1. Jänikselle.
2. Häälaulu.
3. Onnistus nuorelle vaimolle.
4. Nimismies Kokista.
5. Laulu, olut ja viina.
6. Pahasta ja kalliista ajasta.
Alkulause.
Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo
Korhonen kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi muunna 1775
_Vihtajärven_ [sanotaan tätä taloa paikoin Vihtalahdeksikin] talossa
Sonkarinsaaren kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa
kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä _Vihtapaavoksi_, jonka nimen
itsekin muutamassa runossansa omistaa.
Ensimäisestä opistansa annamme hänen itse kertoa. Siitä lausuu
runoissansa seuraavilla sanoilla:
En ole etäällä käynyt
Hakemassa harjoitusta,
Piisaapi kotoinen koulu
Talonpojan tarpeheksi;
Isä ennen iitä (I) neuvoi,
Äätä (Ä) äitini opetti.
Siihen sain enemmin sitte
Opetella itse vielä;
Aloin kirjoittaa kynällä,
Ja panna paperin päälle
Joutoaikoina jotakin,
Miesten muihenkin katsella,
Tulevaisten tunnustella,
Asioita ainoisia.
Piti kyllä kynteä'kin,
Kulkea kuressa aatran,
Koko viikot vieretysten:
Kynä kuivi sill' ajalla,
Leveämmäksi levesi,
Aatran kären kaltaiseksi.
Olin oppinut ojalle,
Viivyin siellä toiset viikot;
Kuivi lakkini kuraksi,
Ei juossut kynästä kyllin.
Palotyössä paljon uuvuin,
Siellä silmätkin pilaantui.
Elon aikana enemmän
Sirpin kammissa kamusin;
Viikot viljoa kokoilin,
Suunnittelin sunnuntaina
Piirteä paperin päälle,
Mitä mielessä makasi.
Olipa käsi olasta
Kovin käynyt kankiaksi,
Oli kanssa kyynäspäästä,
Kaikite'kin kalvosesta,
Eikä peukalo pitänyt
Kylläksi kyneä kiini;
Koko koura paljon painoi,
Se painoi paperin puhki.
Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen,
josta kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen
ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin Kokki niminen herra
nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kun
viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain
useinki piti lahjoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta, viinakotien
sivutse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro jo vanhastaan pahaan tyhjänä
asumisen tapaan totuttua ei kuitenkaan ottanut oikein täytyäksensä,
jonka tähden suurenteli tulojansa velanotoilla, joita talonpojat
harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle,
jotka velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kun Kokki
viimein juoniensa ja kujeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ta
muut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta
ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä
teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä
tavalla mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, joka sanotaan
olleen Korhosen ensimäisiä kokeita, levesi heti yli ympäri pitäjän,
opittiin pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden
muistoksi ja velkojensa maksuksi. Kun myös tiedettiin Vihtajärven Paavo
saman laulun tekiäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä,
talkoissa ja muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan ja
aikaa voittain ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja
tekemään. Ei niin paikkaa maassa, ettei siinä aina kummempiakin
tapauksia eli muuten mainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin
saadaan uusi komia kirkko seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee
eli pois muuttaa siitä armon ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin
elää siinä seurakunnalle pahoitukseksi moitteen alainen virkamies eli
muu seurakunnan jäsen. Toisen kerran siunaa Jumala maakunnan hyvällä
vuodentulolla, eli kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä rustaa ruunu
maakunnan hyväksi uusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista
merkillisistä tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla
seuroissa tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo
jaarittele, ettei enemmin tahtoisi niistä joita kuita runoja eli
lauluja kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät
runonsa, vaikkei niin, ettei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa
valittaa tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on
elatuskeinojen parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa
syntymämaansa ja äitinkielensä puolustus niiden ylönkatsojia ja
pilkkaajia vastaan. Vanhain tarina- ja loihtorunoin tapaan teki myös
muutamia runojansa.
Samoite kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan
pyydetään joista kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin
laadittiin Korhostakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia
toimituksia sai välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta.
Muutamana päivänä tuli miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa
laittamaan papistansa, joka heillä silloin oli pahanelkinen jutunkävijä
ja muuten konnankoukkuinen mies, joilla juonillansa ei tainnut
seurakunnalle mieliksi olla ja joiden kautta viimein virkansakin
menetti. Korhonen käski heidän kertoa kaikki, mitä papista tiesivät
ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka kertominen illasta ruveten kesti
pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata. Aamulla jälkeen vuoteelta noustua
alkoi Korhonen laulaa pitkän runon, jossa papin elämä ja kujeet olivat
kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet olivat toivoa'kaan tainneet. Sitte
eivät heittäneet häntä, ennenkuin kirjoitti heille saman runon, jonka
kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta sitte kirjoituttivat ja jakailivat
jälennöitä sinne tänne seurakuntaan, arvattavasti ei pappia itseäkään
unohtaen.
Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamalla, eikä pitänyt niistä
sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään
moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois
luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin,
joita itse ei enään muistanut tuskin tehneensäkään. Kun häneltä
kerran kysyttiin, paljoko yleensä olisi runoja tehnyt, viittaisi
pöydän alalliseen melkoiseen kistuun sanoen: "saataisi niitä tulla,
mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen
mahtuisivatkaan". Harvat runoistansa syntyivät kirjoituspöydän ääressä,
jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää ajatuksensa.
