Kaupunginvirkamies lähti kutsumaan virkatoverinsa paikalle ja lukemaan
lähteneiden virkamiesten jättämän tarkastuspöytäkirjan.
Kuningatar jäi yksin kälynsä ja tyttärensä seuraan.
Kaikki kolme katsahtivat toisiinsa.
Madame Royale heittäytyi kuningattaren syliin ja halasi häntä. Madame
Elisabeth astui kälynsä luo ja ojensi hänelle kätensä.
»Rukoilkaamme Jumalaa», sanoi kuningatar; »mutta rukoilkaamme hiljaa,
jottei kukaan epäile meidän rukoilevan».
On olemassa kohtalokkaita aikoja, jolloin rukous, tämä luonnollinen
hymni, jonka Jumala on pannut ihmissydämen pohjalle, muuttuu
epäilyttäväksi ihmisten silmissä, sillä rukous on toivon tai
kiitollisuuden osoitus. Ja vartijoiden silmissä toivo ja kiitollisuus
olivat levottomuuden aiheita, koska kuningatar ei saattanut toivoa
muuta kuin yhtä seikkaa, pakoa; koska kuningatar ei saattanut kiittää
Jumalaa muuta kuin yhdestä syystä, että oli saanut keinon, millä paeta.
Kun tämä äänetön rukous oli päättynyt, jäivät kaikki kolme
sanattomiksi.
Kello löi yksitoista, sitten kaksitoista.
Viimeisen lyönnin kajahtaessa pronssikellosta alkoi aseitten kalina
täyttää kierreportaat ja nousta kuningattaren kuuluville saakka.
»Vartiomiehiä vaihdetaan», sanoi hän. »Meitä tullaan hakemaan.»
Hän näki kälynsä ja tyttärensä kalpenevan.
»Rohkeutta!» sanoi hän kalveten itsekin.
»Kello on kaksitoista», huudeltiin alhaalta; »lähettäkää vangit alas».
»Täällä olemme, hyvät herrat», vastasi kuningatar, joka melkein
katumuksen sekaisin tuntein loi viimeisen silmäyksen mustiin seiniin
ja ellei karkeisiin, ainakin hyvin yksinkertaisiin huonekaluihin,
vankilatovereihinsa.
Ensimmäinen ovi aukeni: siitä pääsi käytävään. Tämä oli synkkä ja
pimeässä saattoivat nuo kolme vankia salata mielenliikutuksensa.
Edellä juoksi pikku Black; mutta kun tulliin toiselle ovelle, toisin
sanoen sille ovelle, josta Marie Antoinette koetti kääntää katsettansa
pois, meni tuo uskollinen eläin nuuskimaan suurikantaisia ovennauloja
ja vikistyään valittavasti päästi pitkän tuskallisen ulvonnan.
Kuningatar asteli kiireesti ohi jaksamatta huutaa koiraansa takaisin
ja käveli likellä seinää, voidakseen nojautua siihen.
Astuttuaan muutamia askelia eivät kuningattaren jalat enää
kannattaneet häntä, ja hänen oli pakko pysähtyä. Hänen kälynsä ja
tyttärensä tulivat hänen viereensä, ja hetkeksi jäivät nuo kolme
naista liikkumattomiksi, muodostaen surullisen ryhmän äidin nojatessa
otsaansa madame Royalen päähän.
Pikku Black liittyi heihin.
»No niin», huusi ääni, »tuleeko hän vai eikö?»
»Olemme täällä», sanoi kaupunginvirkamies, joka oli jäänyt seisomaan
paikalleen kunnioittaen tätä yksinkertaisuudessaan niin suuria tuskaa.
»Mennään», sanoi kuningatar ja lähti taas laskeutumaan portaita.
Kun vangit olivat saapuneet kiertoportaiden alapäähän vastapäätä
viimeistä ovea, jonka alle aurinko langetti leveitä kultaisia
valojuovia, löi rummuttaja pärinän, joka kutsui vartion kokoon, sitten
seurasi pitkä hiljaisuus, jonka uteliaisuus aikaansai, ja viimein
aukeni raskas ovi kääntyen hitaasti narisevilla saranoillaan.
Muuan nainen istui maassa, tai pikemminkin oli makuulla oven viereisen
suojakiven kulmauksessa. Se oli Tisonin vaimo, jota kuningatar ei
ollut nähnyt vuorokauteen ja jonka poissaolo oli useita kertoja
herättänyt hänen kummastustansa edellisenä iltana ja puheena olevana
aamuna.
