XVIII.

Katsahdus keski-ajan kolmanteen aikakauteen.

-- -- kaikki profeetain näyt ovat teille niinkuin lukitun kirjan

sanat. Jos joku sen antais sille kuin lukea taitaa, ja sanois:

lue tätä, niin hän vastaa: en minä taida, sillä se on lukittu.

Eli jos joku antais sille, joka ei lukea taida, ja sanois: lue

tätä, niin hän vastaa: en minä taida ensinkään lukea.

Jes. 29: 11-12.

Olemme seuranneet kirkon vaiheita paavikunnan 70 vuotisen vankeuden

jälkeen, kunnes näimme viidennentoista vuosisadan taisteluineen

ja kärsimisineen kuluvan umpeen. Nähdessämme totuuden tulisoiton

tuon tuostakin yhä kirkkaammin valaisevan kristikunnan maita,

kysyimme monesti: eikö jo sorru pimeyden valtakunta, eikö Herran

kunnia väleen ilmaannu maan päällä? Ja kuitenkin kun uuden ajan

kynnykseltä katselemme tuon pitkän taistelun vaivoista uupunutta

kristikuntaa: mitä näemme? Sammunut on totuuden valo, ja orjana

huokaelee kristikunnan usko paavikirkon kahleissa. Ne kestävät, nämä

kahleet, yhä edelleen, eivätkä ihmiset enää näy koettavankaan niitä

murtaa, vaikka ne ovat haurastuneet marttyyrien rovioiden tulessa ja

ruostuneet heidän verestään. "Herra, kuinka kauan sinä tätä katselet?"

Kuten monesti olemme koettaneet osottaa, eksyi kirkko keskiajan

pimeässä eksymistään pitämään koko kristittyä maailmaa näkyvänä

Jumalan valtakuntana, vaatien itselleen yhä suurempaa valtaa

kaikkialla. Hengellinen leima on painettuna kaikkiin ilmiöihin,

turnaajapeleihin, niinkuin luostarielämään, valtion toimiin, kuten

jumalanpalveluksen menoihin. Tieteet ja taiteet, trubadurien

lemmenlaulut ja virrensepittäjäin säveleet, koulut, yliopistot,

ammattikunnat, sanalla sanoen kaikki mahtui ja sopi tuohon maalliseen

Kristus-valtakuntaan, jonka johtajana "Pietarin jälkeinen" oli.

Monessa suhteessa jalo oli kyllä tuo keski-ajan rohkea ajatus saada

koko maailmaa edustamaan Jumalan valtakuntaa, vaan kuolemaan oli se

tuomittu, sillä Herra todistaa: "ei minun valtakuntani ole tästä

maailmasta". Vähällä ei kristikunta kuitenkaan tästä aatteesta

luopunut. Innostuneen nuorukaisen tavoin taisteli se sen puolesta,

kunnes tappiot alkoivat käydä siksi julkisiksi, että sen toivotonna

täytyi heittää aseensa maahan. Kirkko oli toivonut voittavansa

maailman, vaan maailma olikin sen voittanut.

Niin -- toivottomalta näyttää kirkon tila, jos katselemme ainoastaan

tuon pitkän taistelun kaikille näkyvää tulosta, mikäli tämä tulos

keski-ajan lopussa ilmenee, vaan jos asiaa likemmin tarkastamme,

emme saata olla huomaamatta, että Kaikkivaltiaan viisas neuvo kaiken

tuon nimettömän onnettomuuden uhallakin on pelastava Hänen kirkkonsa

perikadosta ja luova kristikunnalle uuden, valoisamman tulevaisuuden.