Parahimmat runonsa sanotaan perustaneen yksinäisillä metsäkuluilla,
kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte miten muisteli
kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa jollen kullen
tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa iloseuroissa lauloi
oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei ollut ensimäistä
sanaakaan sitä ennen miettinyt, niin senkin jo usiammasti räntätyn,
joka alkaa sanoilla:
No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan:
Lopussa viel'ei entiset, ja toista aina tuodaan.
Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä
myöten kun syntyivätkin, jos kohta joku kuulioista jälkeenpäin olisikin
joita kuita paikkoja muistellut.
Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen
runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kun kerran häneltä
muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa
loppuvärsyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja
ja kysyi, eikö sopisi runoa niillä sanoilla, jotka samassa kertoi,
lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja kiitti ehdolle
pantuja vielä sopivammiksi, kun sanoi olleenkaan ne omatekemänsä,
jotka nyt olivat muistostansa kadonneet. Muutamassa kohti runoilee hän
laulujensa vähästä armosta näillä sanoilla:
Virteni on verrattavat
Semmoisen sepän takeisiin,
Joka ahjollen ajaapi,
Hiilet polttaapi poroksi,
Rauan tuiki turmeleepi,
Ei kunnon kalua saahen.
Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta
luonnostansa huoletonta elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti
isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä,
toimikas ja uuttera maamies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onneton
taipumus viinaan, joka keski-iästä seurasi häntä hautaan asti.
Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen
tähän turmelukseen, ja valittaa, kun ei sitte havaittuansakaan voinut
luopua siitä, sanoen:
Eikä tullut miehen mieltä,
Ett' oisin heti herennyt,
Työstä turhasta lakannut.
Palkka mullen maksettihin:
Vieteltihin viinan kanssa,
Pyyntiin putelin kanssa,
A:ta, b:tä ensi aluksi,
Koko virret viimeiseksi.
Se oli opista voitto,
Että jouvuin juomariksi,
Ratkesin kylän ratiksi.
Toisessa runossa, jonka varta vasten on viinan turmelevaisista
vaikutuksista tehnyt, lausuu ensittäin:
Vasta minä vanhoillani
Oivalsin tämän asian,
Kuinka kunnia meneepi,
Aleneepi miehen arvo,
Kaikki rakkaus katoopi
Entisiltä ystäviltä;
Miesi velkahan veäksen,
Joka ryyppeää rysyltä,
Viinan viljassa elääpi,
Monet päivät pääksytysten.
Maailman makia seura,
Tapa vanha tarttuvainen,
Jot'ei arvata alusta,
Saapi semmoiset vahingot.
Vähän jälkeenpäin valittaa samassa runossa itsestänsäkin, sanoen:
Aivan on asian kanta
Sillä lailla, lapsukaiset;
Minä sen todeksi tieän,
Kun olen itse'kin ollut
taipuva tähän tapahan,
Saanut semmoiset vahingot:
Terveys on turmeltuna,
Kaikki rikkaus kaonnut,
Matti taskussa makaapi.
Tällä suututin sukuni,
Esivaltani vihoitin,
Näytin itseni olevan
Hyvänsuoville suruksi
Irvihampaillen iloksi.
Viimein päättää runon seuraavilla loppusanoilla:
Olkohon opiksi muille,
Jotka saanevat sanoa:
"Muit' on mies opettanunna,
Itse oli oppimaton."
Tästä viastansa muistuttaa myös eräs hänestä tehty runo, jota
Rautalammilla jo Korhosen eläissä laulettiin ja joka, koska ei ole
erittäin pitkä, sopinee tähänkin pantaa. Se kuuluu seuraavilla sanoilla:
_Vihtapaavo_ viisas miesi,
Sanottava Suomen maassa,
Muissa maissa mainittava,
Ei ole etäällä käynyt
hakemassa harjoitusta;
Kotona on koulu ollut
Oman suvun suosiosta,
Oman vanhemman opista.
Koska lassa lattialla
Pieni Paavo polvillansa
Itseksensä istukseli,
Kyykyllänsä katseleepi,
Ei luultu lukia-miestä,
Kirjamiestä milloinkana,
Tästä lapsesta tulevan,
Osaajata ollenkana,
Ensinkään yrittäjätä,
Rupeajata runoille.
Vaan koska ikä eneni,
Tuli tunto täyellinen
Rupes hän runon tekohon,
Teki runot, laitti laulut,
Hyvemmistä, huonommista,
Lukkarista ja papista,
Nimismiehistä, mittarista,
Talonpoikainkin tavoista,
Juomarista, kuoharista,
Sanoi sanat räätälistä,
Sotavuoenkin sovitti,
Pani sen paperin päälle,
Kansan kasvavan varalle,
Tulevaisten tunnustella,
Kuinka oli kumma aika,
Surullinen Suomen maassa,
Kuuluu veisuu kultahäistä,
Viinasta valitun virren.
