Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
PIKKU EYOLF
KOLMINÄYTÖKSINEN NÄYTELMÄ
Kirjoittanut
Henrik Ibsen
Suomentanut
Teuvo Pakkala
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1895.
Henkilöt:
ALFRED ALLMERS, tilanomistaja, kirjailija, entinen tuntiopettaja.
ROUVA RITA ALLMERS, hänen vaimonsa.
EYOLF, heidän lapsensa; 9 vuotias.
NEITI ASTA ALLMERS, Alfredin puolisisar.
INSINÖÖRI BORGHEJM.
ROTTA-ULLA.
Tapahtumapaikka Allmerssin maatilalla, vuonon rannalla, pari penikulmaa
kaupungista.
Ensimmäinen näytös.
(Kauniisti ja rikkaasti varustettu huone, puutarhaan päin. Paljo
huonekalustoa, kasveja ja kukkasia. Perällä avonaiset lasiovet
verantaan. Laaja näköala vuonolle. Etäällä metsäisiä harjanteita.
Kummallakin sivuseinällä ovi; oikeanpuoleinen on kaksoisovi ja on
etäämmällä perälle. Edessä oikealla sohva löysine patjoineen ja
päällyksineen. Tuoleja ja pieni pöytä sohvanurkassa. Edessä vasemmalla
suurempi pöytä nojatuoleja ympärillä. Pöydällä avonainen matkalaukku.
Varhainen, lämmin, päiväpaisteinen kesäaamu).
(Rouva RITA ALLMERS seisoo pöydän ääressä, selin oikealle, ja purkaa
matkalaukkua. Hän on kaunis, kookas, muhkea nainen, vaaleaverinen, noin
30 vuotias. Vaaleassa aamupuvussa).
(Vähän myöhemmin tulee neiti ASTA ALLMERS oikean puoleisesta ovesta;
yllään vaaleanruskea kesäpuku, päällysröijy, hattu ja parasolli.
Kainalossa suurehko, lukittu kirjesalkku. Hän on solakka, keskikokoinen,
tukka musta ja syvälliset, vakavat silmät. 25 vuotias).
ASTA,
(oven suusta).
Hyvää huomenta, rakas Rita!
RITA,
(kääntää päätään ja nyökyttää hänelle).
Mitä näen, -- sinäkö, Asta! Tuletko kaupungista näin aikaseen? Tänne
meille saakka?
ASTA,
(panee päällysvaatteensa tuolille ovensuussa).
Minä en saanut sielun rauhaa. Minusta tuntui, että minun täytyy lähteä
tänne näkemään pikku Eyolfia tänään. Ja sinua myöskin (panee salkun
pöydälle sohvan luona). Ja niin lähdin minä höyrylaivalla.
RITA,
(hymyilee hänelle).
Ja laivalla tapasit jonkun hyvän ystävän, vai mitä? Tarkoitan, että
aivan sattumalta.
ASTA,
(rauhallisesti).
En ainoatakaan tuttua (huomaa matkalaukun). Mutta, Rita -- mikä tuo on?
RITA,
(lappaa yhä tavaroita).
Alfredin matkalaukku. Etkö tätä tunne?
ASTA,
(ilahtuneena, menee lähemmäksi).
Mitä? Onko Alfred tullut kotia!
RITA.
On, ja ajatteleppas, -- hän tuli ihan odottamatta yöjunalla.
ASTA.
Ahaa, _se_ se olikin, jota minä tunsin! _Se_ minua tänne vetikin! --
Mutta eikö hän ollut mitään kirjoittanut tulostaan? Edes kirjekorttia?
RITA.
Ei sanaakaan.
ASTA.
Eikö hän sähkösanomaakaan lähettänyt?
RITA.
Tuntia ennen kuin tuli. Hyvin lyhyen ja kylmän (nauraa). Eikö
sinustakin, Asta, ole se niin Alfrediksi?
ASTA.
Niin on. Hän on kaikessa niin umpimielinen.
RITA.
Vaan sitä suloisempaa oli, sitte kun sain hänet taas luokseni.
ASTA.
Niin, sen arvaan.
RITA.
Minä kun jo neljätoista päivää ennemmin olin häntä odottanut!
ASTA.
Ja hän voi hyvin? Ei hän alakuloinen ole?
RITA,
(lupsauttaa matkalaukun kiinni ja hymyilee hänelle).
Hän oli aivan kuin kirkastettu, kun hän astui ovesta.
ASTA.
Eikö ollut väsyksissäkään?
RITA.
Oli. Hyvinkin väsyksissä, uskon. Vaan hän, raukka, olikin taivaltanut
jalkasin suurimman osan matkaa.
ASTA.
Ja tunturi-ilmakin ehkä oli tekeytynyt liian ankaraksi hänelle.
RITA.
En usko. En ole kuullut hänen yhtä kertaa rykivän.
ASTA.
Kas niin. Siinä sen nyt näet! Oli siis hyvä, että lääkäri sai hänet
taipumaan tuolle matkalle.
RITA.
Niin, nyt kun se on vihdoinkin ohi, niin --. Vaan usko pois Asta, se on
ollut kauhea aika minulle. Minä en ole koskaan tahtonut sitä sanoa. Ja
sinähän kävitkin niin harvoin täällä, minun luona --
ASTA.
Niin, siinä minä en tehnyt oikein. Vaan --
RITA.
Niin, niin, niin, -- sinullahan oli koulusi siellä kaupungissa
(hymyilee). Ja meidän tienrakentaja -- hänkin oli mennyt matkalle.
ASTA.
Oh, anna nyt, Rita sen olla sinään!
RITA.
Niin, niinpä kyllä. Antaa tienrakentajan mennä. -- Vaan se ikävä, mikä
minulla on Alfredia ollut! Autiota! Tyhjää! Huu, ihan tuntui kuin olisi
tänne ollut elävältä haudattu!
ASTA.
Mutta, herra jumala, -- ainoastaan kuus -- seitsemän viikkoa --
RITA.
Niin, niin, vaan muista, ettei Alfred ole koskaan ennen ollut poissa
kotoa. Ei edes yhtä ainoata vuorokauttakaan. Koko kymmeneen vuoteen --
ASTA.
Eipä ei, vaan senpä vuoksi juuri olikin minusta aika hänen päästä vähän
liikkeelle tänä vuonna. Hänen olisi pitänyt mennä tunturimatkalle
jok'ainoa kesä.
RITA,
(puolittain hymyillen).
Kyllähän sinun on hyvä sanoa. Jos minä olisin niin -- niin järkevä kuin
sinä, niin olisin hänet laskenut -- ehkä. Vaan minusta, Asta, tuntui,
että en voi. Mieleeni kuvasti, että en milloinkaan voi häntä saada
takasin. Etkö sinä voi _sitä_ ymmärtää?
ASTA.
En. Syynä siihen lienee ettei minulla ole ketään, jonka menettämistä
pelkäisin.
RITA,
(ilkamoivalla, hymyllä).
Eikö todellakaan ole ketään --?
ASTA.
Ei, minun tietääkseni (keskeyttäen). Vaan kuule, Rita, -- missä Alfred
on? Taitaa nukkua vielä?
RITA.
Ei aikoinkaan. Hän nousi tänäänkin tavallisella ajalla.
ASTA.
No, sitte hän ei ole ollutkaan kovin väsyksissä.
RITA.
Oli hän, yöllä. Tullessaan. Vaan nyt on Eyolf ollut hänen luonaan toista
tuntia.
ASTA.
Poika raukka, pieni ja kalpea Eyolf parka! Täytyykö hänen taas ruveta
opiskelemaan ja opiskelemaan.
RITA,
(kohauttaen olkapäitään).
Alfredhan se niin tahtoo, sen sinä tiedät.
ASTA.
Niin, vaan, minusta nähden, sinä voisit asettua sitä vastaan.
RITA,
(vähän kärsimättömästi).
Eei -- tiedätkös -- siihen en voi minä sekaantua. Alfred ymmärtänee kai
ne asiat paljoa paremmin kuin minä. -- Ja mihin, mielestäsi, Eyolf voisi
ryhtyä. Eihän Eyolf voi juosta ympäriinsä ja leikkiä -- niinkuin muut
lapset.
ASTA,
(päättävästi).
Minä tästä puhelen Alfredille.
RITA.
