitiin
saada esille ainakin pääkallon luonteenomaiset piirteet. Mutta sen
pahempi ei enempää, sillä luukappaleet olivat niin vahingoittuneita,
että niistä oli mahdoton koota kokonaista pääkoppaa — niitä ei ollut
edes puolta tarvittavasta määrästä. Löytyi myöskin suhteellisesti yhtä
vaillinainen alaleuan puolikas, jossa oli pari hammasta. Nyt kiinnosti
mieltä se seikka, että itse kallo kauttaaltaan on ihmistyyppiä, mutta
alaleuka sitävastoin apinamainen. Löytyneitä luujätteitä ensimmäisenä
tarkastellut englantilainen tutkija julisti ensi-ihastuksensa vallassa,
että nyt oli löytynyt jätteitä »ihmissuvun aamunsarastuksen aikoina
eläneestä ihmisestä». Ja riemuiten huudahti toinen »asiantuntija»:
»Niinhän oli täsmälleen, kuin mitä minä aina olen sanonut ja mikä
nyt on saanut vahvistuksensa: että apinan kehittyessä ihmiseksi
ensiksi kehittyivät ihmislaajuuteen _aivot_ ja _pääkoppa_, sitten
muut ruumiinosat!» — Vertaa nyt tätä lausuntoa antropologien riemuun
ja päinvastaiseen uskoon »Jaava-ihmisen» löytyessä! Alinomaa toistuu
kaikilla aloilla se tosiasia, että itsekukin haluaa tulla autuaaksi
omalla uskollaan.
Reippaasti löytäjä seurasi myöskin »Jaava-ihmisen» kallotutkimuksen
esimerkkiä ja »rekonstruoi» myöskin »Piltdown-ihmisen» täydellisen
kallon. Muitta mutkitta hän teki »alkuihmiselle» leukaosan, joka
oli siinä alkuperäisinten tähän asti tunnettujen ihmisten ja
korkeimmalla kannalla olevain apinain leukain välimailla, sekä muovaili
siihen soveltuvat kasvo-osat. Ettei ainoatakaan kasvoluuta ollut
löytynyt, se ei haitannut enempää kuin »Jaava-ihmisenkään» kallon
kokoonsommittelussa. Ja niin esiteltiin tämä tuote nykyisen suvun
varhaisinten esi-isäin tyyppinä.[9]
Pian saatiin kuitenkin tietää, että koko löytöä ei oltu tehty
aikaisemmin koskemattomasta sorakerrostumasta, vaan että osa oli
löytynyt vuosien kuluessa hiekanottopaikkaan joutuneiden kivenjätteiden
ja romun joukosta ja osa — läheiseltä pellolta. Amerikkalaisten,
ranskalaisten, saksalaisten ja ruotsalaisten luonnontieteilijäin
taholta lausuttiinkin epäilyksiä, että Piltdown-löydön aivokoppa ja
alaleuka eivät koskaan olleet kuuluneet yhteen, ja Ramström on nyt
perusteellisten tutkimusten perästä tullut siihen lopputulokseen,
että »Piltdown-ihmisen» aivokoppa on ihmisen, todennäköisesti
Aurignac-rotuun[10] kuuluneen, mutta että alaleuka ja hampaat
ovat simpanssin. Alaleuka ei lainkaan sovellu pääkoppaan. Muuan
saksalainen tutkija toteaakin sattuvasti, että »Piltdown-ihminen» »ei
ole lainkaan ihmisen ja apinan _välimuoto_, vaan ihmisen ja apinan
_yhteensovitelma_» — aivan kuten n.s. Jaava-ihminen! Tämä osoittaa
taaskin, miten varovainen on oltava johtopäätöksissään tällä vaikealla
tutkimusalalla, varsinkin kun ajatellaan, mitä suuria yksilöllisiä
eroavaisuuksia on eri ihmiskallojen välillä. Tarvitseehan vain verrata
toisiinsa joka päivä keskuudessamme liikkuvain ihmisten kalloja ja
leukoja.[11]
Ramström vastustaakin voimakkaasti ja terveesti niitä
humpuukipyrkimyksiä, joita usein piilee »alkuihmisten» ja »puuttuvain
rengasten rekonstruoimisessa», jollainen on tullut muotiin meidän
huomionherättämistä tavoittelevana aikanamme. Muutamista mitättömistä
luunsiruista »rekonstruoidaan» kokonainen kallo hiuksineen päivineen.
