Olemme jo maininneet, että sanoma tästä tapahtumasta oli muutamassa
tunnissa levinnyt yli koko Pariisin. Tähän aikaan ei hallitus
tosiaankaan ollut vaitelias, minkä hyvin saattaakin ymmärtää, kun sen
politiikka syntyi ja kehittyi kadulla.
Kauheana ja uhkaavana ehti huhu myöskin vanhalle Saint-Jacques-kadulle
ja kahden tunnin kuluttua saatiin sielläkin kuulla Mauricen
pidättämisestä.
Simonin toimeliaisuuden kautta levisivät salaliiton yksityisseikat heti
ulkopuolelle Templeä; kuitenkin kun jokainen koristeli juttua, saapui
totuus hiukan muunnetussa muodossa nahkurimestarin korviin; puheena
oli, niin väitettiin, myrkytetty kukka, joka oli salavihkaa tuotu
kuningattarelle ja jonka avulla Itävallattaren piti nukuttaa vartijansa
uneen päästäkseen karkaamaan Templestä; sitäpaitsi oli näihin huhuihin
liittynyt epäilyksiä sen pataljoonan luotettavuutta vastaan, jonka
Santerre edellisenä iltana oli laskenut kotiin: siten voitiin jo
mainita useita uhreja, jotka tulisivat olemaan rahvaan vihan esineinä.
Mutta vanhan Saint-Jacques-kadun asukkkailla ei ollut mitään syytä
erehtyä tapauksen luonteesta; Morand ja Dixmer lähtivät kumpikin
erikseen heti ulos, jättäen Genevièven hurjan epätoivon valtaan.
Jos Mauricelle kävisi onnettomasti, olisi Geneviève todella syynä
siihen. Hänhän se oli taluttanut tätä sokeata nuorta miestä kädestä
aina siihen vankikoppiin saakka, johon hänet nyt oli teljetty ja josta
hän kaiken todennäköisyyden mukaan ei tulisi pääsemään muuten kuin
astellakseen mestauslavalle.
Mutta missään tapauksessa ei Maurice joutuisi päällänsä maksamaan
uhrautumistaan Genevièven oikun vuoksi. Jos Maurice tuomittaisiin,
menisi Geneviève itse vallankumousoikeuteen syyttämään itseänsä ja
tunnustaisi kaikki. Hän ottaisi tietysti oman syynsä niskoillensa ja
oman henkensä kaupalla pelastaisi Mauricen.
Sen sijaan että Geneviève olisi vapissut tätä ajatusta kuolla Mauricen
puolesta, hän päinvastoin tunsi siitä katkeraa onnea.
Hän rakasti nuorta miestä, hän rakasti enemmän kuin oli sopivaa
naiselle, joka ei kuulunut itsellensä. Se oli hänelle keino antaa
sielunsa takaisin Jumalalle puhtaana ja tahrattomana, kuten sen oli
saanutkin hänen kädestään.
Lähtiessään talosta erkanivat Morand ja Dixmer eri suunnille. Dixmer
lähti Corderie-kadulle päin, Morand juoksi Nonandières-kadulle.
Tullessaan Marien sillan päähän huomasi jälkimäinen sellaisen joukon
toimettomia ja uteliaita ihmisiä, jotka seisoskelevat Pariisissa
huomiota herättäneen tapahtuman paikalla, joko sen aikana tai sen
jälkeen, kuten korpit pysyttelevät taistelukentällä.
Nähdessään tämän Morand pysähtyi äkkiä; jalat eivät kannattaneet, hänen
täytyi nojautua sillan kaiteeseen.
Muutaman sekunnin kuluttua hän viimein sai takaisin sen erinomaisen
itsehillinnän, joka hänellä oli vaikeissa tilanteissa, sekaantui
väkijoukkoon, kyseli ja sai kuulla, että kymmenen minuuttia sitten oli
Nonandières-katu 24:stä otettu kiinni nuori nainen, joka varmasti oli
syypää hänen syyksensä pantuun rikokseen, koska hänet oli yllätetty
matkavalmistushommissa.
Morand tiedusteli, missä kerhossa tyttöparkaa tultaisiin
kuulustelemaan. Hän kuuli, että hänet oli viety emäpiirin huoneistoon,
ja lähti sinne heti.
Kerho oli tupaten täynnä kansaa. Kuitenkin onnistui Morandin
kyynärpäiden ja nyrkiniskujen avulla tunkeutua eräälle parvekkeelle.