Niin, rakas Asta, teepäs vainkin se. -- No, siinähän --
(ALFRED ALLMERS, kesäpuvussa, taluttaen Eyolfia, tulee
vasemmanpuoleisesta ovesta. Hän on miellyttävä, solakka mies, 36--37
vuoden ikäinen, lempeät silmät, harva, ruskea tukka ja parta. Vakava ja
miettivä ilme kasvoilla. -- Eyolfilla on univormun tapainen puku,
kultanauhoilla ja kiiltonapeilla. Hän ontuu ja käy kainalosauvalla
vasemmassa kainalossa. Jalka on tarmoton. Hän on pienikasvuinen,
kivuloisen näköinen, vaan silmät kauniit ja älykkäät).
ALLMERS,
(irrottautuu Eyolfista, menee ilahtuneena ja ojentaa molemmat kätensä
Astalle).
Asta! Rakas Asta! Sinä täällä! Että heti sain sinut nähdä!
ASTA.
Minusta tuntui, että minun _täytyi_ --. Terve tulleeksi taas kotia!
ALLMERS,
(pudistaa hänen käsiään).
Kiitos!
RITA.
Eikö hän ole muhkean näköinen?
ASTA,
(tuijottaa herkeämättä häneen).
Uljas! Kerrassaan uljas! Silmistä virkeys loistaa! Sinä varmaan olet
kirjoittanut hyvin paljo matkallasi (ilahtuneena huudahtaen). Ehkäpä
koko kirja on valmis, mitä Alfred?
ALLMERS,
(nostaa olkapäitään).
Kirja --? Jaa, _se_ --
ASTA.
Niin, minä ajattelin, että siellä matkalla sinun on sitä helppo
kirjoittaa.
ALLMERS.
Niin ajattelin minäkin. Vaan näes, -- kävikin aivan toisin. En ole
kirjoittanut kirjaani yhtä ainoatakaan kirjainta.
ASTA.
Et ole kirjoittanut --!
RITA.
Vai niin! Minä ihmettelinkin, kun kaikki paperi matkalaukussa oli ihan
koskematta.
ASTA.
Vaan, rakas Alfred, mitä sitte olet koko sen aikaa tehnyt.
ALLMERS,
(hymyilee).
Olen vain kuleksinut ja ajatellut, ajatellut yhtä mittaa.
RITA,
(panee kätensä hänen olkapäilleen).
Ajatellut vähän niitäkin, jotka olivat kotona?
ALLMERS.
Niin olenkin, tiedätkös. Olen ajatellut paljonkin. Joka ainoa päivä.
RITA,
(laskee kätensä).
No, sittehän on hyvin kaikkityyni.
ASTA.
Vaan et ole kirjoittanut kirjaasi? Ja kuitenkin voit olla noin iloinen
ja tyytyväinen? Sepä ei ole muuten sinun tapaistasi. Tarkoitan, silloin
kun kirjoittamisesi käy työläästi.
ALLMERS.
Siinä olet oikeassa. Sillä olen, näetkös, ennen ollut tyhmä. Ajatellessa
liikkuu itsekunkin mielessä parasta, mitä hänessä on. Mitä paperille
tulee, se ei isosti kelpaa.
ASTA,
(huudahtaen).
Sekö ei kelpaa!
RITA,
(nauraen).
Vaan, oletko tullut hulluksi, Alfred!
EYOLF,
(katsoo luottavasti häneen).
Johan toki, isä, -- se kelpaa, mitä _sinä_ kirjoitat.
ALLMERS,
(hymyilee ja silittää hänen tukkaansa).
Niin niin, kun _sinä_ sen sanot, niin --. Vaan usko sinä minua, -- minun
jälestäni tulee eräs, joka on tekevä sen paremmin.
EYOLF.
Ken se olisi? Sano!
ALLMERS.
Annahan ajan kulua. Hän on tuleva ja ilmoittava itsensä.
EYOLF.
Ja mitä sinä aijot sitte tehdä?
ALLMERS,
(totisena).
Sitte menen taas tuntureille --
RITA.
Hyi häpeä, Alfred!
ALLMERS.
-- ylös vuorille ja avaroille aavikoille.
EYOLF.
Kuule isä, etkö uskokin minun parantuvan pian, että minäkin saan olla
sinun mukanasi?
ALLMERS,
(tuskaa tuntien).
Ehkä, pieni poikaseni.
EYOLF.
Se minusta olisi reipasta, jos minäkin voisin kiivetä tuntureita.
ASTA,
(muuttaen puheainetta).
Hei vain, miten sievä ja soma sinä tänään olet, Eyolf!
EYOLF.
Niin, enkö olekin, täti?
ASTA.
Oletpa kuin oletkin. Isänkö vuoksi olet saanut tuon uuden puvun
päällesi?
EYOLF.
Niin, minä pyysin äidiltä. Sillä minä halusin, että isä näkee minut
tässä puvussa.
ALLMERS,
(hiljaa Ritalle).
Sinun ei olisi pitänyt antaa hänelle tuollaista pukua.
RITA,
(tukahtuneesti).
Niin, vaan hän kiusasi minua niin kauan. Pyysi niin hartaasti. En saanut
häneltä rauhaa.
EYOLF.
Ja, kuule isä, -- Borghejm on ostanut minulle jousipyssyn. Ja on
opettanut minua ampumaankin sillä.
ALLMERS.
Vai niin, sehän on oikein erinomaista sinulle, Eyolf.
EYOLF.
Ja kun hän tulee taas ensikerran, niin pyydän, että hän opettaa minua
uimaankin.
ALLMERS.
Uimaan! Minkä vuoksi nyt uimaan tahdot oppia?
EYOLF.
No kun kaikki pojat siellä rannalla osaavat uida. Minä ainoa, joka en
osaa.
ALLMERS,
(liikutettuna, kiertää kätensä hänen ympäri). Sinä saat oppia kaikkia
mitä tahdot! Kaikkia, mitä vain itse haluat.
EYOLF.
Arvaatko isä, mitä enin haluan?
ALLMERS.
Noo? Sanopas.
EYOLF.
Kaikista mieluimmin haluan oppia sotamieheksi.
ALLMERS.
Voi, pikku kulta Eyolf! On monta muuta parempaa kuin se.
EYOLF.
Niin, vaan minunhan pitää mennä sotamieheksi suureksi tultuani. Senhän
tiedät.
ALLMERS,
(hieroo käsiään).
Niin, niin, niin; sittepähän nähdään --
ASTA,
(istuu pöydän ääreen vasemmalle).
Eyolf! Tulepas tänne minun luo, niin kerron sinulle jotakin.
EYOLF,
(menee sinne).
Mitä sinulla, täti, on kerrottavaa?
ASTA.
Kuulehan Eyolf, -- minä olen nähnyt Rotta-Ullan.
EYOLF.
Mitä! Oletko nähnyt Rotta-Ullan! Et ole, sinä vain narraat!
ASTA.
Ei, tosi se on. Minä näin hänet eilen.
EYOLF.
Missä sinä näit?
ASTA.
Minä näin hänet tiellä, vähän matkaa kaupungista.
ALLMERS.
Minä myöskin näin hänet jossakin maalla.
RITA,
(istuen sohvaan).
Ehkä mekin, sitte saamme nähdä hänet.
EYOLF.
Täti, eikö ole kummallinen hänen nimensä: Rotta-Ulla?
ASTA.
Ihmiset sanovat häntä sillä nimellä, kun hän kiertelee maat ja mantereet
ja karkottaa kaikki rotat.
ALLMERS.
Oikeastaan hänen nimensä on kai Hukkanen, muistaakseni.
EYOLF.
Hukkanen? Sehän on pieni susi.
ALLMERS,
(taputtaa hänen päätään).
Tiedätkö sinä, Eyolf, senkin?
EYOLF,
(miettivästi).
Mutta tosiaan! Jos hän kummitteleekin öisin sutena? Uskotko isä?
ALLMERS.
Eikö mitä! -- Vaan menehän nyt puutarhaan vähän leikkimään.
EYOLF.
Eikö sinusta olisi parempi, jos ottaisin jonkun kirjan mukaani?
ALLMERS.
Ei, ei ollenkaan kirjoja tästä lähtien. Mene ennemminkin rantaan toisten
poikain luo.
EYOLF,
(neuvottomana).
Ei, isä, minä en mene poikain luo tänään.
ALLMERS.
Minkä vuoksi et?
EYOLF.
En, kun minulla on nämä vaatteet.
ALLMERS,
(rypistää otsaansa).
Tekevätkö he ehkä pilkkaa sinun -- sievistä vaatteistasi!
EYOLF,
(karttaen).
Ei, sitä he eivät uskalla. Muuten silloin minä löisin heitä.
ALLMERS.
No niin, -- mikäs siinä sitte on --?
EYOLF.
Vaan ne ovat niin raakoja, ne pojat. Ja sitte he sanovat, että minusta
ei milloinkaan tule sotamiestä.