Vielä sitte viimeiseksi
Sai maassa saneltavaksi
Pojan veljen Väinämöisen,
Liisan Antero Vipusen
Jo nyt lauluni lopetan,
Kosk'ei aika myöten anna,
Vaikk' ois' vielä virkkamista
Paavon tuhmista tavoista,
Juomisestakin jutella,
Kuinka viina vietteleepi,
Viepi voiman viisahalta,
Ymmärryksen oppineelta,
Panee maata pyllyksiinsä,
Viisahankin vierehensä.
Jospa tietäisin toeksi,
Ettei virttänsä omoa
Ottaisi pahaksi Paavo,
Suuttuisi sanoista näistä,
Paikkani ylös panisin,
Antaisin ala nimeni.
Vaan en tieä miehen mieltä,
Tunne toisen arveloita,
Puhu en paljo paikastani,
Ala en nimeä anna.
Paavon viinaan meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äitillänsäkin surua,
vaikka muuten vielä vanhoillaanki kiitti Paavoa hyväksi lapseksi,
jolta elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä
äitiänsä kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella
rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsän nahoista sai, sillä hän oli
viriä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita
varten, kuitenki sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta
kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samate oli kotiväkensä,
kyläläisten ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä
totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa hän ennemmin
kärsei pienen vääryyden, kun että oman puolensa pitämisellä olisi
tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.
Yhtä selvä ja teeskelemätön kun runoissansa oli Korhonen muussakin
lauseessansa. Rautalammilla on tapana, talonpoikain itse välistä
kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä
saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yhtaikaa sisar kuuden
lapsensa kanssa ulkotautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen:
"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty
sen luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että
nykyisempinä aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä
antaa seurakunnalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on
lepokammioon saatettu tänä päivänä -- se on Jokelan talon emäntä _Maria
Korhotar_.
"Tämä vainaja on syntynyt isästä _Matti Korhosesta_, joka oli isäntä
Vihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä, ja on jo aikaa sitten
kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä _Anna Pulkittaresta_, joka
nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Vihtajärven
talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen
talon isännän _Juhana Jokelaisen_ kanssa samassa Sonkarinsaaren
kylässä, jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajallen 23 ajastaikaa.
Tällä ajalla syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta -- kolme poikaa
ja yhdeksän tytärtä -- joista yksi poika ja yksi tytär on ennen
kuolemalta pois temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla
yksi poika ja viisi tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt
keskieräinen poikalapsi, jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan
seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi poika ja kolme
tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat vainajan
lapsista ja yksi tytär vähäinen.
"Koko hänen ikänsä oli kaksivii'ettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella
kärsiväisyy'ellä ja tytyväisyy'ellä kulutti; varustettu kestävällä
ruumiin rakennuksella, kelpaavalla toimella pereensä ylitse,
piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkialla sy'ämellä.
"Jättäin kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla
nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kun ei aika eikä tila sitä
myöden antanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimäisenä
päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen
viimeisen hengen."
Näin lyhyt, selvä ja kaunistelematon oli se kuolinpuhe, jonka
Korhonen vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin
sattuvasta, surkiasta tapauksesta, koska yhtenä päivänä äiti kuuden
eli seitsemänki lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä
ja liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei
mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamia
asia. Ei hän myös ylistä sisarvainajataan muusta, kun minkä tiesi
todeksi. Jumalisuuden, hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista
kuolinpuheissa tavallisesti paljon lausutaan, vähän tiedetään, heitti
Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein
pettävätä muotoa.
Usiammasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä
lukeneen niin pyhän raamatun kun muitakin suomalaisia kirjoja. Myös
kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolenkolmatta penikulmaa,
kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte kotiin
tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen kun
ensikerran 13 vuoden vanhana oli käynyt Herran pyhällä ehtoollisella
ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin varottain ja
kehottain koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi. Sanat ja
varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätönnä siinä
kerran saadussa luulossa, olevansa mahdoton Herran alttarin vieras,
joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta terävällä
älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja käsittämään,
oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin erhetyksensä
näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa kautta joskus
tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoolliselle käymään, ei muistaen,
ettei se olekaan vanhurskaille vaan syntisille annettu, sillä ei hän
itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.
Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut
sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen
kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli
joku äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut. Tyttärensä _Anna
Reetta_, joka on naimisissa Koivulan talon isännän Sakari Lyytisen
kanssa Sonkarinsaarella, lauloi perityillä runolahjoillaan
isä-vainajastansa seuraavaisen lapsellista rakkautta ja kristillistä
surua osottavan huolirunon:
Nyt on luonto liikutettu,
Runotöihin taivutettu,
Vaikka ei riemusta runoja,
Ilmi anneta ilosta.
Kaikki on saanut syvälle,
Murhe pannut painon alle,
Kun on kuultuna kamalat,
Saatu surkiat sanomat,
Kuolemasta kummemmasta
Erosta tämän elämän;
Koska päätti Vihtapaavo
Maalimasta matkajuoksun,
Joka vaarassa vaelsi,
Tämän maaliman majoissa,
Surun lakson laitumilla,
Vuotta viisi seitsemättä.
Eikä tietoa edellä
Annettuna aikanansa
Viikon viimeisen olevan,
Virstan viimeisen tulevan.
Joka saattoi saaren päähän,
Kuolopaikalle kuletti.
