KJELD
Katumaalarin tarina
Kirj.
J. BLICHER-CLAUSEN
Tekijän luvalla tanskankielestä suomensi
Hilma Suomalainen
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1903.
MOTTO
Saa köykäiset kyllä köykäisen;
He kosivat sattuman varaan. -- --
Mut yksinäinen saa yhden vaan,
Häll' antaen lempensä paraan. -- --
(_Karl Gjellerup, "Brynhild_.")
Pitkä jono vaunuja oli pysähtynyt Neitsyt Maarian torille. Kirkko
oli loistavasti valaistu, ja alttarikehykselle oli asetettu kukkivia
kasveja. Kansa oli jo ikäviin asti istunut kirkonpenkeissä, ahmien
katseillaan komeita pukimia, kunnes silmiä ihan häikäsi. Tuo tavallinen
köpenhaminalainen uteliaisuus ilmeni, nyt niinkuin aina, pisteliäissä
huomautuksissa ja silmittömässä moittimisen halussa.
Mutta nyt oli kuiskuttelemiset loppuneet, morsian oli saapunut ja
vihkiminen alkanut.
Ulkopuolella kokoontui kansa tiheisiin parviin, ajurit hillitsivät
hevosiaan, ja tungos kasvoi kasvamistaan. -- Sulhanen ei tosin ollut
mitään erinomaista -- sillä mitäpä merkitsee, Jumala paratkoon, yks'
taidemaalari raukka nykyaikana! -- Mutta morsiamen koti oli kaupungin
varakkaimpia, ja loiston piti kirkossa olla kerrassaan häikäsevää.
Ei ollut juuri hupaista seista täällä ulkona odottamassa. -- Ilta oli
kylmän kolakka ja sumuinen, mutta onpahan sitten oleva itsekullakin,
kotiin mennessään, se tyydytys, että oli _nähnyt_ jotain. Muutamat
herrat ehdottivat, että mentäisiin vihkimisen ajaksi vastapäätä olevaan
ravintolaan juomaan lasillinen viiniä, mutta naiset vastustivat
äänekkäästi tätä. Paikkansa pitäminen on ensimäinen ehto, mieli
tässä mitään nähdä, arvelivat he. Kahdelta vanhalta neideltä alkoi
armottomasti palella varpaita, ja heidän täytyi tömisyttää jalkojaan
katukivitystä vastaan, että ne vähän lämpenisivät. Ja aivan kuin kiusaa
tehden muutamat vallattomat katupojat siinä heidän vieressään vielä
laulaa rallattivat:
"Oi, ollakko mullakin sulhanen!"
Puolituntinen tuntui koko tunnilta, mutta viimein avautui kirkon ovi,
ja morsiuspari astui ulos, noustakseen vaunuihin.
Morsian kulki suorana ja keveästi. Hänen kasvonsa kilpailivat loistossa
kynttiläin kanssa hänen takanaan.
Ihmettelyn humina kulki pitkin katsojien rivejä, ja lyhyitä
huudahduksia kuului naisväen parvesta. Tukan laitetta tarkastettiin
tyystin, ja morsiushamosta arvosteltiin.
Sulhanen ei katsahtanut kertaakaan ympärilleen. Kaihtien hän loi
silmänsä alas, ja ilme niissä muistutti haavotettua otusta. Vasta
sitten kun vaunun ovet oli suljettu heidän jälkeensä, hän äkkiä nosti
silmänsä ja antoi katseensa kulkea uteliaan katsojajoukon rivejä pitkin.
-- Oi kuinka minä vihaan teitä, -- puhuivat nuo silmät. -- Ja miten
vastenmielisiä ovat mulle koko nämä juhlamenot ja nuo tyhjäntoimittajat
tuossa!
Vaunut kääntyivät Gammeltorville päin ja sieltä Strögille. Lyhdynvalo
lankesi häikäsevän kirkkaasti morsiamen syliin, missä oransikukkaset
lepäsivät vienosti värähtelevien veenusheinäin keskessä.
Sulhanen vetäsi äkisti luokseen kukkasvihon.
-- Minä rakastin tätä aamulla, kun lähetin sen sinulle, -- sanoi hän;
-- minä suutelin sitä, niinkuin katolilainen suutelee reliikkiä, mutta
nyt on tuon kirotun joukon uteliaat katseet solvaisseet sen pyhyyttä,
niinkuin kaiken muunkin.
-- Mutta Kjeld! Kuinka sinä hennot puhua minulle noin, tänä päivänä,
minulle, joka olen riemuinnut niin tästä kaikesta?
Sulhasen kasvoille lennähti ilme, joka muistutti katkeraa ivaa, vaan
nähdessään kyyneleet morsiamen silmissä, hän veti hänet puoleensa ja
suuteli kiihkeästi hänen poskiaan, suutaan ja silmiään.
-- Etkö sinä käsitä, -- sanoi hän, -- että nuo ihmiset ne ovat minulta
kaikki hävittäneet. Miksi et suostunut tekemään niinkuin minä pyysin?
Olisimme matkustaneet kauas pois täältä, aina Pohjanmerelle asti,
sinne, missä se yhtyy Skagerakiin, ja vihittäneet itsemme siellä
pienessä, rappeutuneessa maalaiskirkossa. Miksi oli niin tarpeellista
näytellä kaikkia näitä hesuja ja hetaleita?
-- No, mutta Kjeld, kun mulla nyt kerran on niitä. -- -- --
-- Oi, miten hartaasti toivoisin kellon olevan jo kaksitoista ja junan
kohta lähtevän, jolla aiomme matkustaa.
Morsian hymyili veitikkamaisesti.
-- Kyllä sekin aika vielä joutuu, -- sanoi hän.
Kjeld katseli kotvasen morsiantaan, ikäänkuin jotain harkiten, sitten
hän aukasi kiivaasti vaununakkunan ja huusi ajajalle:
-- Pääasemalle!
Morsian tarttui kauhistuneena hänen käsivarteensa.
-- Mutta Kjeld, mitä ajatteletkaan! Vieraat odottavat meitä kotona, ja
sitä paitsi, enhän saata toki matkustaa morsiuspuvussa!
Kjeld pyyhkäsi kädellään kuumaa otsaansa.
-- Se on totta se! -- sanoi hän. -- Minä unhotin sen. Kummallista,
miten paljon minä unhotan nykyjään!
Tuskan piirre ilmestyi hänen silmiinsä. Morsian tunsi niin hyvin tuon
piirteen ja kiiruhti sitä haihduttamaan:
-- Se johtuu ylimääräisestä ponnistuksesta! -- sanoi hän. -- Olet
työskennellyt liian paljon viime aikoina. Enkä minä lainkaan ymmärrä,
miksi oletkaan sitä tehnyt.
Kjeld laski kädestään morsiamen kätösen.
-- En minäkään sitä ensin ymmärtänyt, mutta sittemmin se selveni mulle
-- sanoi hän. -- Minulla tuntui olevan niin paljon valmistettavaa,
ennenkuin aloin elää sitä mukavaa elämää, jota tästä puolin tulen
viettämään, vapaana kaikista toimeentulon suruista ja huolista.
-- Mutta saatathan silti kyllä tehdä työtä.
-- Niinhän minäkin alussa luulin, mutta -- hän katsoi morsiameensa, --
jos uskoisin taiteellani olevan hengettären, niin sanoisin, että näin
sen nauravan tälle luulolleni, ja silloin minä peljästyin.
Morsian laski lämpöisen, pehmeän kätensä sulhon silmille. Raju ilme
niissä hämmästytti häntä. Äkillinen tuska valtasi hänet, ja hänelle
muistui mieleen sulhonsa usein tekemät viittaukset, joita hän ei
koskaan ennen ollut ottanut uskoakseen.
-- Minä rakastan sinua, -- kuiskasi Kjeld. -- Minä rakastan sua
rajattomasti! Sinä olet taiteeni sielu ja elämäni elämä, mutta minä
olisin vielä monta vertaa onnellisempi, ellet olisi rikas.