ALLMERS,
(hillityllä mielipahalla).
Minkä vuoksi luulet heidän sitä sanovan?
EYOLF.
He ovat kai kateellisia minulle. Sillä nehän, isä, ovat niin köyhiä,
että heidän täytyy olla avojaloinkin.
ALLMERS,
(hiljaa, tuskan äänellä).
Oo, Rita, -- kuinka tämä kaivelee sydäntäni.
RITA,
(tyynnyttävästi, nousee).
So-so-so!
ALLMERS,
(uhkaavasti).
Vaan ne pojat, ne saavat kerran tuta, kuka on herra, siellä rannalla!
ASTA,
(kuunnellen).
Siellä joku koputtaa.
EYOLF.
Varmaan Borghejm!
RITA.
Käykää sisään!
(ROTTA-ULLA tulee hiljaa ja verkalleen sisään oikean puoleisesta ovesta.
Hän on pieni, henturoinen, kumarainen olento, vanha ja harmaja, terävät
ja tuikeat silmät. Pukunaan vanhanaikainen korjankirjava hame, musta
säpsähattu ja kauhtana. Kädessä suuri, punanen sateensuoja ja
käsivarrella nuorassa riippuu musta pussi).
EYOLF,
(hiljaa, tarttuu Astaa hameesta).
Täti! Tuo on varmaan _se_!
ROTTA-ULLA,
(niijaa oven suussa).
Nöyrimmästi anteeksi, -- onko herrasväen talossa semmoista, joka
nakertaa?
ALLMERS.
Meilläkö? Ei, ei luullakseni.
ROTTA-ULLA.
Minä näettekös niin erittäin mielelläni auttaisin herrasväkeä pääsemään
sellaisesta.
RITA.
Niin, niin, me ymmärrämme. Vaan meillä ei ole yhtään sitä lajia.
ROTTA-ULLA.
Sepä oli sangen ikävä, se. Sillä nyt olen juuri kierrosmatkallani. Ja
kuka sen tietää, milloin taas tulen näille perukoille. -- Ooh, miten
väsyksissä olen!
ALLMERS,
(osoittaa tuolin).
Niin, siltä näyttää.
ROTTA-ULLA.
Eihän sitä muuten koskaan väsyisi tekemään hyvää noille pienille
raukoille, joita vihataan ja hätyytetään niin ankarasti. Vaan se niin
kovin kuluttaa voimia.
RITA.
Ehkä haluatte istua ja vähän levätä?
ROTTA-ULLA.
Tuhansia kiitoksia (istuu muutamalle tuolille oven ja sohvan välillä).
Sillä koko yön olen ollut toimessa.
ALLMERS.
Vai niin, onko --?
ROTTA-ULLA.
Niin, tuolla saarilla (nauraa kitkattaa). Sinne oli minua niin totisesti
kutsuttu. He kyllä vaikeroivat kovasti sitä. Vaan ei ollut muuta
neuvona. Heidän täytyi, se vieköön, kiltisti haukata muikeaa omenaa
(katsoo Eyolfia ja nyökyttää). Muikeaa omenaa, pieni herra. Muikeaa
omenaa.
EYOLF,
(ehdottomasti, vähän alakuloisesti).
Minkä vuoksi heidän täytyi --?
ROTTA-ULLA.
Mitä?
EYOLF.
Haukata sitä?
ROTTA-ULLA.
Joo, sillä he eivät voineet enään toimeentulla. Rottain ja kaikkien
pienten rottasikiöitten vuoksi, ymmärtäähän nuori herra.
RITA.
Uh! Ihmisparkoja, -- oliko heillä niin paljon _niitä_?
ROTTA-ULLA.
Joo, niin että vilisi (nauraa hiljaa tyytyväisenä). Sängyissä kapusivat
ja kuppelehtivat yökaudet. Maitoastioihin huprahtelivat. Lattioilla
vinkuivat ja ränkyivät juosta, piristäen pitkin ja poikin.
EYOLF,
(hiljaa Astalle).
Minä en mene sinne, täti.
ROTTA-ULLA.
Vaan sitte tulin _minä_ -- ja eräs toinen. Ja me otimme mukaamme ne
kaikki. Nuo pienet, sievät olennot! Me kahden saimme ne kaikki
taltumaan.
EYOLF,
(huutaen).
Voi! Isä! -- kas, kas!
RITA.
Herra jumala, Eyolf sinä!
ALLMERS.
Mikä nyt on?
EYOLF,
(osoittaa).
Tuolla pussissa joku potkii!
RITA,
(vasemmalle, huutaa).
Uh! Toimita hänet ulos, Alfred!
ROTTA-ULLA,
(nauraa).
Noo, ihana, suloisin rouva, elkäähän toki pelätkö tällaista pikkuista
lakkipölkkyä.
ALLMERS.
Vaan mikä se sitte oikeastaan _on_?
ROTTA-ULLA.
Se on vain Tiistimies (aukasee pussin). Tulepas ulos pimeydestä, sinä
rakkahin ystäväni.
(Pieni, leveä- ja mustakuonoinen koira pistää päänsä pussista).
ROTTA-ULLA,
(nyökyttää ja viittaa Eyolfia tulemaan).
Tulkaa huoleti lähemmäs, pieni runneltu sotilas! Ei tämä pure. Tulkaa
tänne! Tulkaa vain tänne!
EYOLF,
(pysyttelee Astan luona).
En, minä en uskalla.
ROTTA-ULLA.
Eikö nuori herra tykkää, että tällä on lempeä ja rakastettava muoto?
EYOLF,
(hämmästyneenä, osoittaa).
Tuollako!
ROTTA-ULLA.
Niin, tällä justiin.
EYOLF,
(puoliääneen, katsoo tuijottaen lakkaamatta koiraa).
Minusta sillä on kauhein -- muoto, mitä olen nähnyt.
ROTTA-ULLA,
(panee pussin kiinni).
Noo, somistuu se. Somistuu se kyllä.
EYOLF,
(lähestyy ehdottomasti, menee aivan lähelle ja silittää hiljaa pussia).
Viehättävä -- viehättävä se on sittekin.
ROTTA-ULLA,
(varovalla äänellä).
Vaan nyt se on niin väsynyt ja uuvuksissa, raukka. Niin ylen väsynyt
(katsoo Allmersia). Sillä se kuluttaa voimia, -- sellainen leikki,
uskokaa herra.
ALLMERS.
Mitä leikkiä tarkoitatte?
ROTTA-ULLA.
Houkuttelu-leikkiä.
ALLMERS.
Ahaa, koirako se houkuttelee rotat?
ROTTA-ULLA,
(nyökyttää päätään).
Tiistimies ja minä. Me molemmat olemme siinä yhdessä. Ja se käy niin
sievästi. Sitä kelpaa nähdä. Tälle vain nuora kaulanauhaan. Sitte
talutan minä sitä kolme kertaa ympäri talon ja soitan huuliharppua. Ja
kun ne sen kuulevat, niin _täytyy_ niiden ylös kellareista, alas
ullakoista ja ulos reijistään -- kaikki nuo siunatut, pienet otukset.
EYOLF.
Pureeko, tuo ne sitte kuoliaaksi?
ROTTA-ULLA.
Ei sinnepäinkään! Ei, vaan me menemme rantaan, tämä ja minä. Ja ne
seuraavat meitä. Sekä aikaiset että niiden pienet penekset.
EYOLF,
(jännitettynä).
Entä sitte --? Kertokaa!
ROTTA-ULLA.
Sitte me menemme vesille. Minä meloskelen ja soitan huuliharppua. Ja
Tiistimies uipi jälessä (silmät säihkyen). Ja kaikki seuraavat mukana
nuo nakertajat ja nikertäjät, seuraavat meitä syvälle vedelle. Niin,
sillä niiden _täytyy_!
EYOLF.
Minkävuoksi niiden _täytyy_?
ROTTA-ULLA.
Juuri sen vuoksi, kun ne eivät _tahdo_. Sillä ne niin kauheasti
pelkäävät vettä, -- sen vuoksi _täytyy_ heidän veteen.
EYOLF.
Hukkuvatko ne?
ROTTA-ULLA.
Jok'ikinen, jok'ikinen (hiljempaa). Ja sitte niillä on niin rauhallinen
ja hyvä ja pimeä olla, minkä suinkin voivat toivoa, -- nuo sievät
pienokaiset. Nukkuvat siellä alhaalla niin suloisesti ja pitkän unen.