Ja sitten kuvataan tämä »alkuihminen» — useinkin vallan iljettävän
näköinen — »kansantajuisiin» teoksiin herättämään lukijassa sen
käsityksen, että juuri tuollainen se oli hänen kantaisänsä. Näin
tietoja ja vastuuntunnotta vailla olevat tieteen sakaalit, joita nyt
kaikkialla kiertelee saaliin etsinnässä, antavat mitä löyhimpien
olettamuksien arvostelukyvyttömän yleisön silmissä esiintyä
todettuina tosiasioina. Muuan mainehikas ranskalainen antropologi
sanoo: »Velvollisuutemme on mielenosoituksellisesti esiintyä
tuonlaatuisia rekonstruktiota vastaan, sillä niin hupaisia kuin moiset
yritykset tavallansa voivat ollakin, ne ovat omiansa saattamaan
huonoon huutoon tieteenhaaran, joka ei ansaitse tällä tavoin joutua
naurunalaiseksi.»[12]
Moiset »rekonstruktiot» ovat omiansa saamaan aikaan vain hämmennystä.
Voidaksemme seurata ihmisen esihistoriallista kehitystä me tarvitsemme
sen sijaan enemmän ja täydellisempiä luuranko-osain kivettymiä,
varsinkin itämailla. Sillä erinäiset merkit viittaavat siihen, että
meidän on sieltä etsittävä vanhimmat esi-isämme.
Uuden tätä käsitystä vahvistavan todennäköisyystodistuksen olemme viime
aikoina saaneet siitä, että läheltä sitä paikkaa, missä »Jaava-ihmisen»
jätteet esiintyivät, on löytynyt kaksi kivettynyttä ihmiskalloa sekä
muita yhteenkuuluvia luurangon jätteitä. Nämä löydöt tehtiin itse
asiassa aikaisemmin kuin nuo enemmän huomiotaherättäneet ja jätettiin
silloin »Jaava-ihmisen» löytäjälle, mutta hän viivytteli niiden
tunnetuksitekemistä aina vuoteen 1920, mitä on suuresti valitettava.
Kysymyksessä olevat kivettymät ovat tosin hyvin vahingoittuneita ja
vaillinaisia, mutta kuitenkin riittävän täydellisiä, että niissä
voidaan todeta oleellisia yhtäläisyyksiä Aurignac-rotuun. Erilaisuudet
voidaan selittää sillä, että tämä todellinen Jaava-ihminen kuuluu
vanhempaan geologiseen aikakauteen ja on siis alkuperäisempi kuin
Aurignac-ihminen. Jos nämä johtopäätökset ovat oikeita, niin me
voimme seurata korkeammalla kehitysasteella olleiden Euroopan
jääkautisihmisten jälkiä aina itäisimpään Aasiaan, ja nerokkaiden
antropologien aavistukset ovat saaneet vahvistuksensa. Mutta näiden
ihmisten pitkä vaellus idästä länteen on vielä hämärän peitossa.
Viimeksi julkaistu Jaava-löytö on kuitenkin kiintoisa toisellakin
näkökannalta. Se osoittaa nimittäin, että ihmisiä tosiaankin on
elänyt Jaavassa samanaikaisesti kuin n.s. Jaava-ihminen, ja tukee
siten voimakkaasti sitä mielipidettä, että »Jaava-ihmisen» reisiluu
todellakin on kuulunut ihmiselle.
* * * * *
Onhan naurettavaa, että muutamia vaivaisia ihmissuvun lapsuusajalta
olevia mädäntyneitä luunpalasia käytetään hermostuneen
ylenkiihoittuneen ajan sensatiojanon tyydyttämiseksi, mutta niin on
kaikissa tapauksissa. On tullut suorastaan muotiasiaksi toitottaa
käänteentekeväksi jokaista ihmis- tai apinajätteiden kivettymälöytöä.