Tuo on meiltä tietämätön,
Tuhmain tunnolta salattu,
Mik' oli laitettu lopuksi,
Mikä pantu päätökseksi:
Oisiko usma uuvuttanna,
Sumu silmänsä soaissut,
Vai viluko viivyttännä,
Eli nälkä näännyttännä;
Vaiko varsin määräpäivät
Lie jo tullut täytetyksi.
Ei hän kuollunna kotona,
Sairastanna saapuvilla;
Vasta viimein viikon päästä,
Kun oli kulkenna kotoa,
Kaonna ja kaivattuna,
Veli veljensä tapasi
Veen rannalla veneessä,
Ilman alla aukialla.
Totta tunsi tuskan tuiman
Veli veljen kuolemasta;
Tuossa kohtasi kovasti
Huokaus ja huutoääni,
Kun oli kuollut tuttavansa,
Kaunis kasvinkumppalinsa,
Kun oli linnun liukas ääni
Langetettu laulamasta,
Kun oli kuolo katkaissunna,
Aviotkin auaissunna.
Sama surkia tapaus
Kun tuli tutuksi muille,
Tuotti kyllin kyyneleitä,
Antoi huolta, huokausta,
Sukulaisille surua,
Vielä muutenkin muretia,
Joihen kanssa kaunihisti
Oli aikansa asunut,
Elänyt ikänsä päivät
Sovinnolla, suosiossa.
Mutta ei nyt murhe auta,
Eikä vaikia valitus;
Heitetähän Herran päälle
Kaikki huolet, huokaukset,
Jonka viisaus visusti
Läpi kaikki katseleepi,
Jok' on tiennyt lähtötiiman,
Erohetken helpotuksen.
Jo oli iästä ilta,
Elämästä ehtopuoli;
Kyllä aika myöten antoi
Erota elosta tästä,
Päästä tästä Paapelista,
Sotomasta syntisestä.
Eipä siis surua siitä,
Valitusta vainajasta,
Että nuoruuen iässä
Tuli täältä temmatuksi;
Vaan se tuopi tuskan meille,
Sepä suurentaa surumme,
Ett' oli visseillä vioilla,
Tiellä tietyn turmeluksen,
Sitehissä synnin suuren,
Kaotuksen kahlehissa;
Siottuna siitä päivän,
Kun sai viina vietellyksi,
Joka piätti pyhältä,
Esti armo-atrialta;
Kun oli Paavalin sanoista
Käsityksen keksinynnä,
Ettei söisi syömärinä,
Eikä joisi juomarina,
Siitä juomasta pyhästä,
Armoleivän atriasta.
Kyllä siitä sielun kuorma
Paljo painoi ja pakotti,
Jota vainaja valitti
Ahkerasti aikanansa,
Ettei jo iällä ennen
Armon lahjoja anonna.
Aina toivoi tointuvansa,
Paremmaksi pääsevänsä,
Saavansa himolle salvan,
Lukon orjuuen ovelle;
Vaan se viipyi viimeiseksi,
Aivan ehtoolle elämän.
Nyt ei tietä Herran töitä,
Eikä tuta tuomioa,
Annettiinko armopaikka,
Vaiko kauhia kaotus.
Voi jos vielä viimeisellä
Ehtoolla elämän Herra
Oisi armon auaissunna,
Paratiisin Paavalille,
Muistanunna niinkun muinen
Ryöväriä ristin päällä,
Jollen juuri viimeisellä
Ovi armon auaistihin.
Vielä muutamat murehti,
Pahastuivat paljo siitä,
Kun oli kiini kirkonkellot,
Seurakunnan sielukellot.
Vaan kun tarkoin tutkittua
Saatihin sanoma kuulla,
Ett' oli kielty kirkkolaissa
Kellonsoitto kelvollinen,[1]
pian sekin murhepilvi
Riemuruskoksi rupesi,
Kosk'oli asiansa saanut
Siinä maassa siunatussa,
Missä muutkin matkamiehet
Saavat laskeita levolle.
Kyllä vainaja varusti
Itse jo elämäkirjan,
Joka joutui vuotta ennen
Kaikille katseltavaksi,
Jonka otti oppineetkin
Varsin vastahan halulla,
Luki herrat Helsingissä,
Antoi sille suuren arvon;
Vaikk' ei auta arvo suuri,
Nimi kuulu kuolemassa.
Kuolo on se kuulu vieras,
Joll' on valta vallallenkin;
Ei se kysy keisarilta,
Ruunupäältä ruhtinalta,
Vaatisiko valtakunta
Vielä täällä viipymähän;
Ei se pappia paraita,
Kierrä kirkon haltioita;
Eikä tutki tuomarilta,
Oikeuen oppineilta,
Tohtivatko itse tulla
Toisen tuomarin etehen.
Kuka kaikki kertoneepi,
Kuolon tuumat tutkineepi;
Ei se aikoja valitse,
Eikä paikkoja paraita;
Ei kysele kynnyksellä,
Taho tietä tanhualla,
Joko oisi outettuna,
Eli kauan kaivattuna,
Vai tuli kovin varahin,
Kesken töihen täyttämättä.
Siitä syystä syntisiltä
Vaaitaankin valmistusta,
Kun on kuolo tietämätön,
Joka hetki Herran käessä.