Kaikki nuo, joita ihmiset vihaavat ja hätyyttävät (nousee). Niin,
entiseen aikaan minä en tarvinnut Tiistimiestä. Silloin houkuttelin
itse. Minä yksin.
EYOLF.
Mitä te houkuttelitte?
ROTTA-ULLA.
Ihmisiä. Yhtä enite.
EYOLF,
(jännitettynä).
Mikä se oli se yksi, sanokaa!
ROTTA-ULLA,
(nauraa).
Se oli minun rakkaimpani, se, pieni sydänkäpyseni!
EYOLF.
Missä hän nyt on?
ROTTA-ULLA,
(ankarasti).
Alhaalla kaikkien rottain luona (taas lempeästi). Vaan nyt täytyy minun
taas lähteä toimeen. Aina vain menon muassa. (Ritalle). Eikö
herrasväellä ole minulle vähintäkään tointa tänään? Sillä voisin sen
tehdä nyt samalla kertaa.
RITA.
Kiitoksia; ei ole tarvista.
ROTTA-ULLA.
Niin -- niin, suloinen, kulta rouva, -- sitä ei niin tiedä --. Jos
herrasväki huomaisi täällä jonkun, joka kaivelee ja jäytää, -- jyrsii ja
nakertaa, -- niin koettakaa vain saada minut ja Tiistimies käsiinne. --
Jääkää hyvästi, hyvästi tuhansin kerroin.
(Menee oikeanpuoleisesta ovesta).
EYOLF,
(hiljaa, riemuiten Astalle).
Täti, minäkin olen nähnyt Rotta-Ullan!
(Rita menee verantaan, viilytteleikse leyhyttäen nenäliinalla. Vähä
jälemmin menee Eyolf varovasti ja huomaamatta oikeanpuoleisesta ovesta).
ALLMERS,
(ottaen salkun pöydältä sohvan luona).
_Sinunko_ tämä on, Asta?
ASTA.
Niin. Minulla on siinä muutamia vanhoja kirjeitä.
ALLMERS.
Ahaa, perhekirjeet --
ASTA.
Sinähän pyysit minua järjestämään ne sinulle matkalla olosi aikana.
ALLMERS,
(taputtaa häntä päähän).
Ja _siihenkin_ sinulla on riittänyt aikaa!
ASTA.
Olen järjestänyt ne osaksi täällä ja osaksi kotonani kaupungissa.
ALLMERS.
Kiitos, Asta rakas --. Oliko niissä mielestäsi mitään erinomaisempaa?
ASTA,
(pintapuolisesti).
Noh -- ainahan sitä on yhtä ja toista tuollaisissa vanhoissa papereissa,
sen arvaat (hiljemmin, vakavasti). Nuo tuossa salkussa, ovat kirjeitä
äidille.
ALLMERS.
No, ne sinä tietysti saat ottaa itsellesi.
ASTA,
(hillitysti).
En ota. Vaan lue sinäkin, Alfred, ne. Joskus -- sitte toiste --. Nyt
minulla ei ole salkun avainta mukanani.
ALLMERS.
Ei tarvitakaan, rakas Asta. Sillä en kuitenkaan lue koskaan äitisi
kirjeitä.
ASTA,
(kiinnittää katseensa häneen).
Sitte minä joskus, -- jonakin rauhallisena iltahetkenä, kerron sinulle
jotakin niistä.
ALLMERS.
Niin, se on toista. Vaan pidä sinä vain äitisi kirjeet. Eihän sinulla
olekaan kovin monta muistoa hänestä.
(Hän ojentaa salkun Astalle, joka ottaa sen ja panee tuolille
päällysvaatteensa alle).
(Rita tulee taas huoneeseen).
RITA.
Uh, minusta tuntui aivan kuin kalmanhaju olisi kulkenut tuon inhottavan
vaimon mukana.
ALLMERS.
Niin, oli hän vähän inhottava.
RITA.
Tunsin itseni melkeen sairaaksi, kun hän oli huoneessa.
ALLMERS.
Muuten minä hyvin ymmärrän tuon pakottavan ja puoleensavetävän voiman,
josta hän puhui. Yksinäisyydessä tuntureilla ja aavikoilla on jotakin
samanlaista.
ASTA,
(katselee tarkastavasti häntä).
Mitä sinulle on tapahtunut, Alfred?
ALLMERS,
(hymyilee).
Minulleko?
ASTA.
Niin, jotakin se on. Niinkuin joku muutos. Rita myöskin on sen
huomannut.
RITA.
Niin, minä näin sen sinusta heti, kun sinä tulit. Vaan se on kai vain
hyväksi, eikö niin, Alfred?
ALLMERS.
Sen pitää olla hyväksi. Ja sen täytyy ja se on oleva hyväksi.
RITA,
(huudahtaen).
Sinä olet kokenut jotakin matkallasi! Elä kielläkään! Sillä minä näen
sen sinusta!
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
En tämän taivaallista -- ulkonaisesti. Mutta --
RITA,
(jännityksissä).
Mutta --?
ALLMERS.
Sisällisesti minussa on kylläkin tapahtunut pieni mullistus.
RITA.
Ah Jumala --!
ALLMERS,
(rauhoittaen, taputtaa hänen kättään).
Se on vain hyväksi, rakas Rita. Siihen voit huoleti luottaa.
RITA,
(istuu sohvaan).
Tämä sinun lopultakin täytyy heti kertoa meille. Kaikkityyni!
ALLMERS,
(kääntyy Astaan).
Niin, istutaan mekin. Niin minä koetan kertoa. Miten parhaiten voin.
(Hän istuu sohvaan Ritan viereen. Asta ottaa tuolin ja istuu Allmersin
luo. Lyhyt äänettömyys).
RITA,
(katsoo häneen odottavasti).
No niin --?
ALLMERS,
(katselee eteensä).
Kun minä ajattelen kulunutta elämääni -- ja kohtaloani -- viimeisten
kymmenen -- yhdentoista vuoden aikana, niin on se melkeen kuin joku
seikkailu tahi uni. Eikö sinustakin, Asta, tunnu siltä?
ASTA.
Monessa suhteessa tuntuu minusta siltä.
ALLMERS,
(jatkaen).
Kun minä, Asta, ajattelen, mitä me kaksi olimme ennen. Me kaksi köyhää
orporaukkaa --
RITA,
(kärsimättömänä).
No, mutta siitähän jo on niin kauan.
ALLMERS,
(kuulematta häntä).
Ja nyt minä istun tässä keskellä varallisuutta ja komeutta. Olen voinut
noudattaa kutsumustani. Olen voinut työskennellä ja harjoittaa tieteitä,
-- aivan mieleni mukaan (ojentaa kätensä). Ja koko tämän suuren,
aavistamattoman onnen -- sen luemme sinun ansioksesi, rakkahin Rita.
RITA,
(puolittain pilalla, puolittain vastenmielisesti, hyväilee hänen
kättään).
Herkeä nyt lavertelemasta siitä.
ALLMERS.
Minä mainitsenkin sen ainoastaan jonkunlaisena johdantona. --
RITA.
Noo, jätä koko johdanto --!
ALLMERS.
Rita, -- sinä luulit, että minä lääkärin kehotuksesta lähdin
tunturimatkalle. Mutta niin ei ollut.
ASTA.
Eikö?
RITA.
No mikä se sinut sitte sai matkalle?
ALLMERS.
Se, että minulla ei ollut enään rauhaa työpöytäni ääressä.
RITA.
Rauhaa! Mutta, kultaseni, kuka sinua häiritsi?
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
Ei kukaan ulkoapäin. Vaan minussa liikkui tunne, että minä suorastaan
väärinkäytin -- tahi -- ei, jätin käyttämättä parhaat lahjani. Että olen
tuhlannut aikani hukkaan.
ASTA,
(silmät suurena).
Kirjaasiko?
ALLMERS,
(nyökäyttää).
Sillä minulla ei ole kykyä ainoastaan _siihen_ yksistään. Pitää kai
minun kyetä toimittamaan jotakin muutakin, yhtä tahi toista.
RITA.
_Sitäkö_ sinä mietiskelit istuissasi?
ALLMERS.
Niin, sitä etupäässä.
RITA.
Ja sen vuoksi olit niin tyytymätön itseesi viime aikoina. Ja meihin
muihin myöskin. Niin, sen vuoksi sinä olitkin, Alfred!
ALLMERS,
(katselee eteensä).
Tuossa minä istuin kumarassa pöytäni ääressä ja kirjoitin päivät
pääksytysten. Usein puoliyöhönkin. Kirjoitin ja kirjoitin suurta paksua
kirjaa "*Ihmisen vastuunalaisuudesta*". Hm!