Ensimmäinen, minkä hän näki, oli Mauricen roteva vartalo, jalo
ulkomuoto, halveksiva ilme; hän seisoi syytettyjen penkin edessä
musertaen katseellaan Simonin, joka saarnasi laajalti.
»Niin, kansalaiset», huusi Simon, »niin kansatar Tison syyttää
kansalaista Lindeytä ja kansalaista Lorinia. Kansalainen Lindey
puhuu kukkastytöstä, jonka niskoille hän tahtoo lykätä rikoksensa;
mutta ilmoitan teille jo etukäteen, ettei tätä kukkastyttöä löydetä;
salahankkeen on toimeenpannut aristokraattiseura, joka lykkää syyn
toistensa niskoille, pelkureita kun ovat. Olettehan nähneet, että
kansalainen Lorin oli pötkinyt pakoon, kun hänen asunnolleen tultiin.
No niin, häntä ei kyllä tavata, yhtä vähän kuin kukkastyttöäkään.»
»Siinä sinä valehtelet, Simon», sanoi raivostunut ääni: »kyllä hänet
tavataan, sillä tässä hän on».
Ja Lorin tunkeutui saliin.
»Tie auki minulle!» huusi hän työntäen katselijoita syrjään; »tie auki!»
Hän asettui Mauricen viereen.
Tämä Lorinin saapuminen, joka tapahtui aivan luontevasti, ilman
teennäisyyttä, ilman mahtipontisuutta, mutta hänen luonteeseensa
erottamattomasti kuuluvan suorasti ja pontevasti, aikaansai mitä
suurimman vaikutuksen parvekkeilla, joilla yleisö ryhtyi taputtamaan
käsiään ja huutamaan lujaa!
Maurice hymyili ainoastaan ja ojensi ystävälleen kätensä, kuten tekee
mies, joka on sanonut itsekseen: »Olen varma siitä, etten kauan aikaa
ole yksinäni syytettyjen penkillä.»
Yleisö katseli ilmeisen myötätuntoisesti näitä kahta kaunista nuorta
miestä, joita syytti Templen saastainen suutari, kuin nuoruudelle ja
kauneudelle mustasukkainen paholainen. Simon huomasi tämän huonon
käsityksen, joka alkoi painaa häntä. Hän päätti antaa viimeisen iskun.
»Kansalaiset», ulvoi hän, »vaadin, että kuulustellaan jaloa kansatarta
Tisonia, vaadin, että hän saa puhua, vaadin, että hän saa syyttää».
»Kansalaiset», sanoi Lorin, »pyydän, että ensin kuulustellaan sitä
kukkastyttöä, joka juuri on vangittu ja joka varmasti pian tuodaan
tänne teidän eteenne».
»Ei», sanoi Simon, »siinä on taas joku väärä todistaja, joku
aristokraattien puoluelainen; sitäpaitsi palaa kansatar Tison halusta
antaa oikeudelle valaisevia tietoja».
Tällä välin keskusteli Lorin Mauricen kanssa.
»Niin», huusivat parvekkeet, »niin, tulkoon Tisonin vaimo todistamaan;
niin, niin, tulkoon todistamaan!»
»Onko kansatar Tison täällä?» kysyi puheenjohtaja.
»Varmasti hän on», huudahti Simon. »Kansatar Tison, sanohan, että olet.»
»Tässä olen, hyvä puheenjohtaja», sanoi vanginvartija; »mutta
annetaanko minulle tyttöni takaisin, jos todistan?»
»Tyttärelläsi ei ole mitään tekemistä siinä jutussa, jota nyt
käsitellään», sanoi puheenjohtaja; »todista ensin, ja käänny sitten
Kommuunin puoleen pyytäen saada lapsesi takaisin».
»Kuuletko? Kansalainen puheenjohtaja käskee sinua todistamaan», huusi
Simon; »todista siis heti».
»Hetkinen», sanoi puheenjohtaja kääntyen Mauricen puoleen hämmästyneenä
tämän, tavallisesti niin rajun, miehen rauhallisuudesta, »hetkinen!
Kansalainen kaupunginvirkamies, eikö sinulla ole ensin mitään
sanottavaa?»
»Ei ole, kansalainen puheenjohtaja, muuta kuin että Simonin olisi,
ennenkuin sanoi minunlaisiani miestä pelkuriksi ja petturiksi, ollut
parempi odottaa varmempia tietoja.»