Onnellinen on se päivä
Uskovaisille ihana,
Joill' on toivo taivahassa
Ilonsa isän majassa.
Niilien vaan on vaikiampi,
Kuolo kauhia, kamala,
Joihen mieli maallisilta
Tavaroilta on tahrattuna;
Niillen maaliman makeus
Kaikki käypi katkeraksi
Kuolemassa kauhiassa,
Synnin palkan päätöksessä.
[1] Syystä, että Korhonen vapaehtoisesti oli niin kauan Herran
ehtoollisella käymisen laimilyönyt, piti hänen ruumiinsa kirkkolain
jälkeen hiljaisuudessa haudata, joka hautaus tapahtui kekripäivänä
vuonna 1840.
* * * * *
Päätettyämme tämän vaillinaisen kertomisen Korhosen elämästä ja
kuolemasta kääntykämepäs jo hänen runolaatuansa erittäin katselemaan.
Kansanrunon tavallinen laatu ja omaisuus on aineensa luonnollisella
yksivakaisuudella toimittaminen ilman mieltä sinne tänne syrjäasioihin
juoksuttamatta, niistä muka kaunistusta ja kuvausta kerrottavalle
saadaksensa. Samaan kansanrunon omituiseen tapaan laati Korhonenkin
runonsa, siinä toki vähän eroava, että mielellään pisti sananlaskuja ja
muita vertauksia runonsa suolaksi eli ytimeksi. Sanain sovittamisessa
oikiaan runosääntöön eli mittaan ei ollut niin tarkka ja huolellinen,
kuin Karjalan vanhoissa ja nykyisemmissä runoissa sen suhteen
ollaan, jonka tähden välimmiten tavataan virhellisiä lausuksia, kuin
asianymmärtäjä lukia itse havainnee, jos niitä tässä ei paremmin
selitetäkään. Onkin runo jo Savon tienoilla ja vielä enemmin Hämeessä
alkusomuudestansa poikennut, jonka tähden ei ollenkaan ole ihme,
Korhosenkin runot sanasääntönsä puolesta ei parempia olevan, kuin mitä
lapsuudesta kuuli kotiseuduillansa laulettavan.
Vielä virheen-alaisemmat, kun runonsa, ovat muut laulunsa
mitteellisessä arvaannossa. Läpensä tavataan niissä sanat
sopimattomasti katkaistuna ja tavutten sekä arvo että korko pahasti
runneltuna, josta onkin nähtävä, Korhosella niitä tehdessä ei olleen
parempata esikuvaa, kun virret tavallisissa arkkiviisuissa ja vanhassa
virsikirjassamme. Valitettavasti ei ole muillakaan lauluniekoilla
vielä ollut parempaa mallia eli johtoa, kun vasta nimitetyt kielensä
suhteen kehnot ja vaivaiset, mitteen vuoksi peräti typerät ja
kelvottomat laitokset, jotka jo vuosisatoina ovat paljo huolta Suomen
Runottarelle tehneet, ja vasta kentiesi mitä vielä tekevät, kun jo ovat
hänen suurimmalle osalle kansasta tuiki tuntemattomaksi saattaneet,
elikkä turmelleet korvamme, ettei moni meistä enää tajua'kaan vanhan
Suomen runon suloa ja lempeyttä, joka ennen aikoinansa hypitteli kiviä
ja kantojakin ja pani karhut tanssimaan tasajalassa.
Ne kuusi Korhosen tekemää laulua, jotka tämän kirjan lopulla löytyvät,
ovat paraimpiansa, ja jos ei jo siitäkin syystä, niin kuitenkin
näytteeksi hänen ulkorunoisesta laulutavastansa painettavat. Näistäkin
lauluista on lyhemmyyden vuoksi muutamia kehnompia värsyjä pois
jätetty, milloin se järestyksen loukkaamata taisi tapahtua. Peräti
painamatta on jäänyt toista kuusi meille tiettyä laulua, nimittäin:
1. Venäjän ja Turkin sodasta rauhan päätös.
2. Leskikeisarinna Maria Weutorounan kuolemasta.
3. Turun Kaupungin palosta.
4. Kehoitus kristilliseen iloon hääpidon alettaissa.
5. Kiitossanat nuoren vaimon antimet vastaan otettua.
6. Joutohyräilykset häissä ilon korkeimmalla ollessa.
Epäilemättä löytyy myös monta muuta Korhosen tekemää laulua, eli
kuitenkin on löytynyt, joita ei vielä ole kerätyksikään saatu. Kerääjät
ovatkin enemmin ahkeroinneet saada hänen runojansa, kun laulujansa
kerätyksi, koska edellisillä jo rakentonsakin puolesta nähtävästi oli
parempi arvo.
Korhosen tytär, jo mainittu Anna Reetta, joka isänsä kuolemasta teki
edellä luettavan kauniin runon, ei ole muunkin laulun laadinnassa
isäänsä kehnompi, miltei ennen parempi. Sen voisi päättää
seuraavistakin värsyistä, otetut hänen eräälle orpopojalle tekemästä
laulustansa:
Minulla on mieli kirjoittaa,
Maailman surkeutta, mainita,
Jos aika myöten antaisi,
Ymmärrys ylös kantaisi.
