Samana sanomalehtimies-keväänä, josta edellä puhuin, istui eräs
tuttavani, kuopiolainen nuori herrasmies, partaansa ajelemassa. Peilin
oli hän nostanut akkunan edessä olevalle pöydälle ja itse asettunut
tuolille sen eteen. Varomattomuudesta, johon luullakseni hänen
nuoruutensa oli syynä, oli hän jättänyt akkunansa verhoamatta niin
tarkasti kuin olisi pitänyt. Uutimien väliin oli jäänyt rakoa.
Siitä raosta näki hänet muuan kadulla kulkeva eukko, tavallinen
vaimoihminen, - ei ollenkaan niitä kuuluja "Kuopion naisia." Häneen
teki syvän vaikutuksen tuon nuoren herran vaaranalainen asema:
paljastettu kaula ja sitä kohden ojennettu välkkyvä partaveitsi, terävä
kuin käärmeen kieli. Mahdoton sitä oli saada pois mielestään. Ja vielä
mahdottomampi jättää sitä kertomatta tuttavilleen.
Mutta kuta useammin hän tätä juttua kertoi, sitä enemmän se poikkesi
alkuperäisestä yksinkertaisuudestaan. Eukko alkoi vähitellen itsekin
luulla oikein todenteolla nähneensä verta vuotavan pitkin kaulaa. Ja
lopuksi hän muisteli, että partaveitsen terä oli ihan päätä myöten
kaulassa. Hirmuista! että hänen vanhoilla päivillään piti nähdä
semmoista kauheutta... Nuori, kaunis herrasmies, ja sormetkin niin
puhtaan valkoiset, tuossa kun pitelivät partaveitsen mustaa päätä. Mikä
piti juohtua miehen mieleen? Eikö ollut hyvä elää?
"Mikä piti juohtua mieleen?" kyseltiin muuallakin, missä tätä juttua
kerrottiin. Velatko painoivat, vai oliko hänellä muita pahoja
asioita? Vai olisiko joku ylpeäpovineh impi saanut hänet valtaansa ja
sitte armottomasti hyljännyt? Monta vaiherikasta kertomusta syntyi
itsekuhunkin suuntaan, ja liikuttavia ne olivat kaikki.
Mutta silloin oli itse pääasia jo saanut ihan toisen muodon.
Partaveitseen oli väsytty ja vereen ja valkoisiin sormiin.
Nyt kerrottiin, että hänet oli nähty hyvin oudon näköisenä ja
vähissä vaatteissa kävelevän jäälautoilla, juuri kun jäät olivat
lähtemäisillään. Kaikeksi onnettomuudeksi oli kaukana selällä sattunut
kaatumaan eräs talvitien viitta, ja sen kaatumisen olivat nähneet
jotkut jäiden lähdön odottajat rannalta. Se tosiasia edisti kertomusta
siinä määrässä, että nyt ei enää ollut yksi vaan kolme kaupungin
etevintä ja toivorikkainta nuorta herraa hukkumassa ihan keskellä
päivää ja koko tuon sydämettömän kaupungin silmäin edessä.
"Sydämetön" ei Kuopio kuitenkaan ollut. Sanan saatuaan oli puoli
kaupunkia jalkeilla vähemmässä kuin viidessä minutissa. Kaikki
kiiruhtivat rantaan. Ne jotka eivät ehtineet kuulla sinne lähdön oikeaa
syytä, luulivat ensimmäisen höyrylaivan olevan tulossa. Uskalsivatpa
sanoa senkin, mikä höyrylaiva jo oli tullut. Toiset taas vartoivat,
että joku keisarillinen alus olisi saapumaisillaan Kuopioon, sillä
semmoisia arveluita oli kuulunut kaupungin korkeammista piireistä.
Rantaan tultua haihtuivat laivahaaveet, kun nähtiin jäätä vielä
kaikkialla. Siellä ei kukaan enää myöntänyt koskaan ajatelleensakaan,
että laivat näin aikaseen tulisivat. Keisarin odottajatkin olivat
hävinneet ihan kuulumattomiin; ainoastaan joku myöhästynyt vielä puhui
siitä uudesta jäänsärkijästä, joka leikkaa jäätä kuin juustoa vain.
Eikä keisarin edessä tämmöiset jäät paljoa paina, jos hän vaan on
nähnyt hyväksi tulla Suomen sisämaan pääkaupunkiin.
Rohkeita miehiä läksi veneiden varassa tiedustusretkelle. Naiset heitä
surkuttelivat ja itkivät, että "nyt ne taas vilustuttavat itsensä."
Heidän hukkumistaan ei tarvinnut pelätä, kun heillä oli veneet mukana.
Kauas he etenivät, melkein selän toiselle rannalle, ja sitten hävisivät
illan hämärään ja usmaan. Aikansa siellä harhailtuaan palasi venekunta
toisensa perästä, palasi tyhjin toimin. Jo ennenkuin viimeiset veneet
olivat tulleet, olivat melkein kaikki katsojat lähteneet takaisin
kaupunkiin.