ASTA,
(laskee kätensä hänen käsivarrelleen).
Vaan, rakas Alfred -- se kirjahan on oleva sinun elämäntyösi.
RITA.
Niin, sitähän sinä olet useinkin sanonut.
ALLMERS.
Minä ajattelin niin. Siitä saakka kun tulin aikaiseksi (lämmin katse
silmissä). Sitte sinä laitoit minulle tilaisuuden, jotta saatoin siihen
ryhtyä, sinä rakas Rita --
RITA.
Lorua!
ALLMERS.
-- sinä (hymyilee hänelle) kultinesi ja maine, mantuinesi --
RITA,
(puolittain nauraen, puolittain suutuksissa).
Virkahan vielä siitä, niin minä sinua lyön.
ASTA,
(katsoo huolestuneena Alfredia).
Vaan kirjasi, Alfred?
ALLMERS.
Se rupesi aivan kuin etenemään minusta. Vaan nousemistaan nousi ajatus
korkeammista velvollisuuksista, joilla oli vaatimuksensa minulta.
RITA,
(säihkyvin silmin, tarttuu hänen käteensä).
Alfred!
ALLMERS.
Ajatus -- Eyolfista, rakas Rita.
RITA,
(pettyneenä, päästää käden).
Oh -- Eyolfista!
ALLMERS.
Yhä syvemmällä on pikku Eyolf raukka vallannut sijan minussa. Sen
jälkeen kun tuo onnettomuus tapahtui, että hän putosi pöydältä --. Ja
varsinkin sitte, kun oli varmaa, että se on auttamaton --
RITA,
(kiihkeästi).
Vaan teethän sinä, Alfred, minkä suinkin voit hänen hyväkseen.
ALLMERS.
Niin, koulumestarina. Vaan en isänä. Ja juuri isänä tahdon minä tästä
lähtien Eyolfille olla.
RITA,
(katsoo häneen ja pudistaa päätään).
Minä totta tosiaan en ymmärrä sinua.
ALLMERS.
Minä tarkoitan, että minä kaikin voimin koetan tehdä hänelle sen, mikä
on auttamatonta, niin lieveäksi ja keveäksi kuin suinkin on mahdollista
ajatella.
RITA.
No mutta, -- jumalan kiitos, minä en usko, että hän tuntee sen niin
syvästi.
ASTA,
(liikutettuna).
Kyllä, Rita.
ALLMERS.
Niin, saat olla varma, että hän tuntee sen syvästi.
RITA,
(kärsimättömänä).
Vaan, rakas Alfred, -- mitä voisit sinä enempää tehdä hänen hyväkseen?
ALLMERS.
Minä koetan valaista kaikki ne monet mahdollisuudet, jotka hämärtyvät
hänen lapsen sielussaan. Kaikki jalot taimet, jotka ovat hänessä idulla,
koetan minä saada kasvamaan -- kukkimaan ja tekemään hedelmää
(lämpöisemmin ja lämpöisemmin, nousee). Ja vielä _sitäkin_ enemmän! Minä
autan häntä saamaan sopusointua hänen toiveittensa ja sen välillä, mikä
hänelle on saavuttamattomissa. Sillä siihen hänestä ei ole _nyt_! Kaikki
hänen halunsa menevät sitä suuntaa, mikä koko hänen elämänsä ijäksi jää
hänelle saavuttamattomaksi. Vaan minä luon onnellisuuden tunteen hänen
mieleensä.
(Hän kulkee pari kertaa edestakasin lattialla. Asta ja Rita seuraavat
häntä katseillaan).
RITA.
Sinun tulisi ottaa nämät asiat tyynemmin, Alfred.
ALLMERS,
(pysähtyy pöydän luo vasemmalla ja katsoo heitä).
Eyolf on ottava minun elämäntyöni tehdäkseen. Jos niin tahtoo. Tahi saa
hän valita, mikä on täysin hänen omaistaan. Ehkä mieluumminkin _sen_. --
No, kaikessa tapauksessa annan minä oman työni jäädä.
RITA,
(nousee).
Vaan, Alfred rakas, -- etkö voi molempia, tehdä omaa työtäsi ja
työskennellä Eyolfin hyväksi?
ALLMERS.
En, sitä en voi. Mahdotonta. Minä en voi itseäni jakaa tässä. Ja sen
vuoksi väistyn minä. Eyolfista on tuleva, täysikelpoinen suvussamme. Ja
minä panen uuden elämäntyöni _siihen_, että saan tehdyksi hänestä
täysikelpoisen.
ASTA,
(on noussut ja menee hänen luo).
Tämä on vaatinut ankaraa taistelua, Alfred.
ALLMERS.
Niin onkin. Täällä kotona en olisi koskaan saanut itseäni taipumaan. En
koskaan olisi voinut pakottaa itseäni kieltäytymään. En koskaan täällä
kotona.
RITA.
Senkö vuoksi siis sinä lähdit nyt kesällä matkalle?
ALLMERS,
(loistavin silmin).
Niin! Ja minä tulin äärettömään yksinäisyyteen. Sain nähdä nousevan
auringon paistavan tuntureille. Tunsin kuin olevani lähempänä tähtiä.
Aivan kuin keskinäisessä liitossa ja yhteydessä niiden kanssa. Ja
silloin voin minä kieltäytyä.
ASTA,
(katsoo raskaan alakuloisesti häneen).
Vaan et koskaan enään aijo kirjoittaa kirjaasi "Ihmisen
vastuunalaisuudesta"?
ALLMERS.
En, Asta, en koskaan. Minä en voi paloitella itseäni kahdelle,
tehtävälle, sanoinhan. Vaan minä tahdon toteuttaa ihmisen
vastuunalaisuuden -- elämässäni.
RITA,
(hymy suupielissä).
Uskotko todellakin, että voit pysyä niin suurissa aikeissa täällä
kotona?
ALLMERS,
(tarttuu hänen käteensä).
Minä voin liittoutuessani _sinun_ kanssasi (ojentaa toisen kätensä). Ja
sinun kanssasi myös, Asta.
RITA,
(vetää pois kätensä).
Siis _kahden_ kanssa. Sinä siis _kuitenkin_ voit jakaa itsesi.
ALLMERS.
Vaan rakas Rita --!
(Rita menee pois hänen luotaan ja asettuu ovelle puutarhaan päin).
(Koputetaan keveästi ja kiivaasti oikeanpuoleiselle ovelle. Insinööri
Borghejm astuu reippaasti sisään. Hän on nuorekas, 30 vuotinen mies.
Puheensa hilpeää ja rohkeaa. Käytös sujuva).
BORGHEJM.
Hyvää huomenta, hyvää huomenta, rouva! (pysähtyy ilahtuneena nähdessään
Allmersin). Mitä minä näen! Te jo kotona, herra Allmers?
ALLMERS,
(pudistaa hänen kättään).
Niin, minä tulin yöllä.
RITA,
(hilpeästi).
Hänellä, herra Borghejm, ei ollut enään lupaa.
ALLMERS.
Mutta eihän se ole totta, Rita --
RITA,
(tulee lähemmäs).
Tottapa hyvinkin. Hänen loma-aikansa oli loppunut.
BORGHEJM.
Vai niin, te, rouva, pidätte miestänne niin kiinteästi ohjaksissa?
RITA.
Minä pidän kiinni oikeuksistani. Ja tuleehan toki kaikella olla
loppunsakin.
BORGHEJM.
Noo, ei kaikella, -- toivon minä. -- Hyvää huomenta, neiti Allmers!
ASTA,
(karttamalla).
Hyvää huomenta.
RITA,
(katsoo Borghejmia).
Ei kaikella, sanoitte?
BORGHEJM.
Niin, minä uskon ja luotan, että kaikessa tapauksessa on kuitenkin tässä
maailmassa jotakin, jolla ei ole loppua.
RITA.
Nyt ajattelette varmaankin rakkautta -- ja jotakin sellaista.
BORGHEJM,
(lämpöisesti).
Minä ajattelen kaikkea, mikä on kaunista.
RITA.
Ja, jolla ei koskaan ole loppua. Niin, ajatelkaamme sitä. Toivokaamme
kaikki sitä.
ALLMERS,
(menee heidän luo).
Tienrakennus kai nyt pian loppuu täällä?
BORGHEJM.
Minulta on jo loppunut. Loppui eilen. On sitä ollutkin kotvaksi aikaa.
Vaan, jumalan kiitos, _se_ loppui kuitenkin.
RITA.
Ja te olette siitä niin ylen iloissanne.
BORGHEJM.
Niin, olen oikeinkin!
RITA.