Eivät yksin eri kansallisuutta olevat löytäjät ole alentuneet
jonkinlaiseen kamppailuun kunniasta esiintyä »oikean» puuttuvan renkaan
löytäjinä, vaan eri maidenkin välillä on esiintynyt kilpailua siitä
tavalliselle terveelle järjelle vaikeasti ymmärrettävästä maineesta,
että maan rajojen sisällä on elänyt apinamainen ihminen tai ihmismäinen
apina. Kansalliskiihkon ja nurkkaisänmaallisuuden laineet kohoavat
helposti pilvenkorkuisiksi, silloinkin kun on esillä näennäisesti niin
vähän päiväntärkeä asia kuin alkuihmiskysymys.
Nyt viimeksi — vuonna 1925 — on erään englantilaisen tutkijan
Betshuana-maassa Etelä-Afrikassa löytämä ihmis- tai apinakallon
kivettymä nostattanut Kapkaupungissa isänmaallisen innostuksen, ja
kunnon kapkaupunkilaiset eivät tahdo ehdolla millään antaa kallon
joutua British Museumiin, kuten muutoin on tavallista, vaan aikovat
hoitaa sitä kuin löytynyttä aarretta omassa kaupungissaan. Heille
selvisi nimittäin heti kohta, että he olivat nyt puuttuvan renkaan —
puolen miljoonan vuoden vanhan! — onnellisia omistajia.
Mutta sillä aikaa kuin onnellinen löytäjä suuren yleisön arvonannon
kannattamana tekee kaikkensa tuon »uuden» kallon hyväksi[13], sillä
aikaa »Jaava-miehen» keksijä yhä vain pitää jyrkästi kiinni siitä, että
_hän_ se on _oikean_ puuttuvan renkaan löytänyt ja että Betshuana-maan
kallo on apinan kallo. Ne tiedemiehet, jotka tyynemmin punnitsevat
asiaa, tyytyvät toteamaan, että tämä löytö, niin kuin kaikki muutkin
pääkallokivettymäin löydöt, jo sellaisenaan on niin huomattava, että
voidaan säästäytyä hypoteeseilta, jotka päättyvät pettymyksiin.
Uuden etelä-afrikkalaisen löydön sijoittaminen oikealle paikalleen
kehityksen sarjassa on sitäkin vaikeampaa, kun kallo on pienen, 3—6
vuoden ikäisen lapsen, jolla on ollut vielä jäljellä maitohampaat.
Ihmis- ja apinakalloja on nimittäin sitä vaikeampi erottaa toisistaan,
kuta nuorempia yksilöt ovat.
Kaikesta merkillisestä, mitä on sanottu Betshuana-inaasta löydetystä
kivettyneestä kallosta, näyttää toistaiseksi kieltämättömältä, että
se on pitkäkalloista[14] tyyppiä, kun sitävastoin kaikkein useimmat
apinat ovat lyhytkalloisia, että sen muoto ja mittasuhteet, varsinkin
otsan, nenän ja leuan, ovat paljon enemmän ihmismäisiä kuin gorillan
ja simpanssin kalloissa ja että aivokopan tilavuus on suunnilleen
yhtä suuri kuin täyskasvuisella gorillalla. Asiaa levollisesti ja
intohimottomasti harkittaessa nämä tosiasiat todistavat kylläkin, että
kallo on johonkin esihistorialliseen _ihmisrotuun_ kuuluneen lapsen, ja
lähinnä tulee ajatelleeksi Rhodesia-kallon kaltaista tyyppiä.
»Vielä», sanoo Leche, vertailevan anatomian ja kehitysopin edustajain
ensimmäisiä ja pätevimpiä miehiä, »täytyy monen aukon täyttyä,
ennenkuin ihmisen esi-isäin sukupuu voi saavuttaa täyden ja lopullisen
kasvunsa, missä se nyt jo monissa kansanomaisissa kuvauksissa komeilee.»
* * * * *
Tähän lopetamme kappaleen ihmisen alkuhistoriasta, joka on kiintoisa
ilman sensaatiovetojakin. Se tulos on todellisten tiedemiesten
vaivalloisista tutkimuksista ollut, että on todettu ihmissuvun
kehitys alemmasta muodosta, jolla on useita samoja piirteitä
kuin ihmisenkaltaisilla apinoilla. Kehittymättömin ihmisrotu,
jonka tunnemme, on todellisesti neanderthalilainen, joka oli
paljon alkuperäisempi kuin alimmatkin nyt elävistä ihmisroduista.
