Juuri kertomaimme tapahtumien jatkoksi liittyi vielä eräs näytös
ikäänkuin täydennyksenä siihen draamaan, jonka synkät vaiheet alkoivat
kehittyä.
Tisonin vaimo makasi tapahtuman ruhjomana, niiden hylkäämänä, jotka
olivat häntä saattaneet, sillä rikoksessa, vaikka sitä ei tehtäisi
tahallaankaan, on aina jotakin vastenmielistä, ja äiti, joka tappaa
oman lapsensa, vaikkapa se tapahtuisikin liiallisessa isänmaallisessa
innostuksessa, tekee hyvin suuren rikoksen; Tisonin vaimo, maattuaan
jonkin ajan täysin liikkumattomana, kohotti päätänsä, katseli
ympärillensä harhaillen ja nähdessään olevansa yksin parkaisi ja
syöksyi ovelle.
Ovella seisoskeli vielä muutamia uteliaita, jotka olivat kärkkäämpiä
kuin toiset; he vetäytyivät hänet nähdessään heti syrjään, osoittivat
häntä sormellansa ja sanoivat toisilleen:
»Näetkö tuon naisen? Hän on se, joka antoi ilmi oman tyttärensä.»
Tisonin vaimo päästi epätoivon huudon ja lähti juoksemaan Templeen päin.
Mutta hänen ehdittyhän kolmanneksen Michel-le-Comte-katua, asettui
hänen eteensä muuan mies, joka tukki häneltä tien ja sanoi peittäen
kasvot vaippaansa:
»Sinä olet kai tyytyväinen; olet tappanut oman lapsesi.»
»Tappanut lapseni, tappanut lapseni?» huusi onneton äiti.
»Ei, ei, ei se ole mahdollista.»
»Niin se kuitenkin on, sillä tyttäresi on vangittu.»
»Minne hänet on viety?»
»Conciergeriehen: sieltä hän lähtee vallankumousoikeuteen, ja sinä
kyllä tiedät, miten niiden käy, jotka menevät sinne.»
»Astukaa syrjään», sanoi Tisonin vainio, »ja päästäkää minut ohitsenne».
»Minne sinä menet?»
»Conciergeriehen.»
»Mitä aiot tehdä siellä?»
»Nähdä hänet vielä.»
»Ei sinua päästetä sisälle.»
»Minun sallitaan varmasti maata ovella, elää siellä, nukkua siellä.
Minä jään sinne, kunnes hän tulee ulos, ja saan ainakin vielä kerran
nähdä hänet,»
»Mutta jos joku lupaisi sinulle tyttäresi takaisin?»
»Mitä te sanotte?»
»Kysyn sinulta, olettaen, että joku mies lupaisi antaa sinulle
tyttäresi takaisin, tekisitkö sinä sen, mitä tämä mies sinulta
pyytäisi?»
»Kaikki tyttöni vuoksi! Kaikki Héloiseni vuoksi!» huudahti nainen
väännellen epätoivoissaan käsiään. »Kaikki, kaikki.»
»Kuule», jatkoi tuntematon mies, »Jumala on rangaissut sinua».
»Ja mistä?»
»Niistä kärsimyksistä, jotka olet aikaansaanut toiselle äidille, joka
on onneton kuten sinäkin.»
»Kenestä te puhutte? Mitä te tarkoitatte?»
»Olet usein saattanut vangin sellaisen epätoivon partaalle, jossa nyt
itse olet tällä hetkellä, paljastuksillasi ja raakuuksillasi; Jumala
rankaisee sinua johtamalla kuolemaan sen tytön, jota rakastat niin
paljon.»
»Sanoitte, että on olemassa mies, joka voisi pelastaa hänet; missä tämä
mies on? Mitä hän tahtoo? Mitä hän vaatii?»
»Tämä mies tahtoo, että lakkaat ahdistamasta kuningatarta, että pyydät
häneltä anteeksi niitä törkeitä loukkauksia, jotka olet tehnyt, ja
että, jos huomaat tämän naisen, joka myöskin on kärsivä, itkevä,
epätoivoinen äiti, jonkin mahdottoman asianhaaran, jonkin taivaan
ihmeen kautta pääsevän karkaamaan, sinä sen sijaan, että vastustaisit
hänen pakoaan, autat häntä kaikin voimin.»
