maatalo, ja möi minulle varastonsa elinkautista eläkettä vastaan.
Päästyäni hänen jälkeensä _Pyhän Katarinan kuvan_ omistajaksi ja
valantehneeksi kirjakauppiaaksi otin luokseni isäni ja äitini, joiden
paistintupa ei enää viime aikoina tahtonut kannattaa. Olin ruvennut
pitämään vaatimattomasta myymälästäni ja rupesin sitä huolellisesti
koristamaan. Naulasin sen oville vanhoja venetsialaisia karttoja
ja vertauskuvallisilla piirroksilla kaunistettuja väitöskirjoja,
jotka epäilemättä ovat koristeina vanhanaikaisia ja kirjavia, mutta
miellyttävät opillisten harrastusten ystäviä. Tietoni eivät ole
liiaksi vahingoittaneet liikettäni, koska olen osannut sangen hyvin
ne salata. Ne olisivat olleet minulle paljon enemmän vastukseksi, jos
olisin ollut kirjankustantaja, kuten Marcus Mikael Rey, ja pakotettu
hänen tavallaan elättämään itseäni yleisön typeryydellä.
Teen kauppaa, kuten sanotaan, klassillisilla kirjailijoilla, ja se
tavara on käypää tämän oppineen Saint-Jacques-kadun varrella, jonka
monista vanhoista ja kuuluisista paikoista minun kerran tekisi
mieleni kirjoittaa. Parisin ensimmäinen kirjanpainaja perusti sinne
kunnioitettavan liikkeensä. Veljekset Cramoisy, joita Guy Patin
nimittää Saint-Jacques-kadun kuninkaiksi, ovat siellä julkaisseet
useimmat meidän historioitsijoistamme. Ennenkuin Collège de France
oli rakennettu, pitivät kuninkaan luennoitsijat Pierre Danès,
François Votable ja Ramus siellä esitelmiään eräässä vajassa, jota
kantajien ja pesijättärien riidat kaiuttivat. Ja kuinka unohtaa Jean
de Meung, joka eräässä tämän kadun pikkutalossa sommitteli _Ruusun
romaanin_? [Jacques Paistinkääntäjä ei tietänyt, että François
Villon asui Saint-Jacques-kadun varrella, Saint-Benoît'n luostarin
läheisyydessä, _Viheriä portti_ nimisessä talossa. Hra Jérôme
Coignardin oppilas olisi epäilemättä mielellään muistellut tuota
vanhaa runoilijaa, joka samoin kuin hänkin tunsi monenlaisia ihmisiä.]
Olen ihastunut koko talooni, joka on vanha ja varmaan goottilaiselta
ajalta, kuten näkyy sen kapean päädyn ristikkäisistä puuhirsistä,
sen kahdesta toistensa yli puskevasta kerroksesta ja vinosta,
sammaltuneesta tiilikatosta. Kummassakin kerroksessa on vain yksi
ikkuna. Alemmassa niistä on ympäri vuotta kukkia. Sen pieliä pitkin
kulkevat rihmat, joita myöten keväisin kiertokasvit ja intialainen
nousuruoho kiipeävät. Äitini kylvää ja kastelee niitä.
Se on hänen huoneensa ikkuna. Hänet voi nähdä kadulta, kun hän
lukee sen ääressä rukouksiaan suurilla kirjasimilla painetusta
kirjastaan, Pyhän Katarinan kuvan alla. Ikä, hurskaus ja äidillinen
ylpeys ovat luoneet jotakin ylhäistä hänen olentoonsa, ja kun näkee
hänen vahankeltaiset kasvonsa korkean, valkean päähineen alta, voisi
vannoa, että hän on rikas porvarisrouva.
Myöskin isäni on vanhetessaan saanut ryhtiinsä jotakin
majesteetillista. Koska hän pitää raittiista ilmasta ja
ruumiinliikkeestä, käytän häntä kantamaan kirjoja kaupungille. Käytin
tuohon toimeen ensin veli Angea, mutta hän pyysi almuja ostajiltani,
suutelutti heillä pyhäinjäännöksiään, varasti heidän viinejään,
hyväili heidän piikojaan ja jätti puolet kirjoistani kaikkiin
kaupunginosan katuojiin. Minun täytyi mitä pikimmin erottaa hänet
virastaan. Mutta kunnon äitini, jolle hän on uskottanut omaavansa
eräitä taivaaseenpääsylle välttämättömiä salaisuuksia, antaa hänelle
lientä ja viiniä. Hän ei ole mikään paha ihminen ja hän on lopulla
alkanut herättää minussa eräänlaista myötätuntoa.
Monet oppineet ja jotkut kaunosielut käyvät usein myymälässäni. Ja
se onkin ammattini suurimpia etuja, että näin pysyn jokapäiväisessä
seurustelussa etevien henkilöiden kanssa. Niiden joukossa,
jotka useimmin tulevat selailemaan uusia kirjojani ja pitämään
tuttavallista kanssakäymistä keskenään, on historioitsijoita, yhtä
oppineita kuin Tillemont, hengellisiä puhujia, yhtä kaunosanaisia
kuin Bossuet, jopa Bourdaloue, koomillisia ja traagillisia
runoilijoita, jumaluusoppineita, joiden tapojen puhtaus on yhtä suuri
kuin heidän oppinsa luotettava, arvossa pidettyjä espanjalaisten
novellien tekijöitä, mittausoppineita ja ajattelijoita, jotka kuten
Descartes kykenevät maailmankaikkeuden laskemaan ja punnitsemaan.
Ihailen heitä, nautin heidän pienimmästäkin sanastaan. Mutta kukaan
heistä ei mielestäni vedä nerokkuudessa vertoja kunnon mestarilleni,
jonka niin onnettomasti kadotin Lyonin tiellä. Kenessäkään heistä
minä en tapaa tuota ajatuksen kuvailematonta hienostusta, tuota
lempeää ylevyyttä, tuota sielun hämmästyttävää runsautta, aina
avointa ja virtailevaa, kuin niiden purojen marmoriset uurnat,
joita nähdään puutarhoissa. Kenessäkään heistä minä en löydä tuota
tiedon ja siveyden tyhjentymätöntä lähdettä, jossa minulla oli onni
virvoittaa nuoruuttani. Kenessäkään heistä minä en näe sen sulon, sen
viisauden ja sen ajatusvoiman varjoakaan, jotka loistivat hra Jérôme
Coignardin olennosta. Pidän häntä rakastettavimpana nerona, mikä
milloinkaan on maan päällä kukoistanut.