Kuningatar näki jo päivänpaisteen, puut, puutarhan, ja toisella
puolen puutarhan aitaa ryhtyi hänen ahnas silmänsä hakemaan pientä
sotilasravintolan majaa, jossa hänen ystävänsä epäilemättä odottivat
häntä, kun Tisonin vaimo kuullessaan hänen askelensa otti kätensä
silmiltään ja kuningatar näki kalpeat riutuvat kasvot harmaantuneen
tukan alta.
Muutos oli niin suuri, että kuningatar pysähtyi hämmästyneenä.
Silloin nousi Tisonin vaimo hitaasti kuten tekevät ne, joiden järki
ei ole tallella, ja polvistui tämän oven eteen sulkien siten Marie
Antoinetten tien.
»Mitä haluatte, vaimo hyvä?» kysyi kuningatar.
»Hän on sanonut, että teidän täytyy antaa minulle anteeksi.»
»Kuka sitten?» kysyi kuningatar.
»Vaippaan kääriytynyt mies», vastasi Tisonin vaimo.
Kuningatar katseli madame Elisabethia ja tytärtänsä ihmetellen.
»Menkää, menkää», sanoi kaupunginvirkamies, »päästäkää Capetin leski
ohitsenne; hänellä on lupa jaloitella puutarhassa.»
»Tiedän sen hyvin», sanoi eukko, »sitähän varten olen tullut tänne
odottamaan; kun minua ei tahdottu laskea ylös ja minun oli pyydettävä
häneltä anteeksi, täytyi minun toki odottaa».
»Miksi teitä ei ole tahdottu päästää ylös?» kysyi kuningatar.
Tisonin vaimo rupesi nauramaan.
»Koska he väittävät minua hulluksi», sanoi hän.
Kuningatar katseli häntä ja näki tämän onnettoman tuijottavissa
silmissä todella omituisen hohteen, tämän epämääräisen valon, joka
todistaa järjen olevan poissa.
»Voi, hyvä Jumala!» sanoi hän, »vaimoparka! Mitä on teille sitten
tapahtunut?»
»Minulle on tapahtunut... ettekö siis tiedä?» sanoi vaimo; »mutta
jos... te tiedätte sen kyllä hyvinkin, koska hänet on tuomittu
kuolemaan teidän vuoksenne...»
»Kuka?»
»Héloise.»
»Tyttärennekö?»
»Niin, hän... tyttöparkani!»
»Tuomittu kuolemaan... kuka on tuominnut? Kuinka? Miksi?»
»Hänhän myi sen kukkavihkon.»
»Minkä kukkavihon?»
»Neilikkavihon... Hän ei kuitenkaan ole mikään kukkastyttö», jatkoi
Tisonin vaimo ikäänkuin koettaen palauttaa muistiansa; »kuinka hän on
siis voinut myydä sen kukkavihon?»
Kuningatar värisi. Näkymätön side liitti tämän näytöksen nykyiseen
tilanteeseen; hän käsitti, ettei sopinut menettää aikaa hyödyttömään
keskusteluun.
»Vaimo hyvä», sanoi hän, »pyydän teitä päästämään minut ohitsenne;
myöhemmin voitte kertoa minulle tämän kaiken».
»Ei, heti paikalla; teidän on annettava anteeksi; minun on autettava
teitä karkaamaan, jotta hän pelastaisi tyttäreni.»
Kuningatar kävi kalpeaksi kuin kuollut.
»Hyvä Jumala!» kuiskasi hän nostaen silmänsä taivasta kohden.
Sitten hän kääntyi kaupunginvirkamiehen puoleen ja sanoi:
»Hyvä herra, olkaa hyvä toimittakaa tämä nainen syrjään; näettehän,
että hän on mielipuoli.»
»Lähdetään pois, muori», sanoi kaupungin virkamies, »mennään
matkaamme».
Mutta Tisonin vaimo tarrautui kiinni seinään.
»Ei, hänen on annettava minulle anteeksi, jotta hän pelastaisi
tyttäreni.»
»Kuka?»
»Vaippaan kääriytynyt mies.»
»Rakas sisareni», sanoi madame Elisabeth, »puhukaa hänelle muutamia
lohdutuksen sanoja».
»Kyllä, vallan kernaasti», sanoi kuningatar. »Luulen tosiaankin, että
se on paras keino.»
Sitten hän sanoi kääntyen hullun puoleen:
»Hyvä vaimo, mitä te haluatte? Sanokaa.»