»Kuulehan, kansalainen», sanoi Tisonin vaimo, »sinähän olet tuo mies,
eikö niin?»
»Entä sitten?»
»Sinä siis lupaat pelastaa tyttöni?»
Tuntematon oli vaiti.
»Mutta lupaatko sinä? Sitoudutko sinä? Vannotko sinä? Vastaa!»
»Kuule. Kaiken sen, mitä mies voi tehdä pelastaakseen naisen, sen teen
pelastaakseni lapsesi.»
»Hän ei voikaan pelastaa häntä!» huudahti Tisonin vaimo päästäen
ulvonnan; »hän ei voikaan pelastaa häntä. Hän vain valehtelee
luvatessaan pelastaa hänet.»
»Tee sinä voitavasi kuningattaren puolesta, niin minä teen voitavani
tyttäresi puolesta.»
»Mitä minua liikuttaa kuningatar? Hän on äiti, jolla on tytär, siinä
kaikki. Mutta jos jonkun kaula katkaistaan, ei sitä tehdä hänen
tyttärellensä, vaan hänelle itsellensä. Leikatkoot minun kaulani ja
pelastettakoon minun tyttäreni. Jos minut viedään giljotiinille,
ehdolla ettei hänen päästään katkaista hiustakaan menisin sinne laulaen:
»Kyllä se käy, kyllä se käy,
ylimykset lyhtytolppaan...»
Ja niin alkoi Tisonin vaimo laulaa hirveällä äänellä; sitten hän äkkiä
keskeytti laulunsa purskahtaen nauruun.
Vaippaan kääriytynyt mies näytti kauhistuvan tätä hulluuden
puhkeamista ja astui askelen taaksepäin.
»Voi, et sinä sillä tavoin pääse pujahtamaan», sanoi Tisonin vaimo
epätoivoissaan pidellen kiinni hänen vaipastaan, »äidille ei tulla
sanomaan: tee se ja se, niin pelastan lapsesi, ja sitten myöhemmin:
mahdollisesti. Pelastatko sinä hänet?»
»Pelastan.»
»Koska?»
»Sinä päivänä kun hänet viedään Conciergeriestä mestauslavalle.»
»Miksi odottaa? Miksi ei tänä yönä, tänä iltana, tällä hetkellä?»
»Koska en voi.»
»Ahaa, siinä näet, siinä näet», huudahti Tisonin vaimo, »näet hyvin,
ettet voi; mutta minä, minä voin».
»Mitä sinä voit?»
»Minä voin kiusata vankia, joksi häntä nimität; voin valvoa
kuningatarta, kuten sinä sanot, aristokraatti! Voin tulla sisälle
vankilaan milloin hyvänsä, yöllä tai päivällä, tekemään kaiken tuon.
Mitä hänen karkaamiseensa tulee, sen saamme nähdä. Niin, me saamme
kyllä hyvin nähdä, koskapa ei tytärtäni tahdota pelastaa, pääseekö
hänkään karkaamaan. Pää päästä, kuuletko? Rouva Véto on ollut
kuningatar, sen tiedän; Héloise Tison ei ole muuta kuin köyhä tyttö,
sen tiedän myöskin; mutta giljotiinilla olemme kaikki yhdenvertaiset.»
»Hyvä on, olkoon niin!» sanoi vaippaan kääriytynyt mies: »pelasta sinä
kuningatar, niin minä pelastan tyttäresi».
»Vanno.»
»Vannon.»
»Minkä kautta?»
»Minkä kautta haluat?»
»Onko sinulla tytär?»
»Ei ole.»
»No niin», sanoi Tisonin vaimo, päästäen masentuneena kätensä
putoamaan, »minkä kautta sinä siis vannot?»
»Kuule, minä vannon Jumalan kautta.»
»Pyh!» vastasi Tisonin vaimo. »Tiedäthän hyvin, että vanha on
hävitetty eikä uutta ole vielä tehty.»