Morsian leikitteli kukkavihkonsa kanssa.
-- Tahtoisitko sitten, että tekisin itseni köyhäksi sinun tähtesi? --
sanoi hän.
Kjeld oli hetken ääneti.
-- En! -- virkkoi hän sitten. -- Sitä en saata vaatia sinulta. Mutta
jos rikkaus kuolettaa minussa taideniekan!
-- Mutta Kjeld, oletko suunniltasi!
-- Niinpä taidan olla -- välistä. Mutta pane kuitenkin mieleesi, että
lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee.
Morsian purskahti itkuun. Kiertäen käsivartensa Kjeldin kaulaan, hän
rukoili:
-- Älä enää koskaan sano noin pahasti!
Ja katuvaisena lupasi toinen:
-- En koskaan, en koskaan! -- Äläkä sinäkään välitä yhtään tästä. Se
kyllä menee ohi. Tiedäthän sinä, miten omituinen minä välistä olen.
Vaunut pysähtyivät samassa morsiustalon ovelle, mutta auttaissaan
morsiantaan vaunuista, Kjeld vieläkin itsekseen puheli hellästi ja
vakuutuksella: lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee.
Sitten hän painoi arasti päänsä alas ja, vilkasematta kertaakaan
katsojiin heidän kumpaisellakin puolellaan, seurasi morsiantaan
matoilla peitettyjä portaita myöten ylös juhlallisesti valaistuun
saliin, johon hää-ateria oli valmistettu.
Kahdentoista aikana yöllä läksivät he Esbjergin kautta matkalle
Lontoosen ja Edinburgiin.
Kjeld upotti sairaat aatoksensa lempiviikkojen riemuun. Epäilys ja
pelko unohtuivat kahden voimakkaan, pehmeän käsivarren lämpöiseen
syleilyyn. Ja jos joku osa hänessä itki, niin toinen osa nauroi, -- jos
toinen huokasi, niin toinen laulahti, -- ja naurava ja laulava osa se
oli aina voitolla.
Kjeld oli työskennellyt lakkaamatta kokonaisen vuoden, työskennellyt
yöt, päivät, suomatta itselleen lepoa, ja nyt seurasi reaktioni. Hän
ei ollut koskaan osannut säästäen käyttää taidettaan. Aiheet tulivat
lennossa, ja niitä aljettiin heti kehittää, välistä kolmea, neljää
yht'aikaa.
Hän ei milloinkaan edeltäkäsin laskenut, tuottavatko ne hänelle mitään,
vai olisiko kenties parempi säästää hiukan pääomaa.
Maalatessaan hän ei ylimalkaan ollenkaan ajatellut rahoja. Jos hän sai
taulunsa kaupaksi, käytti hän rahat suruttomasti kuin lapsi ja tiliä
pitämättä; ellei sattunut ostajaa, niin näki hän nälkää valittamatta.
Kjeld on idealisti, sanoivat toverit, kohauttaen olkapäitään, mutta
antoivat hänen muutoin kulkea omia teitään. Ja toisellainen hän
tosiaankin oli kuin muut taiteilijat.
Hän vihasi ihmisten uteliaisuutta ja -- pakeni sitä. Saattoipa hän
punastua ohimoita myöten, kun hän ohikulkevan katseesta huomasi, että
tämä tuntee hänet. Ei hän milloinkaan käyttänyt isoa, pyöreälieristä
hattua eikä tuuheaa taiteilijantukkaa, vaan kätki kätensä syvälle
lyhyen, harmaan takkinsa taskuihin ja otsansa sietämättömän jäykän,
suoralierisen hatun alle.
Olipa melkein kuin onnetarten oikkua tuo, että juuri hänen piti
rakastuman rikkaaseen tukkukauppiaan tyttäreen, joka heti vastasi hänen
tunteisiinsa. He tapasivat toisiaan ensi kerran eräässä iltamassa,
missä joutuivat istumaan vieretysten illallispöydässä. Taiteilija
rakastui heti tähän neitoseen, tuntematta häntä edes nimeltä; -- hän
oli kuullut nimen, mutta unhottanut sen tyystin, heidän haastellessaan.
Nuoren neitosen hehkuvat silmät ja heleä hymyily hurmasivat Kjeldin
kerrassaan. Mutta kuultuaan sittemmin, miten rikas tämä neitonen on,
hän säikähti kovasti eikä uskaltanut pitkiin aikoihin kosia, tekipä
vielä kömpelön yrityksen peräytyäkseenkin kokonaan. Tämä yritys meni
kumminkin niin kokonaan myttyyn, että neitonen purskahti suoraa päätä
nauramaan, ja tästä helakasta naurusta huomasi Kjeld nyt paljastaneen
itsensä kokonaan, niin perinpohjin.
Kuukautta myöhemmin hän oli jo kihloissa. Mutta onnentoivottajia
hän vältti mikäli mahdollista ja oleskeli suurimman osan päivästä
ateliassaan, sillä syyllä muka, että hänen täytyi saada taulunsa
valmiiksi kevätnäyttelyyn. Ei hän kuitenkaan maalannut muulloin kuin
morsiamensa istuessa hänen luonaan. Omituisella häpeän tunteella
huomasi Kjeld, ettei hän enää voinut työskennellä _hänettä_.
Tuo notkea, pieni olento, sysimustine hiuksineen ja miltei mustalaisen
tapaisesti liekehtivine silmineen, oli ensi hetkestä asti innostuttanut
Kjeldiä luomaan paraimman teoksensa, sen, joka todella oli porras
ylöspäin suurta taidetta kohti. Ja näin tuo olento innostutti häntä
nyt yhä eteenpäin, ja taiteilija tunsi olevansa sanomattomassa määrin
riippuvainen hänen tulostaan ja lähdöstään. Tuo impi tuossa, joka istuu
päivänpaisteessa puujakkaralla ateliassa, kädet ristissä polvellaan
tai suuren, keltaisen silkkivarjostimen hohteessa ison jalkalampun
palaessa ikkunan luona, se on juuri hän, joka luo värit taiteilijan
paletille ja antaa valon hänen taululleen. Ja koko maailma muuttuu taas
niin harmaaksi, kun hän on poissa, tuo "musta tintti", kuten Kjeld
leikillisesti kutsui morsiantaan.
Mutta "musta tintti" kuului seurusteluihmisiin. Hän ei kuolemakseenkaan
saattanut ymmärtää, miksi hänen sulhonsa viettää kaiket päivänsä
hämäräisessä ateliassa, ja ellei hän olisi ollut niin kauheasti
rakastunut Kjeldiin kuin hän sillä kertaa oli, ei hän olisi kärsinyt
sitä. Nyt hän kuitenkin tyytyi, otti vaan joskus kiinni sulhonsa
napinlävestä, puisteli häntä hartioista ja sanoi muristen:
-- Sinä pahan-ilkinen poika! Miksi et koskaan ole kotona, kun ihmiset
tulevat meitä onnittelemaan? Näyttää siltä kuin et ensinkään välittäisi
minusta.
Silloin peitti Kjeld hänen kätensä suuteloilla, hienoista, hoikista
ranteista alkaen aina kyynäspäihin asti, ja puheli:
-- Musta tintti, sentähden juuri en saata tulla, kun sinua niin
äärettömästi rakastan. Minä en siedä nähdä yhtäkään noista
keikailijoista, jotka ajattelevat: hän teki sen rahojen tähden, sillä
minä tiedän, että jos köyhä olisit, niin en tosin rakastaisi sinua
enemmän -- sehän on _mahdotonta_, -- mutta paljon iloisempi olisin kuin
nyt.
Morsian nipisti sulhoaan korvasta.
-- Sinä olet joko parantumaton haaveilija -- sanoi hän -- taikka et
ymmärrä itsekkään, mitä puhut. Ikäänkuin ei rikkaudellakin olisi
hyviä puoliansa! Niinkuin ei olisi suloista -- ja varsinkin juuri
taiteilijalle -- tuo turvallinen varmuus, ettei tarvitse ponnistella
leivän tähden!