»Haluan, että annatte minulle anteeksi kaiken sen kärsimyksen, jonka
olen teille aikaansaanut loukkaamalla teitä puheillani, ilmiantamalla
teidät, ja että te nähdessänne vaippaan kääriytyneen miehen käskette
hänen pelastaa tyttäreni, sillä hän tekee kaikki, mitä ikinä haluatte.»
»En ymmärrä teidän puhettanne vaippaan kääriytyneestä miehestä»,
vastasi kuningatar; »mutta ellei omantuntonne rauhoittamiseksi ole
kysymys muusta kuin niiden loukkausten anteeksiantamisesta, joita
luulette tehneenne, voi, sydämen pohjasta, vaimo-parka! Annan teille
vilpittömästi anteeksi; jospa nekin, joita minä olen loukannut,
voisivat antaa minulle samalla tavoin!»
»Voi!» huudahti Tisonin vaimo kuvaamattomalla ilon äänellä, »hän siis
pelastaa tyttöni, koska te olette antanut minulle anteeksi! Kätenne,
madame, kätenne!»
Hämmästynyt kuningatar ojensi kätensä käsittämättä mitään, ja Tisonin
vaimo tarttui siihen kiihkeästi painaen siihen huulensa.
Samassa kuului kaupustelijan käheä ääni Templen kadulla.
»Täällä on», huusi hän, »oikeuden tuomio, jolla tyttö Héloise Tison
tuomitaan kuolemanrangaistukseen salaliittorikoksesta!»
Tuskin olivat nämä sanat tulleet Tisonin vaimon korviin, kun hänen
muotonsa muuttui; hän nousi toiselle polvellensa ja ojensi kätensä
sulkeakseen kuningattarelta tien.
»Voi, hyvä Jumala!» sopersi kuningatar, jolta sanakaan tästä kauheasta
ilmoituksesta ei ollut jäänyt kuulematta.
»Tuomittu kuolemanrangaistukseen?» huudahti äiti, »minunko tyttöni
tuomittu? Héloiseniko hukassa? Hän ei ole siis pelastanut tyttöäni
eikä siis voikaan pelastaa? On siis liian myöhäistä?... Voi...!»
»Vaimoraukka», sanoi kuningatar, »uskokaa, että surkuttelen teitä.»
»Sinäkö?» sanoi hän ja hänen silmänsä veristyivät. »Sinäkö
surkuttelisit minua? Et koskaan, et koskaan!»
»Te erehdytte, surkuttelen teitä koko sydämestäni; mutta päästäkää
minut ohitsenne.»
»Päästäisinkö sinut ohi?»
Tisonin vaimo purskahti nauruun.
»En, en, päästin sinut pakenemaan, koska hän oli sanonut minulle, että
jos laskisin sinut karkaamaan, pelastettaisiin minun tyttöni; mutta
koska minun tyttöni tulee kuolemaan, et sinä pääsekään karkaamaan.»
»Tänne, hyvät herrat, tulkaa apuun», huudahti kuningatar. »Hyvä
Jumala! Hyvä Jumala! Näettehän hyvin, että tämä nainen on hullu.»
»Ei, minä en ole hullu, en minä; tiedän mitä sanon», huudahti
Tisonin vaimo. »Katsokaa, se on totta, salaliitto oli olemassa;
Simon paljasti sen, tyttöparkani myi kukkavihon. Hän myönsi sen
vallankumousoikeudessa... neilikkavihon... siinä oli paperilippuja
sisässä.»
»Hyvä rouva», sanoi kuningatar, »taivaan nimessä!»
Kuului taas uudestaan huutajan ääni, joka toisti:
»Täällä on oikeuden tuomio, jolla tyttö Héloise Tison tuomitaan
kuolemanrangaistukseen salaliittorikoksesta!»
»Kuuletko?» ulvoi hullu, jonka ympärille kerääntyi
kansalliskaartilaisia: »kuuletko, tuomittu kuolemaan? Sinun vuoksesi,
sinun vuoksesi tapetaan minun tyttöni, kuuletko, sinun vuoksesi,
Itävallatar?»
»Hyvät herrat», sanoi kuningatar, »taivaan nimessä! Ellette halua
vapauttaa minua tästä mielipuoliparasta, päästäkää minut ainakin
takaisin ylös; en voi kestää tämän naisen moitteita; niin vääriä kuin
ne ovatkin, ne murtavat sydämeni.»
