Hertta. Eetu.
EETU (itsekseen.). Minä juoksen itse Sirkan jälkeen. (Katselee
akkunasta.) Ei, se on myöhäistä. Setä on saanut kirjeen aikaa
sitten — mutta kummanko? Ehkä paremman?
HERTTA. Serkku!
EETU (yhä itsekseen). Tai pahemman!
HERTTA. Sanokaa nyt vihdoinkin, mikä teitä vaivaa?
EETU (hämillään). Oo — ei mikään — luulen vain, että isänne ehkä — joka
otti minut niin ystävällisesti, jopa kuin oman poikansa vastaan...
(Itsekseen.) Kumpiko? Minä pelkään, minä pelkään —!
HERTTA. Edelleen!
EETU. Niin, — että jos hän nyt äkkiä muuttaisikin mielensä ja —
(Itsekseen.) Kun nyt Sirkka saapuisi sanomaan, mitä minulla on
odotettavissa!
HERTTA (nauraa). Silloin ette, serkku hyvä, tunne isääni! Hänestä on
vaikea ottaa ensi askel, mutta kun hän on sen tehnyt, ei hän enää
mieltänsä muuta!
EETU (itsekseen). Voi taivas!
HERTTA. Jos hän kerran on ojentanut jollekin ystävyyden osoitteeksi
kätensä, niin pitää hän kiinni siitä kuin ei vihamielisyyttä koskaan
olisi ollutkaan.
EETU. Ystävyys — viha — sitähän minä tarkoitankin. Mutta kumpaako
minä voin odottaa häneltä? Anteeksi, serkku — kas siinä, siinähän
se pula onkin! (Itsekseen.) Ja Sirkkakaan ei palaa! (Ääneen.) Te
ette sitä pulaa käsitä.
HERTTA. Kuka tietää.
EETU. Minä kunnioitan, minä luotan isäänne niin, että olen onneton, jos
ne menetän.
HERTTA. Onneton? Menetätte?
EETU. Niin, lopuksi. Se on onnenpeliä. Minä voin menettää, mutta
voittaakin!
HERTTA (ihmetellen). Mutta mitä te nyt oikeastaan puhutte?
EETU. Siitä, ettei tähtöseni ratkaisevana hetkenä kenties petäkään!
HERTTA (itsekseen). Onko hän mielensä menettänyt?
EETU. Oo! mikä onni. Siinä hän vihdoinkin viimein!
HERTTA. Hän! Kuka? Sirkka?