Neanderthalilaisten luurankoja on löytynyt, kuten olemme nähneet,
useita — olkoonkin, että mikään niistä ei ole täydellinen. Sitävastoin
ne mitättömät luukivettymät, joita on toitotettu vieläkin alhaisemmalla
kannalla olleen ihmistyypin jätteiksi, ovat osoittautuneet joko
neanderthaltyyppisiksi tai jotakin toista, korkeammalla kannalla olevaa
jääkaudenrotua todistaviksi tai myöskin apinain jätteiksi. Mutta
ihmisen ja apinan väliltä puuttuvaa rengasta ei vieläkään ole löytynyt.
* * * * *
Mitenkä tuli alkuihmisestä kulttuuri-ihminen? Ensimmäisen askelensa
sivistyksen rajattomalla radalla ihminen otti, kun hän _teki tulen
palvelijakseen_. Tämä oli alku hänen luonnonvoimien herruuteensa. Hän
oli hankkinut itsellensä suojan pakkasta vastaan, turvan petoeläinten
hyökkäyksiltä, keinon saada valoa pimeyteen ja avun ravintonsa
valmistamisessa ja parempien työvälineiden hankinnassa. Hän oli
ratkaisevalla tavalla kohonnut kaikkien muiden olentojen yläpuolelle.
Eläimet osaavat rakentaa itselleen taidokkaita pesiä ja koota varastoon
ravintoaineita — rakentavatpa eräät simpanssilajit jonkinlaisia
sateensuojiakin, jotka ne uusivat muutamain viikkojen väliajoin.
Eläimet voivat myöskin muodostaa yhdyskuntia, joissa vallitsee
ankarasti toteutettu työnjako, niin, jotkin muurahaisyhteiskunnat
omistautuvat sekä »maanviljelykseen että karjanhoitoon»: ne
harjoittavat sienenviljelystä ja pitävät lehtitäitä jonkinlaisina
lypsylehminään. Mutta ei ole eläintä, joka osaa tulentekotaidon,
vaikkakin moni niistä tuntee lämmön miellyttävät vaikutukset.
Babiaaneista kerrotaan esim., että ne etsivät karavaanien jälkeensä
jättämiä leiritulia lämmitelläkseen niiden ääressä, kunnes hehku on
sammunut. Jokainen ihmisrotu sitävastoin, alhaisinkin, tuntee tulen
käytön. Amerikan eteläkärjessä elävät tulimaalaiset samoin kuin
Australian alkuasukkaat ovat luultavasti alimmalla asteella olevia
ihmisrotuja, mutta osoittaahan heidän nimensä jo, että he ovat oppineet
tulentekotaidon.
Tuletta eivät ihmiset koskaan olisi kyenneet käyttämään hyväksensä
metalleja, ja vanhinten kulttuurikausien jako kivi-, pronssi- ja
rautakausiin, jonka tunnemme omasta historiastamme ja tapaamme melkein
kaikkien kansojen kehityksessä, edellyttää juuri tämän luonnonvoiman
käyttämistä, joka välistä voi käydä ylen tuhoisaksi, välistä hyvin
siunaukselliseksi.
* * * * *
Suuri probleema, missä sivistyksen alkukoti on ollut, oli vielä jokin
aika takaperin yksinkertaisempi kuin nyt. Silloin ei juolahtanut
mieleenkään muuta kuin vaihtoehto: Egyptissä tai Babyloniassa.