Kjeld katsoi surullisena morsiameensa.
-- Turvallinen varmuus lamauttaa, -- sanoi hän, -- juuri sitä minä
pelkäänkin.
Musta tintti oli loukattu. Hän ei vastannut enää mitään. Ja Kjeldiltä
meni loput yhdessä-oion ajasta, lepytellessään häntä jälleen.
-- Mistä kaikki nämä rahat? -- kysyi neitonen eräänä päivänä,
huomatessaan kolme, neljä kultarahaa Kjeldin pöydällä.
-- Onko niitä niin paljon? -- vastasi taiteilija.
-- Tässä on neljäkymmentä kruunua -- sanoi morsian. -- Miksi et koskaan
pidä kirjaa?
Kjeld hymyili:
-- On niin joutavata pitää kirjaa. Kun minulla on rahoja, käytän
niistä, minkä haluan, ja annan pois, minkä saatan. -- En ajattele niitä
koskaan sen enempää.
-- Mutta kun sinulla ei enää ole rahoja, mitenkäs sitten?
-- Sitten panen suun säkkiä myöten.
-- Se tahtoo sanoa: näet nälkää.
Kjeld oli ääneti.
-- Varmaankin olet toisinaan nähnyt nälkää, -- sanoi morsian, ja hänen
äänensä kävi äkkiä helläksi. Ja kun taiteilija yhä pysyi äänettömänä,
kiersi tyttönen käsivartensa hänen kaulaansa.
-- Kuinka minä rakastan sinua siitä syystä -- kuiskasi hän. --
Mutta älä koskaan enää tee sitä... Kuuletko?... Kunpa vaan olisimme
naimisissa, niin pitäisin kyllä huolen, ettei se enää koskaan saisi
tapahtua. Mutta, onko sinulla sitten niin monta autettavaa? -- Morsian
punastui hieman ja katsoi vähän uteliaana sulhoonsa.
Kjeld otti tyttösen pään käsiensä väliin ja katsoi suoraan noihin
hymyileviin silmiin.
-- Sanottakoon meistä taiteilijoista mitä tahansa -- puheli hän; --
me olemme huikentelevaa väkeä, vapaita kuin taivaan linnut, vaan sitä
älköön koskaan sanottako, ettemme auttaisi toisiamme. Jokainen köyhä
taiteilija, joka sattuu tielleni, on veljeni, lyön hänelle ääneti
kättä, ja jos hän joutuu pulaan, niin autan häntä.
-- Ja nyt saat paljon varoja, joilla voit sitä tehdä -- sanoi tyttönen
mielitellen. -- Eikö _se_ sitten ole ihanaa?
Kjeld huomasi säteilyn noissa mustissa silmissä.
-- Sinä olet viisas -- sanoi hän ja suuteli morsiantaan, -- hyvinkin
viisas.
Hän hymyili tätä sanoessaan, mutta sanojen takaa kuului kuin huokaus.
Morsian kuuli vaan sanat, -- ei huokausta.
Oli unensa nähnyt hänkin,
Mies köyhä, loistossa kaupungin,
Unet armahat, pettäväiset,
Unet kunnian, maineenkin.
Häämatkalla sattui muuan tapaus, jota he sittemmin elämässään saivat
usein muistella, kumpikin omalla tavallaan.
Oli kolkko, sumuinen päivä. Ei paistanut Lontoon miljoonille
päivänsädettä ainoatakaan.
Cityn leveillä kaduilla risteilivät raitiovaunut, ajurit ja hienot
ajokalut. Jalkakäytävää myöten kulki kävelevien vuolas virta,
kiemurrellen kuin suunnattoman suuri ankerias kadulta kadulle.
Mutta yhdessä paikassa jakaantui virta aina ja kulki varovasti
kahdenpuolin siitä.
Siellä loikoi käytävällä mies. Repaleiselta ja kurjalta hän näytti,
mutta karkeista hihoista tuli näkyviin valkeat, hienot kädet, ja
punaliidulla hän maalasi käytävän kuiville kivilaatoille.
Nuori pariskunta pysähtyi, kuten kaikki muutkin, tätä katselemaan.
Rohkein, voimakkain piirtein loi katumaalari liitupalasellaan esille
luonnoksiaan. Ne olivat vaihtelevia kuvia ja muodostuivat eläviksi
riveiksi, temmaistuina ihmismerestä hänen ympärillään. Tässä kulki
vanha vaimo kerjäten leipää, tuolla istui dickensiläinen taskuvaras,
jalat huolettomasti ristissä, savipiipun-nysä suussa, kasvot vilkkaat,
silmät vilhuvat, tuossa kaksi lasta kesken leikkiään tappelivat
napista, ja pelastusarmeijalaiset astuivat juhlakulussa siitä ohitse.
Useimmat katsojista viskasivat kivilaatalle rahaa, pois lähtiessään.
Mies ei ollut sitä huomaavinaan.
Hän ei katsahtanut ylös eikä milloinkaan kiittänyt. Keräsi rahat vaan,
katse ylevänä kuin minkä hallitsijan ikään.
Mutta äkkiä hän heittäytyi aivan pitkäkseen ja alkoi, toiseen
kyynäspäähänsä nojautuneena, valmistella ennen tekemäänsä hajanaista
luonnosta.
Hän näytti olevan niin kiintynyt tähän työhönsä, ettei huomannut kansan
tulemista eikä menemistä.
Kjeld katseli häntä, hengitystään pidättäen. Askel askeleelta hän
läheni maalaria, ja hehku hänen poskillaan kasvoi sitä myöten kuin
kuva valmistui ja selveni. Yht'äkkiä hän juoksi miehen luo ja tarttui
lujasti hänen käsivarteensa:
-- Olettehan hullu -- kuiskasi hän. -- Maalatkaa tämä kuva väreillä.
Siitä tulee mestariteos.
Toinen katsoi ylös, tylsä ilme silmissä.
-- Mahdotonta, -- sanoi hän, -- minä olen värisokea.
Kjeld oli hetkisen ääneti. Tuntui kuin hän olisi tukehtumaisillaan.
Mutta sitten hän heittäytyi maahan polvilleen katutaiteilijan viereen.
-- Toveri! -- sanoi hän. --Minäkin olen maalari ja olisin mielelläni
ostanut sinun taulusi. Nyt saan tyytyä siihen, että olen _nähnyt_ sen.
Ota vastaan kiitokseni ja käytä hyväkseni tämä, niin teet minulle
mielihyvän.
Kjeld pisti 20-shillingin rahan maalarin käteen, mutta silloin hypähti
mies pystyyn, ja ensi kerran näytti tulensäihky leimahtavan tympeissä
silmissä.
-- Kiitos, -- sanoi hän, -- mutta minä en ota lahjoja toverilta.
Taiteilijoilla ei tavallisesti ole paljoa, mistä antaa.
-- Mutta _hänellä_ on, -- virkkoi Kjeld, luoden hellän silmäyksen
vaimoonsa. Hän ei tahtonut rahoja takaisin hinnasta mistään; piti
keksiä joku keino sen estämiseksi.
Katumaalari katsoi pitkään kumpaistakin vierasta. Silminnähtävästi hän
ihaili nuoren rouvan kauttaaltaan eleganttia pukua. Sitten hän kumarsi
syvään.
-- Minä kiitän teitä, mylord ja mylady, -- sanoi hän ja, tarttuen
samalla Kjeldin käteen, jatkoi: -- olette suuri mestari, jos osaatte
maalata noin kultaisissa kahleissa, -- mutta, ikäänkuin paheksien
sanojaan, samassa hetkessä liitti heti: -- God bless you! [Jumala
siunatkoon teitä.]
Kalman kalpeana seisoi Kjeld ja tuijotti maalariin. Hänen vaimonsa veti
hänet nopeasti kanssaan pois tungoksesta.