Viheliäinen, surkia,
On ihmisellä elämä,
Niinkuin on Jopi puhunut,
Ja Salomoni sanonut.
Jopa sen tunsi Jooseppi,
Ja tarkoin tutki Taavetti;
Jo Haakar joutui huutamaan,
Ja Ismaeli itkemään.
Kuin lapsi ensin syntyypi,
Ja hengittämään herääpi,
Tuntee jo tuskan olevan,
Ja vaivan takaa ajavan.
Itku jo ompi alkuna,
Ja ensimäisnä äänenä,
Juurikuin ajat arvaisi,
Ja tulevaiset tuntisi.
Jos siitte vähä iloitsee,
Ja lasten kanssa leikitsee,
Ne ilot pian puuttuvat,
Ja murehiksi muuttuvat.
Pianpa saapi havaita,
Kuin maailma on kavala,
Kun nuoren ilon kadottaa,
Ja lasten leikin lopettaa.
Niin näkyy nytkin todeksi,
Ja kuuluu kyllä kovaksi,
Kun puhuu orja päivistään,
Yks' orpopoika onnestaan.
Tämän orpopojan antaa hän sitte usiammissa värsyissä valittaa
vaivojaan ja onnettomuuttaan, ja siitä päästyänsä muistaa korjaajiansa
seuraavilla kiitossanoilla:
Nöyrimmän sanon kiitoksen,
Kaikillen niillen yhteisen,
jotka minun ovat korjanneet,
ja tänne asti auttaneet.
Suuri on ollut vaivanne,
Suurempi olkoon palkanne,
Jota ei maassa makseta,
Vaan taivahassa on tarjona.
Ja jos nyt oikein tuntisin,
Hyvyyttä Herran muistaisin,
En vaiti olla saattaisi,
Vaan kiitos-uhrin antaisin.
Että niin olen autettu,
Ja vahingolta varjeltu,
Kuin Mooses kaisla-arkussa,
Ja Joonas kalan vatsassa.
Ne Herran suuret ihmetyöt
Muistuttaa mullen päivät yöt,
Että aika oisi palata,
Ja synnin tieltä lakata.
Maailman turhuus hyljätä,
Ja kaikki ylön katsoa,
Toivoa toista tulevaa,
Etsiä uutta elämää.
Että siitten taivaan kuorissa
Saisi voiton virttä veisata;
Siellä vanhat vaivat palkitaan,
Ja kaikki uudeksi muutetaan.
Siellä ompi oikia isänmaa,
Ja kaikki kallis tavara;
Siellä lesket levon löytävät,
Orvot osaansa nousevat.
Siellä taakse taukoo puutokset,
Murheet ja ajan muutokset;
Ei isä jätä seurastaan,
Eik' äiti heitä helmastaan.
Siellä köyhät saavat rikkauden,
Ja sairaat kaikki terveyden;
Siellä ompi ilo yltäinen,
ja riemu alinomainen.
Viimein jo taas omassa nimessänsä päättää Anna Reetta virtensä tällä
loppuvärsyllä:
Lyhyt on tämä kirjoitus,
yksinkertainen yritys,
Vaan kukas tarkoin tietänee
Ja toisen tuumat tutkinee.
Semmoista sydämen liikutusta, josta tämäkin virsi todistaa, isänsä
Paavo ei osoita tuskin yhdessäkään runossa eli muussa laulussa. Se
näyttää hänen luonnollensa kokonaan outo olleen. Harvoin on mielensä
muutenkaan oikiaan laulu-intoon ylennyt. Sen siasta nähdään hänellä
olleen tarkan ja terävän älyn moninaisia aineita tutkimaan, käsittämään
ja kertomaan, jonka ohessa runonsakin osoittavat hänen vihanneen
kaikenlaista pahaa ja vääryyttä, puoltaneen hyvää ja siivollista
elämätä. Kun vielä oli lukenut viikkosanomat ja monta muuta suomalaista
kirjaa, eikä ainoastansa lukenut, vaan käsittänytkin ja muistoonsa
säilyttänyt, niin pidettiin häntä talonpoikain keskuudessa oppineena,
ja oppinut olikin hän, vaikk'ei tainnut kun yhtä äitinsä kieltä, yli
monen koulunkin käyneen miehen, ettei suinkaan ensimäiseksi tullut
ymmälle, missä vaan ei ilman kainustellut tietoansa ilmoitella.
Tästä kaikesta lienee arvattava syy siihen, että Korhosen lauluja
pidettiin suuressa arvossa ja että niistä muutamat levesivät ulommaksi
Hämeesen, Pohjanmaalle ja Karjalaanki. Löytyypä vielä muitakin syitä
niiden leviämiseen ja semmoisiksi arvaisimme rahvaalta rakastetun
vertauksellisen eli muuten polvellisen sanalaatunsa, mielensä
malttamisen, siinä kohdassa, ettei koskaan latonut lauluunsa, mitä
sylki suuhun tuopi, vesi kielelle vetävi. Siihen lisäksi saapi
lukea senkin seikan, että valitsi lauluillensa sopivan aineen, ja
viimeiseksi että itse kirjoitti ne paperille, joka esti ne heti
synnyttyänsä katoamasta. Muita syitä emme voi keksiä niiden erinäiseen
arvoon ja leviämiseen, koska Korhosella ei kuitenkaan ollut joita
kuita mainittavia runolahjoja yli muiden runoniekkain, vaan hän
enemmin jääpi monestakin jälelle, jopa tyttärensäkin ja pitäjän
miehensä _Juhana Ihalainen_ siinä vetävät hänelle vertoja. Monta muuta
tunnemme, joita pitäisimme parempina, vaikka eivät ole sinne päinkään
ihmetteliöitä ja seuraajia saaneet, kun Korhonen, jota Savon nykyiset
runoniekat tavallisesti pitävät mestarinansa, kuin Saksalaiset
Schilleriä ja Götheä.