Nyt ovat arkeologien suorittamat kaivaukset ei ainoastaan
Egyptissä ja Babyloniassa, vaan monissa muissa paikoin Aasiassa ja
Kaakkois-Euroopassa tehneet probleeman paljon sekavammaksi. Nämä
esihistorialliset tutkimukset on aivan viime aikoina ulotettu myöskin
toiseen ikivanhaan sivistysmaahan, Kiinaan. Siellä on muitten muassa
ruotsalainen geologi J.G. Andersson saavuttanut huomattavia tuloksia
myöskin arkeologian alalla. Vielä muutamia vuosia sitten muuan
etevä ranskalainen tutkija totesi: »Kiinan esihistoria on meille
vallan tuntematon.» Nykyisin tunnetaan jotenkin hyvin kivikauden
olot myöskin Itä-Aasian suuressa jättiläisvaltakunnassa. Sieltä
on nimittäin löytynyt joukoittain nuoremman kivikauden esineitä,
varsinkin saviteoksia. Ja merkillistä on, että nämä saviastiat
osoittavat ilmeistä sukulaisuutta sen keramiikan[15] kanssa, joka
niin hyvin tunnetaan koko lännen löytöpaikoista, keskisestä ja
läntisestä Aasiasta aina Lounais-Venäjää ja Galitsiaa myöten. Ne
mustat, valkoiset ja keltaiset kolmikulmat ja aaltoviivat samoinkuin
punaiset rautaoksidikatteet, jotka ovat ominaisia näiden, astioiden
ornamentiikalle, olivat kolme tuhatta vuotta ennen meidän ajanlaskuamme
vallitsevia yli koko tämän valtavan alueen. Ja yhtä yleisiä olivat
saviastioiden muotoa ja mittasuhteita koskevat makusuunnat.
Viisituhatta vuotta sitten ei ollut mitään Kiinan muuria toiselta
puolen äärimmäisen idän ja toiselta puolen Etu-Aasian ja
Kaakkois-Euroopan kulttuurin välillä. Ja nyt tulevat nämä kauniit,
kirjavanväriset ruukunsirut esille Kiinan maaperästä todistuksina
ikivanhasta kulttuuriyhteydestä, josta meillä ei ennen ollut
aavistustakaan. Niin laajenee esihistoriallinen näköpiiri alituiseen
arkeologian tehdessä ikivanhaa kulttuuria todistavan löydön toisensa
perästä. Mutta kysymys, _missä_ tällä kulttuurilla on ollut vanhimmat
juurensa, tulee täten vaikeammaksi ratkaista kuin aikana, jolloin
näköala rajoittui Niilin ja Eufrat-Tigrisvirtain maihin.
Kaikkialla maan ikivanhalla kulttuurialueella, missä arkeologit
ovat kulkeneet kuokkineen ja lapioineen, he ovat saavuttaneet uusia
voittoja tieteelle. Mutta heidän on täytynyt omallakin tutkimusalallaan
todeta inhimillisen tiedon rajoitus. Olkoon kysymyksessä egyptiläinen
kulttuuri tai assyrialais-habylonialainen, intialainen tai
kiinalainen, meidän on pysähdyttävä siihen tosiasiaan, että sen
alkuperä häipyy esihistoriallisten aikakausien hämärään. Kaikissa
näissä maissa vanhimmat tunnetut kulttuuriesineet todistavat niin
korkeata taituruusastetta, että edellä on täytynyt olla hyvin pitkä
kehitysajanjakso. Kun näin on, niin ihmisvoimat ylittää sen kysymyksen
ratkaisu, _missä_ maan päällä kulttuuri on vanhinta. Tosiasia on
sitävastoin, että mitään maan ikivanhoista kulttuurialueista ei ole
niin perusteellisesti tutkittu kuin Niilinmaata.
Kirjallisuutta:
Wilhelm Leche, Människan, hennes uppkomst och utveckling (suomeksi:
Ihminen, hänen alkuperänsä ja kehityksensä).
G. Backman, Människans förhistoria I.
Hermann Klaatsch ja Adolf Heilborn, Der Werdegang der Menschheit und
die Einsteining der Kultur.
Hanna Rydh, Grottmänniskornas årtusenden.
Marcellin Boule, Les hommes fossiles.
Hugo Obermaier, Der Mensch der Vorzeit.
R. Verneau, Lahomme de la Barma-Grande.
Martin Ramström, Om underkäken i Piltdown-fyndet (»Eo-anthropos»)
(Svenska läkaresällskapets handlingar 1916).
Martin Ramström, Der Piltodwn-Fund (Bulletin of the geological
institution of the university of Upsala 1916.)
Martin Ramström, Der Java-Trinil-Fund Pithecanthröpos (Upsala
läkareföreningens förhandlingar 1921.)
Martin Ramström, Några meddelanden om Australiens och Tasmaniens
urbefolkningar samt Wadjak-människan på Java.
Rolf Nordenstreng, Europas människoraser och folkslag.
Martin P:son Nilsson, Primitiv kultur.