Noo, mutta sen minä sanon --
BORGHEJM.
Mitä niin, rouva?
RITA.
Että se ei ole enään juuri kauniisti, herra Borghejm.
BORGHEJM.
O--hoo? Miksikä ei?
RITA.
Ei, sillä te ette arvatenkaan vastaisuudessa tule hyvinkään usein näille
maille.
BORGHEJM.
En tulekaan, se on totta. Sitä en tullut ajatelleeksi.
RITA.
Noo, mutta kuitenkin aina joskus käytte täällä luonamme.
BORGHEJM.
En voi. Se on minulle, sen pahempi, aivan mahdotonta nyt pitkiin
aikoihin.
ALLMERS.
Vai niin? Minkätähden?
BORGHEJM.
Sillä nyt olen saanut uuden, suuren rakennustyön, johon on heti
ryhdyttävä.
ALLMERS.
Vai niin? (puristaa hänen kättään). Se ilahduttaa minua suuresti.
RITA.
Onneksenne, onneksenne, herra Borghejm!
BORGHEJM.
Shy, Shy! -- minulla oikeastaan ei ole lupa siitä vielä puhua ääneen!
Vaan minä en voi pysyä aisoissani! -- Se on muuan vaikea tienrakennustyö
-- pohjoisessa. Ylikäyntejä vuoriin -- ja muita uskomattomia vaikeuksia
voitettavina! (innostuneena) Oo, sinä suuri, ihana maailma, -- mikä onni
on olla tienrakentaja!
RITA,
(hymyilee ja katsoo häneen kiusottavasti).
Yksistäänkö tienrakennustyön takia te tulette tänään niin rajun
iloisena?
BORGHEJM.
En sen takia yksistään. Vaan kaikkien valoisien ja lupaavien toiveitten
takia, joita ilmaantuu minulle.
RITA,
(kuten edellä).
Ahaa, siinä on ehkä jotakin vielä ihanampaa takana.
BORGHEJM,
(katsoo syrjäsilmällä Astaa).
Ken tiesi! Kun onni tulee, niin sehän tavallisesti tulee kuin kevättulva
(kääntyy Astaan). Neiti Allmers, eikö tehtäisi pieni kävelyretki
yhdessä? Sellainen, joita tavallisesti olemme tehneet?
ASTA,
(reippaasti).
Ei, ei kiitos. Ei nyt. Ei tänään.
BORGHEJM.
Noo, lähtekää nyt! Ainoastaan pienen pieni kierros! Minusta tuntuu, että
minulla on niin paljon puheltavaa kanssanne, ennenkuin matkustan.
RITA.
Se on kai jotakin, jota ette saa vielä ääneen puhua?
BORGHEJM.
Hm, se nyt riippuu --
RITA.
Niin, sillä tehän osaatte myöskin hyvin kuiskata (puoliääneen). Asta,
mene hänen kanssaan.
ASTA.
Vaan, rakas Rita --
BORGHEJM,
(pyytäen).
Neiti Asta, -- ajatelkaa, että tämä olisi viimeinen kävelyretkemme,
jäähyväisretki -- pitkiksi, pitkiksi ajoiksi.
ASTA,
(ottaa hattunsa ja päivänvarjonsa).
Niin niin, mennään sitte vähäksi aikaa kävelemään ympäriinsä
puutarhassa.
BORGHEJM.
Kiitos, kiitos siitä!
ALLMERS.
Ja silmätkää vähän Eyolfia samalla.
BORGHEJM.
Niin, Eyolf, tosiaan! Missä Eyolf on tänään? Minulla on jotakin hänelle.
ALLMERS.
Hän on siellä jossakin leikkimässä.
BORGHEJM.
Todellako! Vai niin, että hän on alkanut leikkiäkin nyt? Muutenhan hän
tavallisesti istui vain sisällä lukemassa.
ALLMERS.
Se on loppuva. Hänestä on tuleva oikein vapaanilman lapsi.
BORGHEJM.
Kas, _se_ on oikein! Ulos vapauteen _hänkin_, poika parka! Hyvä jumala.
Ei voi mitään parempaa tehdä kuin leikkiä tässä siunatussa maailmassa.
Minusta elämä on kerrassaan kuin leikkiä! -- Niinpä lähdemme, neiti
Asta!
(Borghejm ja Asta menevät verantaan ja puiston läpi).
ALLMERS,
(seisoo ja katsoo heidän jälkeensä).
Kuule Rita, -- luuletko olevan jotakin välejä noilla kahdella?
RITA.
Minä en tiedä, mitä sanoa. Aluksi minä sitä luulin. Mutta Asta on
muuttunut niin kummalliseksi, etten ymmärrä häntä -- näinä viime aikoina
hän on muuttunut.
ALLMERS.
Vai niin? Silläkö aikaa kun minä olin poissa?
RITA.
Niin näinä kahtena viime viikkona olen sen huomannut.
ALLMERS.
Ja sinä luulet, että hän ei nyt enämpi välitä Borghejmista?
RITA.
Ei todenteolla. Ei kokonansa antautumalla. Ehdottomasti. Sitä en usko
(katsoo tarkastavasti häntä). Olisiko sinulla jotakin sitä vastaan, jos
hän pitäisi Borghejmista?
ALLMERS.
Ei minulla oikeastaan sitä vastaan olisi. Mutta kieltämättähän se olisi
huolestuttava ajatus --
RITA.
Huolestuttava?
ALLMERS.
Niin, sillä sinun tulee muistaa, että minä olen vastuunalainen Astasta.
Hänen elämänsä onnesta.
RITA.
Mitä vielä -- vastuunalainen! Onhan Asta aikaihminen! Kyllä kai hän siis
ymmärtää itse valita, sen uskon.
ALLMERS.
Niin, toivokaamme sitä, Rita.
RITA.
Minä puolestani en luule mitään pahaa Borghejmista.
ALLMERS.
Ei, rakkaani, -- enhän minäkään. Päinvastoin. Vaan kuitenkin --
RITA,
(kiinteästi).
Ja minä hyvin mielelläni näkisin, että heistä tulisi pari.
ALLMERS,
(tyytymättömänä).
Jaa, no minkätähden oikeastaan?
RITA,
(lisääntyvällä mielenliikutuksella).
Sen vuoksi, että hän matkustaisi sitte pois Borghejmin kanssa! Eikä
sitte koskaan voisi tulla tänne meille samalla tavoin kuin nyt!
ALLMERS,
(tuijottaa hämmästyksissään häneen).
Toivoisitko pääseväsi Astasta kuitiksi?
RITA.
Sitä juuri toivon, Alfred!
ALLMERS.
Vaan hyvä ihme minkä vuoksi --?
RITA,
(käärii kiihkoisesti kätensä hänen kaulaansa). Sen vuoksi, että sitte
vihdoinkin olisit sinä minulle yksistään! Vaikka -- et sittekään! Et
kokonansa minulle! (purskahtaa kouristusitkuun). Oh, Alfred, Alfred,
minä en _voi_ luopua sinusta.
ALLMERS,
(irrottautuu varovasti hänestä).
Vaan rakkahin Rita, -- olehan toki järkevä!
RITA.
En, minä en välitä rahtuakaan järkevä ollakseni! Minä välitän ainoastaan
sinusta! Sinusta yksin koko maailmassa! (heittäytyy taas hänen
kaulaansa). Sinusta, sinusta, sinusta!
ALLMERS.
Päästä, päästä, -- sinä kuristat minut --!
RITA,
(päästää hänet).
Hyvä jumala, että minä todellakin voisin (katsoo säihkyvin silmin
häntä). Oo, jospa sinä tietäisit, miten olen vihannut sinua --!
ALLMERS.
Vihannut minua --!
RITA.
Niin, -- kun sinä istuit tuolla sisällä itseksesi. Ja haudoit työtäsi.
Pitkälle -- pitkälle yöhön (valittaen). Niin pitkälle -- niin
myöhäiseen, Alfred. -- Ooh, kuinka vihasin sinun työtäsi!
ALLMERS.
Vaan sehän on nyt loppunut.
RITA,
(nauraen viiltävästi).
Johan vain! Kun nyt olet ryhtynyt toiseen, joka on vielä pahempi.
ALLMERS,
(kauhistuneena).
Pahempi! Kun on kysymys lapsesta, sanotko sitä pahemmaksi?
RITA,
(kiivastuneesti).
Sanon, minä sanon. Meidän kahden suhteeseen nähden sanon minä sitä
siksi. Sillä lapsi, -- lapsi, sehän on päälle päätteeksi elävä ihminen
(nousevalla kiihkolla). Vaan minä en kärsi sitä, Alfred! Minä en kärsi,
-- sen sanon sinulle!