-- Tuo pahanilkinen! -- puheli hän. -- Sinä tyhjennät kukkarosi
hänelle, ja palkaksi hän loukkaa sinua. Sellainen maankulkija!
Sellainen kurja moukka...
Kjeld pani nopeasti kätensä hänen suunsa eteen.
-- Hän ei ole moukka; sen tiedät hyvin. Sitä todistaa hänen
puhetapansa, sitä todistaa hänen kätensä... Mutta hän ei ole tahtonut
tehdä muuta maailmassa kuin maalata, ja siksi on hän valinnut
katutaiteilijan vapaan elämän ennemmin kuin konttorien kuluttavan,
tympeyttävän toimen. Hän näkee kaiketikin näkyjä: hänen sisimpänsä
on täynnä valoa ja värejä, tuhansine hienoine vivahduksineen, mutta
hän on värisokea, hän ei voi siirtää niitä kankaalle. Voitko ajatella
mitään niin kauheata? -- Kjeld pysähtyi ja katsoi vaimoonsa tuolla
tuskallisella katseellaan. -- Voitko ajatella mitään niin kauheata kuin
että taide kuolee taiteilijassa?
Musta tintti ei käsittänyt tätä, mutta naisille ominaisella vaistolla
hän vastasi, tietämättä itsekään, miten totta hän puhuu:
-- Voin ajatella kauheampaakin -- voin ajatella, että rakkaus kuolisi
-- Ja hän lisäsi huolettomasti: -- tahi että me itse kuolisimme.
Ajatteles, jos nyt sinä ensin menisit pois! -- Minun täytyisi mennä
toisiin naimisiin, päästäkseni läpi elämän... Pelkään kauheasti
yksinäisyyttä... Miksi tuijotat minuun noin?... Aivan varmasti menisin
naimisiin... Minun suorastaan _täytyisi_ tehdä se, ett'en tulisi --
hulluksi... Etkö luule, että itsekin tekisit samoin?
Kjeld käänsi päätänsä poispäin ja vastasi, katsomatta vaimoonsa:
-- Minä en koskaan voisi muistostani hälventää olemattomiin sitä, mikä
on olemassa ollut... Vasta sitten kun sen voisin tehdä, saattaisin
mennä uusiin naimisiin.
-- Rakas Kjeld, mun oma kummallinen Kjeldini! Kuinka armas sinä
sentään olet! -- ja vaimo tunki molemmat lämpöset kätensä miehensä
povitaskuihin. -- En ymmärrä, mitä tekisin, jos kadottaisin sinut!
-- Entäs minä sitten! -- sanoi taiteilija. -- Jos sinä menisit
pois, ei olisi elämällä enää mitään arvoa minulle... Mutta sen minä
tiedän, että jos taide kuolisi minussa, matkustaisin Lontooseen ja
rupeaisin katumaalariksi! Vapaampaa ja ylevämpää lazaronielämää
en saata kuvailla. Korkealla katto, kaukana seinät ja ympärillä
miljoonakaupungin elämä! Katsoppas vaan, miten varoillaan he astuvat
miehen ympäri tuolla! Lontoon asukkaat eivät ole pikkumaisia... He
kunnioittavat taidetta itse taiteen tähden repaleisenkin miehen
harjoittamana. Huomaatko, millä mielenkiinnolla he seuraavat hänen
työtään? Katsos tuota vanhaa miestä, joka on suulleen suistumassa,
kun niin koettaa päästä näkemään. Ja noita nuoria tyttöjä, jotka
kurottautuvat varpailleen. Ja pitkiä poikaviikareita, lakki niskassa,
kädet housuntaskuissa, miten he vihellellen katselevat. Ja kaikki ovat
he yhtä huvitetut hänen työstään.
Musta tintti tömisti kärsimättömästi jalkaansa kadun kivitystä vastaan.
-- Eikö jo lähdetä? -- sanoi hän.
-- Ei, jääkäämme katsomaan kuvan valmistumista, -- pyysi Kjeld.
Rouva keikautti niskaansa taaksepäin ja helähti nauruun, rajun
vallattomaan.
-- Se ei varmaankaan valmistu _tänäpäivänä_ -- sanoi hän. -- Katso, nyt
poistuvat ihmiset, ja maalari makaa vatsallaan ja juo.
Kjeld kääntyi katsomaan ja näki maalarin kätkevän liitupalasen
taskuunsa ja kallistavan suuhunsa loput viinapullosta, jota piteli
kädessä.
-- Hyi, miten inhottavaa! -- sanoi taiteilija. Mutta Musta tintti laski
sametinpehmoiset kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi säälitellen:
-- Mutta hyväinen aika! Mitäpä hän sitten voisi muuta tehdä, maatessaan
kylmillä kivilaatoilla paleltumassa, kuin juoda?
-- Hänen pitäisi nousta ja mennä pois.
-- Niin, mutta kuule nyt, Kjeld! Itsehän vasta sanoit katutaiteilijan
elämän olevan vapainta ja ihaninta, mitä saatat ajatella.
-- Ei _tuolla_ tavalla...
Musta tintti otti muutaman tanssiaskeleen.
-- Joutavia! -- sanoi hän. -- Tuota nyt maksaisi mietiskellä! Eihän se
koske sinua eikä minua. Herra Jumala antaa meille kaikille virheemme
anteeksi.
Mustalla tintillä oli suuri sydän. Siinä sulautuivat kaikki
mahdollisuudet ja mahdottomuudet yhteen ainoaan, päättömään,
kaikkinielevään sääliväisyyteen.
Lukiessaan sanomalehdissä jostain murhasta, ei hän suurestikaan
ajatellut murhattua, vaan sitä enemmän murhaajaa.
-- Voi sitäkin raukkaa! -- oli hänellä tapana sanoa; -- hän on
tietenkin hullu.
Ja jos joku vaati oikeudenmukaista rangaistusta rikoksesta, oli hänellä
aina valmiina lause: -- Voi surkeata! Ei pitäisi rangaista ketään.
Kjeld koetti turhaan oikaista vaimoaan. Nämä huojuvat käsitteet
kristillisyydestä ja siveydestä, laupeudesta ja ihmisrakkaudesta
hämmentyivät nuoressa rouvassa yhdeksi ainoaksi sekavaksi vyyhdeksi.
Mutta Kjeld haasteli kuitenkin yhtä paljon itselleen sekä Mustalle
tintille.
-- Minä soisin -- puheli hän, kun hänelle muistui mieleen vaimonsa
tapa aina silotella asioita, -- soisin ihmisten käyttävän laupeuttaan
paremmin, kurjille, onnettomille, langenneille, sorretuille, mutta ei
pahantekijöille. Tällä en oikeastaan tarkoita niitä rikoksia, joita
laki rankaisee, vaan paremminkin niitä, joita ihmiset keskuudessaan
tekevät toisiansa vastaan. Ja kuitenkin, jos vääryyttä kärsinyt tahtoo
puolustautua, niin nostaa tuo harhaan joutunut ihmisrakkaus yleensä
ja tanskalainen vesivelli-armeliaisuus erittäin oikean Rama-huudon
häntä vastaan... Tiedätkös, mitä minä toisinaan ajattelen, kun oikein
suutun? Soisin olevani kirjailija enkä maalari. Oi, millainen kirja
siitä syntyisikään, kun terottaisin kynäni pelkäämättömyyden puukolla,
kastaisin sen totuuden musteeseen ja kirjoittaisin oikeudentunnon
paperille! Ja kuinka sitä sitten kurikoitaisiin, boikotettaisiin ja
pantaisiin takavarikkoon! Ei yksikään kunnon ihminen sietäisi sitä
pöydällään... Sepä se juuri tekee nykyajan niin kehnoksi, että totuus
ei enää ole totuutta, eikä valhe valhetta, -- silotus, systeema
tasoittaa kaikki. Vääryys on vaan tietämättömyyden aiheuttamaa, valhe
vaan väärinkäsitystä, sillä ihmiset ovat niin liikuttavan laupiaita
toisilleen. Ei silloin, kun he valhettelevat toisistaan, panettelevat
ja murhaavat toisiaan takanapäin, vaan silloin, kun heidän tulisi
tuomita julkisesti. He tietävät tuomion kohtaavan heitä itseään, ja
siksi he kohottavat laupeuden lipun korkealle... se peittää niin
paljon, jota ei tarvitse nähdä... -- Sanny, -- hän otti vaimoaan
kädestä, -- jos milloinkaan kohtaat täysin rehellisen ihmisen, jonkun
niitä oikeita luonteita, jotka aina lausuvat ajatuksensa suoraan
eivätkä vähääkään välitä siitä, mitä ihmiset sanovat, haa... silloin
tiedät, että se tuntuu kuin saisi ydintä luihinsa ja voimia moneksi
vuodeksi eteenpäin!