Ja kuningatar käänsi pois päänsä puhjeten tuskalliseen nyyhkytykseen.
»Niin, niin, itke, sinä tekopyhä!» kirkui hullu; »kukkavihkosi kävi
hänelle kalliiksi... Muuten olisi hänen pitänyt aavistaa se; sillähän
tavoin kuolevat kaikki ne, jotka palvelevat sinua. Sinä tuotat
onnettomuutta, Itävallatar, sinun ystäväsi, sinun miehesi, sinun
puolustajasi on tapettu; viimein tapetaan tyttäreni. Milloin tapetaan
sinutkin vuorostasi, jottei enää kukaan kuolisi sinun vuoksesi?»
Ja onneton ulvoi nämä viimeiset sanat säestäen niitä uhkaavin ilmein.
»Sinä onneton!» rohkeni madame Elisabeth sanoa, »unohdatko sinä, että
puhuttelet kuningatarta?»
»Kuningatar, hänkö?... kuningatar?» toisti Tisonin vaimo, jonka
raivohulluus kiihtyi hetki hetkellä; »jos hän on kuningatar,
kieltäköön hän pyöveleitä tappamasta tyttöäni... armahtakoon hän
Héloise-parkaani... kuninkaat armahtavat... Hyvä on, anna minulle
tyttöni takaisin, niin tunnustan sinut kuningattareksi... Aina
siihen asti olet vain nainen, onnettomuutta tuottava nainen, tappava
nainen!...»
»Voi, säälikää minua, hyvä rouva», huudahti Marie Antoinette, »nähkää
minun tuskani, nähkää minun kyyneleni!»
Marie Antoinette yritti kävellä ohitse, ei enää toivossa päästä
karkaamaan, vaan koneellisesti, vain päästäkseen tästä hirveästä
ahdistuksesta.
»Voi, et sinä pääse ohitse», ulvoi eukko; »sinä haluat paeta, rouva
Véto... tiedän sen hyvin, vaippaan kääriytynyt mies sanoi sen minulle;
haluat päästä liittymään preussilaisiin... Mutta sinä et karkaa»,
jatkoi hän tarrautuen kiinni kuningattaren hameeseen: »minä estän sen,
minä! Lyhtyyn roikkumaan, rouva Véto! Aseihin, ryhtykää! Eespäin,
eespäin ... juoda saa nyt sortajainsa verta...»
Ja väännellen käsiänsä, harmaat hapset hajallaan, kasvot punaisina,
veristävin silmin kaatui onneton nainen maahan repäisten irti
kappaleen hameita, johon oli tarrautunut kiinni.
Suunniltaan tuskasta, mutta ainakin vapautuneena mielipuolesta lähti
kuningatar pakenemaan puutarhaan päin, kun äkkiä kuului hirveä
huuto, johon sekaantui haukuntaa ja omituista meteliä ja joka sai
kansalliskaartilaisten huomion kiinnitetyksi puoleensa; tämän
näytöksen houkuttelemina olivat nämä seisoskelleet Marie Antoinetten
ympärillä.
»Aseisiin! Aseisiin! Petosta!» huusi muuan mies, jonka kuningatar
tunsi äänestä suutari Simoniksi.
Tämän miehen vieressä, joka sapeli kädessä vartioi majan ovea, haukkui
pikku Black vimmatusti.
»Aseisiin, koko vartio!» huusi Simon, »meidät on petetty; viekää
Itävallatar sisään! Aseisiin, aseisiin!»
Muuan upseeri juoksi paikalle. Simon puhui hänelle näyttäen
innostuneena majan sisustaa.
Upseeri huusi vuorostaan:
»Aseisiin!»
»Black, Black!» kutsui kuningatar astuen muutamia askelia eteenpäin.
Mutta koira ei kuunnellut häntä, vaan jatkoi haukuntaansa vimmatusti.
Kansalliskaartilaiset juoksivat aseillensa ja syöksyivät majaa kohti,
sillä välin kun kaupunginvirkamiehet ottivat haltuunsa kuningattaren,
hänen kälynsä ja tyttärensä ja pakottivat heidät takaisin ovesta, joka
sulkeutui heidän jälkeensä.
»Ladatkaa aseenne!» huusivat virkamiehet vartiomiehille.
Kuului kiväärien kolinaa niitä ladattaessa.