Hyvä, juttu näytti luistavan ihan käsistä. Ja synkkä epätoivo varjosti
kuopiolaisten rauhallisia kasvoja, kun he verkalleen astuivat
majoillensa. Mutta vielä kerran heidän kasvonsa kirkastuivat ja toivon
tuli säteili silmistä. Kaupungilta päin lensi kuin siivillä heitä
vastaan riemullinen sanoma:
"Se on jo leikkuuhuoneessa!"
Armahtakoon! Sääli sentään niin nuorta ja kaunista miestä! Puijon
rinteeltä metsästä hänet oli löydetty hirttäytyneenä petäjän oksaan.
Vyöhönsä oli hirttäytynyt, vanhemmille menevä kirje oli ollut käteen
puristettuna. Poliisit olivat ruumiin löytäneet.
Moneen päivään ei kaupungin seuraelämässä ollut muuta niin jännittävää
keskusteluaihetta kuin tämä.
Minä, joka tätä kirjoitan, sain ehkä kaikkein monipuolisimmat ja
tarkimmat tiedot, pannakseni ne "lehteen". Ja kun en pitänyt kiirettä,
kiroili useampi kuin yksi kuopiolainen sekä minua, saamatonta nahjusta,
että kaikkia lehtemme toimittajia ja koko sitä lehteä, "kurjaa
matelijaa", joka itsekkäistä syistä jättää kertomatta näin tärkeän
asian varoitukseksi kaikelle kansalle.
"Ehkä arvoisa vainaja oli ollut herrain toimittajain hyvä tuttava ja
henkiheimolainen", huomauttivat ilkeimmät. "Ne jotka ovat toimituksen
suosiossa, ne saavat rauhassa tehdä vaikka mitä, vaikka hirttää
itsensä. Mutta jos se olisi ollut toimittajain vihoissa, kyllä sitte
osaisivat." - Loppupäätös oli, että joutaisivat itsekin menemään samaa
tietä, kun eivät sen paremmin osaa yleisöä palvella.
Kun sitten noin viikkokauden kuluttua elävin silmin näin keskellä
Kuopion katua sen nuoren herrasmiehen, joka ennen mainitulla tavalla
oli partaansa ajellut ja josta nuo mieliä jännittävät huhut olivat
liikkeellä, kysyin häneltä, miksikä hän ei pysynyt leikkuuhuoneessa ja
kenenkä luvalla hän oli lähtenyt siunaamattomasta haudastaan.
Silloin tulin huomaamaan, ettei hän vielä tiennyt mitään niistä
jutuista, jotka viime aikoina olivat pitäneet kaupunkilaisten mieliä
vireillä.
Hän selitti jääneensä ajastaan jälelle, kun oli antanut kääntää
kesäpalttoonsa, ja siitä syystä vähemmän liikkunut kaupungilla.
Kaapro Jääskeläinen (A.B. Mäkelä).
Myllyssä.
_Mylläri_: - Mittees se vieras kahteloo - - - meinooko ostoo toan
laitoksen?
_Jussi Toppinen_: - Mitteepä toasta. En tuota välittännä ostoo sitä
Kymin tehastakkaa...
* * * * *
- Otetaampas myö Hintto ja männään naemisiin —
- Phyh! Myö naemisiin - minä tämmöner ryllykkä ja sinä semmonen
röllykkä. Mittään siitähii muka tulisj?
- No, ka - semmonen pienj rellukka - -.
* * * * *
- Missee se teijäv Villiina on siellä Helsingin peäkaapunnissa?
- No niihhän se viime kirjassasa kirjotti, että hän on yhellä
senatyörillä serveeskana.
- Mikä kana se se on?
- Ehhäm minä tok' häntä niin tarkkaan tajunna, - voa ee kaet se aevaj
jonnii joutava oo. Arvoothan sen nyt siitäe ku' ensi' on se ite
senatyörskä, sitten oj jo serveeska eli meijäv Villiina, sitte on
köksa ja teeterska ja sitten ee kerrassa kettääj ja sitten vasta toa
tavallinem piika - - -.
Kalakukko ja talakkuna.
Savon keyrjuihlassa 24.XI.1920 lausuttu runo.
Savommoassa se keör tok' o'.
syömäjuhla iham mahoto'
Tokko lienöö akkoo, ukkoo
jokkee sillonj syö kalakukko.
Entäs sitten toa talakkuna
jota keöriks ov varattuna.
Kuv voam pistelet "tikkupuuroo"
niim mahasj varmast' se puhtaaks kuuroo.
Kalakukko ja talakkuna
kokkelpiimä ja kananmuna..
Entäs sitten neät siallihhoo -:
veshän tässä jo suuhun kihhoo...
Empä tiijä em mittää muuta,
joka niinkää' neät härneis suuta.
Tätä ruokoo ku' ahtaa mahhaa'
niim pärjee varmasti missä tahhaa!
Keöri evväät ne lissee voemoo
ja harva lie, joka niitä soemoo.
Mut sillo halla o' huono maku
sen toestoo taetaa monj Pekka, Aku.