ALLMERS,
(katsoo kiinteästi häntä ja sanoo tukehdutetulla äänellä).
Minä monta kertaa olen melkeen peloissani sinun tähtesi, Rita.
RITA,
(synkästi).
Minä itsekin usein pelkään itseäni. Ja sen vuoksi juuri sinun ei pidä
herättää pahaa minussa.
ALLMERS.
Vaan Jumalan tähden, -- teenkö minä sitä!
RITA.
Sinä teet, -- kun sinä pirstot paloiksi pyhimmän välissämme.
ALLMERS,
(liikuttavasti).
Vaan ajattelehan toki, Rita. Onhan se oma lapsesi, -- meidän ainoa
lapsi, josta tässä on puhe.
RITA.
Lapsi on ainoastaan puolittain minun omani (taas syöksevällä äänellä).
Vaan _sinun_ pitää olla minun yksistään! Kokonaan minun! Minulla on
oikeus sitä vaatia sinulta!
ALLMERS,
(kohottaa olkapäitään).
Rakas Rita -- eihän auta mitään vaatia. Kaikki annettakoon vapaalla
tahdolla.
RITA,
(jännitetyin katsein).
Ja sitä et sinä ehkä voi tästälähtien.
ALLMERS.
En, en voikaan. Minun täytyy jakautua Eyolfille ja sinulle.
RITA.
Vaan jos Eyolf ei olisi koskaan syntynytkään? Entä sitte?
ALLMERS,
(kiertelemällä).
Niin, se olisi eri asia. Sittehän minulla olisi ainoastaan sinä, josta
pitää.
RITA,
(hiljaa vavisten).
Sittepä toivoisin, että en koskaan olisi häntä synnyttänyt.
ALLMERS,
(hypähtää istumasta).
Rita! Sinä et tiedä, mitä sinä itse sanot!
RITA,
(vapisee mielenliikutuksesta).
Minä synnytin hänet maailmaan sanomattomalla tuskalla. Vaan minä kestin
sen kaiken ilolla ja riemulla sinun tähtesi.
ALLMERS,
(lämpöisesti).
Oo niin, niin, sen minä kyllä tiedän.
RITA,
(päättävästi).
Vaan siinä saa olla sen loppu. Minä tahdon elää elämää. Yhdessä sinun
kanssasi. Kokonaan sinun kanssasi. Minä en voi oleskella ollakseni
ainoastaan Eyolfin äiti. Ainoastaan se. Eikä mitään muuta. Minä en
_tahdo_, sanon minä! Minä en _voi_! _Minä tahdon_ elää ja olla sinulle
kokonaan! Sinulle Alfred!
ALLMERS.
Vaan niinhän sinä _olet_, Rita. Lapsemme kautta --
RITA.
Oo, -- imeliä, mietoja lauseparsia. -- Ei hituakaan muuta. Ei, kuule
sinä, sellainen ei ole _minulle_ niin kerrassaan mitään! Minä olin
sopiva tulemaan äidiksi. Vaan en olemaan äitinä. Sinä saat ottaa minut
semmoisena, kuin olen.
ALLMERS.
Ja sinä olet ennen pitänyt niin sydämmellisesti Eyolfista.
RITA.
Minulla oli niin sääli häntä. Sillä sinä et pitänyt hänestä väliä.
Annoit hänen vain lukea ja hautoa. Etpä häntä melkeen huomannutkaan.
ALLMERS,
(nyökyttää pitkäveteisesti).
Niin; minä olin sokea. Aikani ei ollut vielä tullut --
RITA,
(katsoo häntä).
Vaan _nyt_ se siis on tullut?
ALLMERS.
Niin, nyt vihdoinkin. Nyt näen minä, että ylevin tehtäväni, täällä
maailmassa on, olla oikea isä Eyolfille.
RITA.
Ja _minulle_? Mikä aijot olla _minulle_?
ALLMERS,
(lempeästi).
Sinulle olen sellainen, joka sinusta pitää? Sydämmeni hiljaisuudessa
(hän tavottaa Ritan käsiä).
RITA,
(karttaen häntä).
Minä en välitä sydämmesi hiljaisuudesta. Minun pitää saada sinut
kokonaan, kerrassaan! Ja yksinäni! Sellaisena, kuin sinut omistin
suloisina, tulvehtivina ensi aikoina (kiihkeästi ja ankarasti). Minä,
Alfred, en ilmoisena ikänä anna ruokkia itseäni jäännöksillä.
ALLMERS,
(tyynellä mielellä).
Minusta täällä voisi olla niin runsaasti onnellisuutta meille kaikille
kolmelle, Rita.
RITA,
(halveksivasti).
Vai olet sinä niin vaatimaton (istuu pöydän ääreen vasemmalla).
Kuulehan.
ALLMERS,
(lähestyy).
No? Mitä niin?
RITA,
(katsoo häneen mieto hohde silmissä).
Kun sain sähkösanomasi eilen illalla --
ALLMERS.
Niin? Niin mitä sitte?
RITA.
-- niin pukeusin vaaleaan pukuun.
ALLMERS.
Niin, minä näin, että sinä olit vaaleissa, kun tulin.
RITA.
Olin pannut hajalle tukkani --
ALLMERS.
Tuuhean, lemuavan tukkasi.
RITA.
-- niin että se valui yli niskan ja selän --
ALLMERS.
Minä näin. Minä näin sen. Oh miten olit kaunis, Rita!
RITA.
Molemmissa lampuissa oli ruusunpunaiset suojukset. Ja me olimme
kahdenkesken. Ainoat valveillaolijat koko talossa. Ja pöydällä oli
samppanjaa.
ALLMERS.
Sitä en maistanutkaan.
RITA,
(katsoo katkerasti häneen).
Et, se on totta (nauraa kimakasti). "Samppanjaa sull' oli, vaan koskenut
et siihen" -- niin kuin on runossa.
(Hän nousee nojatuolista ja kulkee melkeen kuin väsyksissä paneutuen
sohvalle puolittain pitkäkseen).
ALLMERS,
(kulkee pitkin lattiaa ja pysähtyy hänen eteensä).
Minä olin niin vaipunut vakaviin ajatuksiin. Minä olin päättänyt, Rita,
puhella sinun kanssasi vastaisesta elämästämme. Ja ennen kaikkea
Eyolfista.
RITA,
(hymyilee).
Niinhän sinä teitkin, rakas --
ALLMERS.
Minä en päässyt asiaan. Sillä sinä rupesit riisumaan.
RITA,
Niin, ja sitte sinä puhelit Eyolfista sillä aikaa. Etkö muista? Sinä
kysyit, miten pienen Eyolfin vatsa jaksaa.
ALLMERS.
(katsoo nuhtelevasti häntä).
Rita --!
RITA.
Ja sitte menit sinä sänkyysi. Ja nukuit erinomaisen hyvin.
ALLMERS.
(pudistaa päätään).
Rita, -- Rita!
RITA.
(heittäytyy kokonaan maata ja katsoo Alfrediin).
Alfred?
ALLMERS,
Niin?
RITA,
"Samppanjaa sull' oli, vaan koskenut et siihen."
ALLMERS,
(melkeen ankarasti).
En. Minä en koskenut siihen.
(Hän menee Ritan luota ja asettuu puisto-ovelle. Rita makaa hetkisen
liikkumatta, silmät sulettuna).
RITA,
(hypähtää äkkiä ylös).
Vaan erään asian tahdon sanoa sinulle, Alfred.
ALLMERS,
(kääntyy ovella).
No?
RITA.
Sinun ei pitäisi olla niin levollinen!
ALLMERS.
Levollinen?
RITA.
Niin. Sinun ei pitäisi olla niin välinpitämätön! Niin varma siitä, että
sinä omistat minut!
ALLMERS,
(tulee lähemmäs).
Mitä _sillä_ tarkoitat?
RITA,
(vapisevin huulin).
En ole milloinkaan, ainoallakaan ajatuksella ollut uskoton sinulle,
Alfred! En koskaan silmänräpäykseksikään.
ALLMERS.
Et, Rita, sen minä tiedänkin. Minä tunnen sinut niin hyvin.
RITA,
(säihkyvin silmin).
Vaan jos halveksit minua --!
ALLMERS.
Halveksin --! Minä en ymmärrä, mitä sinulla on mielessä.
RITA.
Ooh, sinä et tiedä mitä kaikkea minussa voisi nousta, jos --
ALLMERS.
Jos --?
RITA.
Jos minä joskus huomaisin, ettet sinä enään välittäisi minusta. Et enään
pitäisi minusta niin kuin ennen.