Nimitimmä Korhosen runoista muutamia jo Karjalaankin levenneen.
Semmoisia omat erittäinkin runot 23, 24, 25, 28, 31, 32, 33, 34,
45, 46, 48. Näytteeksi miten runot semmoisilla kulkumatkoilla
muuttuvat, panemme tähän runon 24 sekä sillä tavalla, kuin se on
Rautalammilta kirjoitettu, että toisellakin tavalla venäjän Karjalasta.
Rautalammilta.
Käännä päätä, katso päälle,
Ota vaari vanha muori,
Kuinka kummalta näkyypi
Tämän aikaiset asiat:
Kaikki pojat kasvavatkin
Piipun pohjalla pilaavat
Suunsa seuvun semmoiseksi,
Jos on paksu huuliparta,
Niin on posketkin porossa,
Kasvo puolipullollansa.
Eivät yr'tä yösialta,
Univuoteilta värähä,
Eikä pirtistä pihalle,
Vielä virkahan vähemmän,
Ulkotyöhön ollenkana;
Ennen karstat kaivetahan,
Ihmetkin imeksitähän.
Kyll' on sitte päivän päällä
Parta paksuna porosta,
Ihvestä ihan sininen,
Hihat hiessä, helmat noissa,
Rintapielet riivanteissa.
Vaimot ne valittelevat
Pilattavan paijat kaikki
Kesken päivän pestäväksi;
Muorit muutamat sanovat,
Että pyyhkeiksi pitäisi
Vanha vaippa laitettaman,
Että aikoa enemmän
Pesemätä päästäisihin.
Sepillen on selvä neuvo,
Valurille vanha käsky,
Kunnon neuloja kuvata,
Jolla vilja väännetähän;
Ilkeä on imeisten luona
Puista puikkoa piteä,
Kuletella kukkaroissa.
Miehet muutamat sanovat
Pilattavan piiput kaikki,
Pohjat puhki pisteltävän,
Kareksia kaivettaissa;
Toiset ne toki puhuvat,
Ett on oppi oivallinen,
Ja juuri komia konsti,
Maahan muuttunut tavaksi.
Muinoin toivat Mustalaiset,
Kusta lieneepi kotoisin:
On tuosta tupakin jatko,
Jopa työlle joutuisampi.
Venäjän Karjalasta.
Kuule ensin, katso siitä,
Kuinka kummalta näkyvi
Tämän aikainen elämä:
Miehet muutkin jos minäkin
Piipun pohjilla pilaavat
Suunsa seuvun semmoiseksi,
Jotta on leukansa liassa,
Parta paksussa porossa
Ihvestä iho sininen,
Tupakasta turmeltuna.
Muinen söivät Mustilaiset
Piipun pohjia poloset,
Konnat suuhunsa kokivat,
Karetsia kaavitsivat,
Siitä ottivat opiksi,
Suomen miehet mielityiksi,
Jotta jo nykyinen kansa,
Kaikki katsovat musikat,
Nuoret miehet naimattomat,
Pojat puoliparrattomat,
Huuliansa huuhtelevat,
Paian hiemalla hosuvat.
Ei lemmot leposialle,
Vuotehellenkaan väräy,
Kun ei poskessa poroa,
Suussa tuhkia tupakan.
Ilmanko akat sanovat,
Muorit muutamat puhuvat,
Pilattavan parrat kaikki,
Suun menevän surkiaksi.
Puikko on puolta kyynäreä,
Kyllä kyynärän pituinen,
Tehtynä teräväpäinen,
Jolla kaivavat karetsan,
Piipun pohjan poskehensa;
Ei purukset suusta puutu,
Tukut karmilta katoa,
Ikipallit ikkunalta.
Miehet muutamat puhui
Piiput pantavan pilalle,
Pohjat puhki pistettävän,
Kareksia kaivettaissa.
En nyt tuota tarkoin tunne,
Kusta on tupakka tuotu:
Sen mä tuntenen toeksi,
Ett on turmellut tupakka,
Pilannunna kansan kaiken,
Maahan muuttunut tavaksi.
Vielä muitakin toisintoja löytyisi tähän yhteenkin runoon, joilla ei
kuitenkaan tarvinne tätä jo ilmankin pitkää alkulausetta venyttää,
vaikka nämät kaksi toinen toisestaan eroavimmat jo senkin tähden
piti pantaa, etteivät asian ymmärtämättömät luulisi Korhosen runoja
tässä kokouksessa tahallaan muutetuksi, jos sattuisivat joita
kuita kirjoitettuna käsiinsä saamaan eli muuten niitä rahvaassa
vähän toisilla sanoilla kuulemaan. Siitä ei toki lienekään moitetta
pelättävä, jos mistä tahansa saatuja toisintoja on runon täytteeksi ja
muuksi parannukseksi käytetty.
