KERKKONEN. Hiisi vie! Pysähtykää, tai pitääkö minun teidät väkisin
palauttaa.
EETU (kujeillen). Sitä vielä puuttuisi! (Vakavana.) Herra, luettuani
tuossa kirjasessa nimenne, on minun pakosta poistuttava.
KERKKONEN. Vai niin. Ja kuka te olette sitten?
EETU. Ollakseni kiitollinen hyvyydestänne, poistuisin mieluummin
nimeäni ilmaisematta.
KERKKONEN (ankarana). Syvinkään kiitollisuus ei estä kunnon miestä
nimeänsä ilmaisemasta.
EETU (ylpeänä). No niin, olen Eetu Aarne, sisarennepoika.
KERKKONEN. Sisarenpoikani!
EETU. Arvasinhan, että hämmästytte. (Myötätuntoisena.) Setä, suokaa
anteeksi arvaamaton ja sattuman saattama vierailuni. Minä pidän sitä
elämäni onnellisimpana hetkenä, jona sain nauttia ystävällisestä
vastaanotostanne ja joka soi minulle kätenne puristuksen. (Reippaasti,
mutta kunnioittavasti.) Valitan erehdystä. — (Kumartaa, ottaa
sadetakkinsa ja lähtee. Kerkkonen astuu pari askelta vastaiselle
puolelle näyttämöä. Eetu kumartaa kerran vielä ovella.)
KERKKONEN. Hetkinen vielä, herra! (Eetu palaa. Vaitiolo.) Käsitän,
että te katsotte olevanne velvollinen jättämään setänne, jota teitä
on hamasta nuoruudestanne neuvottu katkerasti vihaamaan...
EETU. Lapsuudestani saakka on minua päinvastoin opetettu äitini veljeä
vilpittömästi kunnioittamaan. Niinkö Te ette siis hyväksy?
KERKKONEN. Niinkö! Te ette siis hyväksy isänne itsepäisyyttä?
EETU. Hyväksyn ja autan häntä viimeiseen hengenvetooni ja ropooni
saakka pysymään lujana jutussa, jossa on kysymyksessä sekä hänen
oikeutensa ja kunniansa.
KERKKONEN (suuttuneena). Sinäkin! Sinullakin on isäsi verta
suonissasi!