Vikleff on tuomittu kerettiläiseksi, Husin äänen ovat liekit

tukehuttaneet ja tuo pieni joukko, joka hänen isänmaassaan jatkoi

totuuden taistelua, on pakotettu peräytymään taistelutantereelta,

mystikkojen leirissä sammuvat kynttilät, pimeyden ruhtinas riemuitsee

Savonarolan rovion ääressä -- mutta ajan suunta on kokonaan

muuttunut, ja taivaan reuna ruskottaa. Varttunut sivistystyö uurtaa

paavikunnan perustuksia, _Kolumbuksen_ laivat laskeuvat ankkuriin

Amerikan rannalla ja _Guttenbergin_ suuri keksintö levittää tiedon

aarteita kaikkialle, vaatien jokaista omatakeiseen miettimiseen,

itsetajuntaan, vapauteen. Ja vaikka suurin osa ihmisiä ei vielä

ensinkään osaa lukea, vaikka kirjojen kirja on "suljettu" niiltäkin,

jotka ovat kutsutut muita neuvomaan, niin ovat kuitenkin ne ehdot

jo olemassa, jotka kristikunta tarvitsee, voidaksensa ryhtyä

uskonpuhdistuksen suureen työhön. Eikä ole Herran seurakunta niin

turmeltunut, ettei se enää tahtoisi jatkaa totuuden suurta taistelua,

eikä kirkko niin syvään lokaan uupunut, että tuo kauan aiottu

uudistustyö, johon niin monesti turhaan oli ryhdytty, siitä syystä

olisi mahdotonta. Herran armosta on säilynyt pieni joukko, jonka

Hän vielä tuntee omaksensa. Jesuksen Kristuksen valtakunta ei ole

kukistunut tuossa kovassa taistelussa, jonka alaisena se keski-ajan

pitkien vuosisatojen vaiheissa on ollut. Sen voitto on ennen pitkää

maailmaa hämmästyttävä, kun Herran hetki on tullut.

Vaikka kaikki ponnistukset kirkon uudistamiseksi näihin asti

olivatkin olleet turhat, ei onnellisemman ajan toivo kuitenkaan

vielä viidennentoista vuosisadan lopussakaan ollut kokonaan

masentunut. Siellä täällä kuuluu ennustavia ääniä, jotka todistavat

pian tapahtuvasta uskonpuhdistuksesta. Hus, Savonarola y.m. suuret

uskonsankarit, joista ennen olemme kertoneet, eivät suinkaan olleet

tuon keski-ajan onnellisimman toivon ainoat edustajat: lukemattomat

muutkin ajattelivat samaan tapaan, ennustaen parempaa aikaa Herran

taistelevalle seurakunnalle. Niinpä lausui esim. viidennentoista

vuosisadan lopulla Fransiskani-munkki _Juhana Hilten_, joka moittien

oli puhunut luostarinsa turmeluksesta ja siitä syystä suljettiin

vankilaan: "kernaasti kärsin kaikki Kristuksen tähden, koska en ole

vastustanut itse munkkilaitosta, vaan ainoastaan siinä ilmaantuneita

paheita. Mutta v. 1516 on toinen tuleva; häntä ette voi masentaa,

vaan hän on kukistava teidät". Eräs toinen munkki, _Andreas Proles_

(k. 1503), joka oli _Himmelpforte_ nimisen luostarin priiori,

puhui niinikään monta huomattavaa sanaa ennen pitkää tapahtuvasta

uskonpuhdistuksesta, todistaen, että "paavin valta on sortuva,

sillä se on kohonnut liika korkeaksi". Usein sanoi hän munkeilleen:

"olette kuulleet raamatun todistuksen, että Jumalan armo olkoon ainoa

kerskauksemme. Veljet, kristinusko kaipaa perinpohjaista uudistusta".

Kun häneltä kysyttiin, miksi ei hän ryhtynyt kirkkoa uudistamaan,

vastasi hän: "olen jo vanha ja sitä paitse semmoiseen työhön aivan

kykenemätön. Mutta Jumala on herättävä nuoruuden voimalla ja hengellä

varustetun sankarin, joka on alottava uskonpuhdistuksen ja vastustava

erehdyksiä; te opitte käsittämään hänen siunausta tuottavaa

virkaansa". -- Tuommoiset ajatukset ovat koittavan aamun enteitä,

miten pimeä vielä onkin. Hän, joka on "maailman valkeus", on nytkin

virittämässä toivon valoa kristikunnassa, jotta Hänen omansa eivät

uupuisi epätoivoon, kun keski-ajan kolkko ilta joutuu. Jesus Kristus

ei ole kirkkoansa vieläkään hyljännyt, vaikka sen syntivelka onkin

kauhean suuri. Hän on väleen kirkastava itsensä opetuslapsilleen ja

opettava heitä käsittämään, miten uskollisesti Hän paavikirkonkin

aikana, kaiken inhimillisen heikkouden, valheen ja turmeluksen

uhallakin, valvoi valtakuntansa parasta vanhurskaudessa, totuudessa

ja armossa.

Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei hän

armahda kohtunsa poikaa? ja vaikka hän

unohtaisi, niin en minä kuitenkaan

sinua unohda. Katso käsiini olen

minä sinun kirjoittanut, sinun

muuris ovat alati minun

silmäini edessä.

Jes. 49: 15-16.

Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika · 第 68 / 68 题