»Niinkö sanot, vai niinkö sanot?» toisti Simon Pariisin rahvaalle
ominaisella ivallisella äänellä.
»Sanonpa vain, Simon», virkkoi Maurice enemmän suruissaan kuin
vihaisena, »että saat heti julman rangaistuksen nähdessäsi, miten tässä
käy».
»Ja miten tässä sitten käy?» kysyi Simon.
»Kansalainen puheenjohtaja», jatkoi Maurice vastaamatta iljettävälle
syyttäjälleen, »yhdyn ystäväni Lorinin pyyntöön, että ensin
kuulusteltaisiin sitä nuorta tyttöä, joka juuri on vangittu, ennenkuin
tätä vaimoraukkaa, jonka korvaan varmasti on kuiskattu, mitä hänen on
puhuttava».
»Kuuletko, kansatar», huusi Simon, »kuuletko? Tuo tuolla sanoo sinua
vääräksi todistajaksi!»
»Minäkö väärä todistaja?» sanoi Tisonin vaimo. »Vai niin, saatpa nähdä,
maltahan, maltahan.»
»Kansalainen», sanoi Maurice, »käske tämän onnettoman naisen olla
vaiti».
»Vai niin, sinä pelkäät siis», huusi Simon, »Sinä pelkäät! Kansalainen
puheenjohtaja, minä vaadin kansatar Tisonia todistamaan.»
»Niin, niin, todistamaan!» huusivat parvekkeet.
»Hiljaa!» huusi puheenjohtaja; »Kommuuni tulee takaisin».
Samassa kuului ulkoa rattaiden kolinaa, aseiden kalinaa ja ulvontaa.
Simon kääntyi levottomana oveen päin.
»Lähde puhujalavalta», sanoi puheenjohtaja hänelle, »sinulla ei enää
ole puheenvuoroa».
Simon laskeutui alas.
Samassa astui sisään santarmeja sekä uteliaitten tulva, joka pian
painettiin takaisin, ja muuan nainen työnnettiin istuntosaliin.
»Onko se hän?» kysyi Lorin Mauricelta.
»On, on, se on hän», sanoi tämä. »Voi, onnetonta naista, hän on
hukassa!»
»Kukkastyttö, kukkastyttö!» supisivat parvekkeet, joita uteliaisuus
kiihoitti: »se on kukkastyttö».
»Minä vaadin ennen kaikkea Tisonin vaimon kuulustelemista», ulvoi
suutari; »sinä määräsit hänet todistamaan, puheenjohtaja, ja nyt näet,
ettei hän todista».
Tisonin vaimo huudettiin esiin ja ryhtyi tekemään kauheata,
yksityiskohtaista ilmiantoa. Hänen puheensa mukaan oli kukkastyttö
tosin syyllinen, mutta Maurice ja Lorin olivat hänen rikostovereitansa.
Tämä ilmianto teki huomattavan vaikutuksen yleisöön. Simon oli
voitonriemuinen.
»Santarmit, tuokaa kukkastyttö sisään», huusi puheenjohtaja.
»Voi, tämä on kauheata!» mutisi Morand peittäen kasvonsa käsiinsä.
Kukkastyttö kutsuttiin sisään ja hän asettui puhujalavan eteen,
vastapäätä Tisonin vaimoa; tämän todistus oli tehnyt kamalaksi sen
rikoksen, josta häntä syytettiin.
Silloin hän nosti huntunsa.
»Héloise!» huudahti Tisonin vaimo; »tyttöni... sinäkö täällä?»
»Niin, äiti», vastasi nuori nainen lempeästi.
»Ja miksi sinä olet kahden santarmin välissä?»
»Koska minua on syytetty, äiti.»
»Sinuako... syytetty?» huudahti Tisonin vaimo hädissään; »ja kuka on
sen tehnyt?»
»Te, äiti.»
Kauhistuttava hiljaisuus, kuoleman hiljaisuus lannisti äkkiä tämän
meluavan joukon, ja tämän hirveän näytöksen tuskallisuus kouristi
jokaisen sydäntä.
»Oma tyttärensä!» kuiskasivat hiljaiset äänet kuin kaukaa, »oma
tyttärensä, se onneton!»
Maurice ja Lorin katselivat syyttäjää ja syytettyä syvän säälin ja
kunnioittavan tuskan tuntein.
