PEIPPONEN (Its.). Mies valehtelee. (Eetulle, nauraen.) Siis tulet sinä
tänne —? (Istuutuu.)
EETU. Vain onnen tähteni opastamana. Minä seuraan aina tähteäni, enkä
piinaa itseäni pitkillä mietinnöillä. Vakaumukseni on tämä: tuolla
ylhäällä on olento, joka käsittää ja johtaa kaiken paremmin kuin me
itse. Hänen huostaansa jättäydyn minä hetkenä minkälaisena hyvänsä.
Tähän asti olen ollutkin huolenpitoon täysin tyytyväinen.
PEIPPONEN. Onko mahdollista?
EETU. Päätä itse! Isäni oli erään perhekäräjän kautta kadottanut
kaikki, mitä omisti. Niin ollen ei hänellä ollut minulle penniäkään
koulupenkiltä päästyäni. Päätin silloin itse lähteä liikkeelle, ensin
Kalifornian kultamaille. Menin Helsingin satamaan. Lähdössä oli kaksi
alusta, Bore ja Svea. Molemmat olivat yhtä hyviä. Vaali olisi muille,
vaan ei minulle, tuottanut tukalan vaikeuden. Minä heitin ilmaan rahan:
kruunu tai risti! Ennustus käski minun astua Boren kannelle. Sillä
minä saavuinkin sitten onnellisesti perille.
PEIPPONEN. Ja Svea?
EETU. Eksyi matkalleen. Hukkui tietysti. Siinä näet onnen tähteni.
Kullankaivusta kerron vain, että se tuotti minulle parikymmentä
tuhatta, joilla palasin kotiini. Summa ei ollut suinkaan suuri, mutta
aina jotakin. Suurimman osan annoin niistä isälleni hänen iänikuiseen
oikeusjuttuunsa. Lopun mielin sijoittaa...
PEIPPONEN (nousee). Sijoittaa? Oikein — ja se maksoi miettimistä?
EETU. Minulle ei vähääkään. Kirjoitin arpomispapereita, noin kolmen,
neljän prosenttisia paperipaloja ja sekoitin ne...
PEIPPONEN. Päässäsikö?
EETU. Hatussani. Nostin lipun. En käsittänyt vähääkään, mitä siihen
oli kirjoitettu, mutta annoin rahani huoletta paperini osoittamiin
arpomisiin ja voitin — tulin puolen miljoonan mieheksi. Annoin
taas rahoja isälleni, mutta itse rupesin matkailijaksi. Matkustan
matkustamisen halusta, tahtoen hyötyä ja nauttia — se on: jalkaisin!
PEIPPONEN. Käsitän.
EETU. Tänään oli aikomukseni käydä näiden lähiseutujen vuorilla. Äkkiä
jouduin kolmen tien haaraan. Likeistössä ei ollut keltä kysyä oikeaa
tietä. Minä heitin taas rahaa ja tähteni viittasi vasempaan.
PEIPPONEN. Se petti sinut. Vuoret ovat takanasi.
EETU. Kukapa tietää, pettikö tai ei. Mistäpä tiedät vielä, jos
olenkin onnellisimman tien valinnut. Totta kyllä jouduin oikein
kirotun ilman kynsiin, mutta tapasinhan siten sinut, vanhan
koulutoverini, jolla on vain se vika, että epäilee kohtaloansa.
PEIPPONEN. Sen teen, jopa kerskaankin siitä. Hulluutta tuo
tähtijuttu! Miten olisi mahdollista noin vain käden käänteellä
pulmista päästä?
EETU. Suo anteeksi. On olemassa vanha vertaus: oli kerran aasi,
joka joutui kahden heinäko'on välille. Se ei voinut päättää kumpi
niistä olisi parempi ja tuumiessaan laihtui laihtumistaan, kunnes
kuoli nälkään. Olkoon se opiksi sinulle.