Musta tintti ei kuullut sanaakaan miehensä puheesta. Hän vaan katsoa
tuijotti miehensä silmiin. Hänen omat loistavat silmänsä olivat kuin
lumottuina kiintyneet Kjeldiin, -- hän riippui miehensä käsivarressa
ja notkein liikkein seurasi jokaista hänen askelettaan, ja koko hänen
olentonsa hehkui nuoruuden täyteläistä suloutta. Kjeld puristi hänet
lähemmäksi itseään ja unohti onnensa tähden kaikki, mikä hänen mieltään
ahdisti. He kävivät yhdessä British Museumissa, missä heidän monasti
täytyi pistäytyä vanhojen muumioiden taakse, suudellakseen toisiaan...
He tutkivat Towerin linnan läpeensä, mutta ei edes "verinen huone"
siellä saattanut hillitä heidän rajatonta iloisuuttaan. He vaelsivat
riemuisina Kristallipalatsiin, eikä ylenmäärin sitkeä bifsteeki siellä
suinkaan vähentänyt, vaan päinvastoin vielä enensi heidän iloaan ja
saattoi sen oikein säkenöimään... Sitten he palasivat taas yhdessä
takaisin hotelliin, siihen huoneeseen, joka oli _heidän_ kotinsa...
nuoruuden, hilpeän mielen, miehuudenvoiman ja elämänonnen koti, jossa
vielä kajahtelivat morsius-yön tuhannet kellot, nuo, jotka vaan kerran
soivat eivätkä sitten enää milloinkaan!...
Kaksi ihmistä -- kaksi vastakohtaa! Kaksi ihmistä, jotka tulivat
sokeiksi, katsellessaan toisiansa. -- Kaksi vastakohtaa, jotka kumpikin
luulivat voivansa voittaa toisensa, mutta eivät koskaan täydelleen
käsittäneet toisiaan. -- Miten saattaisi heidän elämänsä tulla
sopusointuiseksi?
Musta tintti oli tottunut siihen, että häntä ihailtiin ja
hienosteltiin. Ja jos hän missä tapasi miehen, vaikkapa mitättömänkin,
alkoi hänen heti tehdä mielensä herättää hänessä kiintymystä itseensä.
-- Pahaa hän ei sillä tarkoittanut, ei millään muotoa, hän virnasteli
vaan hiukan, niinkuin useimmat nykyajan naiset konsanaankin. Mutta
Kjeld sitä vastoin ei voinut käsittää, kuinka hänen vaimonsa välittää
muitten miesten huomaavaisuudesta. Tuon tarmokasluontoisen, uskollisen
miehen mielestä oli virnasteleminen samaa kuin avioliiton-rikos, mutta
hän sulki silmänsä siltä, hän ei _tahtonut_ nähdä, ei _tahtonut_ herätä
siitä onnellisuuden unesta, johon Musta tintti oli hänet tuudittanut.
He palasivat kotiinsa Köpenhaminaan, tuohon loistavaan asuntoonsa,
missä kaikki oli uutta ja lämmintä, hentoa ja ylellistä aina
äärimmäisiin asti.
Lattiat olivat kaikkialla matoilla peitetyt, huonekalut silkillä
verhotut, mutta tuossa kaikessa ei ollut mitään heitä itseään. Vieraat
kädet olivat järjestäneet kaikki. Vieraat silmät tirkistelivät heihin
huoneiden nurkista, uteliaina, ihmettelevinä, kylminä...
Sanny perehtyi heti uuteen ympäristöönsä. -- Miten hauskaa on olla
vieraisilla omassa kodissaan! -- arveli hän. -- Ja siskot ovat
tosiaankin olleet herttaisia! Hienoimmista kaupoista he ovat hankkineet
kaikki tavarat. Katsos, Kjeld, tätä sohvaa, miten aistikas se on! Tule
koettamaan sitä!
Kjeld istahti aatoksissaan vaimonsa viereen pehmeille patjoille.
-- Sinä et sano mitään, -- virkkoi Musta tintti loukkautuneena.
-- En, sillä... minä kaipaan tässä jotain. Kaipaan sinua _itseäsi_.
Mikä on sinua tässä kaikessa?
-- Minua...?
-- Niin, miksi eivät sinun kätesi ole järjestäneet kotiamme?
-- Mutta Kjeld! Minähän olin häämatkalla... Ja sitä paitsi ymmärtävät
sisareni tämmöiset asiat paljoa paremmin kuin minä... Katsoppas tuota
kirjailtua ompelupöytää. Eikö se ole soma?
Taiteilija nyökkäsi päätään.
-- _Istu_ sen ääreen, -- sanoi hän, -- silloin se haastelee minulle
jotain. Nyt on kaikki täällä niin kuollutta ja vailla tarkoitusta. --
Hän katseli etsien ympärilleen. -- Eikö täällä ole mitään sinun ennen
käyttämääsi, mitään, joka olisi ollut sinun huoneessasi ennen?
-- Ei ole! Mutta sehän on juuri suurenmoista tässä, että kaikki on
uutta.
Kjeld nousi äkisti.
-- Menen hetkiseksi ateliaan, -- sanoi hän. Jotain pakonalaista oli
noissa sanoissa, ja pakonalaiselta tuntui sekin, ettei hän pyytänyt
vaimoaan mukaansa.
Sanny huomasi sen kyllä, mutta koetti reippaalla naurulla haihduttaa
sen pois.
-- Niin, siellä ylhäällä löydät kyllä yhtä ja toista ennestään tuttua,
-- virkkoi hän ja mietti itsekseen, Kjeldin mentyä: -- Kyllä hän
todellakin on äärettömän kummallinen toisinaan. Mutta semmoisiahan
ne taiteilijat ovat; minkä sille voi!... sanomattoman kultainen hän
sittenkin on.
Ja rouva kulki yksin, uteliaasti tutkistellen huoneesta huoneeseen.
Taiteilija harppasi sillä välin kolmella askeleella ylös portaita ja
oli tuokion kuluttua ateliassa. Hänen silmänsä hyväilivät jokaista
esinettä siellä.
-- _Nyt_ olen kotonani! -- sanoi hän hartaasti, huomaamatta puhuvansa
ääneen.
Atelian nurkassa oli suuri, katettu taulu. Sen luo astui Kjeld, repäsi
peitteen pois ja katseli sitä kauan. Tuntui kuin terävä puukko olisi
pistänyt häntä sydämeen.
-- Noin en osaa enää koskaan maalata, -- ajatteli hän ja tarttui
samalla käsin päästään kiinni; siinä tuntui niin kirpeä kipu. --
Minähän olen hullu, -- ajatteli hän, -- kaikki minun ajatukseni ovat
sairaat. -- --
Hän tunsi itsensä äkisti epätoivoiseksi, maahan masennetuksi, mutta
hetki sen perästä hän oli jo temmannut paletin ja siveltimen ja istui
nyt, liinamekko yllään, maalaamaan täyttä vauhtia.
