Katsahdus keski-ajan kolmanteen aikakauteen.
-- -- kaikki profeetain näyt ovat teille niinkuin lukitun kirjan
sanat. Jos joku sen antais sille kuin lukea taitaa, ja sanois:
lue tätä, niin hän vastaa: en minä taida, sillä se on lukittu.
Eli jos joku antais sille, joka ei lukea taida, ja sanois: lue
tätä, niin hän vastaa: en minä taida ensinkään lukea.
Jes. 29: 11-12.
Olemme seuranneet kirkon vaiheita paavikunnan 70 vuotisen vankeuden
jälkeen, kunnes näimme viidennentoista vuosisadan taisteluineen
ja kärsimisineen kuluvan umpeen. Nähdessämme totuuden tulisoiton
tuon tuostakin yhä kirkkaammin valaisevan kristikunnan maita,
kysyimme monesti: eikö jo sorru pimeyden valtakunta, eikö Herran
kunnia väleen ilmaannu maan päällä? Ja kuitenkin kun uuden ajan
kynnykseltä katselemme tuon pitkän taistelun vaivoista uupunutta
kristikuntaa: mitä näemme? Sammunut on totuuden valo, ja orjana
huokaelee kristikunnan usko paavikirkon kahleissa. Ne kestävät, nämä
kahleet, yhä edelleen, eivätkä ihmiset enää näy koettavankaan niitä
murtaa, vaikka ne ovat haurastuneet marttyyrien rovioiden tulessa ja
ruostuneet heidän verestään. "Herra, kuinka kauan sinä tätä katselet?"
Kuten monesti olemme koettaneet osottaa, eksyi kirkko keskiajan
pimeässä eksymistään pitämään koko kristittyä maailmaa näkyvänä
Jumalan valtakuntana, vaatien itselleen yhä suurempaa valtaa
kaikkialla. Hengellinen leima on painettuna kaikkiin ilmiöihin,
turnaajapeleihin, niinkuin luostarielämään, valtion toimiin, kuten
jumalanpalveluksen menoihin. Tieteet ja taiteet, trubadurien
lemmenlaulut ja virrensepittäjäin säveleet, koulut, yliopistot,
ammattikunnat, sanalla sanoen kaikki mahtui ja sopi tuohon maalliseen
Kristus-valtakuntaan, jonka johtajana "Pietarin jälkeinen" oli.
Monessa suhteessa jalo oli kyllä tuo keski-ajan rohkea ajatus saada
koko maailmaa edustamaan Jumalan valtakuntaa, vaan kuolemaan oli se
tuomittu, sillä Herra todistaa: "ei minun valtakuntani ole tästä
maailmasta". Vähällä ei kristikunta kuitenkaan tästä aatteesta
luopunut. Innostuneen nuorukaisen tavoin taisteli se sen puolesta,
kunnes tappiot alkoivat käydä siksi julkisiksi, että sen toivotonna
täytyi heittää aseensa maahan. Kirkko oli toivonut voittavansa
maailman, vaan maailma olikin sen voittanut.
Niin -- toivottomalta näyttää kirkon tila, jos katselemme ainoastaan
tuon pitkän taistelun kaikille näkyvää tulosta, mikäli tämä tulos
keski-ajan lopussa ilmenee, vaan jos asiaa likemmin tarkastamme,
emme saata olla huomaamatta, että Kaikkivaltiaan viisas neuvo kaiken
tuon nimettömän onnettomuuden uhallakin on pelastava Hänen kirkkonsa
perikadosta ja luova kristikunnalle uuden, valoisamman tulevaisuuden.