Kun nyt meellä toa keör oj just'
niin syyvvään kukko o niir riivatust'
Ja sitte kuv vielä talakkuna
on syöty, ihteemmö ahettuna,
ollaa' älytönnä jonku' aekoo —
ee se mittää, se pian kaekoo
poes, ja sillom myö hyviv voejaa.
Kun saes jo alottoo- voe voe ohoejaa - -!
Kirj. O. Räisänen.
Siellä voan...
Savommoa, Savommoa,
lämpimäks se mielen soa
Huohmanna oom monta kertoo,
jotta sulla ei oo vertoo
millääp puolem moalimoo
Ku ei oo, nii' ei oo.
Savommoa, Savommoa,
Kyl' o' aevan kummoo toa:
vaekka mänisin näet minne
aena se voav vettää sinne
missä linnut lauleloo:
kaaniimpoo ee missää oo.
Kimaltelloo siellä veet
kohhoo kommeet harjanteet.
Tuullii huojutelloo hiljoo
heelimöivöö pellov viljoo
tuota kullah hohtavoo,
jota kommeempoo ee oo.
Entäs sittä kalaveet,
kaeslarantalahekkeet!
Kuv voal lasket verkov vettee',
niin se sattui kallae' ettee,
jotta et kuv vassuuv veät,
vassuuv veät, kalloo, neät.
Siellä seon, siellä seon
- voempa vaekka lyyvvä veon —
siellä seon tok leepä makkeemp',
piimähii om paljo sakkeemp'
kuin neät missää muualla
miss' oon ollu ruualla.
Siellä voan, siellä vqan,
Savommuassa, siellä soan
kaekkee mittee mielenj halloo
yksin sittäe muikkukalloo,
josta nyttii hoaveilen,
hoaveilen iteksen...
Sinne siis, sinne siis,
muusta moalimasta viis.
Sinne pittää peästä pian,
siellä löötää aena sijan
joss’ on loohka löllöttee,
löllöttee, köllöttee...
O. Räisänen.
Kaks' leskee.
Luttis-Jussi yksinäsä joskus tuumiskelloo:
täytinenköhän se minun syvänalloonj velloo.
Peätähii se huippoo aevan kuin sois täynnä häkkee:
Varsinnii jos lähettyviin sattuu vaimoväkkee.
Ei se Jussi tohtoriinkaan tämän tähe lähe;
rahasa voan tärveis siinä pätö vijan tähe.
Paras soon ku' ite sitä reistoo tohtoroija,
se näet soattaa pahetahhii, jos ei sitä hoija.
Koeteltuvvaan kolomesti saonoo sekä viinoo
Jussi laetto hakemaan sen Hartikaesen Miinoo.
Ku’ ee tässä aottavan näy saona eekä viina,
niin koetelkoon nyt konstisa toa Hartikaesen Miina.
Jussia nyt kammarissa hieroo Hartikaeska
eekä tässä toemessa heän ookkaan mikkääl laeska.
Muikeesti se mujuttelloo pitkin selekrankoo,
nivusija nihjuttaa ja hartijoita hankoo.
Hartikaeska hoasteloo ja kovast’ kopristelloo,
ihmettellöö mikä miehen syvänalloo velloo.
Viimmennii toan asijan heän aeval leekiks’ keäntää:
arveloo: soon akattommuus, joka siellä veäntää.
"Parasta kui Jussi otat aka’ aevan pijan
sepä se parantoo voep' tämällaesev vijan." —
Alakaa jo Jussiai toa juttu mietityttee. —
Hiillokseen kum puhalletaa' - alakaa se kyttee.
"Hoastelussasj, Hartikaeska, soattaa olla perree,
vietäköön tuo luonnistasj nyt multa tällä erree?" —
"Varmastihhan sinä tok' soat akam millonj tahot,
täytistäkös sinä tässä akatonna lahot."
"Empä tästä sitten määkkää merta eimmäks' kallaan.
Innostusjkos Miina vielä avioliitto-allaan?"
"No, jos voa' Jussi minun kanssanj tavarasa tassoo,
niin mikäs tässä, kyllä kait se minulle tok' passoo..."
Kirj. O. Räisänen.
Savolaisilla vesillä.
I
_Matkailija_ (pienen sisävesilaivan kipparille): Eikö tämä laiva jo
voisi lähteä. Emme ehdi muuten junalle.
_Kippari_: Kyllähän tämä voes lähtee, jos vuam pantas lähöks.
_Matkailija_: Mitä varten sitten ette lähde.
_Kippari_: Ku ee olla pyssyl luotia nii ee lähetä paakahtamalla.
Lähtökii vuatii oma aekasa.
_Matkailija_: Mutta minun pitää joutua junalle.
_Kippari_: Jouvutaaha tästä, monellennii junalle.
_Matkailija_: Mutta ei iltajunalle.
_Kippari_: Passoopa sitä sitten männä kelekutella uamujunalla.
Uamustaha se lähtö onnii mukavempoo.
_Matkailija_ (suuttuu): Hirttää pitäisi tuollaiset laivamiehet.
_Kippari_: Hehe... sitte ee herra piäsis ollenkaan lähtemään.