»Vannon sinulle isäni haudan kautta.»
»Älä vanno haudan kautta, se tuottaisi hänelle onnettomuutta... Voi,
hyvä Jumala, hyvä Jumala! Minäkin vannoisin tyttöni haudan kautta!
Tyttöni! Héloise-parkani!» huudahti Tisonin vaimo niin äänekkäästi,
että huudon vielä kajahdellessa avautui useita ikkunoita.
Nähdessään nämä avautuvat ikkunat, astui seinän vierestä näkyviin mies
ja tuli toista kohden.
»Tuosta naisesta ei ole mihinkään», sanoi ensimmäinen toiselle, »hän
on hullu».
»Ei, hän on äiti», sanoi toinen.
Sitten hän vei toverinsa mukanaan.
Nähdessään heidän loittonevan näytti Tisonin vaimo tointuvan.
»Minne te menette?» huusi hän; »menet tekö pelastamaan Héloisea?
Odottakaa minua siinä tapauksessa, minä tulen mukaanne. Odottakaa
minua, odottakaahan minua!»
Niin äitiparka seurasi heitä vaikerrellen; mutta jo lähimmässä
kadunkulmassa hän menetti heidät näkyvistään. Ja kun ei enää tiennyt,
mihin päin kääntyisi, hän jäi hetkeksi seisomaan päättämättömänä
katsellen joka puolelle; nähdessään olevansa yksin yön hiljaisuudessa,
joka on kuoleman kaksinkertainen vertauskuva, hän päästi viiltävän
huudon ja kaatui tiedottomana kadun kivitykselle.
Kello löi kymmenen.
Tällä välin ja juuri saman lyönnin kajahtaessa Templen kellosta istui
kuningatar tuntemassamme huoneessa savuavan lampun ääressä kälynsä
ja tyttärensä välissä ja piilossa kaupunginvirkamiesten katseilta,
heidän välissään kun oli madame Royale, joka oli syleilevinhän häntä,
luki uudestaan pienen kirjelipun, joka oli kirjoitettu niin pienelle
paperille kuin oli saatettu löytää, ja niin pienellä käsialalla, että
hänen kyynelien sumentamat silmänsä tuskin kykenivät sitä erottamaan.
Kirjelippu sisälsi seuraavaa:
»Pyytäkää päästä huomenna, tiistaina, puutarhaan, mihin pyyntöön
vaikeuksia tekemättä suostutaan, koska on annettu määräys osoittaa
teille tämä suosio heti kun sitä pyydätte. Tehtyänne kolme neljä
kierrosta, olkaa olevinanne väsynyt, lähestykää sotilasravintolaa ja
pyytäkää rouva Plumeaulta lupaa istuutua hänen majaansa. Olkaa vähän
ajan kuluttua voivinanne vielä huonommin ja pyörtyvinänne. Silloin
suljetaan ovet, jotta teille voitaisiin noutaa apua, ja niin jäätte
yksinänne madame Elisabethin ja madame Royalen kanssa. Heti avautuu
kellarin luukku; rynnätkää kälyinenne ja tyttärinenne tähän aukkoon,
niin olette kaikki kolme pelastuneet.»
»Hyvä Jumala!» sanoi madame Royale, »väsyisikö onneton kohtalomme
viimeinkin meitä ahdistamasta?»
»Vai olisikohan tämä kirjelippu ainoastaan ansa?» virkkoi madame
Elisabeth.
»Ei, ei», sanoi kuningatar; »nämä kirjaimet ovat aina ilmaisseet
minulle salaperäisen, mutta hyvin rohkean ja hyvin uskollisen ystävän
läsnäolon».
»Ritarinko?» kysyi madame Elisabeth.
»Hänen juuri», vastasi kuningatar.
Madame Elisabeth risti kätensä.
»Lukekaamme kukin uudestaan tämä kirjelippu hiljaa itsekseen», jatkoi
kuningatar, »jotta, jos joku meistä unohtaisi jonkin seikan, toiset
muistaisivat sen».