Simon, haluten nähdä näytöksen loppuun, jossa toivoi Mauricen ja
Lorinin jäävän osallisiksi rikokseen, koetti välttää Tisonin vaimon
pyöriviä, mielettömiä katseita.
»Mikä sinun nimesi on, kansatar?» sanoi puheenjohtaja, joka itse
oli järkkynyt, nuorelle tytölle, joka oli levollinen ja kohtaloonsa
alistuvainen.
»Héloise Tison, kansalainen.»
»Kuinka vanha olet?»
»Yhdeksäntoista vuotta.»
»Missä asut?»
»Nonandières-katu 24.»
»Sinäkö olet tänä aamuna myynyt neilikkavihon kansalaiselle
kaupunginvirkamies Maurice Lindeylle, joka istuu tuossa penkillä?»
Tisonin tyttö kääntyi Mauriceen päin ja sanoi katsottuaan häntä:
»Olen, kansalainen, juuri minä.»
Tisonin vaimo katseli tytärtänsä silmät selällään pelästyksestä.
»Tiedätkö, että jokaisessa niistä oli Capetin leskelle osoitettu
kirjelippu?»
»Tiedän sen», vastasi syytetty.
Salissa kävi kauhistuksen ja ihastuksen kohina.
»Miksi sinä tarjosit neilikat kansalaiselle Mauricelle?»
»Koska näin hänellä kaupunginvirkamiehen vyöhyen ja otaksuin hänen
menevän Templeen.»
»Ketkä ovat rikostoverisi?»
»Niitä minulla ei ole.»
»Kuinka, olet suorittanut juonesi aivan yksinäsi?»
»Jos sitä sanotaan salajuoneksi, olen tehnyt sen aivan yksinäni.»
»Mutta tiesikö kansalainen Maurice siitä?»
»Ettäkö näissä kukissa oli sisällä kirjelippuja?»
»Niin.»
»Kansalainen Maurice on kaupunginvirkamies; kansalainen Maurice
saattoi tavata kuningattaren kahden, milloin hyvänsä yöllä tai
päivällä. Jos kansalaisella Mauricella olisi ollut jotakin sanottavaa
kuningattarelle, ei hänen olisi ollut tarvis kirjoittaa, koska hän
saattoi puhua.»
»Etkö sinä tuntenut kansalaista Mauricea?»
»Olin nähnyt hänen tulevan Templeen siihen aikaan kun asuin siellä
äitiparkani kanssa; mutta en tuntenut häntä muuta kuin ulkonäöltä.»
»Näetkö, sinä kurja!» huudahti Lorin heristäen nyrkkiänsä Simonille,
joka pää painuksissa, jutun käänteen musertamana yritti päästä
huomaamatta pakoon. »Näetkö mitä olet tehnyt?»
Kaikkien katseet kääntyivät Simoniin pelkästään halveksivina.
Puheenjohtaja jatkoi:
»Koska sinä annoit kukkavihon, koska tiesit jokaisen kukan sisältävän
paperin, sinä myöskin tietänet, mitä näihin lippuihin oli kirjoitettu?»
»Epäilemättä tiedänkin.»
»No, sano siis, mitä niihin oli merkitty.»
»Kansalainen», sanoi nuori tyttö jyrkästi, »olen sanonut kaikki, mitä
olen voinut, ja etenkin kaiken sen, mitä olen halunnut sanoa».
»Sinä siis kieltäydyt vastaamasta?»
»Kieltäydyn.»
»Luotat ehkä nuoruuteesi, kauneuteesi?»
»Luotan vain Jumalaan.»
»Kansalainen Maurice Lindey, kansalainen Hyacinthe Lorin», sanoi
puheenjohtaja, »te olette vapaat; Kommuuni tietää viattomuutenne ja
tunnustaa isänmaallisen mielenne ansiot. Santarmit, saattakaa kansatar
Héloise piirin vankilaan.»
Kuullessaan nämä sanat näytti Tisonin vainio äkkiä heräävän, päästi
hirvittävän huudon ja syöksyi vielä kerran syleilemään tytärtänsä;
mutta santarmit estivät sen.
»Annan teille anteeksi, äiti», huusi nuori tyttö, kun hänet kiskottiin
pois.
Tisonin vaimo päästi hurjan karjunnan ja kaatui maalian kuin kuollut.
»Jalo, tyttö!» mutisi Morand tuskasta järkkyneenä.