-- Sanny, Sanny! -- huusi hän alas rappusia. -- Tule hetkeksi istumaan
mallina minulle! Luulenpa, että jotain sittenkin syntyy tästä
luonnoksesta, jonka tein pari päivää ennen matkalle lähtöämme.
Ja Sanny tuli. Sanny oli niin hyväntahtoinen, niin mukautuvainen. Ja
nähdessään Kjeldin ilon, tunsi hän itsensä runsaasti palkituksi.
Sillä välin kun taiteilija maalasi, odotteli Musta tintti riemumieliä
sitä aikaa, jolloin hänen miehensä taas lopettaa työnsä ja pitää yksin
häntä armaanansa... eikä näe maailmassa mitään muuta kuin hänet yksin.
Vaistomaisesti hän alkoi hyräillä, polkien tahtia pienellä jalallaan:
Er, der herrlichste von Allen,
wie so holde, wie so schön!
Ja Kjeld vastasi, viheltäen hiljaa:
Dein ist mein Herz!
Dein ist mein Herz
und soll es ewig -- ewig bieiben!
* * * * *
Päivät kuluivat. Ja pitkän, levottoman talven, seurustelujen ja
konserttien perästä seurasi vihdoin rauhallinen aika vastanaineille, ja
heidän asunnossaan vallitsi hiljainen, valoisa odotus, joka erikoistaa
kodin, mihin pienokaista varrotaan saapuvaksi. Musta tintti oli
rohkealla mielellä, kuten aina. Ei hän tiennyt huolehtimisesta mitään.
-- Minä annan luonnollisesti nukuttaa itseni, -- sanoi hän.
Ja kun Kjeld arveli:
-- Mutta rohkenetko tehdä sitä lapseen nähden? -- niin vastasi Sanny
vaan:
-- Mitäpä se tekisi? Onhan se niin tavallista nykyjään... Ja sitä
paitsi, miksi sitä rupeaisi kärsimään enemmän kuin välttämätöntä on?
-- Niin, eipä tietenkään, -- sanoi Kjeld, eikä huomannut itsekkään,
miten katkeran soinnun hänen äänensä sai. -- Eva ja Neitsyt Maaria ne
kulkivat suoraan läpi kärsimysten, vaan nykyajan naiset ne kiertävät
niitä, sillä lapsi ei enää ole heille pääasia; oma henki on tärkeintä
kaikesta.
Musta tintti kätki kukoistavat kasvonsa käsiinsä ja itki.
Miehet ovat sietämättömiä, niin hän ajatteli, itsekkäitä kaikkityyni,
oikein kylmiä, pahoja ja inhottavia! Itse tuskailevat he vähäisestä
hammaskivustakin, mutta naisia he eivät sääli. Mutta _hän_ puolestaan
ei aio kärsiä enempää kuin pakko vaatii; saattaapa siitäkin jo tulla
enemmän kuin kylliksi.
Kjeld oli ääneti eikä enää koskettanut koko asiaa, mutta itsekseen
hän pelkäili, mitä oli tulossa. Hän eli ja hengitti lapselleen. Tuo
omituinen, sairasmielinen tuska, joka aina valtasi hänet, kun hän
muisti naimisensa kautta saamaansa omaisuutta, sekin laskeutui lapsen
jalkain juureen levolle kuin kesytetty jalopeura.
Alusta hän oli vihannut itseään noitten rahojen tähden. Hän oli tähän
asti halveksien katsellut kaikkia pankkeja eikä käsitellyt rahoja
muulloin kuin antaessaan niitä pois, mutta nyt hän meni säännöllisesti
joka kuukausi säästökirjoineen pankkiin ja pani tuhat kruunua lisää
pääomaan! Tahi istui hän kokonaisen tunnin kotonaan kuponkeja
leikkaamassa!
Näytti kuin lapsi olisi pyyhkäissyt pois häneltä kaiken häpeän.
-- Se on kaikki sinun omaasi, -- sanoi hän ja nosti päänsä pystyyn.
-- Sinä olet _syntynyt_ siihen _Sinun_ tähtesi on minulla oikeus
olla rikas. -- Ja hän maalasi, toivoi ja odotuksen innostamana,
voimakkaammin ja kiihkoisammin kuin koskaan ennen.
Tapahtui kyllä joskus, että hän tarttui molemmin käsin kiinni päähänsä,
kun tunsi entistä tuskan tai huomasi ajatuksensa äkisti keskeytyvän tai
hämmentyvän. Mutta heti sen perästä hän taas hymyili entisellään. Lapsi
piteli hennoissa kätösissään hänen sairasta mieliluuloaan. Silloin
vaan, kun nämä kätöset hellittivät, silloin houreetkin taas pääsivät
valloilleen. Ja taulut kasvoivat sekä muotoon että väritykseen nähden.
Ne lähetettiin näyttelyyn ja saivat ostajia. Kjeld oli ylpeä kuin
kuningas, pidellessään niistä saatuja rahoja kädessään.
Hämärissä hän meni ulos ja jakeli ne kaikki pois. Tuntui aina niin
ahdistavalta antaa _hänen_ rahoistaan, ne kun eivät olleet hänen omia
ansaitsemia, mutta tämä oli kuin juhlan viettoa monena päivänä.
Ja kaikkein parasta oli lopuksi se, kun hän vei viimeiset säästönsä,
sata kruunua, "Mehiläispesään" ja juhlallisesti kirjoitutti ne pieneen,
nimettömään pankkikirjaan.
Silloin tuntui jo aivan kuin hän olisi pidellyt lasta polvellaan,
katsellut, miten hento ja hieno se oli, ja tuntenut, miten hellävaroin
sitä on liikuteltava, ja tuntenut, kuinka hänen oma sydämensä sykkii
riemusta, että tämä on hänen lapsensa.
* * * * *
Hän ovea kirstulla kolkuttaa,
Kun kädet hällä on kiinni.
Päivät kuluivat... ja se päivä tuli, jota oli kauan pelätty ja kauan
odotettu.
Tuolla sisällä makuuhuoneessa kulkivat elämä ja kuolema hitaasti
toistensa ohitse, niinkuin aina tapahtuu siellä, missä lapsonen tulee
maailmaan.
Kjeld istui arkihuoneessa ja kuunteli, hengitystään pidätellen,
jokaista äännähdystä makuuhuoneesta. Mutta siellä oli aivan hiljaista.
Kjeldistä tuntui kuin hän olisi muuttunut automaatiksi, joka ei osaa
muuta kuin kääntää päätään aina lääkärin askeleiden mukaan.
Hänestä tuntui kuin muistuttaisi hän tanssijaukkoa, entistä leluansa
lapsuuden ajalta. Ja hän huomasi selvään, kuinka nuorista piti vetää,
kun tahtoi päätä kääntää.
Lääkäri tuli tuon tuostakin ovelle ja nyökkäsi sieltä päätään Kjeldille.
-- Teidän vaimonne jaksaa erittäin hyvin... Hän ei tiedä ensinkään
mitään.
-- Entäs lapsi? -- oli Kjeld huutamaisillaan kiristettyjen hampaittensa
välistä, mutta ei virkkanut mitään.
Sekunti seurasi sekuntia, minutti minuttia, neljännes neljännestä.
Sitten kuului äkkiä jotain valituksen tapaista tuolta sisästä ja sen
perästä kiihkeitä kuiskauksia. Syntyi liikettä ja juoksua, ja hän kuuli
lääkärin sanovan ääneen:
-- Sepäs oli soma poikanen!
Kaikki veri oli paennut Kjeldin poskilta hänen siinä kuulahdellessaan.
Nyt hyökkäsi se lämmittävänä laineena läpi koko hänen ruumiinsa, ja
kiitollisuuden tunne valtasi hänen sielunsa. Häntä ihmetytti vaan,
ettei kuulunut mitään huutoa tuolta sisästä, ja että kaikki taas oli
niin hiljaista siellä.
Silloin juoksi sairaanhoitaja huoneen läpi, tuoden jäätä ja eetteriä.
-- Rouvaa ei tahdo saada hereille, -- huusi hän hätäytyneenä.