Niin lukivat kaikki kolme ääneti; mutta juuri tullessaan loppuun he
kuulivat huoneensa oven kiertyvän saranoillaan. Molemmat prinsessat
kääntyivät, vain kuningatar jäi istumaan entiseen asentoonsa ja tehden
melkein huomaamattoman kädenliikkeen pisti pikkuisen kirjelipun
hiuksiinsa ja työnsi sen tukkalaitteensa sisään.
Oven oli avannut toinen kaupunginvirkamiehistä.
»Mitä te tahdotte, hyvä herra?» kysyivät madame Elisabeth ja madame
Royale yhtaikaa.
»Hm!» sanoi kaupunginvirkamies, »minusta tuntuu, että paneudutte
levolle hyvin myöhään tänä iltana...»
»Onko Kommuuni siis», sanoi kuningatar kääntyen arvokkaasti tapansa
mukaan, »antanut uuden määräyksen, milloin minun on mentävä
vuoteeseen?»
»Ei ole, kansatar», sanoi kaupunginvirkamies, »mutta jos on
tarpeellista, annetaan sellainen».
»Sillä välin, hyvä herra», sanoi Marie Antoinette, »on teidän
kunnioitettava, en sano kuningattaren, vaan naisen huonetta.»
»Tosiaankin», murisi virkamies, »puhuvat nämä ylimykset aina kuin
olisivat jotakin».
Mutta hänet lannisti tämä arvokkuus, joka onnenpäivinä oli ollut
kopea, mutta jonka kolme kärsimysten vuotta oli tehnyt tyyneksi, ja
niin hän vetäytyi pois huoneesta.
Hetkistä myöhemmin sammui lamppu, ja nuo kolme naista riisuutuivat
lapansa mukaisesti pimeässä, tehden siitä kainoutensa verhon.
Seuraavana päivänä kello yhdeksältä aamulla kuningatar luki vuoteensa
verhojen suojassa edellisen päivän kirjelipun uudelleen, jollei
millään tavoin erehtyisi siinä annetuista ohjeista, repi sen niin
pieniksi palasiksi, että niitä melkein ei voinut enää pidellä,
pukeutui uutimien suojassa ja heräteltyään kälynsä astui tyttärensä
luo.
Hetkistä myöhemmin hän meni ulos ja kutsui päivystävät
kaupunginvirkamiehet luokseen.
»Mitä haluat, kansatar?» kysyi heistä toinen ilmestyen ovelle;
toinen sitävastoin ei edes vaivautunut keskeyttämään aamiaistansa
vastatakseen kuninkaalliseen kutsuun.
»Hyvä herra», sanoi Marie Antoinette, »tulen tyttöni huoneesta ja
lapsiparka on todellakin hyvin sairas. Hänen jalkansa ovat turvonneet
ja kipeät, sillä hänellä on liian vähän liikuntoa. Te tiedätte,
hyvä herra, että oikeastaan minä itse olen tuominnut hänet tähän
toimettomuuteen: minulla oli oikeus mennä kävelemään puutarhaan; mutta
kun minun täytyi mennä sen huoneen oven ohitse, jossa mieheni asui
eläessään, ei sydämeni kestänytkään sillä hetkellä, minulla ei ollut
siihen voimia, ja palasin takaisin ja kävelin sen jälkeen vain tornin
tasanteella.
— Mutta tämä kävely on riittämätön lapsiparkani terveydelle. Pyydän
teitä sen vuoksi, kansalainen kaupunginvirkamies, vaatimaan minun
nimessäni kenraali Santerrelta sen oikeuden käyttämistä, joka minulle
on myönnetty; olisin teille siitä kiitollinen.»
Kuningatar oli lausunut nämä sanat samalla kertaa niin sävyisällä
ja niin arvokkaalla äänellä, hän oli niin tarkoin välttänyt kaikkia
nimityksiä, jotka olisivat saattaneet loukata hänen kuulijansa
tasavaltaista turhantarkkuutta, että tämä, joka oli tullut hänen
eteensä myssy päässä, kuten useimpien näitten miesten tapana oli,
nosti vähitellen punaisen myssynsä päästään ja kun oli saanut sen
aikaan, kumarsi hänelle sanoen:
»Olkaa levollinen, madame, kansalaiselta kenraalilta pyydetään kyllä
se lupa, jota toivotte.»