Vikleff on tuomittu kerettiläiseksi, Husin äänen ovat liekit
tukehuttaneet ja tuo pieni joukko, joka hänen isänmaassaan jatkoi
totuuden taistelua, on pakotettu peräytymään taistelutantereelta,
mystikkojen leirissä sammuvat kynttilät, pimeyden ruhtinas riemuitsee
Savonarolan rovion ääressä -- mutta ajan suunta on kokonaan
muuttunut, ja taivaan reuna ruskottaa. Varttunut sivistystyö uurtaa
paavikunnan perustuksia, _Kolumbuksen_ laivat laskeuvat ankkuriin
Amerikan rannalla ja _Guttenbergin_ suuri keksintö levittää tiedon
aarteita kaikkialle, vaatien jokaista omatakeiseen miettimiseen,
itsetajuntaan, vapauteen. Ja vaikka suurin osa ihmisiä ei vielä
ensinkään osaa lukea, vaikka kirjojen kirja on "suljettu" niiltäkin,
jotka ovat kutsutut muita neuvomaan, niin ovat kuitenkin ne ehdot
jo olemassa, jotka kristikunta tarvitsee, voidaksensa ryhtyä
uskonpuhdistuksen suureen työhön. Eikä ole Herran seurakunta niin
turmeltunut, ettei se enää tahtoisi jatkaa totuuden suurta taistelua,
eikä kirkko niin syvään lokaan uupunut, että tuo kauan aiottu
uudistustyö, johon niin monesti turhaan oli ryhdytty, siitä syystä
olisi mahdotonta. Herran armosta on säilynyt pieni joukko, jonka
Hän vielä tuntee omaksensa. Jesuksen Kristuksen valtakunta ei ole
kukistunut tuossa kovassa taistelussa, jonka alaisena se keski-ajan
pitkien vuosisatojen vaiheissa on ollut. Sen voitto on ennen pitkää
maailmaa hämmästyttävä, kun Herran hetki on tullut.
Vaikka kaikki ponnistukset kirkon uudistamiseksi näihin asti
olivatkin olleet turhat, ei onnellisemman ajan toivo kuitenkaan
vielä viidennentoista vuosisadan lopussakaan ollut kokonaan
masentunut. Siellä täällä kuuluu ennustavia ääniä, jotka todistavat
pian tapahtuvasta uskonpuhdistuksesta. Hus, Savonarola y.m. suuret
uskonsankarit, joista ennen olemme kertoneet, eivät suinkaan olleet
tuon keski-ajan onnellisimman toivon ainoat edustajat: lukemattomat
muutkin ajattelivat samaan tapaan, ennustaen parempaa aikaa Herran
taistelevalle seurakunnalle. Niinpä lausui esim. viidennentoista
vuosisadan lopulla Fransiskani-munkki _Juhana Hilten_, joka moittien
oli puhunut luostarinsa turmeluksesta ja siitä syystä suljettiin
vankilaan: "kernaasti kärsin kaikki Kristuksen tähden, koska en ole
vastustanut itse munkkilaitosta, vaan ainoastaan siinä ilmaantuneita
paheita. Mutta v. 1516 on toinen tuleva; häntä ette voi masentaa,
vaan hän on kukistava teidät". Eräs toinen munkki, _Andreas Proles_
(k. 1503), joka oli _Himmelpforte_ nimisen luostarin priiori,
puhui niinikään monta huomattavaa sanaa ennen pitkää tapahtuvasta
uskonpuhdistuksesta, todistaen, että "paavin valta on sortuva,
sillä se on kohonnut liika korkeaksi". Usein sanoi hän munkeilleen:
"olette kuulleet raamatun todistuksen, että Jumalan armo olkoon ainoa
kerskauksemme. Veljet, kristinusko kaipaa perinpohjaista uudistusta".
Kun häneltä kysyttiin, miksi ei hän ryhtynyt kirkkoa uudistamaan,
vastasi hän: "olen jo vanha ja sitä paitse semmoiseen työhön aivan
kykenemätön. Mutta Jumala on herättävä nuoruuden voimalla ja hengellä
varustetun sankarin, joka on alottava uskonpuhdistuksen ja vastustava
erehdyksiä; te opitte käsittämään hänen siunausta tuottavaa
virkaansa". -- Tuommoiset ajatukset ovat koittavan aamun enteitä,
miten pimeä vielä onkin. Hän, joka on "maailman valkeus", on nytkin
virittämässä toivon valoa kristikunnassa, jotta Hänen omansa eivät
uupuisi epätoivoon, kun keski-ajan kolkko ilta joutuu. Jesus Kristus
ei ole kirkkoansa vieläkään hyljännyt, vaikka sen syntivelka onkin
kauhean suuri. Hän on väleen kirkastava itsensä opetuslapsilleen ja
opettava heitä käsittämään, miten uskollisesti Hän paavikirkonkin
aikana, kaiken inhimillisen heikkouden, valheen ja turmeluksen
uhallakin, valvoi valtakuntansa parasta vanhurskaudessa, totuudessa
ja armossa.
Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei hän
armahda kohtunsa poikaa? ja vaikka hän
unohtaisi, niin en minä kuitenkaan
sinua unohda. Katso käsiini olen
minä sinun kirjoittanut, sinun
muuris ovat alati minun
silmäini edessä.
Jes. 49: 15-16.