Tähän kokoukseen ei ole otettu muutamia runoja, jotka tiettävästi
eivät ole Korhoselta, jos kohta niitä onkin hänen nimeltänsä kerätty.
Samasta syystä olisi runo 42, _runonteosta_, pitänyt pois jätettää,
sillä kirjoituslaatu todistaa senkin toiselta tekiältä olevan, mutta
koska se kuitenkin Turun Viikko Sanomissa on tullut Korhosen nimellä
painetuksi ja myös antaa tähdellisiä neuvoja runonteossa, niin on
se otettu mukiin. _Kiitosruno Hemlanterille_ (12) on kyllä laitettu
Hemlanterin omaan nimeen, kuitenkin on se epäilemättä Korhosen tekemiä,
ja siksi sanovatkin sitä Rautalammilla. Runon 27 _Tuovisesta_ oli
joku toinen lauluniekka jatkanut pitkällä perälorulla, joka nähtävästi
ei ollut Korhoselta ja siitä syystä sai jäädä.
Usiampia näistä on ollut ennenkin painettuna, nimittäin runo 2 kirjassa
_Wäinämöiset_ (vaikka erehdyksestä Ryynäsen nimellä); r. 3 Mehiläisessä
1836, Lokakuulta; r. 8 Sanansaattajassa Viipurista 1835, N:o 21; r.
13 Kanteleessa, 3 osa, s. 52; r. 19 Oulun Viikkosanomissa 1832, N:o
25; r. 25 S. S. Viipur. 1835, N:o 7 ja Lemminkäisessä, 1 osa, s.
11; r. 28 Topeliuksen runokokouksessa: S. kansan Vanhoja Runoja y.m.
Nykyisempiä Lauluja, 5 osa, s. 55, ja Oul. V. S. 1831, N:o 22; r.
30 Oul. V. S. 1830, N:o 17; r. 31 Turun V. Sanom. 1820, N:o 23, ja
Topel. runokok. 4 osa, s. 23; r. 32 S. S. Viipur. 1836, N:o 19; r. 34
Oul. V. S. 1831 N:o 26; r. 37 Mehil. 1836, Toukokuulta; r. 38 Mehil.
1837, Marraskuulta; r. 40 Helsingf. Morgonblad, 1835, N:o 32, 33; r.
42 Tur. V. San. 1821, N:o 2; r. 44 Oul. V. S. 1831, N:o 48; r. 45
Kanteleessa, 3 osa, s. 41; r. 46 Kanteleessa, 4 osa, s. 35. Lauluista
ovat 2 ja 3 ennen painetut arkkiviisuissa; 4:jännen alku Maamiehen
Yst. 1844, N:o 16; 5 Kantelettaren 1 osan alkulaus. s. XLI. Näiden
ja usiampain Rautalammilla ja muualla tehtyin erikokousten avulla on
Korhosen runoja pyydetty saada tähän kirjaan niin virheettömänä, kuin
suinkin on ollut mahdollinen. Rautalammin murretta ei kuitenkaan
ole erittäin seurattu, jota muut ei katsone viaksi, kuin ne, jotka
tahtoisivat Suomelle niin monta kirjakieltä kuin pitäjääkin Suomessa
löytyy. Semmoisesta kirjallisesta jakaumisesta eri-murteisin Suomen
kielelle ei olisi mitään hyötyä, mutta suuri vahinko siitä syntyvän
yksipuolisuuden, ylenkatseen ja vihan vuoksi erinäisten murretten
välillä. Arvattavasti pitäisi jokainen murre itseänsä muita parempana,
joka tyhjä luulo aina pitäisi sitä entisellä kannallansa ja estäisi
sen tointumista. Jos vastahakaan kaikista murteista kasvatetaan kielen
perustuslakien mukaan yhteinen kirjakieli, on se kymmenessä vuodessa
tointuva täydellisemmäksi ja muulla tavalla paremmaksi, kun minkä
joku erinäinen murre voisi sadassa. Juuri sillä lailla on Saksan kieli
kasvanut ja rikastunut, mutta Ruotsin, Juutin ja Norjan kieli elävät
köyhempinä juuri kuin kostoksi siitä, etteivät pysyneet yhtenä, vaan
tarpeettomasti laittausivat erinäisiksi kirjakieliksi. Lähimmän
esimerkin antaa meille Vironkieli siitä vahingosta, minkä murretten
itsepäällensä kirjakieleksi rupeaminen ompi vaikuttava. Sen siaan
kun Vironkieli ennen aikoinansa olisi tainnut miltei yhdeksi
kirjakieleksi Suomen kanssa ruveta, lohkousi itsekin kahdeksi,
Tarton ja Tallinan kieleksi. Kumpikin kulki omaa tietänsä ja kääreysi
matkalla omiin ohjiinsa. Sitä selveyttä, varaisuutta ja perustusta,
joka näihin aikoihin asti on pysynyt Suomenkielen kalliina omaisuutena,
saisit jo tyhjään Vironkielessä etsiä.
Kajaanista uudenvuoden päivänä 1848.