»Tuolla, tuolla, luukun alla», huusi Simon. »Näin luukun liikahtavan,
olen varma siitä. Itävallattaren koira, hyvä pieni koira, joka ei
ollut mukana salaliitossa, haukkua nalkutti sitäpaitsi vehkeilijöitä,
jotka luultavasti ovat kellarissa. Kas, se nalkuttaa vieläkin.»
Simonin huutojen kiihoittamana haukkui Black tosiaankin kahta kovemmin.
Upseeri tarttui luukun renkaaseen. Kaksi hyvin voimakasta krenatööriä
auttoi häntä nähtyään, ettei hän saanut sitä nostetuksi, mutta hekään
eivät onnistuneet sen paremmin.
»Näettehän hyvin, että luukkua pidellään sisältä kiinni», sanoi Simon.
»Tulta luukun lävitse, hyvät ystävät, tulta!»
»Voi», huusi rouva Plumeau, »te rikotte pulloni».
»Tulta!» toisti Simon, »tulta!»
»Ole vaiti, räyhääjä!» sanoi upseeri. »Ja tuokaa te kirveitä ja
hakatkaa rikki lankut. Olkoon yksi joukkue valmiina. Huomio! Tulta
luukkuun heti kun se on avattu.»
Lautojen rytinä ja äkkinäinen isku ilmoitti kansalliskaartilaisille,
että sisällä tapahtui liikettä. Pian sen jälkeen kuului maanalainen
ääni, joka tuntui siltä kuin rautaportti olisi suljettu.
»Rohkeutta!» sanoi upseeri paikalle rientäville pionieereille.
Kirveet iskivät permantolautoihin. Kaksikymmentä pyssynpiippua
suuntautui päin aukkoa, joka laajeni sekunti sekunnilta. Mutta aukosta
ei näkynyt ketään. Upseeri sytytti soihdun ja heitti sen kellariin;
kellari oli tyhjä.
Luukku nostettiin ylös; tällä kertaa se nousi ilman vastusta.
»Seuratkaa minua», huudahti upseeri syöksyen uljaasti portaisiin.
»Eteenpäin, eteenpäin!» huusivat kansalliskaartilaiset syöksyen
upseerinsa jäljessä.
»Vai niin, Plumeaun vaimo», sanoi Tison, »sinä vuokraat kellarisi
aristokraateille!»
Seinä oli puhkaistu. Lukuisat jäljet olivat painuneet sen kosteaan
pohjaan, ja kolme jalkaa leveä sekä viisi jalkaa korkea käytävä,
jollaista juoksuhaudoissa käytetään, johti Corderie-kadun suunnalle.
Upseeri rohkeni astua tähän aukkoon, päättänyt kun oli seurata
aristokraatteja aina maan uumeniin saakka; mutta tuskin hän
oli astunut kolmea, neljää askelta, ennenkuin hänet pysähdytti
rautaristikko.
»Seis», sanoi hän takaapäin työntäville, »ei päästä pitemmälle, täällä
on este».
»No niin», sanoivat kaupungin virkamiehet, jotka suljettuaan vangit
sisään juoksivat paikalle kuullakseen uutisia, »mikä täällä on?
Sanokaa!»
»Pentele!» sanoi upseeri tullen taas esille, »täällä on salaliitto;
aristokraatit tahtoivat ryöstää kuningattaren hänen kävelynsä aikana,
ja luultavaa on, että hän on heidän kanssansa yhdessä juonessa».
»Helvetti!» huusi kaupunginvirkamies. »Juoskoon joku hakemaan
kansalaista Santerrea ja ilmoittamaan Kommuunille.»
»Sotamiehet», sanoi upseeri, »jääkää tähän kellariin ja tappakaa
jokainen, joka sieltä ilmestyy».
Annettuaan tämän määräyksen lähti upseeri tekemään ilmoitustaan.
»Ai, ai!» huusi Simon hieroen käsiänsä. »Ai, ai, sanotaanko vielä,
että olen hullu? Kelpo Black! Black on kuuluisa isänmaanystävä, Black
on pelastanut tasavallan. Tule tänne, Black, tule!»
Ja tuo roisto, joka oli kehitellyt koiraparkaa, antoi sille, kun se
tuli hänen lähellensä, potkun, joka viskasi sen parinkymmenen askelen
päähän.
»Voi, minä rakastan sinua, Black!» sanoi hän; »sinä leikkautat
emäntäsi kaulan. Tule tänne Black, tule!»
Mutta noudattamatta tällä kertaa kutsua palasi Black ulisten torniin
päin.
_Jatkona ilmestyy romaani »Hirmuhallitus»_