Sitten hän sanoi vetäytyessään takaisin ikäänkuin tullakseen itse
varmaksi siitä, että myöntyi kohtuuden eikä heikkouden vuoksi:
»Onhan se lopulla oikeus ja kohtuus.»
»Mikä on oikeus ja kohtuus?» kysyi toinen kaupunginvirkamies.
»Että tämä nainen saa kävelyttää tytärtänsä, joka on sairaana.»
»Mitä hän siis tahtoo?»
»Hän pyytää päästä ulos kävelemään tunniksi puutarhaan.»
»Mitä vielä!» sanoi toinen, »pyytäköön kävellä Templestä
Révolution-aukiolle, niin saa liikuntoa».
Kuningatar kuuli nämä sanat ja kalpeni; mutta hän ammensi niistä uutta
rohkeutta sitä suurta tapahtumaa varten, joka oli tulossa.
Kaupunginvirkamies oli lopettanut aamiaisensa ja lähti alas.
Kuningatar taas pyysi omasta puolestaan saada syödä aamiaisensa
tyttärensä huoneessa, mihin myönnyttiin.
Madame Royale jäi makuulle vahvistaaksensa tiedon sairaudestansa, ja
madame Elisabeth ja kuningatar jäivät hänen vuoteensa ääreen.
Kello yhdeltätoista saapui Santerre. Hänen tulonsa ilmoitettiin,
kuten aina, rummutuksella ja uuden pataljoonan ja uusien
kaupunginvirkamiesten saapumisella; nämä tulivat vaihtamaan vartion
toisten sijalle, joitten vuoro päättyi Kun Santerre oli tarkastanut
tulevan ja lähtevän pataljoonan, annettuaan kömpelön, tanakkajalkaisen
hevosensa komeilla Templen pihalla, pysähtyi hän hetkeksi; tällöin oli
niiden, jotka tahtoivat häntä puhutella, esitettävä vaatimuksensa,
ilmiantonsa ja pyyntönsä.
Kaupunginvirkamies käytti hyväkseen tätä pysähdystä lähestyäkseen
häntä.
»Mitä sinä tahdot?» sanoi Santerre hänelle äreästi.
»Kansalainen», sanoi hänelle kaupunginvirkamies, »tulen puhumaan
kuningattaren puolesta...»
»Kuka se on, kuningatar?» kysyi Santerre.
»Kas, sehän on totta», sanoi virkamies, itsekin ihmettelen, miten oli
tullut niin sanoneeksi. »Mitä minä oikeastaan sanoinkaan? Olenko minä
hölmö? Tulen puhumaan sinulle rouva Véton asioissa.»
»Kas niin», sanoi Santerre, »tuonhan minä ymmärrän. No, mitä sinulla
oli sanottavaa? Katsotaanpa.»
»Tulen sanomaan, että pikku Véto on sairaana, kuten näyttää, ilman ja
liikunnon puutteesta.»
»No, onko kansakunta taas syypää siihen? Kansakunta antoi hänelle
luvan kävellä puutarhassa, hän kieltäytyi siitä: hyvää yötä!»
»Siinähän se juuri on, nyt hän katuu ja kysyy, haluatko laskea hänet
ulos.»
»Ei siinä mitään vaikeutta ole. Te kuulette, te muut», sanoi Santerre
kääntyen koko pataljoonan puoleen, »Capetin leski tulee ulos
puutarhaan kävelemään. Siihen on kansakunta antanut hänelle luvan:
mutta varokaa, ettei hän karkaa muurien ylitse, sillä jos niin käy,
hakkautan teiltä kaikilla pään.»
Valtava naurunremahdus seurasi tätä kansalaisen kenraalin leikinlaskua.
»Ja nyt, kun teille on etukäteen ilmoitettu», sanoi Santerre,
»hyvästi! Lähden Kommuuniin. Näyttää siltä kuin Roland ja Barbaroux
pääsisivät yhteen ja että annettaisiin heille passi toiseen maailmaan.»