ALLMERS.
Vaan, Rita, rakkaimpani, -- se on inhimillinen muutos vuosien kuluessa,
-- täytyyhän sen joskus tapahtua, meidänkin yhteiselämässämme. Aivan
niinkuin kaikkien muidenkin.
RITA.
Ei koskaan tapahdu se minussa! Ja minä en tahdo tietää mistään
muutoksesta sinussakaan. Minä en voisi sitä kestää, Alfred. Minä tahdon
pitää sinut itselleni kokonaan.
ALLMERS,
(katsoo huolestuneena häntä).
Sinulla on kauhean mustasukkainen luonne --
RITA.
En voi muuksi muuttua, kuin mikä olen (uhkaavasti). Jos sinä jaat itsesi
minun ja jonkun toisen kesken --
ALLMERS.
Mitä sitte?
RITA.
Niin minä sinulle kostan, Alfred!
ALLMERS.
Millä sinä voisit kostaa?
RITA.
En tiedä. -- Kyllä, kylläpä minä tiedänkin!
ALLMERS.
Noo?
RITA.
Minä menen ja heittäydyn --
ALLMERS.
Heittäydyt, sanot sinä?
RITA.
Niin, niin minä teen. Minä heittäydyn suoraan ensimmäisen syliin --
kenen tahansa.
ALLMERS,
(katsoo hellästi häntä ja pudistaa päätään).
Sitä sinä et tee koskaan sinä, minun rehellinen, ylevä, uskollinen
Ritani.
RITA,
(käärii kätensä hänen kaulaansa).
Ooh, sinä et tiedä, mikä minusta voisi tulla, jos sinä, -- jos sinä et
tahtoisi minusta enään tietää.
ALLMERS.
En tahtoisi sinusta tietää, Rita? Tuollaista voit sanoakin!
RITA,
(puolittain nauraen, päästää hänet).
Minähän voisin verkkoni laskea tuon, -- tuon tienrakentajan eteen, joka
käy meillä.
ALLMERS,
(keveintynein mielin).
Ah, jumalankiitos, -- sinä siis lasket leikkiä.
RITA.
En lainkaan. Miksikä ei yhtä hyvin hänen eteensä, kuin jokaisen muunkin?
ALLMERS.
Ei, sillä hän on jo varmaan siksi siteissä.
RITA.
Sitä parempi! Sillä siinä tapauksessa ottaisin hänet toiselta. Ja sehän
on ihan tarkalleen samaa, minkä Eyolf on tehnyt minulle.
ALLMERS.
Sanotko sinä, että meidän pieni Eyolf on sen tehnyt?
RITA,
(etusormi suorana).
Kas niin! Kas niin! Heti kuin vain mainitsetkaan Eyolfin nimen, niin
hellyt sinä ja äänesi vapisee (uhkaavasti puristaen kätensä nyrkkiin).
Oo, sinä voisit melkeen kiusata minut toivomaan -- ooh!
ALLMERS,
(katsoo tuskallisesti häntä).
Mitä voisit toivoa, Rita --!
RITA,
(kiihkeästi, menee hänen luota).
Ei, ei, ei -- sitä en sano sinulle. En koskaan!
ALLMERS,
(menee lähemmäksi).
Rita! Minä rukoilen sinua, -- oman itsesi ja minun tähden, -- elä anna
kiusata itseäsi mihinkään, mikä on pahaa.
(Borghejm ja Asta tulevat puutarhasta. Molemmat näyttävät hillitsevän
mielenliikutustaan. Ovat vakavia ja noloja. Asta jää seisomaan
verantaan. Borghejm tulee huoneeseen).
BORGHEJM.
Kas niin. Nyt olemme, neiti Allmers ja minä, olleet viimeisen kerran
kävelemässä yhdessä.
RITA.
(katsoo säpsähtäen häneen).
Ohoo! -- Eikö kävelyretkeä seuraakaan pitempi matka?
BORGHEJM.
Kyllä. Minä lähden.
RITA.
Te yksinänne?
BORGHEJM.
Niin, minä yksinäni.
RITA,
(katsoo syrjäsilmällä synkästi Allmersia).
Kuulitko, Alfred? (kääntyy Borghejmiin). Minä uskallan panna vetoa, että
pahat silmät ovat tehneet teille kepposen.
BORGHEJM,
(katsoo häneen).
Pahat silmät?
RITA,
(nyökäyttää).
Pahat silmät, niin.
BORGHEJM.
Uskotteko pahoja silmiä, rouva Allmers?
RITA.
Minä olen nyt ruvennut uskomaan pahoja silmiä. Varsinkin pahoja lapsen
silmiä.
ALLMERS,
(liikutettuna, kuiskaa).
Rita, -- kuinka sinä voit --!
RITA,
(puoli ääneen).
Sinä itse, Alfred, teet minusta pahan ja häijyn.
(Etäistä, sekavaa hälinää ja huutoja kuuluu rannalta)
BORGHEJM,
(menee lasiovelle).
Mikä melu siellä on?
ASTA,
(ovelta).
Katsokaa, ihmisiä juoksee laiturille!
ALLMERS.
Mitäpä se voisi olla? (katsahtaa pikimmältään ulos). Poikarakit siellä
telmimässä taas.
BORGHEJM,
(huutaa yli aitauksen).
Pojat hoi! Mikä siellä on?
(Useat vastaavat yhtä aikaa, mikä estää mitään selvästi kuulumasta).
RITA.
Mitä he sanovat?
BORGHEJM.
Sanovat, että siellä on muuan lapsi hukkunut.
ALLMERS.
Lapsi hukkunut?
ASTA,
(levottomana).
Pieni poika, sanovat he.
ALLMERS.
Eikö mitä, nehän osaavat kaikki uida.
RITA,
(huutaa tuskallisesti).
Missä on Eyolf!
ALLMERS.
Ole rauhassa. Rauhassa. Eyolfhan on puutarhassa leikkimässä.
ASTA.
Ei hän puutarhassa ollut --
RITA,
(nostetuin käsin).
Ooh, kunhan se vain ei olisi _hän_!
BORGHEJM,
(kuuntelee ja huutaa alas).
Kenen lapsi se on?
(Sekavia ääniä kuuluu. Borghejm ja Asta päästävät tukehdutetun huudon ja
syöksevät puiston läpi).
ALLMERS,
(tuskassa).
Se ei _ole_ Eyolf! Se ei ole Eyolf, Rita!
RITA,
(verannassa, kuunnellen).
Shyy; ole nyt hiljaa! Anna minä kuuntelen, mitä he sanovat.
(Rita korvia vihlovalla huudolla pakenee huoneeseen).
ALLMERS,
(hänen jälessään).
Mitä ne sanoivat?
RITA,
(vaipuu nojatuoliin vasemmalla).
Sanoivat: sauva uipi!
ALLMERS,
(melkeen tarmotonna).
Ei! Ei! Ei!
RITA,
(käheästi).
Eyolf! Eyolf! Oo, vaan heidän _täytyy_ pelastaa hänet!
ALLMERS,
(puolihurjana).
Muusta ei kysymystäkään! Niin kallis henki! Niin kallis henki!
(Hän rientää puutarhan läpi).
Toinen näytös.
(Pieni, kapea laakso Allmersin metsässä, rannalla. Vasemmalla korkeita,
vanhoja puita nojallaan. Perällä kallionuomassa virtaa puro, joka katoaa
kivien väliin metsänrinteessä. Polku kiemurtaa puron vartta. Oikealla
ainoastaan yksityisiä puita, joitten välistä vilkkuu vuono. Edessä näkyy
venevalkaman nurkkaa veneineen. Vasemmalla vanhojen puitten juurella
pöytä, jonka ääressä rahi ja pari tuolia, jotka kaikki ovat tehty
hienoista karsikoista. On raskas, sateinen päivä, kiitäviä kuuropilviä).
(Alfred Allmers, samassa pukineessa kuin edellä, istuu rahilla
lynkäpäisillään pöytää vasten. Hattu pöydällä edessä. Hän tuijottaa
liikkumattomana ja tajuttomasti vuonolle).
(Vähän myöhemmin tulee Asta Allmers metsätietä. Hänellä on sateensuoja
avattuna).
ASTA,
(menee hiljaa ja varovasti hänen luo).
Alfred, sinun ei pitäisi istua täällä tässä rumassa ilmassa.
ALLMERS,
(nyökäyttää pitkäveteisesti vastaamatta mitään).
ASTA,
(sulkee sateensuojan).
Olen kauan aikaa kuleksinut hakemassa sinua.
ALLMERS,