Kjeld hypähti ylös ja aikoi rientää huoneeseen, mutta kuuli samassa
taasen valitusta ja tapasi lääkärin ovella.
-- Teidän vaimonne on valveilla, -- sanoi hän; -- hän pääsi oikein
hyvin tästä kaikesta.
-- Entäs poika? -- sopersi Kjeld.
-- Poika on, ikävä kyllä, kuollut. Olemme pitäneet häntä lämpimässä
kylvyssäkin, vaan ei se auttanut. Mutta olkaa iloinen, että rouvanne
elää!
Kjeld huojahti taaksepäin ja käänsi selkänsä ovea kohti... Isku oli
kovin ankara... Hän tarttui ehdottomasti molemmin käsin päähänsä...
Siinä tuntui niin kirpeä kipu.
Lääkäri katsoi hetken aikaa tarkkaavasti Kjeldiä, päätään pudistellen.
Sitten hän meni takaisin sairaan huoneeseen.
Kjeld oli jäänyt seisomaan keskelle lattiaa.
-- En tätä ymmärrä ensinkään, -- sanoi hän puoliääneen. -- Missä on nyt
selitys tähän kaikkeen? Poikanen olisi ollut selitys.
Hän hätkähti, kuullessaan jonkun liikkuvan takanaan huoneessa.
Sairaanhoitajatar tuli sisään, kantaen lasta tyynyllä ja laski sen
sohvalle.
Kjeld heittäysi lapsen yli ja purskahti itkuun. Pienoisen ruumis oli
vielä aivan lämmin ja pehmeä. Posket punottivat kuin nukkuvalla.
Suuret, kaarevat silmäluomet verhosivat noita silmiä, jotka eivät
milloinkaan nähneet päivänvaloa... Kjeld laski kätensä sille kohdalle,
missä oli sykkinyt pieni sydän ja pysähtynyt maallisen olemisensa
kynnyksellä.
-- Kloroformioimisen seurauksia luonnollisesti, -- sanoi Kjeld ja tunsi
itsekin, kuinka nuo sanat viilsivät kuin terävät puukot.
Hoitajatar kääntyi pois ja virkkoi, ikäänkuin puolustellen:
-- Eihän sitä varmaan tiedä. Syyt saattavat olla monenlaiset. Mutta
kaikki kävi muuten aivan tasaisesti, ja poika näyttää terveeltä ja
lujalta. Kaikki eivät tietysti siedä nukutusta.
Kjeld nousi ja katsoi hoitajaan tuikeasti.
-- Sanokaa minulle suoraan, -- puheli hän, -- oliko tässä todellakin
syytä nukutukseen?
Hoitaja loi silmänsä maahan, kohdattuaan tämän tutkivan katseen.
-- Minulla ei ole oikeutta sitä arvostella, -- sanoi hän vältellen ja
aikoi poistua.
Mutta Kjeld tarttui hänen käsiranteisiinsa eikä laskenut häntä.
-- _Oliko_ syytä? -- kysyi hän uudelleen.
Hoitajatar repäsi kätensä irti.
-- Kun tahtoo päästä kärsimästä, niin on aina syytä, -- sanoi hän ja
astui ovelle.
Kjeld nauroi ääneen, kun hoitaja oli sulkenut oven jälkeensä. Sitten
hän heittäytyi taas lapsen ylitse.
-- Kuulitko, mitä hän sanoi? -- kuiskasi Kjeld, painaen suutaan lähelle
lapsen korvaa. -- Äitisi tahtoi päästä kärsimästä tuskaa, ja sentähden
täytyi sinun kuolla! -- Äitisi tahtoo näytellä edelleen elämän suuressa
ilveilyssä, mutta sinä saat jäädä ulkopuolelle... Kuuletko, poikaseni,
mun oma poikani! _Me_ kaksi, meidän oli määrä elää yhdessä... kärsiä
yhdessä... ja tehdä työtä yhdessä.
Hän peitteli pieniä, hentoja, lumivalkeita kätösiä lämpöisillä
suuteloilla, mutta huomasi sitä tehdessään, kuinka ne jäykkenemistään
jäykkenevät. Silloin hän otti silkkipeiton ja levitti sen lapsen päälle.
-- Pikku raukka! -- sanoi hän. -- Kuinka kylmä sinun on!
Käsi laskeutui hänen olkapäälleen niin lujasti, että hän oli miltei
vaipumaisillaan polvilleen sen kosketuksesta. Se oli lääkäri.
-- Heittäkää pois tuo tuijotteleminen lapseen tahi tulette kipeäksi, --
sanoi hän. -- Menkää vaimonne luokse; hän on jo useasti kysellyt teitä.
Mutta Kjeld ei liikahtanut.
-- Sanokaa, että minä lämmitän lasta, koska hänen luonaan sen oli liian
kylmä, -- sanoi hän. Mutta silloin kuuli hän vaimonsa huutavan ääneen:
-- Kjeld, Kjeld! Miksi et tule jo? -- ja samassa silmänräpäyksessä oli
Kjeld sairashuoneessa.
-- Mitä sinä oikeastaan tahdot minusta? -- sanoi hän, jääden seisomaan
vuoteen jalkopäähän. -- Ethän tahtone, että kiittäisin sinua, kun
annoit lapsen kuolla, säästääksesi itseäsi! Jos olisit ponnistellut
itsesi kärsimysten läpi, olisin rakastanut ja ihaillut, kunnioittanut
ja siunannut sinua, vaikkapa lapsi olisikin kuollut. Minä en olisi
voinut tuntea surua lapsen kadottamisesta sen ilon tähden, että sinä
elät! Mutta nyt sinä olet kiertänyt kärsimykset, ja nyt elää lapsi
minussa, vaikkapa se on kuollut, ja sinä olet minulle kuollut, vaikka
elätkin!
Sanny ei vastannut mitään. Kauhistuen hän vaan tuijotti mieheensä.
-- Sitten hänen päänsä vaipui takaisin pielukselle, ja hän meni
tainnoksiin.
Silloin tuli lääkäri paikalle, työnsi Kjeldin ankarasti syrjään, sanoen:
-- Mies, oletteko hullu! Vai tahdotteko tappaa vaimonne!
Kjeld huomasi heidän kaikkien puuhaavan kiireesti, sairasta
virvoitellakseen, mutta itse hän katseli aivan tyynesti tätä kaikkea.
Hän tiesi, ettei hänen vaimonsa tunteet ole kovin syvällisiä, ja ettei
mielenliikutus häneltä henkeä ota. Kun sairas avasi silmänsä, nyökkäsi
Kjeld vaan päätään hänelle ja meni takaisin arkihuoneeseen. -- Hän
otti lapsen käsivarsilleen ja alkoi kävellä sen kanssa edestakaisin
huoneessa. Hän ei huomannut kantavansa kuollutta, hän tunsi vaan, että
se oli jotain läheisesti omaa... suorastaan osa hänestä itsestään...
Se oli hänen elämänsä lupaus, hänen miehuutensa toivo, hänen sairaan
sielunsa terveys.
-- Kuulkaa nyt! -- tohtori koputti kahdella sormellaan Kjeldiä
olkapäälle. -- Lapsi on haudattava niin pian kuin mahdollista, sekä
teidän että vaimonne tähden... Se on aivan välttämätöntä, sanon minä.
Kjeld vilkasi pikaisesti tohtoriin. Hän tunsi itsensä sairaaksi,
mutta huomasi heti, että tässä täytyy teeskennellä, ja melkein
ylenluonnollisella voimanponnistuksella hän rohkaisi mielensä. Hän
laski lapsen takaisin sohvalle ja tarttui hattuun, joka oli pöydällä.
-- Minä lähden heti toimittamaan kirstua, -- sanoi hän.
Tämä liikutti lääkäriä.
-- No, enhän minä tarkoittanut sillä tavalla, -- sanoi hän; -- senhän
voitte jättää jollekin toiselle toimeksi.