Tämä uutinen se sai kenraalin niin hauskalle tuulelle.
Santerre lähti laukkaa.
Pataljoona, joka palasi vartiosta, marssi hänen perässänsä.
Viimein luovuttivat kaupunginvirkamiehet paikkansa uusille
tulokkaille, jotka olivat saaneet Santerrelta kuningatarta koskevat
ohjeet.
Yksi virkamiehistä lähti Marie Antoinetten luokse ja ilmoitti hänelle
kenraalin suostuneen hänen pyyntöönsä.
»Oi!» ajatteli hän katsellen taivasta ikkunansa lävitse, »lauhtuisiko
Sinun vihasi, Herra, ja olisiko Sinun hirveä oikea kätesi väsynyt
painamasta meitä?»
»Kiitos, hyvä herra», sanoi hän kaupunginvirkamiehelle hymyillen sillä
hurmaavalla tavallaan, joka vei Barnaven turmioon ja joka teki hulluja
niin monesta miehestä, »kiitos».
Sitten hän kääntyi pienen koiransa puoleen, joka hyppeli hänen
perässään takajaloillaan, sillä se ymmärsi emäntänsä katseista, että
jotakin tavatonta oli tulossa.
»Mennään, Black», sanoi hän, »mennään kävelemään».
Pikku koira rupesi haukkua nalkuttamaan ja hyppelemään; sitten
katsahdettuansa kaupunginvirkamiestä ja ymmärrettyään, että varmasti
tämä mies toi sen uutisen joka teki emännän niin iloiseksi, se
lähestyi tätä ihan ryömien ja heiluttaen pitkää silkinhienoa
häntäänsä, uskalsipa vielä hyväilläkin häntä.
Tämä mies, joka kuningattaren pyynnöille olisi luultavasti jäänyt
vallan kuuroksi, tunsi olevansa liikutettu koiran hyväilyjen johdosta.
»Jollei muuta kuin tämän pienen eläimen vuoksi, kansatar Capet, olisi
teidän tullut käydä ulkona useammin», sanoi hän. »Inhimillisyys
vaatii, että kaikista luontokappaleista pidetään huolta».
»Mihin aikaan lähdemme ulos, hyvä herra?» kysyi kuningatar. »Ettekö
ole sitä mieltä, että auringonpaahde tekisi meille hyvää?»
»Lähdette ulos silloin kun haluatte», sanoi kaupunginvirkamies; »tästä
asiasta ei ole mitään tarkempia määräyksiä olemassa. Kuitenkin,
jos haluatte lähteä ulos keskipäivän aikaan, siis silloin, kun
vartiomiehet vaihdetaan, aikaansaisi se vähemmän liikettä tornissa.»
»No niin, keskipäivän aikaan, olkoon menneeksi», sanoi kuningatar,
painaen kädellään sydäntänsä hillitäkseen sen lyöntejä.
Hän katseli tätä miestä, joka tuntui vähemmän kovalta kuin
virkaveljensä ja jonka suostumus vangin toivomuksiin ehkä maksoi hänen
henkensä siinä taistelussa, jota salaliittolaiset suunnittelivat.
Mutta samassa kun eräänlainen sääli pehmitti naisen sydämen, heräsi
kuningattaren vaisto. Hän muisti elokuun 10 päivän ja ne ystäviensä
ruumiit, jotka peittivät hänen palatsinsa lattiamattoja; hän muisti
syyskuun 2 päivän ja Lamballen ruhtinattaren pään, joka piikin
kärjessä kohosi hänen ikkunansa eteen; hän muisti tammikuun 21 päivän
ja miehensä kuoleman mestauslavalla rumpujen päristessä ja estäessä
hänen ääntänsä kuulumasta; viimein hän muisti poikansa, lapsiparan,
jonka tuskanhuudot hän useammin kuin kerran oli kuullut huoneeseensa
voimatta tuoda hänelle apua, ja niin hänen sydämensä paatui.
»Valitettavasti», mutisi hän, »on onnettomuus kuten muinaisten
lohikäärmeitten veri: se hedelmöittää uusien onnettomuuksien sadon».