"Ai h—i!" sanoi Jöns. "Vie tuo alas konttoriin, Viklund!" Ja sitte luki
hän taas edelleen.
Niin, se oli oikein liikuttavaa ja juhlallista.
Mutta päivällistä syödessä tulivat tilanomistajat Östberg ja Brädström
ja sanoivat:
"Suo anteeksi, pikku Nikke! Mutta mitäs siinä seisoikaan niistä
kelvottomista rapsikakuista. Kai samaa lajia, mitä olet myynyt meille?"
Mutta silloin minä suutuin ja sanoin:
"Ettekö te sitte ollenkaan ymmärrä tietää huutia, hyvät ystävät!
Tuletteko te ja panette minut hämilleni omassa talossani ja omana
syntymäpäivänäni! Maljanne joka tapauksessa!"
Sitten oli siellä juhlavalaistus puutarhassa ja viinibooli
huvihuoneessa ja imartelua puheessa ja hyvä tarkotus imartelussa, ja
sitte sytytti kirjanpitäjä Viklund ilotulituksen, mutta sekä äiti että
minä olisimme kernaasti suoneet, että hän olisi jättänyt sen tekemättä,
sillä kun ensimäinen raketti kihisten lensi ylös, seisoi tohtori Person
lyseosta kauempana syreenien luona käsivarsi meidän Jennymme vartalon
ympärillä, ja minä luulen, että useimmat vieraat, ikävä kyllä, näkivät
sen.
Noilla tytöillä on kiire. Pian on kai tarkotus että äiti ja minä
seisomme täällä aivan yksinämme, kuten pari vanhaa, sammaltunutta,
lehdetöntä puuta.
Huvimajassa laulettiin ja ilo kohosi korkealle ja vieraat hoitivat
erinomaisen hyvin itseään. Minä vetäydyin senvuoksi hetkiseksi pois
melusta ja menin ylös Eevan luo.
Hän istui huoneessaan ikkunan ääressä ja katseli avatusta ruudusta ylös
valoisaa tähtitaivasta kohti.
"Ne loistavat niin kirkkaina, lapseni! En luule koskaan nähneeni niitä
niin lähellä kuin tänä iltana."
Hän nojasi päänsä poskeani vastaan ja kuiskasi:
"Niin se kai onkin, isä! Me tulemme niitä hiukan lähemmäksi päivä
päivältä, ja kun on kuudenkymmenen vuotias tai... tai murtunut kuten
minä, silloin on syytä katseellaan yhä useammin mitata sitä välimatkaa,
joka erottaa, yhä useammin lähettää ajatuksensa rukouksen siivillä
sinne ylös!"