-- Minä teen sen mieluummin itse, -- sanoi Kjeld, koettaen puhua aivan
levollisesti.
Tohtori taputti häntä olkapäälle.
-- Hyvä oli, että tartuin härkää sarvista, -- ajatteli hän itsekseen,
heidän astuessaan yhdessä portaita alas. -- Tämä tapaus oli panna
häneltä pään pyörälle. -- Mutta ääneen hän puheli:
-- Niin, hyvä ystävä! Saattepa nähdä, että se auttaa, kun vaan lapsi
saadaan pois talosta.
Samassa kääntyi tohtori eräälle sivukadulle. Kjeld pysähtyi ja katsoi
hänen jälkeensä. Omituinen hymy väikkyi hänen suunsa ympärillä, ja
silmissä kiilui miltei viekas loiste.
-- Vai niin, te luulette voivanne telkitä hänet ulkopuolelle! --
haasteli Kjeld puoliääneen. -- Mutta olettepa unhottaneet tuon vanhan
laulun:
"Hän ovea kirstulla kolkuttaa,
Kun kädet on hällä kiinni."
Seuraavana päivänä oli lapsi haudattava. Itse laski Kjeld poikansa
pienoiseen kirstuun, ensin sinkkiseen, sitten tammiseen.
Sairaanhoitajatar ei laisinkaan saattanut ymmärtää, miksi laitettaan
kaksinkertaiset kirstut noin pienelle lapselle.
Mutta Kjeld tahtoi niin. Ja hän otti pehmeät, pienet kehtotyynyt
ja laittoi niistä vuoteen. Sitten suuteli hän lasta kauan ja
sydämellisesti... tuntui kuin hän ei olisi voinut laskea sitä
käsistään... Suuret hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan, kun hän
viimein pakotti itsensä laskemaan lapsen kirstuun ja peittämään sen
lakanalla.
Hän juotti itse kiinni sisimmäisen kirstun kannen ja kiinnitti
ruuveilla päällimmäisen. Sitä tehdessä painautui hänen aivoihinsa kuin
vasaralla taottuna surullinen, tuttu sävel siihen kuuluvine sanoineen:
"Tuuti, tuuti lastani!
Uinu armas, uinu kauan,
Vaikka untuvat puuttuvi,
Eikä keinu vuode vauvan."
Sanny ei ollut kertaakaan pyytänyt saada nähdä lasta.
-- Kuolema on niin kauheaa, -- sanoi hän; -- parasta on, ettei koskaan
ajattele sitä.
Mutta kun hänen miehensä ei tullut häntä katsomaan, kävi hän
levottomaksi ja sai illemmalla kovan kuumeen.
Lääkäri saapui, ja Kjeld seurasi häntä, astuen varpaillaan makuuhuoneen
ovelle. Siihen hän pysähtyi, katsoen huoneeseen, mutta rohkenematta
astua kynnyksen yli. Verkalleen hiipi häneen katumuksen tunne...
Katkeruus katosi hänen mielestään, ja hänen järkähtämättömän uskollinen
rakkautensa pääsi taasen voitolle.
Sairaanhoitajatar kulki välinpitämättömänä Kjeldin ohitse, ja lääkäri
sanoi lähtiessään:
-- Se oli ikävää, hyvä ystävä, että eilen olitte niin ajattelematon;
ei tiedä, mitä seurauksia siitä saattaa olla. Mutta pitäkää nyt huolta
siitä, että lapsi tulee haudatuksi.
Viimeiset sanat repäsivät Kjeldin sydäntä, ja uhka hänen mielessään
nosti taas päätään... Lapsi! Hän itse tai osa hänestä itsestään...
Hänen elämänsä ja tulevaisuutensa! Tuntuu kuin eivät kyllin pian saisi
sitä pois talosta. He pitävät sitä melkein vahingollisena eläimenä. --
Jäljet umpeen vaan, jäljet umpeen vaan!...
Kjeld meni arkihuoneeseen, jossa pieni arkku seisoi pöydällä. Hän
painoi sen rintaansa vasten ja hyväili sitä kuumilla käsillään.
-- Pikku poikaseni! -- kuiskasi hän hiljaa. -- Ymmärräthän sinä kyllä,
että lasken sinut tuonne kylmään maahan, noutaakseni taas sinut jälleen
pois sieltä... Ethän suutu minuun, vaikka minun täytyy tehdä niin...
Sitten hän otti tuon pienen arkun kainaloonsa ja astui verkalleen
alas portaita myöten, viittasi ajurin luokseen ja istautui vaunuihin.
Kirstua hän piteli kaiken aikaa sylissään eikä laskenut sitä vastapäätä
olevalle tyhjälle istuimelle.
Hän ajoi ajamistaan, kauaksi, aina pieneen Amager nimiseen maakylään
asti.
Erään kukkakaupan kohdalla hän pysäytti hevosen ja antoi ajurille
kymmenen kruunua, sanoen:
-- Menkää ostamaan kukkia tuolta. Ostakaa niin paljon kuin tällä saatte.
Ajuri palasi pian, syli täynnä kukkasia. Kjeld sirotteli niitä arkulle,
heidän ajaessaan eteenpäin.
Hänestä tuntui yht'äkkiä niin kummallisen vaikealta kestää tätä
kaikkea. Hänen aatoksensa olivat lyijynraskaita ja painoivat häntä
alas. Koski niin kipeästi aivoihin.
-- Kenties sittenkin on onnellisinta tulla pysäytetyksi juuri elämän
kynnyksellä, -- ajatteli hän.
Vaunujen pysähdyttyä, otti Kjeld taas arkun kainaloonsa ja astui yksin
sen kanssa hautausmaalle.
Oli kolkko, kostea päivä. Surupajuista ja vaikeitten ritvasaarnien
oksilta tippui sumua alas haudoille raskaina kyyneleinä. Paitsi tätä
ääntä ei kuulunut syvässä hiljaisuudessa muuta kuin jonkun kävelijän
yksinäiset askeleet, jotka harvenivat harvenemistaan ja pysähtyivät
vihdoin haudoilla.
Kjeld astui eteenpäin, kunnes saapui siihen paikkaan, missä oli pieni,
tumma syvennys maassa. Sen ääressä seisoi haudankaivaja ja hänen
rinnallaan aivan nuori pappi virkapuvussaan.
Pastori astui Kjeldiä vastaan ja otti häntä kädestä kiinni.
-- Sydämestäni säälin teitä! -- sanoi hän, ja äänessä kuvastui harrasta
osanottoa, mutta hän lisäsi vähän lapsellisesti: -- Tämä päivä on
minullekin merkkipäivä, tiedättekös. Teidän pienosenne on ensimäinen,
jonka hautaan.
Kjeld katsahti ylös.
-- Oletteko myöskin varma, että te _hautaatte_ hänet? -- sanoi hän.
Pastori yskäsi hämillään.
-- Mitä tarkoitatte? -- sanoi hän epäröiden.
Kjeld hymyili, niin, hän hymyili todella, vaikka piteli käsivarsillaan
pienen poikasensa arkkua. Mutta sitten hän säikähti ja pelkäsi
ilmaisevan itsensä.
-- Löytyy toisiakin olomuotoja -- sanoi hän. -- Minä puolestani
vaihtaisin kernaasti.
Samassa tarttui hän kiinni nuoraan, jonka haudankaivaja oli käärinyt
kirstun ympäri, ja oli itse avullinen sitä maahan laskiessa.
Nuku vaisusti, vieno!
Nuku hiljahan, pieno!
Kuin kerttunen lepäjää,
Sirosiiven alla pää,
Kuni nurmikolla kukka uinuu!
Niin veisasivat pastori ja haudankaivaja. Kjeld seisoi kuunnellen.
Mutta kun pappi, hiekkaa hautaan heittäessään, oli lausunut: "maaksi
pitää sinun jälleen tuleman", silloin tarttui Kjeld hänen käsivarteensa
ja sanoi: