Ensimmäinen ristiretki Suomeen.
Ja minä tahdon sen itselleni pitää siemeneksi maan päällä, ja
tahdon sitä armahtaa, jota ei ole armahdettu. Ja sanon hänelle,
joka ei ollut minun kansani: sinä olet minun kansani, ja hänen.
pitää sanoman: sinä olet minun Jumalani. Hos. 2: 23.
Monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin kristinuskon valo loi
ensimmäiset säteensä Suomen syrjäiseen maahan. Ei tiennyt kristitty
Euroopa pitkään aikaan mitään pakanallisista esi-isistämme, ja
vielä tänään piiloutuu kertomus heidän elämänsä vaiheista suureksi
osaksi muinaisuuden äänettömään pimeään. Heidän haudoillansa sammuu
historian tulisoitto, ja muinaistutkijan on tyytyminen sadun monesti
eksyttävään kuutamoon ja runon salaperäisesti etäiseen kaikuun.
Mutta miten vajavaiset tietomme Muinais-Suomalaisten elämästä ja
tavoista ovatkin, kuvaa kuitenkin heidän ihmeen kaunis runoutensa,
jonka katkonaiset, toisistaan jo irtautuneet säveleet uuden Suomen
isänmaanrakkaus on koonnut ja yhteensovittanut, miten hartaasti he
kaipasivat sitä viisautta, joka ainoana voi tyydyttää ihmishengen
syvintä tarvetta. Vaan mahdoton oli heidän omin voimin päästä
totuuden osallisuuteen ja elävän Jumalan tuntemiseen. Heidän
uskontonsa pääpiirteet ovat meille säilyneet Kalevalan runoissa.
Alkuansa palvelivat pakanalliset esi-isämme luonnon esineitä
semmoisinaan, vaan tämän alkuperäisen luonnonuskon vallasta kohosivat
he aaterikkaammalle kannalle, jolta olivat näkevinään, miten henkiset
voimat, jotka heidän mielikuvituksensa olennoitsi ja joille se loi
mitä vaihtelevimmat muodot, ympäröi heitä kaikkialla. Maailma oli
heidän luulonsa mukaan täynnä _Haltijoita_, joilla eri olopaikkojensa
ja toimiensa mukaan oli eri nimensä: _Ilmatar, Päivätär, Kivutar,
Terhenetär_ y.m. Veden Jumala oli _Ahti_, metsien hallitsija _Tapio_.
Voimallisin kaikista oli taivaan, "yli-ilmojen" jumala. Häntä
nimitettiin alkuansa nimellä _Jumala_, vaan kun tätä sanaa myöhemmin
alettiin käyttää merkitsemässä luonnonhaltijaa yleensä, annettiin sen
sijaan maailman korkeimmalle hallitsijalle nimi _Ukko_. Puhtaampana
kuin useat muut pakanakansat on siis Suomen kansa selvittänyt
käsityksen yhdestä ainoasta Jumalasta, vaikkei tämä käsitys vielä
ole kuin himmeä aavistus vain kristinuskon elävästä Jumalasta. Ukko
asui taivaan keskustassa, häntä kutsuttiin "yli-Jumalaksi" ja hänen
vaikutuksensa ulottui kaikkialle, Muut jumalat toimivat kuitenkin
vapaina, hänestä riippumatta.
Koko sivistynyt maailma ihailee esi-isiemme ihmeen kauniita unelmia
noina heidän pakanuudenaikansa öisinä hetkinä. Ja syytä tähän
ihailuun kyllä löytyy, kun runouden kannalta asiaa tarkastelemme.
Eikä siinä kylliksi. Täytyypä meidän myöskin myöntää, että Kalevala
sisältää monta syvää ajatusta, monta ihmeen valosaa aavistusta,
joille aniharvojen kansojen muinaisuuden unelmat voivat vetää
vertoja. Kuinka ylevä on esim. Muinais-Suomalaisten käsitys
äidinrakkaudesta, miten syvä heidän uskonsa laulun, _sanan_
voimasta! Mutta kuinka viehättävän kauniilta ja henkisesti rikkaana
Suomen kansan muinaisuus monessa suhteessa esiintyykin runon
kertomuksessa, kuulemme miltei joka säveleessä tuota synnin tuottamaa
ristiäänisyyttä, jota ei taitavinkaan laulaja, ei Väinämöinenkään,
tuo "tietäjä ijänikuinen" saa soitannostaan poistumaan. Kuinka
onnetonta elämä täällä maan päällä usein oli, miten mahdoton
löytää kaikkia noita "syntyjä syviä," jotka vaarat estäisivät,
tuskat lievittäisivät ja kuinka toivottoman kolkko oli _Tuonela_,
kuolleitten asunto! Ihmissydämmen ristiriitaiset ajatukset, "jotka
keskenänsä itse päällensä kantavat," eivät pääse sopusointuun
kuin Jesuksen Kristuksen ristin ja Hänen tyhjän hautansa ääressä,
vaan kaukana olivat nämä pyhät paikat Suomen syrjäisestä maasta,
eikä ollut kukaan vielä sen pakanallisille asukkaille kertonut
sanaakaan Hänestä, joka yksin on "tie, totuus ja elämä" ja jota
he, vaikka tietämättänsä, olemuksensa syvyydessä kaipasivat.
Kummastelisimmeko tuota salaperäistä suruvoittoisuutta, joka on
niin omituista esi-isiemme koko katsantotavalle? Ei kuule maailma
heidän huokauksiaan, eivät he itsekään niitä käsitä, mutta Yksi ne
kuulee ja tietää: Hän, joka on pelastuksen Jumala. Kauan on Suomen
kansa istunut pimeydessä ja kuoleman varjon maassa, mutta ennenkuin
kahdestoista vuosisata kuluu loppuun, alkaa sillekin aamu koittaa.
Vähitellen oli pakanuuden valta Ruotsissa murtunut. Vaikeata on
tietysti tarkkaan määrätä, milloin tämä tärkeä käänne naapurikansamme
historiassa tapahtui, vaan ainakin sen voi varmuudella päättää, että
kristinuskon voitto maassa yhdennentoista vuosisadan loppupuolella
oli taattu. Ennen on kerrottu paavin lähettilään Nikolauksen
käynnistä Skandinaviassa sekä huomautettu siitä, että Ruotsin kirkko
silloin liitettiin likeisempään yhteyteen Rooman ja sen kautta koko
läntisen kirkon kanssa. Maan kuninkaana oli siihen aikaan _Sverker_
(k. 1155). Jo ennen hänen kuolemaansa olivat Svealaiset, vihoissaan
siitä, että hän aina oleskeli Götanmaalla, valinneet oman kuninkaan
nimeltä _Eerik_, historiassa tunnettu nimellä _Eerik IX Pyhä_,
joka nyt sai koko valtakunnan haltuunsa. Häntä kiitetään hyvin
hurskaaksi mieheksi, jonka päätoimena oli kristinuskon edistäminen.
Miten epäluotettavat sen aikuiset tarinantapaiset kertomukset
pohjolan oloista ovatkin, voi kuitenkin varmuudella päättää, että
"Pyhä Eerik" tehokkaasti vaikutti pakanuuden kukistamiseen etenkin
Pohjois-Ruotsissa. Ensimmäisenä maan kristityistä kuninkaista
asui hän Sveanmaalla, tuossa vanhassa Upsalassa, jonka kuuluisaa
temppeliä jo ennen hänen aikojaan oli ruvettu muodostamaan
kirkoksi. Innostuksella jatkoi Eerik tätä työtä, kirkko valmistui,
ja jumalanpalvelus järjestettiin kristinuskon ohjeiden mukaan.
Uskollisena apumiehenä näissä toimissa oli hurskaalla kuninkaalla
Upsalan piispa _Henrik_, jonka kerrotaan olleen kotoisin Englannista
sekä saapuneen Ruotsiin kardinaali Nikolauksen seurassa.
Olemme maininneet kaksi nimeä, jotka lähtemättömästi ovat piirretyt
Suomen varsinaisen historian ensimmäiselle lehdelle. Koettakaamme
tulkita tämän puutteellisen lehden vaillinaisia lauseita, sillä se
kertoo kristinuskon aamukoitosta pakanallisten esi-isiemme "pimeässä
pohjolassa."
Samoinkuin Skandinavialaiset viikingit ennen olivat häirinneet
Etelä-Euroopan rannikoita, olivat myöhemmin Suomalaisten
hävitysretket suureksi rasitukseksi semminkin Ruotsalaisille. Kun
Eerik kuningas sen ajanhengen innostuttamana, joka vaati kristityitä
taisteluun pakanoita vastaan, päätti lähteä ristiretkelle Suomeen,
oli hänellä luultavasti silmämääränä se valtiollinen etu, jonka
Suomalaisten taivuttaminen kristinuskoon hänelle tuottaisi. Niin
vaillinaiset ovat tiedot Eerikin retkestä Suomeen, ettei aikaakaan,
jolloin hän lähti tälle merkilliselle matkalle, voi tarkkaan
määrätä. Luultavasti tapahtui tämä v. 1156 tahi 1157. Ei sitäkään
varmuudella tiedetä, missä Eerik sotajoukkoineen astui maalle. Moni
seikka viittaa kuitenkin jokseenkin selvään siihen, että paikka oli
_Aura-joen_ suu eli nykyisen _Turun_ seutu.
"Kaks oli pyheä miestä,
Kaksi kansan ruhtinasta
Ristiveljeä jaloa;
Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,
Toinen maalla vierahalla.
Lapsi maalta vierahalta
Se on Hämeen Henterikki,
Vaan joka Ruotsissa yleni,
Se on Eerikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas."
Näin laulaa Eerik kuninkaasta ja hänen piispastansa vanha runo, joka
jälkimaailmalle on säilyttänyt Muinais-Suomalaisten ensimmäisen
tunnetun tunnustuksen kristinuskon siunauksesta. Mutta näin ei
kuulunut heidän todistuksensa ristijoukon ensin saapuessa tänne
"Paikalle papittomalle,
Maalle ristimättömälle,
Kivikirkot teettämähän
Kappelit rakentamahan."
Eerikin kerrotaan tarjonneen Suomalaisille rauhaa, jos he
suostuisivat antamaan kastaa itsensä ja vastaanottaisivat
kristinuskon. Uhkaavana seisoi valloittaja Suomen rannalla, miekka
toisessa, risti toisessa kädessä, tarjoten raa'alle ja vapaalle
kansalle aarretta, jonka arvoa se ei osannut aavistaakaan -- vaan
samalla vieraan vallan herruutta, jonka ikeen alle sen jäykkä
niska ei vielä konsanaan ollut nöyrtynyt. Suomalaiset asettuivat
vastarintaan: verinen tappelu eikä vapaaehtoinen myöntyminen oli
ratkaseva heidän kohtalonsa. Ruotsalaiset saivat loistavan voiton:
taistelutantereella makasi joukottain kaatuneita Suomalaisia ja
jälellä olevat pakotettiin taipumaan kristinuskoon. Vanhan tarun
mukaan kastettiin ensimmäiset Suomalaiset Kupittaan lähteen luona
lähellä Turkua. Ristijoukko riemuitsi, mutta Eerikin sanotaan
vuodattaneen kyyneleitä, ajatellessaan miekkansa surmaamia pakanoita,
"jotka olisivat saaneet ijankaikkisen elämän, jos olisivat kääntyneet
kristinuskoon, vaan jotka nyt olivat joutuneet kadotukseen." Se oli
hänen keskin aikainen käsityksensä pelastuksen Jumalan neuvosta,
mutta miten vajava se olikin, siunaa Suomen kansa sitä hetkeä,
jolloin nämä sanat lausuttiin. Jo kaikui ijankaikkisen elämän sana
Suomenkin rannalla, kutsuen sen asukkaita pakanuuden pimeydestä
Herran ihmeelliseen valoon. Uusi aika on koittamassa syrjäiselle
isänmaallemme, vaikka yön sumut vielä estävät meitä näkemästä, että
tuo heikko, taivaan reunaalla ruskottava valo todellakin ennustaa
aamua.
Vielä samana kesänä purjehti Eerik takaisin Ruotsiin, jättäen
Suomeen Henrik piispan sekä muita pappeja lähetyssaarnaajain
vaikeata työtä toimittamaan. Kuinka vähän tiedämmekin tuon kuuluisan
piispan elämänvaiheista ja hänen toimestaan täällä pakanallisten
esi-isiemme keskuudessa, on ainakin selvä, että hän oli noita
keski-ajan urhoollisia lähetyssaarnaajia, jotka olivat alttiit
uhraamaan kaikki suuren tehtävänsä edestä. Historia omistaa hänelle
kunnianimen "Suomen lähetyssaarnaaja," ja siinä on todistusta
kylliksi, miten vaillinaiset aikakirjojen kertomukset hänestä sitten
ovatkin. Semmoista mainetta, semmoista nimeä ei saavuteta kuin
ankaran itsensäkieltämisen vaikealla tiellä. Ei liioittele legenda
["Pyhän Henrikin elämä ja ihmetyöt."] lausuessaan Henrikistä:
"miten suuri oli usko ja jumalallisen rakkauden liekki hurskaan
piispan sydämmessä, hänen luopuessaan ylöllisyydestä, ystävistään ja
loistavasta asemastaan, jota kaikkea hänellä oli tarjona Upsalassa,
ja pelastaaksensa muutamia köyhiä lampaila antautuessa lukemattomiin
vaaroihin, joissa kuolema häntä uhkasi. Hän noudatti paimenen
esimerkkiä, joka jätti nuo yhdeksänkymmentä ja yhdeksän korpeen
etsiäksensä tuota ainoata kadonnutta lammasta ja, löydettyään sen,
omalla olkapäällään kantoi sen lammashuoneesen". Joka luotettavien
historiallisten yksityisseikkojen puutteen vuoksi ei ole altis
myöntämään tätä arvostelua oikeaksi, hän ei aavistakaan, miten
vaikea lähetyssaarnaajan koruton työ raakojen pakanoiden keskuudessa
on. Että Henrik todellakin on julistanut evankeliumia Jumalan
valtakunnasta pakanallisille Suomalaisille, sen todistaa tuo
tunnettu "Piispa Henrikin surma" niminen runo, josta vasta kerroimme
muutamat säveleet. Sen saduntapainen luonne, jossa taikauskoinen
mielikuvitus todellisuudesta huolimatta vapaana sanelee, ei suinkaan
ole omiansa tarjoomaan luotettavia tietoja Henrikin lähetystoimesta,
vaan ainakin se käy siitä selväksi, että hän pelkäämättä astui
Suomen synkkiin saloihin, saarnaten niiden asukkaille pelastuksen
sanomaa. Mahdotonta olisi olettaa Henrikin niihin määrin saavuttaneen
Suomalaisten kunnioitusta, että heidän taipumuksensa pukea tunteensa
ja ajatuksensa laulun muotoon hänen vaiheistaan olisi saanut aihetta
sepittää tuon merkillisen runon, ellei hän todellakin olisi sitä
ansainnut. Älkäämme halveksiko tuota esi-isiemme Suomen ensimmäisestä
lähetyssaarnaajasta antamaa todistusta, vaan seuratkaamme sen
runollista kertomusta Henrik piispan viimmeisistä elämänvaiheista.
Se on opas, joka ei tahdo meitä pettää, jos kohta se lapsellisessa
herkkäluulossaan monesti eksyy kauaskin todellisuuden vakavalta
tieltä. Runo kertoo Henrikin kerran talvella matkoillaan saapuneen
eräälle _Köyliöjärven_ saarelle, missä _Lallin_ talo oli. Emäntä
oli yksin kotona, ja häneltä pyysi piispa ostaa ruokaa. Kun sitä ei
hänelle annettu, käski hän palvelijansa ottaa, vaan jätti lähtiessään
maksun kaikesta. Saavuttuaan kotia ja kuultuaan vieraan talossa
käynnistä, lähti Lalli heti piispaa takaa ajamaan. Eräs latinalainen
legenda kertoo Lallin verenhimoisen vihan syyksi senkin seikan,
että piispa oli tuominnut hänen maksamaan sakkoa miestaposta.
Oli miten olikaan, ainakin se lie varma, että Suomen ensimmäinen
lähetyssaarnaaja sai surmansa tämän miehen kädestä. Jääkööt tässä
kertomatta runon tarinat tämän tapauksen yksityisseikoista ja
Lallin kohtalosta, sillä ne astuvat rohkeasti todellisuuden rajojen
ulkopuolelle. Kerrassaan arvottomiksi niitä ei kuitenkaan saata
väittää, koska ne osottavat minkä rajattoman kunnioituksen Henrik
piispa vaivaloisilla ja vaarallisilla lähetysmatkoillaan saavutti
kansassa. Ei hän tätä kunnioitusta kaipaa, se on kyllä totta:
evankeliumin marttyyrin kunnia on suurempi ja ohjaa ajatuksemme
eksyväin ihmisten todistuksista uskollisen Jumalan todistukseen,
mutta kiittäen ihmeiden Herraa viittaa Suomen kirkon historia
kuitenkin näihinkin runon taikauskoisiin liiallisuuksiin, sillä nekin
ennustavat uutta aikaa isänmaallemme ja sen kansalle.
Henrik piispa näkyy työskennelleen koko sillä alalla, joka oli
Varsinais-Suomalaisten hallussa. Kenties kävi hän Kokemäellä
saakka. Niin ainakin tarina kertoo, ja vielä tänä päivänä löytyy
viimmemainitussa pitäjässä vanha lato, jossa Henrikin sanotaan
saarnanneen. Sen suojaksi on kivestä rakennettu pieni kirkon näköinen
rakennus.
"Pyhän Henrikin" muisto saavutti jo varhain suuren maineen, ja
häntä alettiin kunnioittaa kristityn Suomen suojelushaltijana.
Taikauskoinen kansa rukoili häneltä apua tuskissaan, ja legenda
kertoo monesta hänen tekemästään ihmetyöstä. Mainittakoon tässä pari
semmoista, kertomukset kun samalla kuvaavat sen aikuisen kristinuskon
eksynyttä kantaa. Eräs tyttö, Lucia Antintytär Vehmaalta, kuoli.
Vanhemmat surivat katkerasti lastaan, he rukoilivat pyhää Henrikkiä
avukseen, ja hänen ihmevoimansa vaikutuksesta virkosi kuollut
jälleen. Kyröstä kotoisin oleva vaimo, joka jo vuoden ajan oli ollut
ihan sokea, sai näkönsä, kun hän avukseen huusi tuota merkillistä
pyhimystä, joka oli tuonut kristinuskon Suomeen ja kansan varman
luulon mukaan nyt taivaassa rukoili heidän puolestaan. _Nousiaisten_
kirkolle, missä piispan ruumista ensin säilytettiin, saapui ihmisiä
läheltä ja kaukaa voittaaksensa hänen suosiotaan, ja nämä häntä
tarkoittavat pyhiinvaellukset kävivät yhä yleisemmiksi, kun tuo
kallis pyhänjäännös v 1300 muutettiin Turkuun. -- Henrikin muistoksi
vietettiin katoolisella aikakaudella kaksi juhlaa: Tammikuun 19
p., jota sanottiin hänen syntymäpäiväkseen, koska hän kertomuksen
mukaan sinä päivänä kärsi marttyyrikuoleman ja silloin muutti uuteen
elämään, ja Kesäkuun 18 p., jona päivänä hänen maalliset jäännöksensä
muutettiin Turkuun. Vielä meidän aikoinamme muistuttavat Turun
markkinat, joita pidetään Tammikuun 19 p:nä, Henrik piispasta, jonka
kunniaksi keskiaikana mainitussa kaupungissa sinä päivänä vietettiin
loistava juhlallisuus Turun tuomiokirkossa. Silloin kokoontui
kaupunkiin paljo väkeä ihailemaan jumalanpalveluksen loistoa. Pyhän
Henrikin muistosta kertoo myöskin Turun tuomiokapitulin sinetti,
jossa on katkaistu peukalo sormuksineen. Legenda tietää, että
marttyyrin peukalo, jonka Lallin kirves oli katkaissut, kevään
tullessa, löydettiin vedellä liikkuvalta jääkappaleelta. Korppi,
joka sitä noukki, oli näet herättänyt ihmisten huomion ja siten
ilmiantanut kalliin löytynsä.
Älkäämme tästä kuitenkaan päättäkö, että kristinusko tässä
katoolisessakaan muodossa pääsi heti juurtumaan pakanallisten
esi-isiemme sydämmissä. Päinvastoin. Hitaasti iti Jumalan sanan
siemen Suomen kylmässä maassa. Kauan vielä oli isänmaamme
ulkomuodoltaankin miltei kokonaan pakanamaan näköinen. Niinpä ei
siinäkään osassa maata, jossa Henrik oli saarnannut, pitkään aikaan
löytynyt kuin muutamia pieniä puukirkkoja, jos noita halpoja jumalan
palvelusta varten hankittuja rakennuksia ensinkään saattaa kirkoiksi
nimittää. Ensimmäiset rakennettiin luultavasti _Nousiaisiin_ ja
_Räntämäelle_. Aurajoen suussa kohosi kyllä jo siihen aikaan
kristittyjen pystyttämä vankempi ja komeampi rakennus, mutta se ei
ollut pyhitetty hartaudelle eikä rauhan evankeliumin saarnalle.
Tarkoitamme _Turun linnaa_, tuota Ruotsin vallan myöhempinä aikoina
niin kuuluisaa tuotetta Suomessa. Sen voimaan turvautui maamme
pieni seurakunta vielä kauan. Samoinkuin kirkko miekan terällä oli
valloittanut itselleen alaa pakanallisten Suomalaisten maassa,
puolusti se itseään ja laajensi valtaansa kauan samankaltaisilla
aseilla. Älkäämme tätä oudoksuko, älkäämme epäilkö armon ja voiman
Jumalaa, miten ventovierasta tämä onkin pelastuksen sanoman pyhälle
saarnalle, joka kovimmassakaan taistelussa ei saa turvautua kuin
totuuden omaan sisälliseen voimaan. Ajanhenki oli semmoinen, ja sen
orjaksi oli, kuten tiedämme, katoolinen kirkko sortunut. Jumala on
ihmeiden Jumala ja armon. Hän on kaiken inhimillisen heikkouden ja
turmeluksen uhallakin siunaava senkin sanansa siemenen, jonka Hän
tuona historiamme sumuisena ja hyisenä kevät-aamuna kätki isiemme
maahan.